Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Syödä täpösen täyteen espanjaksi

Hauskat ”modismot” espanjan kielessä ovat ehtymätön aarreaitta, ihan niin kuin muutkin kielet ovat täynnä huvittavia puhekielen sanontoja. Pari päivää sitten törmäsin kahteen ilmaukseen, jotka tarkoittavat sitä, että syö itsensä ähkyyn. Toinen oli minulle tuttu, toista en tietääkseni ollut koskaan nähnytkään. Kummankin kohdalla minua alkoi kiinnostaa, mistä nämä hauskalta kuulostavat ilmaukset olivat puhekieleen tulleet. Ja tietoa etsiessäni löysin kolmannenkin sanonnan.

Ponerse morado/-a

Tulla violetin väriseksi on ponerse morado -sanonnan sananmukainen käännös, mutta se tarkoittaa siis syödä liikaa. Mitä violetilla ja syömisellä on tekemistä toistensa kanssa? Itse violetti eli ”morado” tulee sanasta mora, joka tarkoittaa suomeksi karhunvatukkaa, mutta tämä reitti oli umpikuja eikä selittänyt sanonnan juuria.

Täytyi mennä pöyhimään Internetin arkistoja, ja sieltä sitten löytyi selityksenpoikasta. Tietyissä sairauksissa ja tilanteissa ihmisen ihon väri muuttuu sinertävän violetiksi. Tämä ilmiö on espanjaksi cianosis ja suomeksi syanoosi. Näistä sanoista on helppo poimia sinisenvihreää ilmaiseva kohta cyan (syaani); juuri eilen asensin mustesuihkutulostimeeni cyan-patruunan tyhjenneen tilalle. Joissakin sairauksissa, kuten keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnassa ihmisen ihoon saattaa tulla sinertävän liila sävy. Myös silloin kun ihminen on kylmissään, hänen huulensa voivat esimerkiksi sinertää. Muistan lapsuuden kesistä, kun vietimme järvessä tuntikausia, joku aikuisista tuli huutamaan: ”Ylös sieltä vedestä! Teidän huuletkin jo sinertää!” Ja hytisten, mutta edelleen vastentahtoisesti, noustiin sitten kuivalle maalle auringon lämmitettäväksi.

Suomenkielisistä lähteistä en kuitenkaan löytänyt syytä, miten ponerse morado voisi liittyä syömiseen, vaikka kaksi potilastapausta Internet minulle tarjosi. Toinen potilas oli muuttunut siniseksi ja toinen vihreäksi; molemmat olivat syöneet anissalmiakkeja kolme askia päivässä. No, ilmeisesti salmiakki ei ollut värimuutoksia aiheuttanut, vaan ehkä karamellien tuotannossa oli niiden joukkoon eksynyt jokin ainesosa, joka tämän aiheutti, mene tiedä. Salmiakin nauttiminen tuollaisia määriä päivässä ei liene kuitenkaan terveellistä. Verenpainekin siitä jo nousee, eikö?

Espanjankielisen lähteen mukaan syanoosi voi tulla ihmiselle myös tilanteessa, jossa hän syö liikaa. Tällöin hänelle voi tulla hengitysongelmia, jotka tekevät hänen ihonsa violetiksi.

Ruoka, mitä on syöty liikaa, liittyy ilmaukseen de-prepositiolla. ”Pedro se ha puesto morado de galletas que ha hecho su abuela.” Pedro söi itsensä täpösen täyteen isoäidin tekemiä pikkuleipiä.

Ponerse como el Quico

Ihan varmoja ei olla siitä, onko Quico-nimistä heppua ollut olemassa, mutta tarina kertoo, että tämän niminen mies eli 1940-luvun tienoilla. Kerrotaan, että hän oli joutunut sairaalaan syötyään ihan liikaa ja saatuaan sen johdosta vakavan ruoansulatushäiriön.

Ponerse las botas

Kolmas ilmaus on sananmukaisesti suomeksi käännettynä laittaa saappaat jalkaan. Tämä on vähintäänkin yhtä arvoituksellinen ilmaus tässä syömistilanteessa kuin tuo violetti tapaus. Mutta tällekin löytyi ihan järkeenkäypä selitys.

Täytyy mennä ajassa taaksepäin siihen aikaan, jolloin rikkailla oli ruokaa enemmän kuin kylliksi, kun taas muilla ihmisillä oli pikemminkin ruoasta pula, tai ainakaan sitä ei riittänyt ylensyöntiin. Tämä tavallinen kansa kulki sandaalit jalassa, sillä nahkasaappaat olivat liian kalliit, kun taas paremmalla väellä (¡los caballeros!) oli varaa suojata jalkansa kylmältä vetämällä nahkaiset saappaat jalkaansa. Siitä tämä hauska sanonta on saanut alkunsa.

Ponerse las botas -sanonnalla on toinenkin merkitys liikasyömisen ohella. Se voi tarkoittaa myös yltäkylläistä rikastumista tai sitä että käyttää hyväkseen jotain asiaa ”runsain mitoin” (abundantemente).

Summa summarum: kohtuus kaikessa, myös syömisessä ja varsinkin salmiakin syömisessä. 😉

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀

Espanjalaisia noir-dekkareita

Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.

Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.

Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)

Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.

Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀

Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.

Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.

Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.

Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.

Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂

Koiramaisia ilmauksia espanjaksi

Kielenopiskelussa joutuu toisinaan kapuamaan jyrkkiäkin ja tavattoman kivisiä ylämäkiä, olipa kyse puhutusta kielestä (esim. espanja) tai ajetusta kielestä (esim. Python). Silloin tekee mieli iskeä hanskat tiskiin tai espanjalaisittain ”tirar la toalla”.

Yhtenä päivänä puhisin Python-kurssin ohjelmointitehtävien kanssa ja sanoin, etten ikinä tajua näitä, olen NIIN huono. Minua muistutettiin silloin lempeästi, että tällaisia hetkiähän minulla on ollut muutamia myös espanjan opiskelun aikana, ja nyt on ihan toinen ääni kellossa. 😀 Ehkäpä Pythonin kanssa tulee vielä joskus tilanne, jolloin vain poimin kirsikoita kakun päältä, eivätkä eteen ilmestyvät vaikeudet tunnu enää ylipääsemättömiltä, vaan ihan ratkaistavissa olevilta.

Espanjan kielen kanssa elämä tosiaan sujuu nykyään leppoisasta. Ei ehkä enää suurta intohimoa, vaan lämmin ystävyyssuhde, jossa on paljon kivoja, pieniä ilonpilkahduksia, noita kirsikoita, joita voin nyt poimia sieltä täältä, silloin kun sattuu olemaan aikaa. Eikä niitä tarvitse edes pahemmin etsiskellä!

Koiraan liittyy paljon – ja yleensä negatiivisia – ilmauksia eri kielissä. Mikä on tietysti ikävää, sillä koirathan ovat aivan ihania olentoja. Mutta ennen vanhaan koirien elämä ei ollut mitenkään kivaa. Koiranilmalla kaikki muut olivat sisällä, mutta koirat joutuivat olemaan ulkona, satoi tai paistoi.

Myös espanjan kielessä on koiraan liittyviä ilmauksia. Tänään minua vastaan tuli muutamia kirsikoita poimittavaksi eli ilmaukset ”tener un día de perros” (olla koirienpäivä) ja ”pasar una noche de perros” (viettää koirienyö). Molemmissa tapauksissa on kyse jostain negatiivisesta. Jos illalla sanon ”He tenido un día de perros.”, tarkoitan, että minulla on ollut tosi kurja päivä (koska lukuisista yrityksistä huolimatta en saanut ainoatakaan ohjelmointitehtävää kaikista testeistä läpi).

”Hace un día de perros” tarkoittaa samaa kuin suomen kielen ilmaus ”on koiranilma”. Toisin sanoen tuulee, on koleaa ja vettä tulee kuin saavista kaataen, espanjassa taas sataa ruukkuihin (”llover a cántaros”). Mielenkiintoista kyllä tällä espanjan kielen ”hace un día de perros”-sanonnalla on alkujaan ollut toisenlainen merkitys.

Täytyy mennä ajassa useita vuosituhansia taaksepäin muinaiseen Mesopotamiaan. Aikana, jolloin tähdet määrittelivät ihmisten elämää, uskottiin, että kesän helteisimmät päivät olivat suorassa yhteydessä Sirius-tähteen, joka on koko taivaan näennäisesti kirkkain tähti ja sijaitsee Ison koiran (Canis Major) tähdistössä. Siriuksen nimi tulee kreikan polttavaa tarkoittavasta sanasta Seirious. Sirius tunnetaan suomeksi myös nimellä Koirantähti, ja espanjaksi sitä voidaan kutsua termillä La Abrasadora (polttava, paahtava). Heinäkuun puolenvälin jälkeen, noin kolmisen viikkoa, Sirius tulee pois Auringon takaa ja alkaa näkyä aamuisin juuri ennen auringonnousua. Tätä ”koirakuuta” pidetään kesän kuumimpana ajanjaksona. Suomeksi puhumme mätäkuusta, ja espanjaksi tätä kesän polttavan kuumaa ajanjaksoa sanotaan canículaksi, joka voi siis RAEn sanakirjan mukaan tarkoittaa vuoden kuuminta aikaa, ajanjaksoa, jolloin Sirius ilmestyy taivaalle Auringon kanssa, ja joissakin Etelä-Amerikan maissa (Costa Rica, Guatemala ja Nicaragua) se tarkoittaa kuivaa periodia sadekaudella.

Sanonta ”hace un día de perros” on siis alun alkujaan tarkoittanut tappohelleilmaa, mutta nykyään se kuvaa koleaa, kurjaa ilmaa, jolloin vihmoo sadetta.

Tällaisia kirsikoita poimin espanjan kielestä tänään, kun aurinko paistaa, taivas on sininen ja koiratkin voivat viettää ihan leppoisaa kesäpäivää. Eikä ole liian kuumakaan. 😀

”Koiranilma tarkoittaa sitä, kun on sopivan lämmintä, voi olla pihalla kastumatta ja nauttia ulkonaolosta”, tuumaa Touko. Ettäs tiedätte!

Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!