Jäätävän hyvä kirja

Kirjoitin Rosamund Luptonin esikoisteoksesta Sisar tässä blogikirjoituksessa. Sisar oli erittäin hyvä kirja, ja sitä lukiessa tuli mieleen, että Luptonia pitäisi ehkä lukea hänen omalla kielellään – englanniksi. Niinpä kun runsas viikko sitten lauantaina kaipasin mukaansatempaavaa, takuuvarmaa kirjaa ja löysin Luptonin uudet kirjat suomennettuina Elisa Kirjasta, päätinkin tsekata iBooksin tarjonnan ja sieltä ostin Luptonin uusimman opuksen The Quality of Silence (Gummerus: Hiljaisuuteen hävinneet).

Rosamund Lupton: The Quality of SilenceThe Quality of Silence kertoo brittinaisen Yasminin ja hänen 10-vuotiaan kuuron tyttären Rubyn matkasta läpi jäätävän hyisen Alaskan. Fairbanksissä Alaskan viranomaiset kertovat heille, että Yasminin mies Matt on kuollut Anaktue-nimisessä kylässä tapahtuneessa räjähdysmäisessä tulipalossa, mutta Yasmin uskoo, että Matt on yhä elossa. Koska viranomaiset ovat lakanneet etsimästä Mattia, Yasmin lähtee tyttärensä kanssa vaaralliselle matkalle.

Samalla tavoin kuin Sisar-kirjassa, myös tässä jännitys hiipii pikkuhiljaa. Pointti ei ole nopeissa juonenkäänteissä, vaan virityksessä, kerronnassa ja yksityiskohdissa. Luptonin kirjat ovat pikemminkin romaaneja, joissa sattuu vain olemaan jännitysjuoni. Hän kertoo paljon, paljon enemmän kuin pelkän trillerin. Jos lukija odottaa sähäkkää toimintaa jokaisella sivulla, tämä kirja ei ole häntä varten, mutta jos haluaa uppoutua kirjailijan tarjoilemaan jylhänupeaan maailmaan, todella tuntea sen luissaan ja ytimissään, The Quality of Silence kannattaa lukea.

Kirjan keskiöön nousee äidin ja tyttären suhde, Alaskan hyytävänkaru talvi ja luonto sekä kuuron tytön hiljainen maailma. Tarinaa viedään eteenpäin Rubyn, Yasminin ja parin muunkin henkilön näkökulmasta, mutta kirjan ainoa ”I” (minä) on Ruby, fiksu ja urhea 10-vuotias, jonka kautta lukijalle avautuu ovi kuuron ihmisen maailmaan. Lukija joutuu miettimään, millaista on elää kuurona kuulevien joukossa ja miten kuuron on koko ajan taisteltava, jotta tulisi huomatuksi kuulevien maailmassa. Ja kuinka kaunista ja vivahteikasta viittomakieli on, sekä jälleen kerran: miten Internet tarjoaa tasavertaisen kohtaamispaikan suu-kieltä ja viittomakieltä käyttäville. Facebookissa, Twitterissä, blogeissa, sähköpostitse jne. olemme kaikki lähestulkoon samalla viivalla.

Alaskan jäätävä talvi on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on armoton ja anteeksiantamaton. Ihmisen keinot suojautua talvimyrskyltä ovat hyvin vajavaiset. Lupton kuvaa Alaskan talvea niin uskottavasti, että olin aivan varma, että hän oli itse matkannut Dalton Highwayn päästä päähän talvisaikaan, mutta ilmeisesti näin ei ole tapahtunut, vaan hän on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaa varten. Kirjan kuvaus hyytävästä talvesta tuo väistämättä mieleen Hinterlandin The Long Dark -pelin, jonka kehittely on vielä sandbox-vaiheessa, mutta siinä pääsee kokeilemaan, miten itse pystyisi selviytymään ankarissa talviolosuhteissa.

