Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Syödä täpösen täyteen espanjaksi

Hauskat ”modismot” espanjan kielessä ovat ehtymätön aarreaitta, ihan niin kuin muutkin kielet ovat täynnä huvittavia puhekielen sanontoja. Pari päivää sitten törmäsin kahteen ilmaukseen, jotka tarkoittavat sitä, että syö itsensä ähkyyn. Toinen oli minulle tuttu, toista en tietääkseni ollut koskaan nähnytkään. Kummankin kohdalla minua alkoi kiinnostaa, mistä nämä hauskalta kuulostavat ilmaukset olivat puhekieleen tulleet. Ja tietoa etsiessäni löysin kolmannenkin sanonnan.

Ponerse morado/-a

Tulla violetin väriseksi on ponerse morado -sanonnan sananmukainen käännös, mutta se tarkoittaa siis syödä liikaa. Mitä violetilla ja syömisellä on tekemistä toistensa kanssa? Itse violetti eli ”morado” tulee sanasta mora, joka tarkoittaa suomeksi karhunvatukkaa, mutta tämä reitti oli umpikuja eikä selittänyt sanonnan juuria.

Täytyi mennä pöyhimään Internetin arkistoja, ja sieltä sitten löytyi selityksenpoikasta. Tietyissä sairauksissa ja tilanteissa ihmisen ihon väri muuttuu sinertävän violetiksi. Tämä ilmiö on espanjaksi cianosis ja suomeksi syanoosi. Näistä sanoista on helppo poimia sinisenvihreää ilmaiseva kohta cyan (syaani); juuri eilen asensin mustesuihkutulostimeeni cyan-patruunan tyhjenneen tilalle. Joissakin sairauksissa, kuten keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnassa ihmisen ihoon saattaa tulla sinertävän liila sävy. Myös silloin kun ihminen on kylmissään, hänen huulensa voivat esimerkiksi sinertää. Muistan lapsuuden kesistä, kun vietimme järvessä tuntikausia, joku aikuisista tuli huutamaan: ”Ylös sieltä vedestä! Teidän huuletkin jo sinertää!” Ja hytisten, mutta edelleen vastentahtoisesti, noustiin sitten kuivalle maalle auringon lämmitettäväksi.

Suomenkielisistä lähteistä en kuitenkaan löytänyt syytä, miten ponerse morado voisi liittyä syömiseen, vaikka kaksi potilastapausta Internet minulle tarjosi. Toinen potilas oli muuttunut siniseksi ja toinen vihreäksi; molemmat olivat syöneet anissalmiakkeja kolme askia päivässä. No, ilmeisesti salmiakki ei ollut värimuutoksia aiheuttanut, vaan ehkä karamellien tuotannossa oli niiden joukkoon eksynyt jokin ainesosa, joka tämän aiheutti, mene tiedä. Salmiakin nauttiminen tuollaisia määriä päivässä ei liene kuitenkaan terveellistä. Verenpainekin siitä jo nousee, eikö?

Espanjankielisen lähteen mukaan syanoosi voi tulla ihmiselle myös tilanteessa, jossa hän syö liikaa. Tällöin hänelle voi tulla hengitysongelmia, jotka tekevät hänen ihonsa violetiksi.

Ruoka, mitä on syöty liikaa, liittyy ilmaukseen de-prepositiolla. ”Pedro se ha puesto morado de galletas que ha hecho su abuela.” Pedro söi itsensä täpösen täyteen isoäidin tekemiä pikkuleipiä.

Ponerse como el Quico

Ihan varmoja ei olla siitä, onko Quico-nimistä heppua ollut olemassa, mutta tarina kertoo, että tämän niminen mies eli 1940-luvun tienoilla. Kerrotaan, että hän oli joutunut sairaalaan syötyään ihan liikaa ja saatuaan sen johdosta vakavan ruoansulatushäiriön.

Ponerse las botas

Kolmas ilmaus on sananmukaisesti suomeksi käännettynä laittaa saappaat jalkaan. Tämä on vähintäänkin yhtä arvoituksellinen ilmaus tässä syömistilanteessa kuin tuo violetti tapaus. Mutta tällekin löytyi ihan järkeenkäypä selitys.

