Kirjoittaminen on joukkuelaji

Syksy on hujahtanut sellaista vauhtia, että blogikin on jäänyt kerrassaan kesannolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut. Päinvastoin. On tullut kirjoitettua aika lailla.

Kuulun kirjoittajapiiriin, ja tapaamme kerran viikossa Teamsissä. Tämä innostava ja kannustava porukka on antanut ihan uudenlaista boostia kirjoittamiseeni ja nostanut työskentelyni uudelle tasolle: säännöllisyyteen ja pyrkimykseen kehittyä. Ryhmässä saan lukea hienoja ja hyvin erilaisia tekstejä, saan kannustavia kommentteja, uusia näkökulmia ja ideoita omiin teksteihini ja sen lisäksi käymme aina mielenkiintoisia keskusteluja kirjoittamiseen liittyvistä pulmista ja tekniikoista. Jaamme toisillemme tietoa, jota yksin voisi olla työlästä löytää.

On äärettömän hyödyllistä kuulla toisten kommentteja omista teksteistä, mutta hyötyä saa myös siitä, kun kertoo ääneen tekstistä, sen sisällöstä, tavoitteista ja ongelmista. Usein jo toisille kertominen saa itsen tajuamaan, mistä homma kiikastaa, mitä oikeastaan olen kirjoittamassa, mikä itse asiassa on tarinan teema ja tarkoitus. Muistan ohjelmoinninkurssilta vastaavanlaisen ilmiön: jos joku tehtävä ei auennut opiskelijalle ja kun hän kysyessään neuvoa siihen joutui selittämään, mikä hänen ongelmansa oli, kävi usein niin, että heti kysymyksen lähetettyään hän tajusi, miten tehtävä piti ratkaista.

Innostuneen ja kannustavan kirjoittajapiirin ansiosta osallistuin kesällä piiiiitkääääästä aikaa myös yhteen kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Oulun kirjailijaseuran järjestämä spekulatiivisen fiktion kilpailu. Työstin siihen yhden vanhan idean, joka oli jäänyt pölyttymään kovalevylle muutaman rivin mittaiseksi aloitukseksi. Niin siinä sitten kävi, että 3. sija napsahti minulle. 😀
Kilpailun tulokset ja palkitut tekstit voi käydä lukemassa tältä sivulta.

Espanjan opiskelua kirjoittaen

Toinen piristävä kirjoittamisjuttu tänä syksynä on itse asiassa monivuotinen unelmani, joka nyt toteutui. Osallistun Vantaan aikuisopiston espanjan kirjoituskurssille. Kyseessä on verkkokurssi: opettaja laittaa maanantaiaamuisin yhden tai kaksi aihetta, joita opiskelija voi sitten aika vapaasti käsitellä omissa teksteissään. Toinen teksti lähetetään opettajan tarkistettavaksi ja toisen voi halutessaan kirjoittaa Itslearning-alustalla olevalle kurssin alueelle. Olen käsitellyt aiheita tosi vapaasti ja aina kun on ollut mahdollista, olen kirjoittanut fiktiivisen tarinan, koska minua kiinnostaa espanjan kielessä juuri fiktiivinen kirjoittaminen. Asiakirjoittaminen lähinnä pitkästyttää; tuttu ilmiö jo kouluajoilta. 😉

Kieltä oppii ihan eri tavalla, kun yrittää ilmaista asioita kirjoittamalla. Koska olen opiskellut espanjaa niin kauan, tekstien kirjoittaminen helpolla kielellä ei tuota suuriakaan vaikeuksia, mutta koska haluan oppia lisää, haastan itseäni käyttämään rakenteita ja ilmauksia, joista en ole ollenkaan varma. Samoin pyrin käyttämään rakenteita, jotka ovat jääneet minulle hämäräksi. Opettaja tarkistaa tekstin ja antaa siitä palautteen, josta näen, missä tein virheitä ja missä onnistuin. Erittäin hyödyllistä!

Yhden espanjankielisen tekstin laitoinkin kotisivulleni. Kyseessä on uusi versio H. C. Andersenin sadusta Punaiset kengät. Tämä oli minulle entuudestaan vieras satu, mutta kun luin siitä yhden version espanjaksi, olin aika järkyttynyt, koska oikeasti sen moralismi ja asenteet olivat ihan syvältä. Tehtävämme oli siis kirjoittaa jokin vanha satu uusiksi. Ja todella uusiksi sadun pistinkin. Nautin suunnattomasti, kun sain tuulettaa pölyistä satua kunnon girl powerilla. 😀 Las zapatillas rojas löytyy täältä.

Kielet resonoivat keskenään

Ja sitten kävi niin, että kirjoittamiseni alkoivat keskustella keskenään ja tästä vuoropuhelusta syntyi kuin syntyikin uutta tarinaa.

Espanjan kirjoituskurssilla meillä oli yhtenä tehtävänä kirjoittaa teksti käyttäen taikanoppien antamia kuvia. Noppia käytiin siis heittämässä täällä. Minulle nopat antoivat seuraavat kuvat: sateenvarjo, paperit, robotti, hiiri ja kirjekuori. Kun aloin kirjoittaa tekstiä espanjaksi, huomasin, että se väen väkisin alkoi mennä säemuotoon. Ämpyilin ensin vastaan, mutta hävisin 0-6. Teksti halusi syntyä säeproosana. Piste. Yksi kirjoittajapiirimme jäsen kirjoittaa hienoa säeproosaa, ja luettuani näitä tekstejä ehkä jotain siis tarttui minuunkin.

