Sadepäivän sanapelit

Kauan kaivattu sade tulla tupsahti niin kuin oli ennustettu. Toivottavasti se pesee männyt siitepölystä ja sitä myöten ei kotonakaan enää tarvitse kahlata keltaisessa pölyssä polvia myöten. Nyt kun ikkunalauta ja ruokapöytä on pyyhitty puhtaiksi, voi istahtaa pöydän ääreen kahvikupin kanssa ja miettiä, mitä tehtiin sadepäivinä silloin, kun ei vielä näperrelty puhelimia, pelattu Kingin pelejä eikä kaukosäätimestäkään ollut tietoa.

Lapsuuden sanapeli

Meidän perheessä piirrettiin, ja kun opittiin lukemaan ja kirjoittamaan, alettiin pelata sanapeliä. Tämän pelin äiti toi omasta lapsuudenkodistaan. Lyhykäisyydessään peliä pelataan niin, että joku valitsee sanan tai yhdessä äänestetään, mikä sana otetaan. Sanan tulee olla riittävän pitkä, jotta siitä saa muodostettua toisia sanoja. Sanassa olevat kirjaimet määräävät sen, miten helppo tai vaikea tehtävästä muodostuu.

Otetaan vaikkapa helppo sana TALOUS. Tämä sana osui silmään Taloustaito-lehden kansisivulta; harmittelin mielessäni sitä, että sana Taloustaito oli jaettu kahdelle riville eikä ollut käytetty tavuviivaa. En voi ymmärtää miksi.
TALOUS-sana on kuitenkin kiva pelisana, sillä siitä löytyy nopeasti pieniä sanoja: talo, ulos, tulos, suo, olut, salo, sola, sulo, sota, asu, osa, osua, lato, olas, suola…

Jotta pelissä vältetään riita ja tukkanuottaset, niin pelin säännöt kannattaa sopia pelaajien kesken etukäteen, niin että kaikki tietävät, minkä tyyppiset sanat on sallittuja. Meidän pelissä oli hyvin puritaaniset säännöt. Substantiivit ja adjektiivit piti olla yksikön nominatiivissa. Siksi ei ylläolevassa pelissä olisi hyväksytty muotoja olat, suolat eikä suota. Verbien piti olla infinitiivissä, joten osta, suot ja osut eivät kelpaisi. Myöskin USA ja ULA olisi hylätty. Meidän peleissä olivat myös erisnimet kiellettyjen listalla.

Säännöt on kuitenkin tehty rikottaviksi, joten peliin voi tulla ihan uutta mielenkiintoa, kun sallitaan sanojen taivutusmuodotkin.

Meidän perheessä äiti sai muksut hiljaiseksi pöydän ääreen nököttämään (pois pahanteosta) tällä pelillä. Jokaiselle ruutupaperia ja lyijykynä. Tärkeää oli myös, että äiti itse pelasi mukana, varsinkin silloin kun pikkuveljet olivat vielä niin pieniä, ettei heistä ollut minulle vastusta. Äidillä oli kynä ja lappu keittiössä, ja ruoanlaiton ohella hän kirjoitteli sanoja ylös. Hän oli aivan pistämätön tässä pelissä, ja oli ollut sitä kuulemma jo lapsena, kun hän pelasi aikuisten sukulaisten kanssa ja päihitti nämä mennen tullen. Siinä nähdään lukemisen vaikutus sanavarastoon. Meidän muksujen sanavarasto kehittyi myös mukavasti pelin lomassa, kun äiti kertoi sanojen merkityksiä. Ja jos keksi jonkin sanan, mitä äiti ei ollut huomannut, JEE sitä riemua! Äidiltä sai aina vilpittömiä kehuja.

Tätä sanapeliä voi pelata yhdessä tai yksin. Eikä tarvita edes paperia ja kynää. Sanoja voi pilkkoa mielessään vaikkapa bussipysäkillä, odotushuoneessa, mainostauolla, iltakävelyllä, kahvitauolla, missä vain kun on hetki luppoaikaa.

Sanapelin variaatioita

Sanapeliä voi pelata myös vierailla kielillä ihan samoilla säännöillä. Tai voi pelata ristiin: keksiä vaikkapa espanjankielisestä sanasta suomalaisia sanoja tai päinvastoin. Voi myös pistää pakan kokonaan sekaisin, niin että sanasta saa keksiä minkä kielisiä sanoja tahansa.

