Second Lifen innoittamia sarjakuviani

Virtuaalimaailma Second Life houkuttelee ihmisestä esiin monenlaista luovuutta. Itse maailman sisällä voi harrastaa ja puuhata melkein mitä vain ja löytää sitä kautta itsestään uusia puolia ja kykyjä. Ihmiset ovat luoneet Second Lifeen uskomattomia paikkoja: pelottavia, kauniita, jylhiä, hassuja, jännittäviä ja monesti myös hyvin todellisia, eri aikakausiin liittyviä.

Second Lifen kutkutus yltää myös tänne reaalimaailmaan asti. SL:n innoittamana loin kaksi scifi- ja fantasiapainotteista ”sarjakuvatarinaa” ja niiden ympärille hiukan metatekstiä, samalla ajatuksella kuin joskus herää unesta toiseen uneen ja luulee olevansa ihan hereillä. 😉

Sarjakuvat Outo kaupunki ja Pitkä yö Innsmouthissa löytyvät täältä.

Mainokset

Kolme välihuomautusta kääntämisestä

Suomi on pieni kielialue, ja vaikka osaisi sujuvasti joitakin vieraita kieliä, kaikkia on mahdotonta osata edes auttavasti. Kirjoja haluaa kuitenkin lukea eri kielialueilta ja kulttuureista. Tähän apuun tulevat kielenkääntäjät. Kääntäjät tekevät työtään usein kiireessä ja tiukkojen aikataulujen puristuksessa. Tästä huolimatta me suomalaiset saamme yleensä nauttia tasokkaista käännöksistä, ainakin suurimpien kustantajien kirjojen suhteen. Kersti Juva, yksi eturivin kääntäjistämme raottaa pikkuesimerkein Kotuksen blogissa asioita, joiden parissa kääntäjät joutuvat painimaan. Eikä painiminen jää kirjan julkaisuun. Kaikki me besserwisserit luulemme tietävämme, miten jokin lause olisi pitänyt kääntää, jotta se olisi oikein tai uskollinen alkuperäisteokselle. Tähän soppaan heitän minäkin kolme lusikkaa, kolme eri näkökulmaa.

1. välihuomautus: kun suomennos toimii

Viime kesänä luin Nobel-palkitun perulaisen kirjailijan Mario Vargas Llosan kirjan Paratiisi on nurkan takana (Otava 2007). Kirjan oli suomentanut Sulamit Hirvas. Se kertoo taidemaalari Paul Gauguinin ja hänen isoäitinsä Floran tarinat rinnakkain. Kirja on sivumäärältään paksu järkäle, ja Vargas Llosan tyyli mielenkiintoinen, mutta haastava ja – varovaisesti sanottuna – latinalais­amerikkalaisesti rönsyävä. Niinpä luettuani kirjaa puoleen väliin, minulle tuli tunne – anteeksi nyt vain, nobelkirjailija – että kirjaa olisi voinut hyvinkin editoida ja tiivistää; samat asiat tuntuivat toistuvan uudestaan ja uudestaan eri sanakääntein. En ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun asti, ellei suomennos olisi ollut niin kerta kaikkiaan soljuvaa ja helppolukuista. Mielenkiinto heräsi ja halusin nähdä, millaista alkuperäinen espanjankielinen teksti oli. Onnistuin saamaan lainaksi myös El paraíso en la otra esquina -kirjan ja aloin vertailla tekstejä keskenään. Hakuammunnalla otettujen tekstinpätkien perusteella suomennos oli hyvinkin uskollinen alkuperäiskielelle, mutta siinä missä Vargas Llosan kieli pysähteli ja hypähteli, oli suomentaja ”pyöristänyt” kulmia ja tehnyt suomennoksesta pehmeämmän tuntuisen ja jouhevamman. Hävisikö tällä tavoin jotain tärkeää alkuperäiseen verrattuna? Ehkä jotain, muttei välttämättä mitään tärkeää. Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että aina jotain häviää ja muuttuu ja jotain tulee lisää, kun siirrytään kielestä toiseen. Lukijalle suomennos oli kuitenkin mannaa, eikä voi kuin ihmetellä sitä työmäärää, minkä suomentaja oli tehnyt saattaessaan järkälekirjan suomalaisten lukijoiden saataville näin soljuvana suomennoksena.