Täytyy mennä ajassa taaksepäin siihen aikaan, jolloin rikkailla oli ruokaa enemmän kuin kylliksi, kun taas muilla ihmisillä oli pikemminkin ruoasta pula, tai ainakaan sitä ei riittänyt ylensyöntiin. Tämä tavallinen kansa kulki sandaalit jalassa, sillä nahkasaappaat olivat liian kalliit, kun taas paremmalla väellä (¡los caballeros!) oli varaa suojata jalkansa kylmältä vetämällä nahkaiset saappaat jalkaansa. Siitä tämä hauska sanonta on saanut alkunsa.

Ponerse las botas -sanonnalla on toinenkin merkitys liikasyömisen ohella. Se voi tarkoittaa myös yltäkylläistä rikastumista tai sitä että käyttää hyväkseen jotain asiaa ”runsain mitoin” (abundantemente).

Summa summarum: kohtuus kaikessa, myös syömisessä ja varsinkin salmiakin syömisessä. 😉

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀

Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Daphne, Kyllikki, Raakel ja Filip

Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!

Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.

Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).

Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?

Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.

Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.

Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.

Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.

Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.

Pyhimys livahti taivaaseen

Puolitoista vuotta sitten istuin linja-autossa matkalla Málagasta Granadaan. Olimme matkustaneet ystävän kanssa koko yön: ensin bussilla Turusta Helsinkiin ja sitten Helsingistä lentäen Málagaan, jonne saavuimme aamulla. Yli vuorokauden valvominen painoi kropassa ja mielessä. Katselimme minibussin ikkunasta Andalusian rinteillä aaltoilevia loputtomia oliivipuupeltoja ja jutustelimme väsyneesti niitä näitä. En muista, mistä keskustelimme juuri sillä hetkellä, kun lyhytsulku iski minuun ja sanoin kaverille: Nyt tuli lyhytsulku, en muista, mitä mun piti sanoa. Ystävä totesi siihen lakonisesti: Espanjaksi se sanotaan Se me ha ido el santo al cielo. Pohdiskelimme hetken, mitä tuo sanonta oikein tarkoittaa, että pyhimys on mennyt minulta taivaaseen. Ihmettelin ääneen sanonnan rakennetta, että miksi se on sellainen (”se me”), ja ystävä kaivoi väsyneiden, mutta aina yhtä ihmeellisten aivojensa takalokerosta selityksen, että refleksiiviverbin kanssa datiivipronominilla voidaan ilmaista tilannetta, jossa henkilölle tapahtuva asia on vahinko, tahdosta riippumaton eikä henkilö itse ei ole siitä vastuussa… tai ei halua ottaa siitä vastuuta. 😉

Kävimme läpi muita tutumpia esimerkkejä:
Se me ha roto el vaso. (Minulta meni juomalasi rikki. Parempaa suomea: Juomalasi meni rikki.)
Se me han olvidado las llaves en casa. (Avaimet unohtuivat kotiin.)
Se me ha quemado la papilla de avena. (Kaurapuuro pääsi palamaan pohjaan.)

Puhuja ei ota vastuuta siitä vahingosta, mitä hänelle on tapahtunut, vaan tällä ilmaisulla kertoo, että ikävä tapaus sattui hänelle ihan vahingossa.

”Haitan datiivi” on hyvin yleinen rakenne espanjan kielessä ja tulee vastaan tuon tuostakin kirjojen sivuilla. Aina sen nähdessäni en toki muista bussimatkaa Etelä-Espanjassa, mutta joskus kyllä, ja eilen Andalusia tupsahti mieleen, kun luin espanjan kotiläksyä, Almudena Grandesin lyhyttä fiktiivistä tarinaa Unos ojos verdes. Sen sijaan muistan varmaan ikuisesti, missä, milloin ja millä lauseella (¡pyhimys-lauseella!) olen painanut tämän rakenteen mieleeni.

