Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Järvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Kesäinen kirjoitusprojekti: matkalla

Tänään on 60. päivä siitä, kun aloitin kesäisen kirjoitusprojektin. Miksi sen aloitin ja millainen se on, niitä asioita yritän valottaa tässä artikkelissa.

Kesä on yleensä hyvää kirjoitusaikaa. Illat ovat pitempiä, tai ainakin tuntuvat siltä. Energiaa on enemmän ja unta tarvitsee vähemmän. Televisiosta tulee vain uusintoja, ystävät ovat mökillä tai matkoilla eikä espanjanläksyjäkään tarvitse lukea. Mutta usein käy kuitenkin niin, ettei kirjoittamisesta tule mitään. On vain vaikea luoda itselle riittävän isoa tilaa kirjoittamista varten.

Jopa lyhyen tekstin, kuten novellin kirjoittamiseen tarvitsen aikaa ja tilaa. Ideoita toki tippuu syliin pienistäkin aikaraoista, mutta kirjoittaminen on paljon muuta, se vaatii aikaa, keskittymistä ja paljon erilaista työtä, juonen kehittelyä, henkilöhahmojen syventämistä, niin työstämistä kuin kirjoittamista. Ideasta valmiiksi novelliksi – se on pitkä ja aikaa vievä prosessi, joka käy työstä. Se on välillä hauskaa ja välillä hirveää, ja vaikka siitä usein saa energiaa, se myös syö sitä. Väsyneenä, työpäivän jälkeen ei vain löydy enää riittävästi paukkuja. Ja kun tämä on vain harrastus. Sen pitäisi siis antaa enemmän kuin ottaa. Ja väsyneenä kirjoitettu teksti ei koskaan tunnu hyvältä eikä tyydyttävällä. Ja sitten vielä sekin, että elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista.

”Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia.”

Miksi sitten kirjoittaa, jos ei jaksa eikä ole pakko? Hyvä kysymys, johon löytyy monta vastausta. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, sitä kirjoittaa, vaikkei kirjoittaisikaan. Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia. Vaikka mitään ei kirjoita paperille eikä tietokoneeseen, kirjoittaminen on aina käynnissä. Tiskatessa, kävellessä kauppaan, pyörällä ajaessa, unta odotellessa, TV-sarjaa katsoessa, lukiessa. Tarinoita tulee ja menee, unohtuu ja löytyy uudestaan hieman muuttuneina. Vuoropuheluita käydään ja henkilöitä syntyy tyhjästä. Kirjoittaminen on osa minuutta, minua. Mutta joskus niitä tarinanpätkiä pitäisi saada ulos. Tai edes järjestykseen. Tai jotain.

Viime keväänä ja alkukesällä luin todella paljon hyviä kirjoja. Hyvät kirjat synnyttävät minussa aina kirjoittamishalun. Näin tapahtui, kun olin 10-vuotias ja näin tapahtuu edelleen. Niinpä kesäkuun alussa aloin pohtia, miten saisin purettua kasvavan kirjoittamispaineen. Kirjoittaisinko pari novellia loppuun Portin kirjoituskilpailua varten vai aloittaisinko jotain uutta? Kuulostelin itseäni. Miltä minusta tuntuu? Mitä oikeastaan haluan? Pakko kun ei ole kirjoittaa mitään, mitä en halua. Haluanko pyrkiä kohti glooriaa (jota tuskin tulee), vai haluanko yksinkertaisesti vain kirjoittaa ja unohtaa kaiken muun toisarvoisen?

Päädyin siihen, että haluan vain kirjoittaa – ilman päämäärää ja ilman suunnitelmia. Shimo Suntila kirjoitti joitakin vuosia sitten raapaleen päivässä vuoden ajan, mutta minä halusin enemmän vapautta. Loppujen lopuksi minulle tuli vain yksi pakko: kirjoittaa pitää joka päivä, mutta yksikin lause riittää, jos ei jaksa, halua tai ehdi enempää.

”Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.”

