Chiaroscuro – valohämyä

Päivänä muutamana luin Elizabeth Stroutin esikoisteosta Pikkukaupungin tyttö (alkup. Amy and Isabelle 1998; Tammi 2020, suom. Marja Haapio). Sivulla 114 törmäsin italiankieliseen sanaan chiaroscuro. Toinen kirjan päähenkilöistä, koulutyttö Amy katselee ikkunasta ulos, missä pilvet ovat synkistyneet, mutta aurinko vielä paistaa pilvimassan ympärillä: ”Valo ja pimeä kamppailivat auki revähtäneellä talvitaivaalla.” Amy muistaa erään taulun vanhan rouvan kotona, missä hän oli käynyt aiemmin siivoamassa. Vieressä seisova matikanopettaja Robertson selittää Amylle, että chiaroscuro eli valohämy kuvaa tätä ilmiötä, valoisaa ja pimeää yhtä aikaa.

Sanassa chiaroscuro voidaan nähdä kaksi sanaa: chiaro (kirkas, valoisa, selkeä) ja scuro (pimeä, synkkä). Chiaroscuro liitetään maalaustaiteeseen ja valokuvaukseen, kun teoksessa siirrytään asteittain valosta varjoon siten, että vaikutelma on dramaattinen. Valon ja varjon raja on voimakas ja melko jyrkkä. Valonlähde (esimerkiksi kynttilä) on yleensä selkeä, se valaisee hyvin vain jonkin tietyn kohdan maalauksessa tai valokuvassa, ja muu osa häipyy varjoon. Chiaroscuron käytöllä teoksessa saadaan aikaan kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Suomeksi chiaroscuro on yleensä käännetty valohämyksi. Tämä termi voi viitata kuitenkin myös sfumatoon ja tenebrismiin. Sfumato tarkoittaa ääriviivojen utuista häivyttämistä ja värisävyjen pehmeää sekoittumista, esimerkkinä vaikkapa Leonardo Da Vincin Mona Lisa, jossa valaistus on tasaisempaa kuin chiaroscurossa. Tenebrismissä valon ja varjon leikki on käsittääkseni vieläkin dramaattisempaa ja kovempaa kuin chiaroscurossa. Termien käyttö näyttää menevän monesti lomittain, ja samaa maalausta saatetaan käyttää esimerkkinä kaikista näistä tekniikoista, varsinkin chiaroscurosta ja tenebrismistä.

Italialaista taidemaalaria Michelangelo Merisi da Caravaggiota (1571-1610) pidetään chiaroscuron ja myös tenebrismin mestarillisena käyttäjänä. Hän maalasi tauluja esim. pyhimyksistä, joiden lihakset ja ihon hän sai hienosti näkyviin valon ja varjon taitavalla käytöllä. Caravaggiota pidetään voimakkaan chiaroscuron kehittäjänä. Monet muutkin renessanssiajan maalarit käyttivät chiaroscuroa, ja Rembrant 1600-luvulla.

Valokuvaustaiteessakin chiaroscurolla on oma paikkansa, ja sitä on käytetty paljon mustavalkoisissa muotokuvissa, joissa kuvattavan kasvoille lankeaa osittainen varjo, joka syvenee ja sulautuu taustaan tai tausta häipyy kokonaan pimentoon. Myös arkisista esineistä löytyy uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia, kun niitä kuvaa pimeässä tai hämärässä paikassa ja valonlähteellä valaistaan esine vain yhdestä suunnasta. Netistä löytyy sekä kuvia että englanninkielisiä ohjeita chiaroscuro-valokuvien ottoon.

Pulinat pois ¡y sanseacabó!

Turun työväenopiston kurssi-info ensi syksylle julkaistiin tällä viikolla, ja se saattoi olla pettymys monelle entiselle opiskelijalle. Ainakin itse olin hyvin pettynyt ja haikea, kun oma espanjankurssini ei ollut saanut enää jatkoa. Tarjolla ei ole toista minulle sopivaa kurssia; tarjonnan paino näyttääkin olevan alkeissa ja koulumaisessa oppikirjaopiskelussa. On siis sanottava hyvästit espanjanopiskelulle työviksessä ja yritettävä etsiä opiskeluapua muualta tai/ja luotava ystävien kanssa oma opiskeluryhmä. Sellainen tunne tuli, että työväenopisto näytti vanhoille opiskelijoille ovea ¡y sanseacabó! Onneksi sentään italian kielessä opiskelen vielä alkeita ja voin jatkaa saman kivan opettajan pitämällä ”toisella luokalla”.

