Pidän lukemisesta, en ainoastaan koskettavista tarinoista, jännittävistä juonikuvioista, monitahoisista ihmisistä salaisuuksineen, raikkaista kielikuvista, pohdiskeluun houkuttelevista ajatuksista, mielenkiintoisista rakenteista ja paradoksien poksahteluista. Pidän myös itse lukuprosessista, siitä kun silmät kulkevat riveillä ja rivien väleissä. Pidän sanojen näkemisestä, niiden makustelemisesta, kirjaimista, joista sanat rakentuvat. Haluan itse määrätä lukemisen rytmin, milloin luen nopeammin, lennän hiukan rivien yläpuolella, ja milloin sukellan sanoihin ja lauseisiin, jään polskuttelemaan niihin tai palaan takaisin, tutkin luettua ajatusta uudestaan, miten se linkittyy seuraaviin lauseisiin tai edelliseen kappaleeseen, miten sanat keskustelevat toistensa kanssa, sytyttävät toisensa tuleen.
Siksi en ole ollut äänikirjojen kuukausitilaaja, ja vain satunnaisesti kuunnellut niitä, vaikka kuunteleminen on minulle tuttua puuhaa podcastien kautta. Äänikirjojen kuunteleminen ei ole kuitenkaan lukemista siinä mielessä kuin lukemisen miellän. Mutta siinä on kyllä puolensa.
Äänikirjoissa tahdin määrää ääninäyttelijä. Sanoja ei näe, kirjaimet eivät erotu, kuulee vain puheen virtaa. Tuntuu melkein siltä, että kieli katoaa, jää vain mielikuvat, jotka syntyvät omassa päässä, kun näyttelijä sopottaa korvaan. Mutta asialla on toinenkin puoli. Samalla kun kirjailijan ääni ikään kuin häipyy jonnekin takavasemmalle, ääninäyttelijä tulee kuuntelijan lähelle; tulee tunne, että lukija ja kuuntelija jakavat yhteisen kokemuksen. Kirjan ääressä ei olekaan yksin, vaan toisen kanssa.
Äänikirjapalvelut jakavat auliisti pitkiä kokeilujaksoja, joiden tarkoitus on koukuttaa asiakas. Tällaiseen ilmaiseen houkutukseen (BookBeat) tartuin minäkin pari viikkoa sitten. Kyllä, äänikirjojen kuunteluun jää todella helposti koukkuun, sillä kuunnella jaksaa enemmän kuin lukea. Kuunteleminen on passiivisempaa. Jos lukee itse, aivot joutuvat ahertamaan enemmän. Kuunnella voi muita asioita tehdessä, oheistoimintona. Aivoille kuunteleminen on kuitenkin myös hyödyllistä. Nykytutkimukset antavat viittauksia siihen, että liikkuessa ja kuntoillessa kannattaisi kuunnella jotain (mitä tahansa, joka vaatii keskittymistä); tämä lisää verenkiertoa aivoissa entisestään (myös liikunta itsessään tekee sitä). Ja sehän on monelta kantilta hyvä asia, että veri kiertää aivoissa vilkkaasti. 😀 Mieliala nousee, ja aivot saavat happea ja ravinteita.
Aluksi ajattelin vain kuunnella Tilda Laaksosen uunituoreen Jäljillä-kirjan. Ajattelin, että kun Tilda itse lukee kirjan, niin kuunteleminen olisi samanlainen kokemus kuin hänen true crime -podcastinsa kuunteleminen. Ja niin olikin. Kuuntelin kirjan parissa päivässä. Korvani hotkaisivat sen.
Mutta eihän kokeileminen jäänyt tietenkään tähän, vaan minun piti kokeilla muutakin, kun kerran ilmaiseksi sai. Ajattelin, että juonipainotteista dekkaria olisi helppo kuunnella ja pysyä pelkkien korvien varassa kärryillä, ja tartuin sen enempää ajattelematta sovelluksen tyrkyttämään Viveca Stenin kirjaan Lumen uhrit. Tarina tempaisi mukaansa, ja senkin kuuntelin muutamassa päivässä.
Sitten räjähti pankki. Voiko ääneen rakastua? Eksyin scifi-kategoriaan (yllätys, yllätys! 😀 ), ja Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset houkuttelivat minut mukaansa sekä nimellään että kansikuvallaan, genrestä puhumattakaan. Se oli menoa. Martti Ranin rakensi aivoihini Neuvelin tarinan. Kirjan kuuntelemisesta oli kerta kaikkiaan mahdotonta luopua. Kun nappikuulokkeista loppui virta, oli pakko kuunnella ilman niitä.
