Ymmärtäminen on vaikea taitolaji

Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.

Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.

Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.

Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?

Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.

EU ja Katalonia

Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.

Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.

Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.

Modernia lyriikkaa ei ymmärrä kuin muutama hassu?

Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…

Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.

”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”

Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂

Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?

 

Mainokset

Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉

Vale, vale… eiku… okei, selvä!

Kun espanjalaisen kanssa keskustelee, törmää suurella todennäköisyydellä sanaan vale. Siinä selität jotain omasta mielestäsi tärkeää asiaa, ja toinen hokee jatkuvasti vale, vale. Hymyssäsuin vieläpä. Ei kannata mennä kuitenkaan paniikkiin eikä suuttua, sillä espanjalainen ei tässä hauku sinua valehtelijaksi, ei suinkaan, vaan hän itse asiassa kertoo ymmärtäneensä, mitä tarkoitat, ja on luultavasti samaa mieltäkin. Vale siis tarkoittaa tällaisessa tilanteessa okei, selvä, käyhän se, olkoon menneeksi tai jotain muuta vastaavaa.
Sanaa voi käyttää myös samanlaisena kysymyssanana kuin suomen jooko-sanaa. Mennään kotiin, jooko? Vamos a casa, ¿vale? ¡Pues vale! Mikäpäs siinä!

Jos oikein tarkasti kuuntelee, huomaa, että vale-sanan lausumisessa on eroja: suomalainen sanoo molemmat tavut lyhyesti ja ytimekkäästi, espanjalaisen a on tässä hippasen pitempi.

Vale on indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonan muoto verbistä valer. Tämä verbi on erittäin käyttökelpoinen, sillä opettelemalla sen erilaisia merkityksiä selviää monesta tilanteesta samalla sanalla. Tässä artikkelissa on muutamia valer-sanan merkityksiä.

¿Cuánto vale? Tarpeellinen kysymys kaikille turisteille. Mitä se maksaa? Kun myyjä puhuu vuolaasti, ilman taukoja, tilanteessa päästään asian ytimeen tällä lyhyellä lauseella.

Penan kanssa valer-sanasta saa muotoiltua kannattaa-merkityksen ja samalla valer tuo hiukan lempeää auringonpaistetta murheellisen penan elämään, sillä pena tarkoittaa surua, murhetta, harmia, tuskaa, vaivaa, rangaistusta, vastusta ja vahinkoa. Perin murheellinen sana siis tämä pena, jonka päätä valer-sana tässä lauseessa hellästi silittää: Vale la pena estudiar español. Kannattaa opiskella espanjaa.

Paran kanssa valer-sanalla voi sanoa vaikkapa mielipiteen jonkun ihmisen sopivuudesta. Pedro no vale para profesor, no tiene paciencia. Pedro ei sovi opettajaksi, hänellä ei ole kärsivällisyyttä.

Kun saavut tapaamiseen myöhässä ja toinen näyttää synkkää naamaa, voit laukaista tilanteen sanomalla: Más vale tarde que nunca. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Samaa fraasia voi toki käyttää sarkastisesti, sitruunainen ilme kasvoilla, kun espanjalainen kaveri saapuu tapaamiseen huikeasti myöhässä. Eri asia sitten on, ymmärtääkö toinen sanonnan letkautuksena vai siunauksen antamisena myöhästymiselle.

Käytännöllistä valer-sanaa voi käyttää myös silloin, kun haluaa hyvästellä jonkun kuin muinaiset roomalaiset. ¡Adios! ¡Vale! Hei sitten! Pysy terveenä! Hyvästejä jättäessä Ten salud -ilmauksen voi siis näppärästi korvata huudahduksella ¡Vale!