Mielenkiintoinen ja ehkä haastavakin sanapeli on sellainen, jossa etsii kahdesta kielestä kirjoitusasultaan samoja, mutta merkitykseltään eri sanoja. Olen aina ajatellut, että espanjan kieli sopii kivasti suomalaiseen suuhun, ja tätä käsitystä vahvistaa se, että näissä kielissä on yllättävän paljon samoja sanoja, vaikkakin ne tarkoittavat ihan eri asioita. Tässä muutama esimerkki, espanjankielinen merkitys suluissa:
ala (siipi), alas (siivet), arpa (harppu), nata (kerma), palo (keppi), pato (ankka), pata (jalka, käpälä), pala (lapio), paja (olki, toinen merkitys sensuroitu 😀 ) jne.
Toki noilla sanoilla on espanjan kielessä muitakin merkityksiä kuin yllämainitut. Peliä voi pelata yksikseen niinkin, että sanoja sanakirjasta. Siinäkin puuhassa sanavarasto laajenee – vieraassa kielessä.

Sanapelejä voi kehitellä itsekin mielin määrin, omiin ja läheisten tarpeisiin.

Eipä haittaa yhtään, vaikkei pääse ulos. Antaa sataa vaan! 😀

Mainokset

Kuun tuuli

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Apollo 11:n kuumoduuli Eagle laskeutui Kuuhun ja astronautit Armstrong ja Aldrin kävellä köpöttelivät Kuun tomuisella pinnalla. Siksipä olikin pääsiäisenä ihan sopiva aika lukea Antonio Muñoz Molinan Kirja El viento de la Luna (Kuun tuuli, suom. Tarja Härkönen). Kirja ilmestyi Espanjassa 2006 ja suomeksi 2011 (Tammi).

Kirja kertoo murrosiän hormonimyrskyissä kärvistelevästä 13-vuotiaasta pojasta, jota kiehtoo suunnattomasti Apollo 11:n edesottamukset. Kunnon nörtin tavoin hän pyrkii seuraamaan kuulentoa kaikista mahdollista kanavista, jopa uudenuutukaisesta televisiosta, joka on ilmestynyt perheen olohuoneeseen. Poika kerää faktatietoa joka solullaan, ja myös lukija saa hänen kauttaan tietää lukuisia jännittäviä asioita avaruudesta ja kuulennoista. Nykyajan ihmisestä, jolle mustat aukot alkavat olla arkipäivää, voivat kuun valloittamisen aiheuttama innostus ja spekulaatiot tuntua hassuilta ja lapsellisilta, mutta kesällä 1969 ja sen jälkeenkin oltiin melko varmoja muun muassa siitä, että Kuussa olisi asutusta jo vuonna 2000. Tällaisia spekulaatioita myös kirjan poika pohdiskelee.

Avaruuslennot ja kirjat toimivat pojalla pakokeinona todellisuudesta, joka on karua Francon Espanjassa. Vaikka perheellä on tädin mieheltä osamaksulla ostettu televisio, niin juokseva vesi ja sisävessa ovat yhtä kaukaista utopiaa kuin taivaalla möllöttävä Kuu. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät raskasta, ruumiillista työtä, johon pojankin täytyy joululomalla osallistua, vaikka muuten hänen annetaan haaveilla huoneessaan aika vapaasti. Hän käy ankarien munkkien pitämää koulua, vaikka muut hänen ikäisensä köyhien perheiden pojat tekevät jo töitä vihannes- ja hedelmätarhoissa vanhempiensa kanssa. Kirjaan Antonio Muñoz Molina lienee kirjannut omia tunteitaan ja ehkä suoranaisia kokemuksiaan, sillä hän on kotoisin hyvin samanlaisista oloista kuin kirjan poika, ja on vieläpä täsmälleen samanikäinen. Kirjan mottona on Antonio Machadon ajatus: ”Sólo recuerdo la emoción de las cosas.” (Muistan vain sen, miltä asiat tuntuivat.) Ja ajatus jatkuu: ”… y se me olvida todo lo demás.” (… ja minulta on unohtunut kaikki muu.)