Tässä päivänä muutamana lueskelin Zendalibrosin sivuilta artikkeleja aiheesta, miten opitaan kirjoittamaan jonkun kirjailijan kanssa. Tässä artikkelisarjassa kerrotaan eri kirjailijoiden tekniikoista. Ensimmäinen artikkeli, jonka luin, oli Aprender a escribir con Elvira Navarro. Sen lisäksi että opin artikkelista mm. käteviä kirjoitus- ja editointitekniikoita, poimin tekstistä muutamia hauskoja ilmauksia. Navarro on Espanjassa hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta käsittääkseni hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

… y sanseacabó

Suomen kielessä meillä on käytössä useita sanontoja tilanteisiin, kun haluamme päättää keskustelun kuin seinään siten, että toisen täytyy tehdä, niin kuin me haluamme tai vastaväitteitä ei ainakaan noteerata. Sillä siisti, sillä sipuli, pulinat pois, ja piste. ”Nyt nukkumaan joka sorkka, ja pulinat pois!”

Myös espanjan kielessä on lukuisia ilmauksia tällaiseen tilanteeseen. Navarroa käsittelevästä artikkelista silmiin osui sanonta ¡y sanseacabó! Ja kyllä, kaikki kirjoitetaan Fundeun mukaan yhteen, vaikka sanontaa voi nähdä myös erikseen kirjoitettuna san se acabó. ”He dicho que salgas, ¡y sanseacabó!” Sanontaa käytetään myös tilanteissa, joissa jokin vain loppuu ilmauksen ”se acabó” tilalla.

En un santimén

Etsiskelin netin avaruudesta sanseacabó-sanonnan alkuperää, mutta sitä ei ilmeisestikään tunneta. Kaikenlaisia arvailuja kyllä tuli vastaan. Yksi veikkaus on, että sanonnalla olisi jokin yhteys sanaan santimén, joka tarkoittaa hyvin lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi lauseen ”Lo arreglaremos en un santimén.” voisi kääntää näin: Järjestämme sen hetkessä.
(en un santimén = in no time at all)

Santimén-sanan taas arvellaan tulevan latinankielisen rukouksen lopusta ”In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti. Amen”, jossa kaksi viimeistä sanaa nopeasti sanottuna saattavat kuulostaa samalta kuin santimén. Tiedä sitten, pitääkö tämäkään paikkaansa.

Muita tilanteen päättäviä sanontoja

Sanseacabón synonyymejä ovat mm. ”y santas pascuas”, ”y ya está”, ”ya está y punto”, ”y punto”, ”y punto final” ja ”punto pelota”. Kyselin yhdessä Facebookin espanjankielisessä ryhmässä lisää synonyymejä; ja sieltähän tuli monenlaisia ilmaisuja. Tässä kaksi niistä.
Meksikossa kuulemma sanotaan ”ya estuvo, tan-tan”. Tälle en löytänyt varmistusta netistä, joten en tiedä, onko hyvinkin paikallinen ilmaus ja mikä sävy sanonnassa on. Kuubassa käytetään eräästä tunnetusta laulusta poimittua sanontaa ¡Chirrín chirrán!, joka kuulostaa tosi hauskalta. La Jiribilla -sivustolla kuitenkin kerrotaan, että se viittaa pikemminkin välirikkoon tai epäonnistumiseen loppuvaan tilanteeseen ja on siten lähes antonyymi sanonnalle ”matao y salao”, joka taas tarkoittaa, että kaikki meni ja päättyi odotetusti. Yhden nettisaitin mukaan ¡Chirrín chirrán! on englanniksi ”that’s all folks”, joka kuulostaa kyllä aika neurtaalilta. Kuten aina kun sompaillaan kielestä toiseen, sanojen ja sanontojen sävyt vaihtelevat.