Andalusia-tarina jatkuu vielä niin, että pari päivää myöhemmin Granadassa istuimme espanjan oppitunnilla, opettaja oli selittämässä jotain, vaikeni äkkiä hämmentyneen näköisenä ja sanoi naurahtaen: Ay, se me ha ido el santo al cielo. 😀

Se me ha ido el santo al cielo

Lyhytsulku-merkityksen lisäksi hauskaa pyhimys-sanontaa voi käyttää myös tilanteessa, jossa on unohtanut tehdä jotain, mitä olisi pitänyt.
– Kun kävit kaupassa, muistitko ostaa niitä omenoita?
– Ay, se me ha ido el santo al cielo.

Mistä tällainen sanonta on sitten tullut espanjan kieleen? Internetin syväkurkku (fuente) kertoo, että sanonta on syntynyt tilanteessa, jossa jumalanpalvelusta pitävä pappi viittasi saarnatessaan johonkin pyhimykseen ja unohti äkkiä kyseisen pyhimyksen nimen. Päästäkseen pälkähästä pappi tokaisi Se me ha ido el santo al cielo (vaikka pyhimykset eivät taivaaseen normaalisti menekään) tarkoittaen, ettei pyhimys pysynyt hänen luonaan saarnan loppuun asti, vaan häippäsi kesken kaiken hänen mielestään.

Muotisana pillar espanjan kielessä

Kielissä on muotisanoja, joita tuntuvat yhtäkkiä käyttävän kaikki. Joskus nämä sanat ovat uusia tai sitten ne ovat vanhoja tuttuja, mutta ovat puhjenneet kukkaan ja uuteen kukoistukseen puhekielessä. Kieltä opiskeleville tällaiset sanat voivat aiheuttaa harmaita hiuksia tai jännittävän löytöretken tai molempia.

Espanjan sana, joka on kiusannut ja kiehtonut minua jo jonkin aikaa, on verbi pillar. Oikeasti – suomalaisen silmissä ja korvissa – tämä sana ei vaikuta edes mitenkään vakavasti otettavalta, varsinkin kun se äännetään esim. jotenkin näin: pijar [piˈʎaɾ]. Oma sanakirjani antaa pillar-verbille merkitykset rosvota, ryöstää, napata ja saada kiinni. Sanakirja.org tarjoaa näiden lisäksi merkitykset ottaa kiinni ja yllättää. Kun lähden tarkastelemaan pillar-verbin merkityksiä nämä tiedot eväänäni, singahdan ulos mukavuusalueeltani jonkin tuntemattoman tähden kiertoradalle tai vähintäänkin suolle, jossa jalka uppoaa joka askeleella. Pelkoa päin! ”Hazlo, y si te da miedo, hazlo con miedo.” 😀

Seuraavat esimerkit on poimittu kirjoista, TV-sarjoista, RAEn sivuilta ja netistä.

Nainen kertoo, kuinka poliisit saivat hänet kiinni (tai yllättivät), kun hänen hallussaan oli huumeita:
– Me pillaron con las drogas.
Samanlainen rakenne löytyy tästä lauseesta, mutta tilanteesta johtuen saada kiinni -merkitys on kuvaannollisempi, paino yllättää-merkityksessä. Joku, jolla ei olisi saanut olla puhelinta, oli sellaisen kuitenkin piilottanut vaatteisiinsa, ja hänen tekonsa paljastui:
– Berlín le pilló con el móvil.
Kun mies kertoo lapsuutensa poliisi ja rosvo -leikeistä, pillar-verbi tarkoittanee kaikissa kohdissa enemmän tai vähemmän napata, saada kiinni ja ottaa kiinni ihan konkreettisesti:
– Unos hacían de policías y tenían que pillar a los otros y cuando te pillaban, te pillaban, pero no recuerdo a un solo niño en todo aquel patio que se rindiera antes de que le cogieran.
Ja tässäkin lauseessa varmaan katsotaan, josko joku saisi sinut kiinni:
– No jodas. A ver si te va a pillar alguien.

Sitten toisenlainen tilanne.
Nainen soittaa ovikelloa, mies avaa oven ja on hiukan hämmästyneen oloinen, joten nainen kysyy, yllättikö hän miehen huonolla hetkellä, tuliko hän huonoon aikaan:
– ¿Te pillo mal?
– No, estoy cocinando.
Tai nainen soittaa miehelle ja kysyy (teititellen) suurin piirtein saman kysymyksen:
– ¿Le pillo en un momento raro?
Vielä yksi esimerkki, jossa Pilar kyselee, soittiko hyvällä hetkellä (kyllä soitti):
– Ángel, ¿te pillo bien?
– Sí, dime, Pilar.