2. välihuomautus: kun suomennos ei toimi

Viime kesänä piipahdin Puutorin Booktorilla ja käteen tarttui Virginia Woolfin Menomatka (Savukeidas 2012, suomentaja Ville-Juhani Sutinen). Siinä missä Vargas Llosa oli minulle uusi tuttavuus, Woolf oli ja on aina vanha, rakas ystävä. Niinpä sen kummemmin asiaa miettimättä raotin kukkaron nyörejä ja ostaa pämäytin uunituoreen kirjan. Mutta, mutta… kirja on vieläkin lukematta! Olen aloittanut sen kolme kertaa, mutta en pääse tekstiä kovin pitkälle, kun kirja taas ”unohtuu” hyllyyn. Missä vika? Woolfissa? Tuskin. Suomennoksessa? Siinä! En ole verrannut suomenkielistä tekstiä alkuperäiseen, mutta tässä suomennoksessa mättää suomen kieli. Yksinkertaisesti se ei ole hyvää. Se on luvattoman huonoa. Suoraan sanoen harmittaa, että pistin rahani kiinni tähän päällisin puolin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan. Melkein meni usko kaikkiin suomentajiin. Lasken tämän suomennoksen niiden kirjojen joukkoon, joita ei olisi saanut julkaista, vaan laittaa hautumaan ja tehdä kokonaan uudestaan, mutta kuten tiedämme, kustantajilla on usein turhan kiire saada teoksia ulos uunista ja tuottamaan. Harmi!

Tähän väliin on pakko kirjoittaa välihuomautuksen välihuomautus.
Ehkäpä huonoin suomennos, mihin ikinä olen törmännyt, on suomalaisen psykoanalyysin grand old manin Veikko Tähkän englanniksi kirjoittama ja siitä hänen itsensä suomentama opus Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (WSOY 1996). Kun tähän rinnalle ottaa jonkin Mirja Rutasen suomentamista kirjoista, esimerkiksi sellaisen huikean opuksen kuin Gaetano Benedettin Kliininen psykoterapia (Otava 1977), näkee, mikä on suomentamisen ja ”suomentamisen” ero. Siinä puhutaan ihan eri kieltä! (Harmi, ettei Mirja Rutasta voitu kloonata.)

3. välihuomautus: kun yrittää ihan itse

Kun ihminen oppii jotain uutta kieltä, hänelle alkaa raottua ikkuna uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Tällöin saattaa käydä niin, että sairastuu kärsimättömyyden kuumeeseen. Kun haluaa osata jotain paljon, luulee osaavansa sitä enemmän kuin oikeasti osaa. Näin kävi minulle, kun suomentelin runsaat kolme vuotta sitten blogiartikkelissani yhtä lempirunoani eli Federico García Lorcan kuuluisaa runoa Canción de jinete. Silloin en ollut vielä kuullut kuin huhuja subjunktiivista, eikä minulla ollut tietoakaan ”oletuksen futuurista” ja näiden kahden aikamuodon vivahteikkaasta paritanssista, johon kolmanneksi osapuoleksi tunkee vielä konditionaali ja yhdistetty konditionaali… tai niin, espanjan kielessä kaikki verbin aikamuodot tanssivat keskenään mielenkiintoisesti, mutta vieraskieliselle todella haastavasti.

Nyt kun oppia on tullut lisää runsaat kolme vuotta ja kaikki espanjan aikamuodot ja niiden tanssinaskeleet pitäisi olla päässä (paino sanalla pitäisi), kääntäisin yhden kohdan Lorcan runossa uudestaan (muitakin kohtia saattaisin kääntää uudestaan, mutta tämä sattui silmään tässä yhtenä päivänä).

Aunque sepa los caminos
yo nunca llegaré a Córdoba.