Sanojen ja sanontojen metsästely jatkuu. 😀

Kirja jonka nimi olisi voinut olla Matria

Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.

ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.

Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.

Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.

Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)

Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.

Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.

Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.

Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).

Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.

Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.

Maagista tunnelmaa ja ekokauhua

Kun olin lukenut Samanta Schweblinin kirjan Houreuni, ajattelin, että se täytyykin lukea juuri näin yhdellä kertaa, kertaheitolla. Kun sitten luin ja kuuntelin muiden lukijoiden mietteitä, huomasin, että kirja oli ollut joillekin liikaa ja etteivät kaikki suinkaan olleet pystyneet lukemaan kirjaa kannesta kanteen saman lukusession aikana. Niinpä suosituksena voin sanoa sen, mikä pätee kaikkien kirjojen kohdalla: lue niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. 😀

Omalla kohdallani kirja tarttui minuun sellaisella pihtiotteella, ettei ollut oikein mitään muuta tehtävissä kuin jatkaa lukemista viimeiselle sivulle asti. Välissä ehdin vain hätäisesti lämmittää ruokaa mikrossa ja hotkia sen kirjaa lukien. Onneksi oli sunnuntai, ja saatoin laittaa aikataulun lennosta uusiksi, ja onneksi sivuja oli vain 120.

Samanta Schweblin: Houreuni
Like 2018, suomentanut Einari Aaltonen
Alkuperäinen teos: Distancia de rescate (2014)

Samanta Schweblin on argentiinalainen kirjailija, joka asuu Berliinissä. Distancia de rescate on hänen esikoisromaaninsa, ja se oli muun muassa ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017. Ennen tätä kirjaa hän oli julkaissut kaksi novellikokoelmaa, ja sen jälkeenkin on kirjoja jo ilmestynyt. Houreuni-kirjan espnajankielinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa suomeksi pelastusetäisyyttä, ja niin kuin usein muidenkin kirjojen kohdalla, tässäkin mietin suomennoksen onnistuneisuutta. Teoksen englanninkielinen nimi on Fever dream, joten suomi ja englanti ovat samoilla linjoilla, kun taas ruotsinkielinen nimi Räddningsavstånd on uskollinen alkuperäiselle nimelle. Schweblin itse pitää espanjankielistä nimeä osuvimpana, mutta ymmärtää, että muissa kielissä alkuperäisen nimen suora käännös saattaa saada harhaanjohtavia merkityksiä.

Siinä, missä houreuni viittaa kirjan tunnelmaan, pelastusetäisyys viittaa kirjan sisältöön ja teemaan. Pelastusetäisyys kulkee läpi kirjan, ja sen kireys muuttuu eri kohdissa. Kirjan päähenkilö Amanda kutsuu pelastusetäisyydeksi välimatkaa, joka erottaa hänet Nina-tyttärestä: kuinka kauan häneltä kestäisi pelastaa tytär, jos tämä esimerkiksi päättäisi äkkiä juosta uima-altaalle ja hypätä veteen. Kirja on kirjoitettu niin taitavasti, että myös lukija alkaa tuntea tuon näkymättömän nuoran äidin ja tyttären välillä, miten se välillä kiristyy ja löystyy ja pingottuu taas. Miten pelko täyttää mielen, että jotain pahaa tapahtuu, ja miten hetken kuluttua taas rauhoittuu, kun mitään pahaa ei tapahtunut.

Houreuni on toisaalta myös ihan hyvä nimi; se kuvaa hyvin kirjan tunnelmaa, joka on painajaismainen ja uhkaava, häilyy todellisuuden ja unenomaisuuden rajalla. Mutta se saattaa myös johtaa lukijaa harhaan, sillä kirjassa ei ole kyse mistään houreisesta unesta, vaan rankasta todellisuudesta, joskin spekulatiivisilla elementeillä höystettynä maagisen realismin maanosassa kun ollaan. 😀 Houreuni – näin suomalaiseen korvaan – saattaa kuulostaa kyllä myyvemmältä nimeltä kuin pelastusetäisyys ja on ehkä siksi päätynyt suomennoksen nimeksi.