IBooks-e-kirjan ylivoimaisuus paperikirjaan verrattuna tuli tässä esiin parissakin asiassa. Kaivoin iPadin Safari-selaimeen Dalton Highwayn kartan ja saatoin kätevästi seurata siitä äidin ja tyttären matkaa kirjaa lukiessani. Koska lämpötilat olivat kirjassa fahrenheiteina, saatoin nopeasti tsekata netistä, mitä ne olivat celsiuksena. Jos eteen tuli vieras sana, saatoin tökätä sitä ja katsoa määritelmän, joka kertoi, mitä sana tarkoitti, tai esim. eläimestä kyseen ollen tökätä Etsi verkosta -linkkiä, jolloin selaimeen pamahti hakutulokset ja myös kuvia kyseisestä eläimestä, niin että heti kuvasta näin, mistä eläimestä oli kyse. Myös inuiittikielen sanoja löytyi kuukkeloimalla. Koska kaikki tieto oli sormen ulottuvilla, itse lukeminen ei häiriintynyt lainkaan, vaikka tein välillä näitä hakuja.

Rakastan kirjailijoita, jotka tarjoilevat lukijalle perinpohjaista, sisäistettyä tietoa jostakin asiasta fiktion muodossa, ja juuri sellaisen paketin Rosamund Lupton tarjoaa lukijalle tässä hienossa kirjassa.

Mainokset

Surullinen koiratarina

Espanjalainen Fernando Delgado (synt.1947, koko nimi Fernando Gonzáles Delgado) on kirjailija ja lehtimies, tehnyt radio- ja TV-töitä ja nykyään toimii myös poliitikkona. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja ja saanut palkintoja sekä kirjoistaan että työstään televisiossa.

Fernando Delgado: Me llamo Lucas y no soy perroDelgadon kirja Me llamo Lucas y no soy perro (suomeksi käännettynä: Nimeni on Lucas enkä ole koira. Planeta 2013) on tarina Lucas-nimisestä labradorinnoutajasta, ja koko kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Lucas haluaa olla poika, Luci-poika haluaa olla koira, perheen äiti haluaisi olla eläinlääkäri ja isä merimies. No, omien sanojensa mukaan Delgado on sijoittanut Lucas-koiran tavalliseen perheeseen.

Kirja alkaa lapsenomaisella tyylillä, joka tuntuisi olevan suunnattu lähinnä lapsille. Tyyli on yksinkertaista ja kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsenomaisesti arkisista asioista ja ihmisten välisistä suhteista. Lucas viettää melko mukavaa elämää nelihenkisessä perheessä, jossa perheen äiti rakastaa häntä yli kaiken. Lähipiiriin kuuluvat myös kaksi palvelijaa (toinen tosin jo eläkkeellä) ja isovanhemmat. Näiden kaikkien ihmisten puheita Lucas kuuntelee korvat höröllä, erityisesti kommentteja, joita ihmiset latelevat koirista ja varsinkin Lucaksesta itsestään. Koira on tärkeä osa perheen elämää: ystävyyden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja kateudenkin kohde. Koira jakaa myös ihmisten väliset jännitteet.

Kirjan toisessa osassa Lucas on joutunut eroon perheestään. Perheen isä ja hänen rakastajattarensa ”la dominicana” (eli se palvelija) hylkäsivät Lucaksen bensa-asemalle, eikä Lucas löydä kotiin. Se viettää kulkukoiran kovaa elämää: ihmiset ovat pahoja, toiset villit koirat ovat pahoja. Jatkuva nälkä ja jano, yksinäisyys ja pelko ovat Lucaksen ainoat kumppanit. Kunnes pahalta haiseva kerjäläinen ottaa Lucaksen kaverikseen, antaa puolet kerjäämästään ruoasta Lucakselle ja jakaa vilttinsä Lucaksen kanssa. Lucas on jälleen onnellinen, joku rakastaa sitä ja se rakastaa kerjäläistä. Sitten koittaa päivä, jolloin kerjäläinen vetää viimeisen henkäyksenä, ja Lucas on jälleen yksin, yrittää saada apua kerjäläiselle, otetaan kiinni ja viedään koiratarhaan, josta se ostetaan yhteen perheeseen, mutta täältäkin Lucas joutuu pakenemaan. Ihmiset ovat julmia tai ymmärtämättömiä tai molempia. Lopulta Lucaksen löytää eläinlääkäripariskunta, joilla on sirunlukulaite. Hetkessä selviää Lucaksen perheen nimi ja osoite.

