Taidetta täällä ja taidetta siellä

Jos eilinen ilta sujui pokémoneja metsästäessä, niin tämä päivä on kulunut taiteen parissa – niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin.

Taidetta täällä – fyysisesti

Aamupäivällä pyörän nokka kääntyi tutusti kohti Wäinö Aaltosen museota, jossa on menossa kesänäyttely Mansikkapaikka. Tämä kokoelmanäyttely käsittää eri taiteilijoiden teoksia itsensä Wäinö Aaltosen maalauksista uusimpiin kokoelmahankintoihin. Esillä on siis maalauksia, valokuvia, installaatioita, veistoksia ja grafiikkaa – laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten kävin näyttelyn läpi opastuksen kera ja tänään menin sinne kännykän kanssa. Näyttelyyn on nimittäin linkitetty Spotify- ja YouTube-soittolistoja, joita voi kuunnella teoksia katsoessaan. Koko näyttelylle on oma soittolista, ja sitten myös joka salille omansa. Lippuluukun ihminen suositteli kuuntelemaan salien soittolistoja, ja niin tein.

Soittolistat saa ladattua todella kätevästi QR-koodinlukijalla, joten sellainen ohjelma kannattaa ladata kännykkään jo kotona. Itselläni oli valmiina myös Spotify-ohjelma, joten ei kun menoksi. QR-koodi löytyi aina salin molemmista päistä. Näyttelyssä ei ollut paljon ihmisiä, jotka olisivat häirinneet, mutta musiikin kuuntelu sulki kyllä tehokkaasti ulkopuolisen maailman ja taiteen kokemisesta tuli jotenkin intiimimpi tilanne. Kun tulin uuteen saliin, vaihdoin soittolistan sen salin musiikkiin ja kaikki sujui helposti, kunnes juuri ”hartaimmassa” salissa korviin kajahti tuo tuttu ärsyttävä naisääni: ”Jos haluat kuunnella musiikkia ilman mainoksia 30 minuuttia, katso tämä lyhyt video…” Plääh! Spotify iski tajuntaan miehen mentävän aukon. 😀 Tässä vaiheessa nappasin napit korvista ja kuuntelin salissa soivaa musiikkia. 😉

WA-museo-7-2016

Tällainen musiikin linkittäminen taideteoksiin ei ole yhtään hassumpi idea, ja jos sellaista ei ole tarjolla, niin ainahan voi kuunnella jotain omaan mielentilaan sopivaa musiikkia, kun on taidenäyttelyssä. Mansikkapaikkaa myös suosittelen, kannattaa käydä tsekkaamassa tämä näyttely, joka päättyy 21.8.

Taidetta siellä – virtuaalisesti

Tämän päivän taidepläjäys ei jäänyt pelkästään Wäiskin museon tarjontaan, vaan päätin piipahtaa myös virtuaalimaailma Second Lifessä. Sähköpostiin oli tipahtanut tämä videolinkki, ja ajattelin, että voisin käydä vilkaisemassa näitä teoksia ”luonnossa” 😀 nooh, ainakin virtuaaliluonnossa.

Yritin siis hakua käyttäen löytää tuon näyttelyn, en löytänyt, vaan jouduin ennestäänkin tuttuun paikkaan, upeaan Rose Theatreen, jonka taidenäyttelyissä olen toisinaan käynyt. Rose Theatressa oli kuitenkin menossa näyttelyiden vaihto, joten päätin etsiä tavoittelemaani näyttelyä videon tekijän Miky Oyenin kautta. Mikyn SL-profiilista löysin hänen paikkansa ja teleporttasin itseni sinne. Oyenin Museé Art Nouveau on yhtä upea paikka kuin Rose Theatrekin, ja siellä on tauluja ja veistoksia salikaupalla. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu vanhojen mestareiden teoksiin. Seiniä koristavat Edgar Degasin, Gustav Klimtin, Alphonse Muchan ja Henri de Toulouse-Lautrecin värikylläiset maalaukset. Ja löytyipä sieltä yksi sali uudempaakin. Taustalla soi klassista pianomusiikkia, joka sopii maalauksiin ja paikkaan todella hyvin.

SL-Alfonso-Mucha

Alfonso Muchan tauluja ihailemassa Second Lifen Museé Art Nouveaussa

YouTubessa näkemiäni maalauksia en kuitenkaan löytänyt, ja kun harhailin rakennuksesta toiseen, paikan isäntä ja videon tekijä Miky Oyen varmaan huomasi hoprehtimiseni ja otti minuun yhteyttä privaattichatillä. Niinpä sitten kyselin, mistä löytäisin videon näyttelyn, ja Miky pahoitteli, että tuo Pariisin näyttely on nyt poissa ja sen tilalla Henri de Toulouse-Lautrecin näyttely. Ystävällisesti hän antoi minulle maamerkin Pariisiin, missä etsimäni näyttely oli ollut, ja niinpä päätin piipahtaa Pariisissakin samalla reissulla. Siellä kiertelin Toulouse-Lautrecin näyttelyn, ja sen jälkeen kävelin hiukan Eiffel-tornin alla ja sen lähitienoilla.