Lainasin kirjan samalla kertaa suomeksi ja espanjaksi. Tämä oli yllättävän hyvä ja toimiva ratkaisu. Muñoz Molina kirjoittaa sen verran vivahteikasta kieltä, että minulta olisi taatusti jäänyt huomaamatta monia vivahteita ja värikkäitä yksityiskohtia, ja lukeminen olisi ollut tosi hidastakin, jolloin kielen rytmistä olisi ollut vaikea nauttia. Nyt saatoin lukea kirjaa espanjaksi silloin, kun teksti oli helpompaa ja olin virkeämpi, ja suomeksi, kun halusin uppoutua tarinaan, pojan tunteisiin ja ajatuksiin, antaa tekstin soljua läpi omien tunteideni ja kokemusteni. Tarja Härkösen suomennokseen saatoin luottaa ja myös ihastella hänen rennon taitavaa kielenkäyttöään, kun vertasin alkuperäistä tekstiä suomennokseen. Härkönen sai tuotua suomennokseen myös Muñoz Molinan omaperäisen, hyvin täyteläisen ja monesti suorastaan runollisen ”vyörytysrytmin”.

Tämä oli ensimmäinen Muñoz Molinan kirja, jonka olen lukenut, mutta ei varmasti viimeinen. 🙂

Fan fiction – fiktiota fiktiosta

Oletko joskus miettinyt, mitä elokuvan, TV-sarjan tai kirjan henkilöille voisi tapahtua teoksen ulkopuolella, tai spekuloinut, mitä seuraavassa kappaleessa tai jaksossa tapahtuu? Tai muuttanut mielessäsi tapahtumia tai loppuratkaisun haluamaasi suuntaan? Monet lukijat ja katsojat varmaan miettivät vaihtoehtoisia ratkaisuja tai sivujuonen käänteitä tietämättä, että he itse asiassa harrastavat näin tehdessään eräänlaista fan fictionia.

Fan fiction (tai suomeksi myös fanifiktio) on siis lyhykäisyydessään fiktion tekemistä fiktiosta. Alkuperäinen fiktio voi olla kirja, peli, TV-sarja, sarjakuva, elokuva tai jokin muu fiktiivinen teos. Fan fiction käyttää hyväkseen jo luotua maailmaa ja sen puitteita, henkilöhahmoja ja tapahtumia. Päähenkilöille voi luoda uusia seikkailuja, sivuhenkilöille antaa enemmän painoarvoa ja palstatilaa tai kehitellä kokonaan uusia tyyppejä, jotka kohtaavat alkuperäisiä henkilöhahmoja. Tarinoihin voi luoda sivujuonia, yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja.

Joku voi miettiä, miksi ihmeessä ylipäätään tehdä fan fictonia, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, miten voi olla tekemättä. Niin kauas lapsuuteen kuin muistan, olen aina harrastanut fanficiä, vaikken ole sitä paljonkaan kirjoittanut. Fiktiiviset teokset ruokkivat mielikuvista, ja minusta on oikeastaan mahdotonta estää mielikuvituksen vapaata lentoa. Sehän olisi ”kuin surmaisi satakielen”. 😉

Fan fiction liittyy yleensä fanittamiseen. Kun jokin fiktiivinen teos kolahtaa, sykähdyttää, herättää monenlaisia voimakkaita tunteita ja ajatuksia, ei ehkä haluakaan hyvästellä ihan heti rakkaita henkilöhahmoja tai maailmaa, jossa on viettänyt tuntikausia, vaan haluaa jatkaa yhteistä aikaa. Silloin fan fictionin luominen tulee apuun: voi vielä hetkisen viettää laatuaikaa näiden ystäviksi tulleiden henkilöhahmojen kanssa tai kuljeksia maailmassa, joka tuntuu yhtä rakkaalta ja tutulta kuin kotikaupunki.

Fan fiction voi tulla apuun myös silloin, kun kirjoittaja kärsii writer’s blockista eikä pääse omissa teksteissään eteenpäin. Tällöin voi kokeilla kirjoitustulpan avaamista kirjoittamalla rennosti ja ilman kritiikin tappavaa vaikutusta jotain kevyttä, kuten fanficiä. Kun kynä on taas lämmennyt, voi siirtyä uudestaan omien maailmojen ja henkilöiden tarinoihin.