Kirjaa on joissakin arvioissa luonnehdittu pienoisromaaniksi, ja koskapa sen pystyy lukemaan parissa tunnissa, niin sellaisena sitä voinee pitää, jos nyt välttämättä haluaa ahtaa kirjan johonkin lokeroon. Kirjassa ei ole lukuja, vaan vuoropuhelu aaltoilee jatkuvana virtana sivulta toiselle. Kursiivilla kirjoitetut rivit ovat kesänaapurin pojan Davidin puhetta ja muu teksti Amandan. David yrittää auttaa Amandaa muistamaan ja muistelemaan, mitä viime päivinä oikein on tapahtunut ja miksi. Kirjan edetessä Amanda palauttaa mieleensä pala palalta muistikuvia ja tapahtumia edeltäviltä päiviltä ja siitä, miksi hän on siinä huoneessa keskustelemassa hieman oudon Davidin kanssa.

Tämän enempää en kirjan sisällöstä paljasta; en halua pilata jännittävää ja paljon ajatuksia ja tunteita herättävää lukukokemusta. Tämä kirja putkahti mieleen ensimmäisenä vielä seuraavanakin aamuna, niin vahva ja kiehtova on sen tunnelma ja teema.

Houreuni löytyy Turun kirjastosta, mutta vain suomennoksena. Niiden, jotka haluavat lukea kirjan espanjaksi, täytyy etsiä se muualta. Muun muassa Applen Kirjat/Books-sovelluksen kautta se on mahdollista ostaa e-kirjana. Latasin kirjasta näytteen ja lueskelin läpi nuo 19 ensimmäistä sivua. Teksti on helppolukuista, lauseet selkeitä, kuten suomennoksessakin, joten mikään ei estäne lukea tätä jännittävää kirjaa myös espanjaksi. Koska Schweblin on syntyjään argentiinalainen, hänen sanastonsa saattaa hieman poiketa Espanjan espanjasta, mutta näytteen perusteella tekstissä ei kuitenkaan ole häiriöksi asti vieraita sanoja. Argentiinan espanjassa ei ole monikon toista persoonaa, vaan sen sijaan käytetään monikon kolmatta. Schweblinin kirjassa on myös tuo ah-niin-sympaattinen sinä-sana ”vos”: ”Ese hijo sos vos, David.” (Tuo poika olet sinä, David.) Kuten sos-sanasta näkee, yksikön toisen persoonan verbeissä taivutus on argentiinalainen, mutta ymmärtämistä se ei nähdäkseni hankaloita.

No, lukipa tämän kirjan millä kielellä tahansa, niin se kannattaa tehdä. 😀

Samanta Schweblin vieraili vuonna 2018 pidetyssä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa, ja haastattelussa hän vastaili kysymyksiin, jotka koskivat hänen Distancia de rescate -kirjaansa. Haastattelu on (valitettavasti) englanniksi, ja myös näytteen kirjastaan Schweblin lukee (valitettavasti) englanniksi. Haastattelu on nähtävissä Yle Areenassa. Netistä löytyy kyllä haulla espanjankielisiäkin haastatteluja, jos ne kiinnostavat enemmän.

Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Syödä täpösen täyteen espanjaksi

Hauskat ”modismot” espanjan kielessä ovat ehtymätön aarreaitta, ihan niin kuin muutkin kielet ovat täynnä huvittavia puhekielen sanontoja. Pari päivää sitten törmäsin kahteen ilmaukseen, jotka tarkoittavat sitä, että syö itsensä ähkyyn. Toinen oli minulle tuttu, toista en tietääkseni ollut koskaan nähnytkään. Kummankin kohdalla minua alkoi kiinnostaa, mistä nämä hauskalta kuulostavat ilmaukset olivat puhekieleen tulleet. Ja tietoa etsiessäni löysin kolmannenkin sanonnan.

Ponerse morado/-a

Tulla violetin väriseksi on ponerse morado -sanonnan sananmukainen käännös, mutta se tarkoittaa siis syödä liikaa. Mitä violetilla ja syömisellä on tekemistä toistensa kanssa? Itse violetti eli ”morado” tulee sanasta mora, joka tarkoittaa suomeksi karhunvatukkaa, mutta tämä reitti oli umpikuja eikä selittänyt sanonnan juuria.