Aloittavassa sivulauseessa on subjunktiivin preesens (sepa) ja päälauseessa futuuri (llegaré). Nykyisten tietojeni perusteella olen havaitsevinani näissä lauseissa tiettyä epävarmuutta. Jos ratsastaja olisi tuntenut tiet tasan tarkkaan, hän ehkä olisi sanonut asiansa preesensillä: Aunque sé los caminos – Vaikka tunnen/tiedän tiet. Nyt sivulauseen subjunktiivimuoto saber-sanasta näyttäisi heittävän epävarmuuden myös futuuriin (llegaré), joka muuttuu oletuksen futuuriksi eli seuraus ei ole ihan varmasti tulevaisuudessa tapahtuva, vaan siihen liittyy nyt pieni mahdollisuus siitä, ettei niin tapahtuisikaan. Eli kaikesta huolimatta ratsastajalla on yhden prosentin mahdollisuus saapua kuin saapuakin Cordobaan (vaikka tuskin niin tulee tapahtumaan). Kääntäisin lauseen nyt vaikkapa näin:

Vaikka tuntisin tiet,
minä en koskaan saapune Cordobaan.

————————————–

Loppuhuomautus: Kääntelen tekstejä vain omaksi iloksi ja satunnaisten bloginlukijoiden kiusaksi. Kääntäjää minusta ei varmaankaan koskaan tule. (Huomatkaa oletuksen futuuri; toimii se suomen kielessäkin. Epävarmuuden siemen on jäänyt kytemään…)

Ratsastaja

Ratsastaja tähyää horisonttiin. Saavuttamattomaan? Hevonen ei ole jaca negra, vaan shetlanninponi. (Kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella.)

Sumusta nousee prinssi

Kaksi ja puoli vuotta sitten kävelin Paseo de Graciaa pitkin Barcelonassa. Kadun varrelle oli pystytetty kirjakojuja, joissa myytiin uusia ja vanhoja kirjoja, katalaaniksi ja espanjaksi. Hypistelin vastailmestynyttä Carlos Ruiz Zafónin kirjaa El juego del ángel ja heitin hiljaisen toiveen ilmaan: olisipa ihanaa (¡Ojalá!), jos joskus voisin lukea Ruiz Zafónia hänen omalla kielellään. Olin tuolloin aloittamassa kolmatta vuotta kansalaisopiston espanjankurssilla ja espanjantaitoni riitti juuri ja juuri ¡Hola!- ja Diez minutos -tyyppisten juorulehtien ymmärtämiseen.

Ehkäpä Barcelonan suojelupyhimys Mercè, jota juhlittiin tuolloin syyskuun viimeisellä viikolla, kuuli kylmästä pohjoisesta tulleen vieraan toiveen ja päätti toteuttaa sen. Sillä nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin voin sanoa, että olen lukenut yhden Ruiz Zafónin kirjan kannesta kanteen espanjaksi (ja jopa ymmärtäneeni suurimman osan tekstistä). Kyseessä ei kuitenkaan ole hänen maailmankuulu kirjansa Tuulen varjo eivätkä sen jatko-osat, vaan esikoiskirja El Príncipe de la Niebla. ”Sumun prinssi” on luokiteltu nuorten kirjaksi, mutta Ruiz Zafónkin asettaa kirjan esipuheessa kyseenalaiseksi jaottelun nuorten ja aikuisten kirjoihin – ja aiheesta.

El Príncipe de la Niebla sopii siis aikuisellekin, sillä kirja sisältää Ruiz Zafónille tyypillisesti hyvinkin tummasävyisiä kuvia, välillä suorastaan kauhua, ja jännitystäkin on yllin kyllin. Ja spekulatiivisella elementillä on keskeinen osa. Kirjan tarina sijoittuu sota-aikaan, vuoteen 1943, mutta sodan kumua ei kirjassa juurikaan kuule. Tarina kertoo perheestä, joka muuttaa pois kaupungista ja sodan jaloista turvallisempaan paikkaan, pieneen kylään, taloon meren rannalle. Kuulostaa idylliseltä, eikö? Mutta idyllisyys on kaukana tästä kirjasta… tai no, ei ihan kokonaan, sillä ihmisten välisissä suhteissa on jotain ajattoman kaunista. Päähenkilö, 13-vuotias Max ja hänen isosiskonsa Alicia sanovat kuitenkin hyvästit lapsuudelle tuon kesän 1943 rankkojen tapahtumien vuoksi.