Fan fiction kielenopiskelussa
Olisiko vieraan kielen opiskelijalle hyötyä fan fictionin kirjoittamisesta? Kansalaisopistojen kielikursseilla ei yleensä opetella ilmaisemaan itseä kirjoittamalla. Tämä saattaisi monille siellä opiskeleville olla ehkä luotaantyöntävää tai liian työlästä, koska opiskelu näissä laitoksissa on monille ”vain” vapaa-ajan harrastus (joillekin se on kyllä paljon enemmän!). Mutta kirjoittamisesta on kyllä hyötyä kielenopiskelijalle. Sanat ja rakenteet jäävät ihan eri tavalla päähän, kun ne kirjoittaa paperille tai tietokoneeseen. Kirjoittaessa joutuu tarkistamaan sanojen oikeinkirjoitusta, verbien taivutuksia, prepositioiden käyttöä ja yleensä kaikkea kieleen liittyvää. Se on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä lukeminen. Fan fiction olisi tässäkin mainio väline, koska silloin ei tarvitse lähteä siihen työlääseen prosessiin, jossa kaikki täytyy luoda itse alusta alkaen. Toki kielen kirjoittamista voi harrastaa myös vaikkapa pitämällä päiväkirjaa vieraalla kielellä, mutta fiktion kirjoittaminen vaatii yleensä monimutkaisempien rakenteiden käyttöä. Kun lukee ensin kirjan vieraalla kielellä ja sen jälkeen pyrkii kirjoittamaan tekstiä samalla tyylillä ja ehkäpä kirjailijan käyttämiä ilmauksia mukaellen, hyöty kielenopiskelulle on kiistämätön.

Fan fiction ja netissä julkaiseminen
Internetistä löytyy saitteja, joissa fanit julkaisevat kirjoittamiaan fan fiction -tarinoita toisille saman teoksen faneille. Paljon löytyy tekstejä Harry Potterin, Sormusten herran, Buffyn ja erinäisten scifi-sarjojen maailmoista ja henkilöistä. Mutta miten on tekijänoikeuden laita? Onko tämäntyyppinen fanittaminen sallittua ja missä menee raja sallitun ja kielletyn välillä? Raja on epämääräinen ja häilyvä. Fan fictionilla ei tienata rahaa, joten se ei syö alkuperäisen tekijän palkkioita. Päinvastoin, oikeastaan. Vaikka suosituimmat fanfic-kohteet eivät tällaista ilmaista mainosta tarvitsekaan, koska nauttivat jo ennestään suuren yleisön suosiota, niin eihän siitä haittaakaan yleensä ole. Tuntemattomille teoksille julkinen fan fiction sen sijaan saattaa sopivassa paikassa tuoda lisää tunnettavuutta ja olla siten silkkaa mainosta, jonka avulla teoksen ehkä löytävät nekin, jotka eivät siihen muuten törmäisi.

Koen niin, että netissä julkaistavan fan fictionin tulisi aina olla jonkinlainen kunnianosoitus alkuperäiselle teokselle. Ja sellaiseksi toivon, että lukijat voivat kokea pienen fanfic-kokeiluni, jonka julkaisin kotisivuillani. La carta de Ernesto on kunnianosoitus Carlos Ruiz Zafónille, joka on yksi lempikirjailijani, ja erityisesti hänen vuonna 2016 julkaistulle kirjalle El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Samalla harjoittelin hieman prepositioiden käyttöä kevään viimeistä espanjan tuntia varten. (Tekstin kielivirheet ovat ihan omia mokiani. 😀 )

Muotisana pillar espanjan kielessä

Kielissä on muotisanoja, joita tuntuvat yhtäkkiä käyttävän kaikki. Joskus nämä sanat ovat uusia tai sitten ne ovat vanhoja tuttuja, mutta ovat puhjenneet kukkaan ja uuteen kukoistukseen puhekielessä. Kieltä opiskeleville tällaiset sanat voivat aiheuttaa harmaita hiuksia tai jännittävän löytöretken tai molempia.