Täytyi mennä pöyhimään Internetin arkistoja, ja sieltä sitten löytyi selityksenpoikasta. Tietyissä sairauksissa ja tilanteissa ihmisen ihon väri muuttuu sinertävän violetiksi. Tämä ilmiö on espanjaksi cianosis ja suomeksi syanoosi. Näistä sanoista on helppo poimia sinisenvihreää ilmaiseva kohta cyan (syaani); juuri eilen asensin mustesuihkutulostimeeni cyan-patruunan tyhjenneen tilalle. Joissakin sairauksissa, kuten keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnassa ihmisen ihoon saattaa tulla sinertävän liila sävy. Myös silloin kun ihminen on kylmissään, hänen huulensa voivat esimerkiksi sinertää. Muistan lapsuuden kesistä, kun vietimme järvessä tuntikausia, joku aikuisista tuli huutamaan: ”Ylös sieltä vedestä! Teidän huuletkin jo sinertää!” Ja hytisten, mutta edelleen vastentahtoisesti, noustiin sitten kuivalle maalle auringon lämmitettäväksi.

Suomenkielisistä lähteistä en kuitenkaan löytänyt syytä, miten ponerse morado voisi liittyä syömiseen, vaikka kaksi potilastapausta Internet minulle tarjosi. Toinen potilas oli muuttunut siniseksi ja toinen vihreäksi; molemmat olivat syöneet anissalmiakkeja kolme askia päivässä. No, ilmeisesti salmiakki ei ollut värimuutoksia aiheuttanut, vaan ehkä karamellien tuotannossa oli niiden joukkoon eksynyt jokin ainesosa, joka tämän aiheutti, mene tiedä. Salmiakin nauttiminen tuollaisia määriä päivässä ei liene kuitenkaan terveellistä. Verenpainekin siitä jo nousee, eikö?

Espanjankielisen lähteen mukaan syanoosi voi tulla ihmiselle myös tilanteessa, jossa hän syö liikaa. Tällöin hänelle voi tulla hengitysongelmia, jotka tekevät hänen ihonsa violetiksi.

Ruoka, mitä on syöty liikaa, liittyy ilmaukseen de-prepositiolla. ”Pedro se ha puesto morado de galletas que ha hecho su abuela.” Pedro söi itsensä täpösen täyteen isoäidin tekemiä pikkuleipiä.

Ponerse como el Quico

Ihan varmoja ei olla siitä, onko Quico-nimistä heppua ollut olemassa, mutta tarina kertoo, että tämän niminen mies eli 1940-luvun tienoilla. Kerrotaan, että hän oli joutunut sairaalaan syötyään ihan liikaa ja saatuaan sen johdosta vakavan ruoansulatushäiriön.

Ponerse las botas

Kolmas ilmaus on sananmukaisesti suomeksi käännettynä laittaa saappaat jalkaan. Tämä on vähintäänkin yhtä arvoituksellinen ilmaus tässä syömistilanteessa kuin tuo violetti tapaus. Mutta tällekin löytyi ihan järkeenkäypä selitys.

Täytyy mennä ajassa taaksepäin siihen aikaan, jolloin rikkailla oli ruokaa enemmän kuin kylliksi, kun taas muilla ihmisillä oli pikemminkin ruoasta pula, tai ainakaan sitä ei riittänyt ylensyöntiin. Tämä tavallinen kansa kulki sandaalit jalassa, sillä nahkasaappaat olivat liian kalliit, kun taas paremmalla väellä (¡los caballeros!) oli varaa suojata jalkansa kylmältä vetämällä nahkaiset saappaat jalkaansa. Siitä tämä hauska sanonta on saanut alkunsa.

Ponerse las botas -sanonnalla on toinenkin merkitys liikasyömisen ohella. Se voi tarkoittaa myös yltäkylläistä rikastumista tai sitä että käyttää hyväkseen jotain asiaa ”runsain mitoin” (abundantemente).

Summa summarum: kohtuus kaikessa, myös syömisessä ja varsinkin salmiakin syömisessä. 😉

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀

Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

’Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Daphne, Kyllikki, Raakel ja Filip

Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!

Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.

Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).

Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?

Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.

Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.

Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.

Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.

Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.