Sanomattakin on varmaan selvää, että espanjan kielestä löytyy myös substantiivi vale (maskuliini), joka tarkoittaa muun muassa lahjakorttia, ostokuponkia, kuittia ja tositetta. El vale de comida, lounasseteli. Varsin käyttökelpoinen sana on siis kyseessä. 🙂

Vale la pena aprender esta palabra. 🙂

————-
Lähteet:
Santiago de la Torre Moral, Arja Hammela: Suomi–espanja–suomi-sanakirja (Gummerus 2008)
Javier Álvarez, www.delcastellano.com Orígenes, etimologías y gramática histórica del castellano
Mahdolliset virheet ovat minun ikiomiani. 😀
Lisälukemista löytyy RAE:n sanakirjasta (hakusanalla vale)

 

Rikkaruohoja tekstissä

Lukiessani Javier Sierran kirjaa El maestro del Prado y las pinturas proféticas (Planeta 2013) mieleen tulvahti muistoja takavuosilta. Kirjoittelin aikoinaan ahkerasti novelleja ja kuuluin kirjoittajapiiriin, jossa lähiluimme toistemme tekstejä. Piirissä sain kuulla suorasukaisia – ja monesti ah niin terveellisiä kommentteja – helmasynneistäni. Yksi niistä oli hullun lailla. Jonkun kaverin mielestä tämä oli minulle tyypillinen ilmaus, eikä – kaverin ilmeestä ja äänensävystä päätellen – mitenkään suotava sellainen. No, luultavasti käytin ilmausta korkeintaan kerran per novelli, mutta kaverin kommentin jälkeen kiinnitin siihen kyllä huomiota ja saatoin vaihtaa toiseen ilmaukseen. Selvästikään sanonta ei minun korvissani ollut niin vahva kuin lukijoiden, joten editointi oli paikallaan.

Toinen helmasyntini oli siihen aikaan koirat. Niillä oli tärkeä rooli melkein jokaisessa novellissani, runoista puhumattakaan. Lähilukijani esittivätkin yhdessä vaiheessa toiveen, että kirjoittaisin edes yhden novellin, jossa ei olisi koiria. Se oli vaikeaa, koska koirilla oli tapana tepsutella teksteihini heti kun silmä vältti. Ja jos koira asettuu taloksi novelliin, sitä ei pysty sieltä enää ulos häätämään. Ihmisiä on paljon helpompi heittää teksteistä huitsin nevadaan kuin koiria!

Jokaisella kirjoittajalla on omat helmasyntinsä, ja ne olisi hyvä tietää. Yleensä ne ovat pieniä mitättömiä sanoja, joita popsahtelee tekstiin huomaamatta. Tyypillisiä rikkaruohoja ovat sellaiset sanat ja ilmaukset kuin niin kuin, ja, kun, ehkä, jopa, myös, sillä ja muut vastaavat. Ja-sana lauseen edessä on turha, ja silti me sitä käytämme. Lukion äidinkielenopettajani sai helposti raivon partaalle, jos kirjoitti pisteen jälkeen ja-sanan. Toivottavasti hän ei näe näitä tekstejäni, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, hän oli symppis ja luotettava opettaja, meillä synkkasi tosi hyvin (näin hänet tänään Citymarketissa, eikä hän ollut muuttunut paljoakaan, sama pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies). Kuin-sanan poistaminen tekstistä on yleensä aika helppoa; teksti vain jäntevöityy ja tiivistyy. Samoin muut pikkusanat voi poistaa, korvata toisella sanalla tai rakentaa lause uudella tavalla.

Omat helmasyntini pikkusana-alueella ovat tämä, tuo, se ja niiden monikkomuodot sekä mutta. Ensinmainitut on helppo poistaa tekstistä, ja jopa kirjoittamisvaiheessa pystyn niitä blokkaamaan – ainakin aika ajoin. Mutta on hankalampi tapaus. Sen poistaminen yleensä muuttaa ajatuksenkulkua. Siinä, missä kuin-sana vie ajatusta eteenpäin kuin lempeillä laineilla, mutta-sana on aina hyppy sivuun ja suunnanmuutos. Varomattomassa käytössä sillä voi olla myös vähättelevä merkitys tai vaikutus kuin mattoa vedettäisiin jalkojen alta. Monetkaan lukijat eivät pidä siitä, että heidän jalkojensa alta jatkuvasti vedetään mattoa. Kukapa pitäisi! Mutta-sanalla kuitenkin saa tekstiin nopeasti ja helposti syvyyttä, olipa se sitten aitoa tai näennäistä. Mutta-sanoja käyttäen voi myös kuvata kompleksisen ihmisen sisäistä ajatuksenjuoksua. Kun henkilölle elämän yksinkertaisetkaan asiat eivät ole helppoja. Kun neuroosit, ujous ja ihmisarkuus pitävät pihdeissään. Jos mutta-sanat jättää näistä kuvauksista pois, tekstistä tulee dynaamisempaa ja vahvempaa, mutta se ei välttämättä enää kuvaa henkilön sisäistä maailmaa oikein. Mutta-sana auttaa kuvaamaan sitä, kuinka ristiriitaiset ajatukset ja tunteet kuluttavat ja heikentävät henkilön energiaa, syövät elämänvoimaa. Mutta liika on liikaa. 😉