Espanjan sana, joka on kiusannut ja kiehtonut minua jo jonkin aikaa, on verbi pillar. Oikeasti – suomalaisen silmissä ja korvissa – tämä sana ei vaikuta edes mitenkään vakavasti otettavalta, varsinkin kun se äännetään esim. jotenkin näin: pijar [piˈʎaɾ]. Oma sanakirjani antaa pillar-verbille merkitykset rosvota, ryöstää, napata ja saada kiinni. Sanakirja.org tarjoaa näiden lisäksi merkitykset ottaa kiinni ja yllättää. Kun lähden tarkastelemaan pillar-verbin merkityksiä nämä tiedot eväänäni, singahdan ulos mukavuusalueeltani jonkin tuntemattoman tähden kiertoradalle tai vähintäänkin suolle, jossa jalka uppoaa joka askeleella. Pelkoa päin! ”Hazlo, y si te da miedo, hazlo con miedo.” 😀

Seuraavat esimerkit on poimittu kirjoista, TV-sarjoista, RAEn sivuilta ja netistä.

Nainen kertoo, kuinka poliisit saivat hänet kiinni (tai yllättivät), kun hänen hallussaan oli huumeita:
– Me pillaron con las drogas.
Samanlainen rakenne löytyy tästä lauseesta, mutta tilanteesta johtuen saada kiinni -merkitys on kuvaannollisempi, paino yllättää-merkityksessä. Joku, jolla ei olisi saanut olla puhelinta, oli sellaisen kuitenkin piilottanut vaatteisiinsa, ja hänen tekonsa paljastui:
– Berlín le pilló con el móvil.
Kun mies kertoo lapsuutensa poliisi ja rosvo -leikeistä, pillar-verbi tarkoittanee kaikissa kohdissa enemmän tai vähemmän napata, saada kiinni ja ottaa kiinni ihan konkreettisesti:
– Unos hacían de policías y tenían que pillar a los otros y cuando te pillaban, te pillaban, pero no recuerdo a un solo niño en todo aquel patio que se rindiera antes de que le cogieran.
Ja tässäkin lauseessa varmaan katsotaan, josko joku saisi sinut kiinni:
– No jodas. A ver si te va a pillar alguien.

Sitten toisenlainen tilanne.
Nainen soittaa ovikelloa, mies avaa oven ja on hiukan hämmästyneen oloinen, joten nainen kysyy, yllättikö hän miehen huonolla hetkellä, tuliko hän huonoon aikaan:
– ¿Te pillo mal?
– No, estoy cocinando.
Tai nainen soittaa miehelle ja kysyy (teititellen) suurin piirtein saman kysymyksen:
– ¿Le pillo en un momento raro?
Vielä yksi esimerkki, jossa Pilar kyselee, soittiko hyvällä hetkellä (kyllä soitti):
– Ángel, ¿te pillo bien?
– Sí, dime, Pilar.

Pillar-verbiä näytetään käytettävän myös eräällä tavalla estar-verbin asemesta.
Nainen soittaa miehelle ja kysyy, sopisiko miehelle, että he tapaisivat tutussa kahvilassa. Mies on hieman hankalassa tilanteessa ja joutuu valehtelemaan:
– Me encantaría, pero es que justo me pilla fuera de Madrid.
Mies siis väittää, että hän ei ole juuri sillä hetkellä Madridissa, muuten hän kyllä haluaisi tavata naisen oikein mielellään: ”Tykkäisin tosi paljon, mutta juuri nyt minut saa kiinni / löytää Madridin ulkopuolelta.” Tuollaisen rakenteen pitäisi jo soittaa hälytyskelloja, että valhetta tulee ovista ja ikkunoista. 😀

Jotkut kirjoittajat käyttävät pillar por sorpresa -ilmaisua yllättää-merkityksessä:
Tanto la pregunta como la respuesta habían pillado por sorpresa a los policías.

Lisää mielenkiintoisia pillar-esimerkkejä.
Merkityksessä jäädä puristuksiin:
Me pillé un dedo con la puerta.
Merkityksessä jäädä alle, tulla yliajetuksi:
A Maricarmen la pilló un coche.
Merkityksessä saada sairaus tai kohtaus:
Pilló una pulmonía.
Pilló una rabieta. (Sai raivokohtauksen.)

Tässä kohtauksessa taas pohditaan, mitä itse kukin tekisi, jos ja kun hänellä olisi valtavasti rahaa. Denverillä on asia jo valmiiksi mietitty, hän ostaisi Maseratin (nappaan itselleni Maseratin?):
– ¿Qué vamos a hacer con tanta pasta?
– Yo lo tengo clarísimo: me voy a pillar un Maserati color azul claro cielo despejado.

