Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

Pyhimys livahti taivaaseen

Puolitoista vuotta sitten istuin linja-autossa matkalla Málagasta Granadaan. Olimme matkustaneet ystävän kanssa koko yön: ensin bussilla Turusta Helsinkiin ja sitten Helsingistä lentäen Málagaan, jonne saavuimme aamulla. Yli vuorokauden valvominen painoi kropassa ja mielessä. Katselimme minibussin ikkunasta Andalusian rinteillä aaltoilevia loputtomia oliivipuupeltoja ja jutustelimme väsyneesti niitä näitä. En muista, mistä keskustelimme juuri sillä hetkellä, kun lyhytsulku iski minuun ja sanoin kaverille: Nyt tuli lyhytsulku, en muista, mitä mun piti sanoa. Ystävä totesi siihen lakonisesti: Espanjaksi se sanotaan Se me ha ido el santo al cielo. Pohdiskelimme hetken, mitä tuo sanonta oikein tarkoittaa, että pyhimys on mennyt minulta taivaaseen. Ihmettelin ääneen sanonnan rakennetta, että miksi se on sellainen (”se me”), ja ystävä kaivoi väsyneiden, mutta aina yhtä ihmeellisten aivojensa takalokerosta selityksen, että refleksiiviverbin kanssa datiivipronominilla voidaan ilmaista tilannetta, jossa henkilölle tapahtuva asia on vahinko, tahdosta riippumaton eikä henkilö itse ei ole siitä vastuussa… tai ei halua ottaa siitä vastuuta. 😉

Kävimme läpi muita tutumpia esimerkkejä:
Se me ha roto el vaso. (Minulta meni juomalasi rikki. Parempaa suomea: Juomalasi meni rikki.)
Se me han olvidado las llaves en casa. (Avaimet unohtuivat kotiin.)
Se me ha quemado la papilla de avena. (Kaurapuuro pääsi palamaan pohjaan.)

Puhuja ei ota vastuuta siitä vahingosta, mitä hänelle on tapahtunut, vaan tällä ilmaisulla kertoo, että ikävä tapaus sattui hänelle ihan vahingossa.

”Haitan datiivi” on hyvin yleinen rakenne espanjan kielessä ja tulee vastaan tuon tuostakin kirjojen sivuilla. Aina sen nähdessäni en toki muista bussimatkaa Etelä-Espanjassa, mutta joskus kyllä, ja eilen Andalusia tupsahti mieleen, kun luin espanjan kotiläksyä, Almudena Grandesin lyhyttä fiktiivistä tarinaa Unos ojos verdes. Sen sijaan muistan varmaan ikuisesti, missä, milloin ja millä lauseella (¡pyhimys-lauseella!) olen painanut tämän rakenteen mieleeni.

Andalusia-tarina jatkuu vielä niin, että pari päivää myöhemmin Granadassa istuimme espanjan oppitunnilla, opettaja oli selittämässä jotain, vaikeni äkkiä hämmentyneen näköisenä ja sanoi naurahtaen: Ay, se me ha ido el santo al cielo. 😀

Se me ha ido el santo al cielo

Lyhytsulku-merkityksen lisäksi hauskaa pyhimys-sanontaa voi käyttää myös tilanteessa, jossa on unohtanut tehdä jotain, mitä olisi pitänyt.
– Kun kävit kaupassa, muistitko ostaa niitä omenoita?
– Ay, se me ha ido el santo al cielo.

Mistä tällainen sanonta on sitten tullut espanjan kieleen? Internetin syväkurkku (fuente) kertoo, että sanonta on syntynyt tilanteessa, jossa jumalanpalvelusta pitävä pappi viittasi saarnatessaan johonkin pyhimykseen ja unohti äkkiä kyseisen pyhimyksen nimen. Päästäkseen pälkähästä pappi tokaisi Se me ha ido el santo al cielo (vaikka pyhimykset eivät taivaaseen normaalisti menekään) tarkoittaen, ettei pyhimys pysynyt hänen luonaan saarnan loppuun asti, vaan häippäsi kesken kaiken hänen mielestään.

Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäikeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.