Taiteen merkeissä meni siis mukavasti heinäkuun viimeinen lauantai. 🙂

Mainokset

Gone Home – peli kuin hyvä kirja

Voiko tietokonepeli olla taidetta samalla tavalla kuin kirja tai elokuva? Tämä kysymys nousi mieleen, kun pelasin Gone Home -peliä. Pikkuhiljaa – pelatessa – aloin kallistua ajatukselle, että tämä peli asettuu samalle viivalle kuin hyvä kirja tai elokuva. Seuraavassa yritän hiukan selvitellä ajatuksiani pelin suhteen, mutta sillä tavoin yleisluonteisesti, etten spoilaa peliä enkä paljasta yksityiskohtia tai ”juonta”. Jos joku siis innostuu pelaamaan Gone Home -peliä tämän artikkelin luettuaan, niin pyrin siihen, etten pilaa hänen pelinautintoaan. 🙂

Gone-Home-peli-1

Gone Home -pelin lähtöideana on perheen aikuisen tyttären Katien saapuminen pitkältä ulkomaanmatkalta. Hän on pelin minä-kertoja, jonka silmin pelaaja katsoo maailmaa. Peliympäristö on valtavan suuri talo, johon muu perhe on muuttanut sillä aikaa, kun hän oli matkalla. Talo on siis Katielle yhtä vieras kuin pelaajalle. Muuta perhettä ei näy missään, kukaan ei ole vastaanottamassa Katieä, ja pelaajan tehtävänä onkin ottaa selvää, mitä muulle perheelle on tapahtunut.

Pelissä eletään vuotta 1995, eli aikaa ennen kuin tietokoneet rantautuivat joka kotiin. Niinpä talossa lojuu lukuisa määrä erilaisia paperilappusia ja kirjeitä, joita lukemalla pelaaja alkaa pikkuhiljaa saada käsityksen talon asukkaista, heidän unelmistaan, salaisuuksistaan ja elämästään. Koko miljöö on rakennettu huolellisesti ysärityyliin, ja monet tavarat loihtivat pelaajan silmien eteen nostalgisesti ja autenttisesti 90-luvun.

Gone-Home-peli-3

Gone Home on kuin palapeli, jonka pelaaja kokoaa omista havainnoistaan omassa päässään. Siinä järjestyksessä kun käy tavaroita ja kirjeitä läpi. Tarina laajenee sitä mukaa, kun pelaaja saa informaatiota talon asukkaista. Perheen äidin tarina jää hiukan pimentoon, mutta isän ja pikkusiskon tarinat nousevat upeasti lentoon kuin konsanaan kirjan sivuilta tai elokuvasta. Heidän tarinansa ovat ihan yhtä suuria kuin hyvissä kirjoissa ja elokuvissa parhaimmillaan. Ja pelaajan on helppo samaistua näihin samalla tavoin kuin kirjojen ja elokuvien ihmisiin. Heidän kohtalonsa koskettaa ja herättää tunteita. Kun peli päättyy eli pelaaja saa selville, mitä perheenjäsenille on tapahtunut, sama eroamisen haikeus vyöryy päälle kuin hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen. Pelistä ei kuitenkaan tarvitse luopua, vaan talossa voi käydä vaeltelemassa ja tutkimassa paikkoja ja esineitä jälkeenkin päin. Varsinkin pikkusisko Sam jää elämään mieleen kuin elävä ihminen. Ihan niin kuin hyvän kirjan tai elokuvan henkilö! Myös talo on kuin todellinen paikka: pelin jälkeen tulee oikeasti tunne, että on käynyt ja oleillut jossakin muualla kuin omassa olohuoneessa.

Gone Home ei sovi hätähousuille eikä kärsimättömille. Tämä peli vaatii Columbon-tyylistä asioihin paneutumista ja pohdiskelua. Mitä enemmän paneutuu tutkimaan tavaroita ja kirjelappusia, sitä enemmän saa pelistä irti ja sitä täydemmäksi kuva ihmisistä kasvaa. Mikään kauhupeli tämä ei ole, vaikkakin autiossa talossa vaeltelu on aika pelottavaa, varsinkin kun ulkopuolella raivoaa ukkosmyrsky, ja salamat saavat säpsähtämään näytön tälläkin puolella. Uskalsin pelata peliä kuitenkin full screen -tilassa (jota suosittelen), mutta en sentään korvakuulokkeilla. 😉 Tietokoneen ääni kannattaa pitää riittävän kovalla, että kuulee pikkusisko Samin päiväkirjaotteet. Ne ovat niin elävää puhetta! Ihania. 🙂

Gone Home -peli on innoittanut ihmisiä analysoimaan pelin hahmoja ja heidän elämäänsä. Jos ei ole vielä pelannut peliä, näitä linkkejä ei kannata klikata, sillä ne sisältävät paljastuksia ja spoilereita. Jos sen sijaan pelin on pelannut, niin linkkien analyysit voivat hyvinkin tuoda mielenkiintoista lisää: indieHAVEN ja Clockworkworlds.

Gone-Home-peli-2