Entäpä sitten tämä:
– Si es que no termino de pillarte el punto.
Pillarle el punto a alguien – mitä tämä ”modismo” mahtaa tarkoittaa? Netin tarkistamattoman tiedon mukaan se olisi englanniksi work somebody out. I can’t work him out at all. En ymmärrä häntä ollenkaan.
Si es que no termino de pillarte el punto. Hmm… jokainen voi tykönänsä miettiä, mitä tämä voisi tarkoittaa. 😉

Tässäpä lyhyt raapaisu pillar-verbin merkityksiin. Jatkakaamme löytöretkeilyjä! ¡Venga, vamos!

Iago y Susana hablando en la serie Estoy vivo (en RTVE)

Voimaannuttava TV-sarja La otra mirada

Runsaat kolme viikkoa sitten katsoin Espanjan televisiosta ensimmäisen jakson sarjasta nimeltä La otra mirada. Miten löysin tämän sarjan? Eräässä espanjan kielen keskusteluryhmässä Facebookissa sarjaa suositteli yksi ryhmän moderaattoreista. Kun kukaan isosta ryhmästä ei kommentoinut, tämä italialainen nainen muistutti meitä uudestaan, että tätä sarjaa ei todellakaan kannata jättää väliin. Vaikka tällaiselle scifi-tytölle historialliset sarjat jäävät hiukan mukavuusalueen ulkopuolelle, päätin katsoa sarjasta ainakin ensimmäisen jakson, jos en muusta syystä, niin sitten kielen takia. Se olikin sitten menoa, hurahdin sarjan maailmaan ja tunnelmaan, näyttelijöihin, koko pakettiin.

Jaksoja katsoessani mietin, pitäisikö lähettää YLElle ehdotus, että hommaisivat sarjan myös Suomen televisioon. Ei tarvitse miettiä enää. La otra mirada alkaa YLE Teemalla keskiviikkona 7.11.2018 (uusinnat lauantaipäivisin). Loistavaa! Kerron tässä jutussa yleisiä asioita sarjasta, en paljasta yksityiskohtaisia juonikuvioita.

La otra miradan oppilaat: Candela, Roberta, María Jesús, Margarita, Flavia ja Macarena

Sarja kertoo sevillalaisesta tyttökoulusta 1920-luvun alussa. Pääosat on miehit… eipäs, kun naisitettu: sarja seuraa neljän opettajan ja kuuden oppilaan elämää sisäoppilaitoksessa. Vaikka espanjalainen yhteiskunta tuohon aikaan oli täysin miesvaltainen, tässä sarjassa miehet ovat sivuosissa, joko tukemassa naisten päätöksiä tai vastustamassa niitä. Oppilaat tulevat pääsääntöisesti varakkaista, konservatiivisista perheistä, ja heidän vanhemmillaan on luultavasti tyttöjen varalle suunnitteilla vain hyvä avioliitto, mutta koulussa opetus otetaan tosissaan. Toki tytöille opetetaan, miten astiat asetetaan juhlakattauksessa ja miten naisen tulee istua selkä suorana. Mutta tämän lisäksi heille opetetaan kaikkea muuta, biologiasta taiteisiin. Koulun nuori johtaja Manuela ja uusi opettaja Teresa haastavat tytöt myös ajattelemaan omilla aivoilla, kyseenalaistamaan yleisinä pidettyjä totuuksia ja ennakkokäsityksiä, myös omiaan. Tytöille opetetaan metoo-hengessä, että ”no es no” eikä mies omista naista, edes vaimoaan.

La otra mirada: Candela opiskelee, Luisa opettaa.

Sydänsuruja on niin oppilailla kuin opettajilla; jokainen pyrkii tekemään niin hyviä ja oikeilta tuntuvia ratkaisuja kuin mahdollista. Tehdään virheitä, korjataan niitä, tehdään kipeitä päätöksiä, yritetään luoda itselle tilaa hengittää ja elää miesten hallitsemassa maailmassa. Tyttöjen välillä on keskinäisiä kähinöitä, kuinkas muuten, kun kerran asutaan ja eletään yhdessä 24/7. Opettajilla on mielipide-eroja siitä, mihin suuntaan koulua ja opetusta pitäisi viedä.