Kolmannessa osassa Lucas palaa perheensä luo – kahdeksan vuoden jälkeen. Mutta kaikki on muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja etäisiksi, Luci-pojasta on jäljellä vain harhailevakatseinen, tupakkaa ketjuna polttava haamu. Isää ja äitiä ei näy missään, ja ”heistä puhutaan menneessä aikamuodossa, niin kuin he olisivat kuolleet”. Talon emäntänä häärää ”la dominicana” – palvelijatar-rakastajatar. Lucas kuitenkin haluaa jäädä taloon saadakseen tietää, mitä äidille ja isälle on tapahtunut. Ja lopussa vanha koira toivoo enää vain, että ”la dominicana” myrkyttäisi hänet, että hän pääsisi taivaaseen, missä kerjäläinen häntä varmasti odottaa ja he voisivat olla taas onnellisia yhdessä.

Toinen ja kolmas osa ovat niin rankkoja, etteivät minusta sovi lapsille. Mutta kirja kaikkinensa on hyvin vaikuttava ja koskettava. Ehkä liiankin surullinen minulle. En vain kestä surullisia koiratarinoita. 😦 Onnellinen loppukaan ei olisi lieventänyt surua (sillä kahdeksan vuotta on koiran elämässä pitkä aika).

Mietin, miksi koiraihminen kirjoittaa näin surullisen kirjan. Sillä Delgado on koiraihminen. Se käy ilmi hänen kiitossanoistaan. Se käy ilmi myös hänen kirjastaan, tavasta jolla hän kuvaa tätä sympaattista, ystävällistä koiraa. En keksi muuta syytä, kuin että kirjailija haluaa näin ravistella ihmisiä miettimään suhdettaan koiraan ja lemmikkeihin yleensä. Saada ihmiset näkemään, että koira on enemmän kuin vain ihmisen lemmikki, koira on elävä olento, ei mikään lelu eikä kiusankappale. Ja näyttää, miten me ihmiset vastaamme koiran rakkauteen ja uskollisuuteen. Vaikka Suomessakin on paljon parantamisen varaa ihmisten suhtaumisessa koiriin, niin varsinkin Espanjassa koirien kohtelu on vielä ymmärtämättömämpää ja julmempaa. Siihen saumaan tämä kirja on erittäin tärkeä.

Loppumietteitä:

Mieltä hykerryttävä yksityiskohta kirjassa olivat Lucas-koiran kommentit koirankouluttajasta, joka televisiossa paasasi muka tuntevansa koirien psykologian, mutta joka ei ymmärtänyt koirista yhtään mitään. Tässä kohtaa kirjailija varmasti (olen vakuuttunut!) viittasi Suomenkin TV:ssä nähtyyn tyyppiin, Suureen Koirakuiskaajaan, jota tälläkin hetkellä syytetään Yhdysvalloissa eläinrääkkäyksestä, tyyppi, joka ei ymmärtänyt karvan vertaa kultaisennoutajan sielunelämästä yhdessä sarjan jaksoista, vaan menetti hermonsa koirien normaalista, iloisesta käyttäytymisestä. Ihan ansaitusti Delgado ”leimasi” kyseistä tyyppiä – tosin taitavasti nimeä mainitsematta. 😉

Jos haluaa kerrata espanjan subjunktiivin imperfektiä, niin silloin voin suositella tätä kirjaa. Varsinkin Como si -rakenne tulee todella tutuksi. 🙂