Pillar-verbiä näytetään käytettävän myös eräällä tavalla estar-verbin asemesta.
Nainen soittaa miehelle ja kysyy, sopisiko miehelle, että he tapaisivat tutussa kahvilassa. Mies on hieman hankalassa tilanteessa ja joutuu valehtelemaan:
– Me encantaría, pero es que justo me pilla fuera de Madrid.
Mies siis väittää, että hän ei ole juuri sillä hetkellä Madridissa, muuten hän kyllä haluaisi tavata naisen oikein mielellään: ”Tykkäisin tosi paljon, mutta juuri nyt minut saa kiinni / löytää Madridin ulkopuolelta.” Tuollaisen rakenteen pitäisi jo soittaa hälytyskelloja, että valhetta tulee ovista ja ikkunoista. 😀

Jotkut kirjoittajat käyttävät pillar por sorpresa -ilmaisua yllättää-merkityksessä:
Tanto la pregunta como la respuesta habían pillado por sorpresa a los policías.

Lisää mielenkiintoisia pillar-esimerkkejä.
Merkityksessä jäädä puristuksiin:
Me pillé un dedo con la puerta.
Merkityksessä jäädä alle, tulla yliajetuksi:
A Maricarmen la pilló un coche.
Merkityksessä saada sairaus tai kohtaus:
Pilló una pulmonía.
Pilló una rabieta. (Sai raivokohtauksen.)

Tässä kohtauksessa taas pohditaan, mitä itse kukin tekisi, jos ja kun hänellä olisi valtavasti rahaa. Denverillä on asia jo valmiiksi mietitty, hän ostaisi Maseratin (nappaan itselleni Maseratin?):
– ¿Qué vamos a hacer con tanta pasta?
– Yo lo tengo clarísimo: me voy a pillar un Maserati color azul claro cielo despejado.

Entäpä sitten tämä:
– Si es que no termino de pillarte el punto.
Pillarle el punto a alguien – mitä tämä ”modismo” mahtaa tarkoittaa? Netin tarkistamattoman tiedon mukaan se olisi englanniksi work somebody out. I can’t work him out at all. En ymmärrä häntä ollenkaan.
Si es que no termino de pillarte el punto. Hmm… jokainen voi tykönänsä miettiä, mitä tämä voisi tarkoittaa. 😉

Tässäpä lyhyt raapaisu pillar-verbin merkityksiin. Jatkakaamme löytöretkeilyjä! ¡Venga, vamos!

Iago y Susana hablando en la serie Estoy vivo (en RTVE)

Hyviä päiviä, sanoo espanjalainen

Buenos días, amigos 🙂

Hiihtolomaviikko on juuri alkanut täällä eteläisessä Suomessa, ja työväenopiston kurssitkin ovat talvilomalla. Kieliä opiskeleva ei sen sijaan ole koskaan lomalla, vaan aivot raksuttelevat aina kielten kiemuroissa. Tämän päivän saksan harjoitukset on tehty ja saksan päivätavoite (2000 pistettä WordDivessä) saavutettu. Tässä odotellessani ystävältä espanjan prepositioharjoituksia, ehdin pohdiskella hieman espanjan buenos días -tapausta.

Ensimmäisiä asioita, joita meille vieraissa kielissä opetetaan, on tervehtiminen. Espanjan kieli tuo tervehtimiseen mielenkiintoisen lisäefektin, sillä espanjassa – muista kielistä poiketen – käytetään monikkomuotoja: buenos días (”hyvää huomenta” tai ”hyvää päivää” ennen lounasta noin klo 14:ään asti), buenas tardes (”hyvää päivää” lounaan jälkeen noin klo 14:stä lähtien tai ”hyvää iltaa” auringonlaskuun asti, yleensä noin klo 21:een asti) ja buenas noches (”hyvää iltaa” klo 21:stä lähtien tai ”hyvää yötä”).