Mutta se, mikä tässä sarjassa tuntuu niin hyvältä, on positiivinen energia, yhteishenki ja ystävyys. Kun oppilas tarvitsee tukea, koko opettajakunta unohtaa mielipide-erot ja puolustaa häntä. Ketään ei jätetä. Opettajat yrittävät suojella tyttöjä myös ”turhilta” kärsimyksiltä. He käyvät keskusteluja oppilaiden kanssa tuntien ulkopuolella. Koulussa on aidon välittämisen ilmapiiri, joka tuntuu katsojastakin tosi hyvältä, vaikka elämän kipeät kolhut koskettavat kaikkia jollain tavalla ja joskus itkettää katsojaakin.

Toinen hyvä asia on se, että hahmot kasvavat. Näin ollen tietty henkilö ei aina jankkaa samoja mielipiteitään, mitä hänellä on sarjan alussa, vaan tässä sarjassa näkee, miten aikuisetkin ihmiset voivat muuttua ja kyseenalaistaa omia aikaisempia mielipiteitään, joustaa, jos ei muuta. Kehitys kulkee vääjäämättä eteenpäin suljetussa sisäoppilaitoksessakin.

La otra mirada: Roberta opettajien (Ángela ja Manuela sekä Teresa ja Luisa) keskellä.

Espanjanopiskelijoille La otra mirada tarjoaa mukavaa harjoitusta. Monet näyttelijöistä puhuvat yllättävänkin selkeästi. Osa toki puhuu vahvaa Andalusian murretta nimenomaan lausumisen tasolla, ja tämä on aika haasteellista, mutta niistäkin hetkistä selviää tekstityksen avulla. Myös YLE mahdollistaa sen, että sarjaa voi seurata espanjankielisen tekstityksenkin kanssa, jolloin ohjelman hyöty opiskelijalle tuplaantuu. Mutta jos haluaa vain nauttia sarjasta, niin suomenkieliset tekstit reilusti käyttöön!

Tätä kirjoittaessani olen katsonut 1. tuotantokaudesta 11 jaksoa ja kaksi on vielä katsomatta. Ehdin nähdä ne ennen keskiviikkoa. Mutta kyllä, aion seurata sarjaa myös Teemalta ja nauttia isosta ruudusta (iPadin tuijottelun sijaan) ja siitä, että kun tiedän juonen, voin keskittyä enemmän näyttelijöiden työskentelyyn ja – tietenkin puheen kuuntelemiseen.

Eipä sitten muuta kuin popcornit paukkumaan keskiviikkoiltana (tai lauantaipäivänä) ja koko perheen voimalla katsomaan La otra miradaa. Erityisesti haastan äidit ja tyttäret katsomaan yhdessä tätä sarjaa. Voisinpa itsekin katsoa La otra miradaa äidin kanssa! Olisi syntynyt tosi mielenkiintoisia keskusteluja. 🙂


Kuvat ovat ruutukaappauksia iPadin näytöltä.

Uusia uria aivoihin

Aikaisemmin sanottiin, että ristisanojen ja sudokujen tekeminen tai tietokonepasianssin ja muiden pulmapelien pelaaminen ovat hyviä keinoja dementian torjumisessa. Nykyään ollaan eri mieltä. Tämän tapaiset puuhastelut ovat tietenkin tosi mukavaa ajanvietettä, mutta kun olemme tehneet niitä jonkin aikaa, alamme itse asiassa toistaa vain aikaisemmin opittuja kaavoja. Aivojen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu kulkee vanhoja, valmiita reittejä, ja tämä tuttujen polkujen kulkeminen ei auta meitä taistelussa dementiaa vastaan. Parempaa aivojumppaa kuin sudokut, ristikot ja mobiilipulmapelit saattaa jopa tarjota liikunta: lähteä vaikkapa ulos kävelemään tai tehdä jotain muuta fyysistä kuin täyttää sudokuja tai poksutella Candy Crashiä.