Mikä sitten olisi Sierran helmasynti, koska hänen kirjastaanhan nämä assosiaationi lähtivät liikkeelle? El maestro del Prado -kirjassa se on como si, mikä suomeksi tarkoittaa ikään kuin. Como si tulee espanjanopiskelijoille tutuksi siinä vaiheessa, kun opiskellaan subjunktiivia, sillä como si vaatii aina ja ikuisesti subjunktiivin imperfektin tai pluskvamperfektin. Jopa sanakirjassa on tästä huomautus! Como si toistuu Sierran kirjassa niin tiheään, että aivoihini on nyt syöpynyt ikuisiksi ajoiksi, mitkä verbimuodot seuraavat como si:tä: hubiera, tuviera, estuviera, ocurriera, uniera jne. Tämä subjunktiivin menneiden muotojen tykitys aiheuttikin aivoihin hetkellisesti vuoren korkuisen blokin ja jouduin miettimällä miettimään, millaisia olivatkaan subjunktiivin preesensmuodot… Como si kyllä sopii ajatuksellisesti Sierran kirjaan, sillä siinä liikutaan hyvinkin paljon ”ikään kuin”-alueella. Pradon museossa roikkuvia mestariteoksia tutkitaan tässä kirjassa aavistuksen verran oudosta vinkkelistä: niistä etsitään salaisia viestejä, joita taidemaalarit niihin mahdollisesti piilottivat aikana, jolloin monia arkaluontoisia asioita ei voinut sanoa ääneen. Ja paljon niistä kummallisia asioita löytyykin! (Niin kuin kielestä.)

Muuten: sekä puhutussa että kirjoitetussa espanjassa lempisanani näyttäisi olevan pero, mikä suomeksi tarkoittaa – yllätys, yllätys – mutta. 😀

Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀

Kaiken takana on äidinkieli

Usein kuulee sanottavan, että voidakseen oppia vieraita kieliä täytyy osata hyvin äidinkieltään. Olen aina ajatellut, että tässä puhutaan kieliopillisista asioista ja rakenteista ja ollut samaa mieltä. Äidinkielen rakenteiden hyvä osaaminen ainakin helpottaa vieraiden kielten oppimista. Jos päässä on jo jonkin kielen rakenteet hyvässä järjestyksessä, uusien rakenteiden liittäminen omaan tietojärjestelmään tapahtuu ainakin vaivattomammin. Jos on opiskellut pitempään joitakin vieraita kieliä ja niiden rakenteita, uusien kielten oppimisesta pitäisi tulla vieläkin helpompaa. Ja yleensä näin onkin, sitä vain ei aina huomaa, kun pänttää uuden kielen sääntöjä, poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia. 😉

Tänä keväänä olen ottanut uuden askeleen espanjan kielen opiskeluissani ja alkanut lukea parasta suomeksi ilmestynyttä espanjan kielioppia, eli ”Taina Hämäläistä”. En mitenkään järjestyksessä, vaan sieltä täältä, kuitenkin yrittäen painaa mieleeni myös niitä hankalia poikkeusten poikkeuksia. Tähän minua ovat innostaneet mm. kurssitoverit: vaikka työväenopiston kurssi päättyi tältä keväältä jo huhtikuun alussa, olemme tavanneet epämuodollisesti milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla ja keskustelleet espanjan kielen koukeroista – välillä espanjaksi, välillä suomeksi. Myös espanjankielisiä sähköposteja on tullut kirjoitettua useita tämän kevään aikana.