Olen aina halunnut kirjoittaa road-tarinan, ne kiehtovat sairaasti tällaista paikallaan pysyvää tyyppiä kuin minä. Niinpä valitsin lähtöasetelmaksi kolmen kombon: nainen, auto ja matka ilman päämäärää. Nainen lähtee ajamaan eteenpäin ja kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa. Hän ei tiedä, mitä matka tuo tullessaan, millainen seuraava päivä on, tai seuraava tunti. Enkä minäkään. Nainen, Kate, on kuvitteellinen henkilö, minua nuorempi ja rohkeampi, ja hän osaa ajaa autoa. Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.

Tekstin tuottamiselle piti keksiä toimiva keino. Helpointa olisi ollut kirjoittaa ruutuvihkoon lyijykynällä, mutta minun on vaikea hahmottaa käsinkirjoitettua tekstiä, jopa omaa käsialaani (tai ehkä varsinkin sitä), joten oli valittava jokin laite, joka on aina kätevästi käsillä. Tällaiseksi valikoitui iPad, jolla kirjoitan tätäkin juttua. iPad on siitä hyvä, että sillä voi kirjoittaa sängyllä maaten tai vaikkapa seisten, ja se on aina käden ulottuvilla ja valmiiksi auki.

Entäpä alusta? Sen pitäisi olla helppo ja tuttu käyttää, jotta tekniikan kanssa ei tarvitse pukeltaa turhia. Se saisi sijaita Internetissä, jotta voin kirjoittaa tarvittaessa millä välineellä tahansa ja mistä tahansa. Alustaksi valikoitui WordPress. Niinpä tyhjensin yhden lähes käyttämättömän blogini kaikesta roinasta, vaihdoin teeman, tein kolme vaihtuvaa bannerikuvaa ja loin erillisen käyttäjän, Katen, jolle annoin vain päätoimittajan oikeudet, jotta ei tule kiusausta ruveta säätämään WordPressin asetuksia silloin, kun pitäisi kirjoittaa.

Vielä täytyi päättää aiheet ja kategoriat. Valitsin yksinkertaisimmat mahdolliset: päivien aiheet menevät tyyliin 1. päivä, 2. päivä jne. ja kategoriat tyyliin 1. viikko, 2. viikko jne. Tällä tavoin saatoin vaivattomasti seurata päiviä ja viikkoja. Päivät myös kannustivat minua kirjoittamaan joka päivä, ei voinut jättää päivääkään väliin.

Vielä mietin sitä, että laittaisin blogin salatuksi, mutta mitä turhia, Internet on pohjaton kaivo: jos tekstiä ei millään tavalla mainosta tai linkitä missään, blogi uppoaa näkymättömiin kuin ruumis suohon. Jos nyt joku sattuisi blogin vahingossa löytämään ja sitä lukemaan, niin eihän silläkään ole väliä. Lukea saa, jos uskaltaa. Mutta omalla vastuulla.

Kirjoitusprojekti alkoi torstaina kesäkuun 16. päivänä 2016. Silloin olin riittävän kypsä sitoutumaan tähän projektiin ja tekniikka oli valmis.

Pääsääntöisesti en tiedä edellisenä päivänä, mitä seuraavana kirjoitan. Yleensä en päivälläkään tiedä, mitä illalla kirjoitan, koska työpäivinä ei ole aikaa miettiä Katen matkaa, ennen kuin olen laittanut työpillit pussiin siltä päivältä. Monesti on vielä niinkin, että kun aloitan kirjoittamisen, en tiedä, miten lause päättyy, tai mitä seuraavassa lauseessa tapahtuu. Mutta kun yksi lause on kirjoitettu, seuraava lause alkaa kirjoittaa itseään. Valitettavasti ei tosin aina.

”Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.”