Se, mikä on aivoille parasta monipuolisen ravinnon, riittävän liikunnan ja levon lisäksi, on uuden oppiminen. Kun opimme uusia asioita – mitä tahansa, aivoihin syntyy kokonaan uusia polkuja, ja tämä on se vitamiini, jolla voimme oikeasti taistella dementiaa vastaan. Tärkeää on siis haastaa aivot joka päivä opiskelemalla jotain uutta, olipa se mitä tahansa. Sillä hetkellä kun eteemme tulee jokin asia, josta emme tiedä mitään tai hyvin vähän ja luontainen laiskuutemme haluaisi vetäytyä aivojen tutuille poluille, ehkäpä jonnekin pikkuaivojemme sohvannurkkaan, meidän itse asiassa pitäisi ilahtua, kääriä hihat ylös ja tarttua asiaa sarvista. Sillä uusi, työläs asia on juuri sitä, mitä aivomme tarvitsevat. Kun ähellämme uuden oppimisen kimpussa, voimme ajatella, kuinka juuri sillä hetkellä aivoihimme on syntymässä ihka uusi ura. Voiko olla mitään ihmeellisempää!

Tästä näkövinkkelistä katsottuna kansalais- ja työväenopistojen merkitys kansanterveyden kannalta tulee entistäkin tärkeämmäksi. Ne eivät ole pelkästään aikuisten vapaa-ajan viihdekeskuksia, joissa voi opiskella ja harjoitella erilaisia taitoja, vaan niillä on tärkeä merkitys myös siinä, että aivomme säilyttävät hyvän työkyvyn läpi elämän. Aivoja ei koskaan pitäisi päästää eläkkeelle!

——

Vieraan kielen opiskeleminen on hyvää aivojumppaa. Kieltä opiskellessa tulee koko ajan eteen uutta asiaa, joka on ymmärrettävä ja painettava muistiin, ja toisaalta opiskelija näkee, kuinka paljon on jo oppinut. Kun oppii ensimmäisen verbin preesenstaivutuksen, tulee hulppea olo. Kun on opiskelut indikatiivit, subjunktiivit, konditionaalin, imperatiivin ja futuurin, aivoihin on syntynyt aivan uusi urien verkosto. Ja vaikka emme haluaisi kasvoillemme ryppyjä, niin aivoissa niitä kannattaa olla paljon: mitä ryppyisemmät ja ”ymmärtäväisemmät” aivot, sen kauniimmat ne on. 😀

Jokaisessa opiskelussa – myös vieraan kielen – tulee suvantovaiheita ja hetkiä, jolloin opiskelija miettii, haluaako jatkaa eteenpäin vai riittääkö tähän asti opittu. Jos kielitaito on jo sitä luokkaa, että pystyy lukemaan dekkareita alkuperäisellä kielellä, katsomaan elokuvia ja TV-sarjoja ilman suomenkielistä tekstitystä, lukemaan lehtiä ja Internet-artikkeleja, tulee sellainen olo, että haluaisi levätä laakereilla, että saavutetun kielitaidon ylläpitämiseen riittäisivät nämä viihteenä luetut dekkarit ja katsotut elokuvat sekä satunnainen vanhan kertaaminen oppikirjoista. Omasta kokemuksesta tiedän, etteivät riitä. Kielitaito lähtee laskuun, asioita jotka on joskus osannut, tipahtelee muistista, oma aktiivinen kielenkäyttö kapeutuu ja supistuu pikkuhiljaa, vääjäämättä.

Ainoa keino estää tämä alamäki on oppia lisää ja oppia uutta. Haastaa itsensä vielä senkin jälkeen kun vieras kieli on jo mukavasti hallussa. Tässäkin asiassa on hyvä lähteä pois omalta mukavuusalueelta ja yrittää ymmärtää jokin vaikea asia, joka aluksi tuntuu ihan mahdottomalta. Pohtia sitä yhdessä ystävien kanssa. Kysyä opettajalta neuvoja. Etsiä tietoa Internetistä – kriittisesti. Ihmetellä, mitä kaikkea jännittävää vieraan kielen opiskelu voikaan tarjota.

Joka ilta voisi kysyä itseltään: olenko poistunut tänään kertaakaan mukavuusalueiltani? Olenko oppinut mitään uutta? Jos vastaus on kielteinen, niin ennen iltauutisia ehtii hyvin opetella uusia tanssiaskeleita YouTube-videon avulla tai opiskella erguir-verbin indikatiivin preesenstaivutuksen (ne molemmat muodot!). Aivot on siitä ihmeellinen värkki, että ne eivät käytössä kulu. Päinvastoin, niitä kannattaa käyttää. 😀

Oppiminen lähtee tästä: kierränkö tutulle polulle vai kiipeänkö esteen yli?

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