Kirjassa on jotain ajatonta kaiken kaikkiaankin, ei vain ihmissuhteissa, eikä kirjailija esimerkiksi halunnut tehdä kirjaan muutoksia tai korjauksia myöhemminkään, vaikka kirjoittajataidot kehittyivät Sumun prinssin jälkeen. Kirja kertoo ajattomista – toisin sanoen aina ajankohtaisista – asioista, kuten ystävyydestä, rakkaudesta (ei vain romanttisesta) ja kuolemasta. Kahta ensinmainittua ihmiset aina tavoittelevat ja viimeistä ei kukaan voi välttää… tai melkein kukaan.

Ruiz Zafón oli 26-27-vuotias kirjoittaessaan El Príncipe de la Nieblan. Koska hänellä ei ollut vielä kustantajaa, hän päätti osallistua nuortenkirjallisuuden kilpailuun. Ja – sorpresa, sorpresa – voitti kilpailun. Kirja julkaistiin vuonna 1993. Itse laji, nuortenkirjallisuus siis, oli hänelle kirjoittajana täysin tuntematon alue; hän oli vain halunnut kirjoittaa sellaisen kirjan, jollaisen olisi itse halunnut lukea 13-14-vuotiaana ja josta olisi kiinnostunut vielä 23-vuotiaana, 43-vuotiaana ja 83-vuotiaana. Hän taisi onnistua. 😉

Minulle El Príncipe de la Niebla on toinen täyspitkä romaani, jonka olen lukenut vain espanjaksi ja ensimmäinen sähköinen iPadillä luettu kirja. On oikeastaan mahtavaa, että ensimmäiseksi e-kirjakseni osui Ruiz Zafónin opus ja vieläpä kirja, joka tihkuu jokaisesta virtuaalinurkastaan iki-ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa fantasiaa. ¡A mí me encanta! Ja vielä tällainenkin näkökulma: jokainen kieli (myös oma äidinkielemme) on aluksi hernerokkasumua, mutta kun jaksaa pakertaa eikä anna periksi, jossain vaiheessa siitä sumusta astuu esiin prinssi… ja toinen… ja kolmas… 😀 (Mutta toivottavasti ei Ruiz Zafónin Sumujen prinssin kaltaisia, sillä sellaisia haluaisin kyllä välttää…)

El Príncipe de la Nieblaa ei käsittääkseni ole suomennettu, mutta niin englanniksi (The prince of mist) kuin espanjaksi (ja parilla muullakin kielellä) se löytyy ainakin Vaski-kirjastoista. ¡Ojalá joku tämän suomentaisi joskus suomalaisten iloksi!

Tämän ajattoman kirjan yhteydessä voisi tokaista loppusanoiksi Sumun prinssin toteamuksen:”Aikaa, rakas Max, ei ole olemassa; se on illuusio. Jopa ystäväsi Kopernikus olisi arvannut sen, jos hänellä olisi ollut juuri aikaa. Ironista, eikö totta?”

Sumun prinssi

Sumun prinssi (kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella)

Jälkisanat:

Eilen sain luettua El Príncipe de la Nieblan loppuun ja nyt käyn läpi hyvän kirjan jälkeistä surutyötä. Vaikka kuinka paljon lukisi elämänsä aikana, niin kun hyvän kirjan viimeisen rivin on lukenut, mielen täyttää luopumisen haikeus ja suru. Tästä ei näköjään pääse iän myötä.

Ehkä otan iPadin vielä käteeni ja tutkin Ruiz Zafónin subjunktiivin imperfektin ja pluskvamperfektin käyttöä; se on vähintäänkin mielenkiintoista. Ehkäpä jo illalla olen toipunut niin, että voisin ottaa lukulautaselle jonkin suomalaisen ja suomenkielisen spekkisnovellin.

Carlos Ruiz Zafónin kirjoista olen kirjoittanut blogissa ennenkin:

Enkelipeli virtuaalisesti
Jokaisella kirjalla on sielu