Koska Kate on fiktiivinen hahmo, niin myös tapahtumat ovat fiktiivisiä. Joskus olen saanut kimmokkeen omasta elämästä, luetusta tai nähdystä. Joskus ajankohtaisista aiheista, joskus unesta. Mutta yleensä aiheet ovat niitä tarinanpätkiä, joita päähäni popsahtee ”tuonpuoleisesta”. Niiden alkuperää en osaa lähteä edes arvailemaan. Ihmiset tulevat tähän tekstiin, niin kuin he tulevat vastaan matkustettaessa, ja jäävät taakse niin kuin matkan edetessä bruukaavat jäädä. Realismia vai spekulatiivista fiktiota? Realistisen oloista ja oudon oloista – kumpaakin, sillä vapaus tulee esiin myös siinä, että voin valita lajin kuin lajin ja rikkoa lajien rajoja. Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.

Ajankäytön kanssa on ollut ongelmia, varsinkin alussa. Monesti olen aloittanut kirjoittamisen liian myöhään ja onnistunut saamaan uuden tekstin vasta kello 23:n jälkeen, jopa lähempänä kahtatoista. Tässä asiassa olen kesän aikana kehittynyt, ja viime aikoina olen kirjoittanut yleensä viimeistään 21-23:n välillä, mutta usein myös alkuillasta ja viikonloppuisin toisinaan jopa päivällä. Muistaakseni 3-4 kertaa olen joutunut turvautumaan oljenkorteen, eli kirjoittanut vain lauseen tai kaksi. Nämä ovat olleet tapauksia, jolloin olen ollut poissa kotoa illalla tai muuten vain voipuneessa tilassa, jossa en ole pystynyt hiljentymään ja keskittymään kirjoittamiseen.

En ole lukenut tekstejä kertaakaan jälkikäteen. Yritän tarkistaa kirjoitusvirheet ennen julkaisua, koska julkaisun jälkeen en enää tekstiä korjaa (enkä lue). Luulen, että tekstin tunnelma oli alkupäivinä apeampi kuin myöhemmin, mutta en voi olla tästä varma. Pitäisi lukea tekstit läpi, mutta sitä en tee. Jos lähtisin lukemaan tekstejä läpi, hyperloogisena ihmisenä minua alkaisi kiusata epäloogisuudet ja kaikki ne asiat, joihin tekstiä editoidessa täytyy kiinnittää huomiota. Sellaiseen näpräämiseen ei nyt ole aikaa. Tämän projektin tarkoitus on kirjoittaa, ei editoida. 😉

Mikä tässä on ihaninta? Se kun ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy eteen. Odottamattomat tilanteet ja ihmiset. Seikkailu! Eteenpäinmeno. Peruutusvaihteen puuttuminen.
Mikä tässä on kamalinta? Kun on väsynyt ja aivot lyö tyhjää, kun haluaisi vain tylsänä tuijottaa telkkaria, tai mennä nukkumaan. (Mutta sitten tapahtuu se ihme, että jostakin tulee ne muutamat lauseet tai pari kappaletta, joilla saan kuitattua sen päivän tekstierän, ja pääsen nukkumaan.)

Onko teksti minun näköistäni? No jaa, luultavasti ja todennäköisesti, mutta yleensä kun kirjoitan fiktiota, virkkeet ovat monimutkaisempia ja mietin paljonkin sekä sisällöllistä että rytmistä vaihtelua lauseisiin ja kappaleisiin. Katen teksti on yksinkertaista, lyhyttä ja toteavaa. Napakkuus sopii tähän tapaukseen, kun tarkoitus on vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ilman päämäärää. Tehdä matkaa, ottaa vastaan se mikä on tullakseen. Siinä on paljon opeteltavaa ja oppimista, yhä edelleen 60 päivämatkan jälkeenkin.

Entäpä tästä eteenpäin? Kuinka kauan jatkan Katen projektia? Tämä onkin iso ja vaikea kysymys, johon en osaa vastata mitään varmaa. Sillä syksy tuo elämään taas muitakin asioita. Saa nähdä, miten käy, kun espanjankurssi käynnistyy syyskuussa ja läksyt alkavat taistella vapaa-ajan tunneista kirjoittamisen kanssa ja espanjan kieli suomen kielen kanssa. Voivatko ne ruokkia toisiaan? Vai syövätkö toisiltaan tilaa? Se jää nähtäväksi. Toistaiseksi projekti kuitenkin jatkuu.