Uinuvien jättiläisten jälkeen ilman taukoa oli pakko (ihan pakko!) aloittaa Neuvelin trilogian toinen osa Heräilevät jumalat. Taas uppouduin tarinaan ja kaikki muu ympärillä unohtui. Nappikuulokkeita piti ladata, ja tarina seurasi minua vessaan, pyykkitupaan ja melkein uneenkin. Tämän kirjan jälkeen pidin päivän tauon; täytyyhän ihmisen tehdä muutakin, mutta seuraavana päivänä oli pakko aloittaa Neuvelin kolmas kirja Ei enempää kuin ihminen ja kuulla, miten trilogian tarina päättyy. Sen jälkeen aivot kyllä jo humisivat kuin universumi. Kieltämättä minua kiinnostaisi myös selailla Neuvelin kirjoja ja nähdä, miltä teksti näyttää. Varmaan jos niitä lukisin omin silmin, kuulisin päässäni Martti Raninin äänen. 😀
Neuvelin kirjasarjan jälkeen yritin pitää taas taukoa, mutta eihän se onnistunut kovin hyvin. Nyt kuitenkin päätin valita kuunneltavan kirjan tarkoitushakuisemmin. Joitakin viikkoja sitten osallistuin työväenopiston etäkurssille, jonka aiheena oli psykologisen trillerin kirjoittaminen. Ajattelin, että voisin tutkia, miten tämän genren tunnusmerkit ja säännöt toteutuvat. BookBeatistä löytyy tosiaan Jännitys-kategoriasta alakategoria Psykologiset trillerit. Siellä lymyili paljon tuttuja kirjailijoita. Joidenkin kirjoja olin lukenut, vaikken koskaan ollut ajatellut niitä psykologisina trillereinä, vaan ehkä pikemminkin dekkareina. Silmiini osui Martta Kaukosen kirja Terapiassa. Kirjan nimi oli vilahtanut kurssilla, ja niinpä päätin ottaa opuksen kuunteluun. Hah, ei olisi pitänyt, sillä kirjahan koukutti heti.
Terapiassa-kirjassa on neljä kertojaa, ja äänikirjassa näillä jokaisella on oma ääninäyttelijä. Tämä on ihan tajuttoman hypnoottinen ratkaisu. Kirjan ihmisistä tuli tätä kautta todella lihallisia, ihan kuin oikeasti olisi kuunnellut Iran, Clarissan, Arton ja Pekan henkilökohtaisia tilityksiä. Jokaisella näyttelijällä oli oma tapansa puhua, omat painotukset ja ”maneerit”, niin kuin meillä ihmisillä tuppaa olemaan. Kaukosen henkilöt ovat juuri psykologiseen trilleriin sopivia. He valehtelevat, jättävät kertomatta, muistavat väärin, mustamaalaavat toisia tai itseään, panevat vääriä ajatuksia toistensa päähän, ymmärtävät väärin toistensa motiivit, esittävät parempaa kuin ovat, tai huonompaa. Kuuntelija seuraa henkilöiden tilityksiä ja miettii, mikä mahtaa olla loppujen lopuksi totta ja mikä henkilöiden sumutusta. Juuri kun luulee, että tietty henkilö on jotakin, niin käykin ilmi, että hän on jotain toista. Äkkijyrkkiä käänteitä tupsahtelee, juuri kun on tuudittautunut uskomaan jotakin, eli ihan niin kuin tämä lajityyppi vaatii. Keskivaiheen paikkeilla kun täytyy olla selvä kiepsahdus, tai kaksi. Ja loppupuolella jännitys hiipii kohti hyytävän pelottavaa huippuaan. Kaukosen Terapiassa-kirja sopii siis hyvin esimerkiksi psykologisesta trilleristä. Kirjan kieli on myös sitä luokkaa, että tekstin tasolla kirjasta saa varmaan itse luettuna enemmän kuin pelkästään kuuntelemalla.
Se, miten koukuttavaa äänikirjojen kuunteleminen on, on niin pelottavaa, että ilmaisjakson jälkeen täytynee laittaa kertakaikkinen stoppi, mutta sitä ennen… mitähän kuuntelisin seuraavaksi?
Kuunnellut äänikirjat:
Tilda Laaksonen: Jäljillä
Viveca Sten: Lumen uhrit
Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset
Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat
Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen
Martta Kaukonen: Terapiassa
Espido Freire: Cuentos malvados
Delia Owens: Suon villi laulu
Sanoja, sanoja 