Viisi kirjaa

Tässä pikakatsaukset viiteen tänä vuonna lukemaani kirjaan, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjat ovat tässä suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin ne luinkin.

Viisi kirjaa

Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
Finlandia-palkinnon vuonna 2015 saanut kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka tapaavat tuonpuoleisessa, ja heidän elämästään tarinoiden muodossa. Naiset ovat eri maista ja ovat eläneet hyvin erilaisen elämän. Heidän tarinansa ovat mielenkiintoisia ja koskettaviakin. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta jäin kaipaamaan tähän jotain vähän lujempaa kehyskertomusta ja juonta. Tällaisenaan naisten tarinat ovat fragmentteja, ja jotenkin vain näiden naisten tarinat eivät resonoineet toistensa kanssa. Naisista olisi saanut kustakin ihan oman itsenäisen kirjankin; miksi siis tunkea kaikki samojen kansien väliin? Itse tuonpuoleinen jää vähän pinnalliseksi sidokseksi. Spekulatiivisen fiktion ystävänä kaipasin tähän selkeää kallistumista spekkiksen suuntaan, kun kerran sille tielle oli lähdetty, mutta kirja pitäytyy realismissa ja jättää toteuttamatta spekulatiiviset mahdollisuudet lähes kokokaan.

Kirja on herättänyt netissä paljonkin keskustelua: saako ei-juutalainen nainen kirjoittaa juutalaisista? Jotenkin hämmästyttävä kysymys. Miksi ei saisi? Aivan samalla tavalla kuin juutalaiset saavat kirjoittaa katolilaisista, miehet saavat kirjoittaa naisista ja naiset saavat kirjoittaa alieneistä. Sinkut saavat kirjoittaa naimisissaolevista ja pienten lasten vanhemmat saavat kirjoittaa lapsettomista. Miksi jokin ryhmä ihmisistä olisi sillä lailla erikoisasemassa, että siitä saisivat kirjoittaa vain ne, jotka ovat täsmälleen samassa elämäntilanteessa. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että kyseessä on vain kirjailijan (sivistynyt) näkemys asiasta, ei sen dramaattisempaa.

Kalle Lähde: Happotesti (Otava 2016)
Happotesti kertoo alkoholistin tarinan. Omaelämäkerrallinen kirja on niin rehellinen ja realistinen kuin kirja vain voi olla. Tässä kirjassa ei alkoholismin ympärille kiedota mitään pehmentäviä ja ryyppäämisen anteeksiantavia sumuverhoja. Kaiken lisäksi Happotesti on vielä hävyttömän hyvin kirjoitettu, kieli nasevaa ja ajattelukuviot piristävän eloisia, mutta samalla viiltävän kipeitä. Ei siis mikään ihme, että kirja ja kirjailija singahtivat näkyville kaikkiin medioihin ohjuksen tavoin.

Monet lukijat ovat sanoneet, että Happotesti imaisi mukaansa eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Näin kävi minullekin, vaikka kirja olikin välillä niin rankkaa luettavaa, että tuli suorastaan fyysisesti paha olo itsellekin. Eikä olutta tehnyt kyllä yhtään mieli tätä kirjaa lukiessa!

Happotesti on parhaiten hiottu ja editoitu kirja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kun nykyromaaneilla on tapana olla rönsyileviä tarinalaareja, joissa editoijan sakset olisivat saaneet saksia reilusti joka puolelta, niin Happotestin kielestä todella nautti!

Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus, 2013, pokkari)
Tämän sarjan ainoa dekkari osoitti vakuuttavasti olevansa paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Tarina kertoo oikeastaan eniten surun läpikäymisestä, tuttuja tunteita kaikille, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen. Lupton osaa kuvata mielen sisäisen maiseman psykologisen tarkasti, niin että välillä oli ihan pakko laskea kirja syliin ja jäädä miettimään uskomattoman upeita ja tarkkoja kuvauksia mielen prosesseista ja ajatuskuvioista. Jännitys hiipii kirjaan pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ja vaikka arvasinkin murhaajan jo ennen kuin hänet kirjassa paljastettiin (kiitos kirjailijan, joka ystävällisesti oli pudottanut tarkkaavaiselle lukijalle leivänmurusia!), niin millään en kuitenkaan olisi arvannut kirjan loppuratkaisua, vaikka siihenkin Lupton antoi pitkin kirjaa vihjeitä. Erittäin palkitseva kirja tämä Sisar.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014, e-kirja)
Kirjassa on neljä päähenkilöä, neljä rinnakkaista tarinaa ja ajassa seilataan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle asti, kirja kattaa 100 vuotta. Päähenkilöistä on naisia kolme ja miehiä yksi: äiti, tytär, tyttären miniä ja tyttären mies. Hyvin kirjoitettu kirja tämäkin, mutta minulta meni aika pitkään, ennen kuin pääsin tarinaan kosketusetäisyydelle. Äidin tarinaa lukiessa vaivasi kovasti vaikutelma kirjoittajakursseista (!): tällä tyylillä kirjoitettuja tekstejä on tullut luettua niin paljon. Ei tässä mitään vikaa siis ollut, mutta näin kirjoittavia on Suomi täynnä, näin meitä opetetaan kirjoittamaan, ja jostain syystä suomalaiset (myös harrastajakirjoittajat) haluavat kirjoittaa näistä vanhoista asioista. Miksi? En tiedä. Myös toisten naisten osat kirjassa jättivät minut jotenkin ulkopuolelle, ei niissäkään siis mitään vikaa ollut, mutta heidän ongelmansa ja mielenliikkeensä eivät vain koskettaneet. Mutta sitten kun päästiin Onniin, tuntui kuin kirjailija olisi lämmennyt. Onnin hahmoon hän sai ladattua kaiken sen lämmön ja elämänkipeyden, mistä kirjassa oli kyse. Tuntui siltä, että vasta täällä kirja heräsi eloon ja sai punaa poskilleen. Tämän osan myötä käsitykseni kirjastakin muuttui. Löytyihän se kirjailijan oma ääni lopulta!

Kirjan luettuani jäin miettimään, josko kirjailijan oma sukupuoli vaikutti näihin kuvauksiin. Naiset oli kuvattu ulkokohtaisemmin, ikään kuin ulkoa päin ja mies sisältä, intiimimmin ja uskottavammin, jopa niin että naisenkin oli helpompi eläytyä tuon miehen elämään kuin kirjan naishahmojen.

Anne Tyler: Jää hyvästi (Otava, 2013, e-kirja, lainattu Vaski-kirjaston kautta)
Tyler on kuulunut suosikkeihini 80-luvulta asti. Muutamat hänen iki-ihanat kirjansa, kuten Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa ja Pyhimys sattuman oikusta, ovat mestariteoksia ja lähes kaikki muutkin hyviä lukuromaneja. Mutta: vaikuttaako ikä (joko Anne Tylerin tai minun) siihen, että hänen viimeisimmät teoksensa eivät ole enää sykähdyttäneet niin paljon kuin ennen? Nooan kompassi oli suorastaan tylsä, ja tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin jostain Tylerin kirjasta. Jää hyvästi on kirjoitettu Nooan kompassin jälkeen, ja siinä on mielestäni nähtävissä välähdyksiä Tylerin tarkasta psykologisesta kerronnasta. Kirja sisältää myös hänen tyylilleen ominaisia hieman outoja ja yllättäviä käänteitä. Mutta tietty tylerimainen terävyys tästäkin kirjasta tuntuu puuttuvan. Pidin kuitenkin Jää hyvästi -kirjasta, eikä tehnyt tiukkaakaan lukea se e-kirjalle annetun kahden viikon laina-ajassa (itse asiassa siihen meni neljä päivää). Luptonin tavoin tässäkin kirjassa käydään läpi läheisen menetyksen aiheuttamaa surua, ja päähenkilö Aaron on omanlaisensa, kuten Tylerin päähenkilöt usein ovat, ihmisiä, jotka elävät ja tekevät työtä ”yhteiskunnan sisällä”, mutta luovat ympärilleen oman reviirin. Tylerin kirjoissa on kaikissa hyvin tylerimainen tunnelma, ikään kuin hän olisi luonut meidän maailmamme rinnalle ”Tylerin rinnakkaistodellisuuden”, jonne hän sijoittaa tarinansa. Kun on lukenut Tylerin kirjoja, uusi kirja tuntuu siltä kuin matkustaisi taas samaan tuttuun kaupunkiin, mutta eri kaupunginosaan (tai samaan maahan, mutta eri kaupunkiin).
(PS. Kirjan kansikuva oli muuten ihan hoopo, sillä ei ollut mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa; onneksi e-kirjassa ei kirjan kantta tarvitse katsella kuin sen kerran, kun aloittaa lukemisen.)

Mainokset