Mutta miksi espanjaa äidinkielenään puhuvat tervehtivät monikossa, kun naapurikielet – myös latinasta juurensa saaneet – käyttävät yksikköä: bom dia (portugali), buon giorno (italia), bonjour (ranska) ja good morning (englanti). Saksalaisetkin moikkaavat yksikössä: guten Morgen ja guten Tag!

Mitään ehdottoman varmaa syytä monikkomuotoon en löytänyt. Lingvistiikan professori Salvador Gutiérrez Ordóñez, joka on myös Real Academia de la Lengua Españolan jäsen, arvelee, että monikkomuotoinen tervehdys voisi olla perua pitemmästä lauseesta, josta on sitten ajan saatossa pudonnut pois ylimääräiset sanat ja ilmaus vakiintunut tähän lyhyeen muotoon. Hän pitää mahdollisena, että tervehdys tulisi ilmauksesta ”buenos días os dé Dios”, jonka voisi suomentaa ehkä näin: ”Jumala suokoon teille hyviä päiviä” (”hyviä päiviä teille antakoon Jumala”). Tosin subjunktiivin ”dé” suomennos tuottaa minulle tuossa vaikeuksia… kuten niin usein, mutta yleensä kylläkin toisin päin (kun itse pitäisi sitä käyttää). 😀
”Buenos días os dé Dios” ei siis kohdistunut pelkästään kyseiseen päivään, vaan myös tuleviin päiviin toivotettiin Jumalan siunausta.

Toinen arvailu monikkomuodon käyttöön on intensiteetti, ei määrä. Monikolla tuotaisiin esiin toivotuksen intensiteettiä, verrattuna pliisuun yksikkömuotoon. Tätä selitystä puoltaa se, että espanjan kielessä on muitakin monikkomuotoisia ilmauksia, joissa on intensiivinen tunne mukana, kuten esimerkiksi gracias (kiitos), mis condolencias (osanottoni) ja felicidades (onnea).

Olipa syy mikä tahansa, niin monikkomuodolla mennään espanjaa puhuvissa maissa. Mutta ei pelkästään monikkomuodolla. Vaikka monikkomuoto tässä tilanteessa on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, ei ole väärin käyttää yksikkömuotoakaan ”buen día”. RAE on antanut tähän luvan, mutta suosittelee kuitenkin monikkomuodon käyttöä. Joissakin Etelä-Amerikan maissa sen sijaan saattaa kuulla buen día -huikkauksiakin.

Mitä tulee suomen kieleen, niin kyllähän meilläkin joskus käytetään monikkomuotoja. Olen kuullut sanottavan muun muassa ”huomenia” ja ”öitä”.

Jaahas, sähköposti kilahti iloisesti. Aika siirtyä prepositioharjoituksien pariin. 🙂

Lähteet:
BBC Mundo
RAE – Diccionario panhispánico de dudas

 

Koiralenkeistä leijonanhampaisiin

Tällä viikolla olen oppinut muutamia hauskoja sanoja ja sanontoja. Joidenkin alkuperää oli ihan pakko hiukan tutkia, sen verran hauskoja ne olivat. Etymologia on muuten mielenkiintoinen ala; siihen voisi upota kokonaan. 🙂

Gassi gehen

Eräänä päivänä WordDiven kuvissa eteeni tassutteli hyväntuulinen pari: mies ja koira reippailemassa luontopolulla. Hymyilevä koira muistutti kultaistanoutajaa, mutta saattoi olla myös vaalea hovawart. Tälle leppoisalle parille piti etsiä oikea sanonta tai sana. Neljästä tarjotusta vaihtoehdosta seilasin kahden vaihtoehdon välillä: draußen eli ulkona ja regelmäßig eli säännöllinen. Mutta oikea vastaus olikin Gassi gehen eli viedä koira lenkille. Gassi gehen? Yleensä erittäin loogisessa saksan kielessä tämä sanonta tuntui ihan tuulesta temmatulta. Mikä ihmeen Gassi? Onko se joku koiran nimi, vai? Piti kaivaa esiin paksu saksan sanakirja, mutta ei sieltä mitään Gassia löytynyt, sen sijaan kylläkin Gasse eli kuja. Voisiko Gassi gehen viitata kujalle menoon? Tästä piti ottaa selvää.