Tällainen intensiivinen uppoutuminen kieleen on poikinut uusia oivalluksia. Olen huomannut, mitä pitemmälle ja syvemmälle vieraaseen kieleen sukellan, sitä enemmän tarvitsen omaa äidinkieltäni. Enkä vain sen kieliopillisia asioita, jotka auttavat alkuun ja pitävät perustan vakaana. Mutta silloin kun vieraassa kielessä liikutaan alueilla ja rakenteissa, jollaisia ei suomen kielestä löydy (preteriti, subjunktiivi…), on otettava ”korva” käyttöön.

Samalla tavalla kuin korvaa voi harjoittaa musiikin suhteen, sitä voi – ja tulee! – treenata myös kielen suhteen. Korvaa treenaamme jo kieliopilla, vaikkemme sitä aina huomaakaan. Voimme esimerkiksi kuulostella, mikä merkitysero on sanoilla ”talonpoika” ja ”talon poika”, ”lastenvaatteet” ja ”lasten vaatteet”.

Muuten: myös espanjan kielessä tehdään sama merkitysero lastenvaatteiden (yhdyssana: ropa de niños) ja lasten vaatteiden (genetiivirakenne: ropa de los niños) välillä.

Espanjan kieliopin sääntöjen, poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten ymmärtämisessä tarvitaan paljon korvaa ja kuulostelemista. Onko tässä lauseessa kyse tosiasiasta vai mahdollisuudesta? Onko asia varma vai epävarma? Viitataanko lauseessa tulevaisuuteen? Jossitellaanko tässä? Onko kysyjällä epäilys, ettei sitä tule tapahtumaan, mitä hän kyselee? Onko kyse tuntemattomasta vai tunnetusta? Onko ominaisuus pysyvää vai hetkellistä? Kuvaillaanko tässä jotain tapahtunutta vai onko kyseessä yhteenveto? Esitetäänkö kysymys kohteliaasti? Liittyykö ”en ymmärrä, että”-lauseeseen ajatus, ettei puhuja hyväksy kyseistä käytöstä tai tekoa? Espanjan kieli kukkii rakenteita, joissa on ensin kuultava sävyt, jotta osaisi käyttää oikeita verbimuotoja. Ja sitten ovat tietenkin kaikki substantiivit, adjektiivit ja muut vekkulit sanat, joilla on eri merkityksiä eri tilanteissa.

Esimerkkejä, miten adjektiivin merkitys muuttuu olla-verbien ser ja estar kanssa:
ser salado = olla sukkela, hauska
estar salado = olla suolainen
ser vivo = olla eloisa, vilkas
estar vivo = olla elossa, elävä
ser interesado = olla rahanahne
estar interesado = olla kiinnostunut

Takaisin suomen kieleen. Olen huomannut, että suomen kielen vivahteiden kuuleminen auttaa kuulemaan niitä myös muissa kielissä. Millä tavoin sitten voisi treenata korvaa kuulemaan äidinkielen vivahteet? Tähän on kolme vastausta: lukemalla, analysoimalla lukemaansa ja keskustelemalla siitä toisten kanssa. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on tärkeää kaikkien kielien kohdalla. Tekisi mieli sanoa: hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta korvan harjoittamisen kannalta voi olla hyödyllistä lukea myös ”huonompaa”, sillä myös siinä oppii näkemään – ja kuulemaan – eroja.

Aina kun kuulen valtaapitävien päätöksistä supistaa kirjallisuuden osuutta kouluissa, niskakarvani nousevat pystyyn ja kissankynnet singahtavat esille. Lukemisen vaaliminen on äärettömän tärkeää niin monelle asialle, ei pelkästään vieraiden kielten oppimiselle, vaan myös esimerkiksi ihmisenä kasvamiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että Espanjassa opettajien ja kirjailijoiden lisäksi myös psykologit ja psykiatrit ovat järkyttyneitä Rajoyn hallituksen päätöksestä poistaa kansainvälinen kirjallisuus lukion oppiaineista. Täysin järjetöntä! (<jupinaa>Taas olisi kirveellä töitä!</jupinaa>).

Lehmusten alla

Espanjalainen kirjailija María José Moreno ei ole Suomessa varmaankaan kovin tunnettu. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin siitä mielenkiintoinen, että Amazonin e-kirjojen myyntilistojen kärjessä Morenon kirja Bajo los tilos on keikkunut. Moreno kyllä yritti kulkea perinteistä kirjoittajan tietä pitkin ja lähetti käsikirjoituksensa kustantajalle. ”Me ignoraron completamente”, hän kertoo yhdessä haastattelussaan. Hylkäys ei kuitenkaan lannistanut tätä cordobalaista yliopiston opettajaa ja psykiatria, vaan hän tuuppasi käsikirjoituksensa Amazonin e-kirjoihin. Kun kirjaa Bajo los tilos oli ladattu yli 10 000 kertaa, yksi kustantajakin heräsi ja tarjoutui kustantamaan kirjan paperimuodossa. Bajo los tilos ei ole Morenon ainoa e-kirja-menestys: myös esikoisteosta Vida y milagros de un ex on ladattu yli 40 000 kertaa. Moreno onkin e-kirjojen puolestapuhuja ja kannustaa aloitteleviakin kirjoittajia julkaisemaan käsikirjoituksiaan sähköisessä muodossa.

Bajo los tilos (e-kirja 2012, paperiversio 2014 Ediciones B) on suomeksi lehmusten alla, mutta nimestään huolimatta kirja ei ole mikään rakkausromaani. Se kertoo naisesta, jonka äiti on juuri kuollut. Kirja alkaa hautajaisista. Äiti kuoli lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Tytär, María alkaa selvittää, miksi äiti, joka ei koskaan liikkunut yksin missään, äkkiä lähti näin pitkälle matkalle. Miksi hän lähti juuri nyt, kun tytär oli raskaana? Itsepintaisesti, pala palalta María kaivaa esiin vanhempiensa tarinaa ja sukunsa historiaa. Paljastuu vaiettuja asioita, jotka ovat synkkiä ja surullisia.

Moreno itse on sanonut, että kirja kertoo tunteista. Ja näin on. Hän ei tuhlaa sanoja ulkokohtaiseen kuvaukseen, vaan vie lukijan suoraan tunteiden myrskynsilmään. Intensiteettiä lisää minäkerronta ja preesens, joilla tarinaa viedään eteenpäin. Menneet asiat toki ovat menneissä aikamuodoissa, joten espanjanopiskelija saa mietittäväkseen koko joukon aikamuotoja eri tilanteissa. Subjunktiivin käyttö erityisesti pisti silmään, koska kaikissa kohdissa en keksinyt syytä sen käytölle.

Kirjan María ottaa läpi kirjan härkää sarvista ja kääntää jokaisen kiven selvittäessään äitinsä salaisuutta. Hän ottaa yhteen isänsä kanssa rajusti kerta toisen jälkeen ja joutuu miettimään suhdettaan tähän uudelta kantilta. Sisukkuus tuottaa tulosta, ja lopulta María saa valaistua kaikki pimeät nurkat lähisukunsa historiassa. Marían toiminnan näen symbolina: hän siivoaa pölyiset ullakot, tyhjentää synkät kellarit ja kopistaa luurangot kaapeista ulos, jotta hänen kohdussa kasvava lapsensa voi syntyä valheista vapaaseen sukuun. María raivaa lapselleen tilaa, jossa tällä on mahdollisimman hyvä elää ja kasvaa.

Isän ja tyttären yhteenotot eivät johda lopulliseen välirikkoon. Tietyllä tavalla kirja on siis terapeuttinen: voidaan tapella kovastikin eikä ymmärretä tai hyväksytä toisen tekoja, mutta silti tajutaan ne hyvät puolet, joita suhteessa on, ja suhteen tärkeys. Kaikessa tunteenpyörityksessä kirja on uskottava, henkilöiden teot eivät ole irti siitä maailmasta, mihin he ovat syntyneet ja missä heidän on täytynyt elää. Maríaa aikaisemmat sukupolvet eivät löytäneet tietä ulos langetetusta kohtalostaan, mutta María pystyy murtamaan vaiettujen asioiden muurit.

Morenon kirja herätti monia tunteita ja omat muistotkin aktivoituivat jälleen. Jäin myös miettimään, miksi kirjailija oli valinnut päähenkilön nimeksi oman etunimensä María. Jännästi tämä kirja tarttui lähes vahingossa käteeni kirjastossa, jossa olin tappamassa aikaa eikä edes ollut tarkoitus lainata mitään. Kohtalolla oli kai sormensa pelissä, tässäkin?