Internetin kinttupolkuja kuljeskellessa tieto tulla lengerteli lopulta vastaan. Noin 200 vuotta sitten, kun eurooppalainen ihminen alkoi kaupungistua, niin hänen mukanaan kaupunkiin muutti myös lemmikkieläimiä. Kaupungissa (ainakaan saksalaisessa!) koirat eivät voineet juosta vapaina torttuja pyöräyttelemässä, vaan ihmisten piti taluttaa koiria ulkona, jotta nämä pääsivät tekemään tarpeitaan. Ei ollut kuitenkaan suotavaa, että koirat olisivat vääntäneet tortut kaduille, joissa kaikki kulkivat ja näkivät tapahtuman. Siksi ne talutettiin syrjäisille, pimeille kujille tarpeitaan tekemään. Siitä kehittyi tämä hauska sanonta, joka nyt tuntuu ihan loogiseltakin jopa, vaikka onkin laajentunut käsittämään koiran kanssa lenkkeilyn muuallakin kuin syrjäkujilla. 🙂

Löwenzahn, diente de león

Villikukkien ja -kasvien nimet ovat monesti hauskoja kaikissa kielissä. Suomessakin on pilvin pimein näitä mainioita nimiä: leskenlehti, kyläkellukka, vuohennokka, kurjenpolvi, koiransilmä jne. Monilla kasveilla on myös monia nimiä. Niin myös tällä rakkaalla lapsella, taraxacum officinalella. Jostain syystä sitten kussakin kielessä voikukalle on vakiintunut tietty nimi. Suomessa voikukka, ja monissa eurooppalaisissa maissa kasvaa leijonanhammasta ihan riesaksi asti, jopa 2000–3000 lajia: Löwenzahn (saksa), diente de león (espanja), dente di leone (italia), løvetann (norja), dent-de-lion (ranska) ja dente-de-leão (portugali). Kaikkiin näihin kieliin sana tulee myöhäislatinan sanasta dēns leōnis. Englanninkielisessä voikukassa voimme nähdä myös latinan vaikutuksen: dandelion (dan-de-lion).

Mistä kenellekään on juolahtanut nimetä voikukka leijonanhampaaksi? Jotta tämän ymmärtäisi, niin on pakko katsoa keltaisena hehkuvan kukan ohi ja tutkia kasvin lehtiä. Pitkänomaisten lehtien reunat ovat kuin raateluhampaat. Leijonan suuhun en ole koskaan kurkistanut; noutajakoirien hampaita sen sijaan tuli joskus anno dazumal jopa pestyä, ja niissäkin voi hyvällä mielikuvituksella nähdä paikka paikoin voikukan lehtien ”raatelevuutta”.

Suomessakin voikukkaa on kutsuttu eri puolilla maata monilla eri nimillä. Myös leijonanhammas vilahtaa listalla. Jostain syystä voikukka-sana on kuitenkin vakiintunut yleiskäyttöön ja muut nimet ehkä jääneet yksittäisten ihmisten ja perheiden käyttämiksi tai murteiden laskoksiin. Mistä sitten voikukka-nimi voisi tulla? Kesävoin keltaisesta kukasta? Maitiaisnesteestä, joka muistuttaa maitoa, ja maidosta taas valmistetaan voita? Voikukka oli ennen vanhaan myös tärkeä ja terveellinen ravinto niin eläimille kuin ihmisille. ”Voikukan katsottiin parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.” (Lähde: Reijo Heikkinen)

Myös ruotsin kielessä on kuljettu latinasta poikkeavaa tietä: maskros. Toukkaruusu? Maskros on saanut nimensä Wikipedian mukaan siitä, että voikukassa usein istuskelee ripsiäisiä, noita pieniä, kapearuumiisia hyönteisiä, joilla on kyllä siivet, mutta jotka ovat silti huonoja lentäjiä.

Kesä yltää muutaman kuukauden kuluttua taas tänne pohjoiseenkin. Kun voikukka serkkuineen puskee itsensä nurmen läpi ja nauraa keltaista nauruaan, kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin työntää kätensä leijonanhampaiden väliin repiäkseen kukan pois helottamasta. 😉 Jospa antaisikin sen vain paistatella päivää… tai voisihan siitä tehdä voikukkaviiniä.