Niinpä sitten kirjoitin kahden ihmisen fiktiivisen kohtaamisen espanjaksi vapaaseen säemuotoon (ei siis mitään riimityksiä). Kun olin saanut tekstin valmiiksi ja lähettänyt sen espanjanopettajalle, päätin käännättää sen kuukkelilla englanniksi, ja työstäessäni enkkuversiota ja korjatessa kuukkelin virheitä päätinkin äkkiä kirjoittaa tekstin myös suomeksi ja säemuotoon senkin. Pistin suomiversion kirjoittajapiirille, ja luultavasti juuri kannustavien kommenttien ansiosta tarina alkoi elää minussa, ei tyytynyt siis jäämään neljän sivun mittaiseksi, vaan on nyt kasvanut 30 liuskan pituiseksi (muiden kirjoittamisprojektien ohella). Ja tarinan jatkollekin alkaa olla jo raameja pääni sisällä. 🙂

Otsikkoon palatakseni

Kirjoittamista pidetään usein yksinäisten susien yksilölajina. Ja sitäkin se varmasti on. Täytyy sietää yksinäisyyttä, ja siitä täytyy myös pystyä nauttimaan. Kirjoittaja tarvitsee tilaa ympärilleen ja pään sisälle. Mutta samalla huomaan, että itse tarvitsen myös samanhenkisiä ihmisiä, jotta ylipäätään jaksan tuottaa tekstiä ja tarinoita. Täytyy olla yhteyksissä ihmisiin, jotka kamppailevat samojen pulmien ja asioiden kanssa. Tämähän pätee kaikkeen, ja myös kirjoittamiseen.

Chiaroscuro – valohämyä

Päivänä muutamana luin Elizabeth Stroutin esikoisteosta Pikkukaupungin tyttö (alkup. Amy and Isabelle 1998; Tammi 2020, suom. Marja Haapio). Sivulla 114 törmäsin italiankieliseen sanaan chiaroscuro. Toinen kirjan päähenkilöistä, koulutyttö Amy katselee ikkunasta ulos, missä pilvet ovat synkistyneet, mutta aurinko vielä paistaa pilvimassan ympärillä: ”Valo ja pimeä kamppailivat auki revähtäneellä talvitaivaalla.” Amy muistaa erään taulun vanhan rouvan kotona, missä hän oli käynyt aiemmin siivoamassa. Vieressä seisova matikanopettaja Robertson selittää Amylle, että chiaroscuro eli valohämy kuvaa tätä ilmiötä, valoisaa ja pimeää yhtä aikaa.

Sanassa chiaroscuro voidaan nähdä kaksi sanaa: chiaro (kirkas, valoisa, selkeä) ja scuro (pimeä, synkkä). Chiaroscuro liitetään maalaustaiteeseen ja valokuvaukseen, kun teoksessa siirrytään asteittain valosta varjoon siten, että vaikutelma on dramaattinen. Valon ja varjon raja on voimakas ja melko jyrkkä. Valonlähde (esimerkiksi kynttilä) on yleensä selkeä, se valaisee hyvin vain jonkin tietyn kohdan maalauksessa tai valokuvassa, ja muu osa häipyy varjoon. Chiaroscuron käytöllä teoksessa saadaan aikaan kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Suomeksi chiaroscuro on yleensä käännetty valohämyksi. Tämä termi voi viitata kuitenkin myös sfumatoon ja tenebrismiin. Sfumato tarkoittaa ääriviivojen utuista häivyttämistä ja värisävyjen pehmeää sekoittumista, esimerkkinä vaikkapa Leonardo Da Vincin Mona Lisa, jossa valaistus on tasaisempaa kuin chiaroscurossa. Tenebrismissä valon ja varjon leikki on käsittääkseni vieläkin dramaattisempaa ja kovempaa kuin chiaroscurossa. Termien käyttö näyttää menevän monesti lomittain, ja samaa maalausta saatetaan käyttää esimerkkinä kaikista näistä tekniikoista, varsinkin chiaroscurosta ja tenebrismistä.

Italialaista taidemaalaria Michelangelo Merisi da Caravaggiota (1571-1610) pidetään chiaroscuron ja myös tenebrismin mestarillisena käyttäjänä. Hän maalasi tauluja esim. pyhimyksistä, joiden lihakset ja ihon hän sai hienosti näkyviin valon ja varjon taitavalla käytöllä. Caravaggiota pidetään voimakkaan chiaroscuron kehittäjänä. Monet muutkin renessanssiajan maalarit käyttivät chiaroscuroa, ja Rembrant 1600-luvulla.

Valokuvaustaiteessakin chiaroscurolla on oma paikkansa, ja sitä on käytetty paljon mustavalkoisissa muotokuvissa, joissa kuvattavan kasvoille lankeaa osittainen varjo, joka syvenee ja sulautuu taustaan tai tausta häipyy kokonaan pimentoon. Myös arkisista esineistä löytyy uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia, kun niitä kuvaa pimeässä tai hämärässä paikassa ja valonlähteellä valaistaan esine vain yhdestä suunnasta. Netistä löytyy sekä kuvia että englanninkielisiä ohjeita chiaroscuro-valokuvien ottoon.

Pulinat pois ¡y sanseacabó!

Turun työväenopiston kurssi-info ensi syksylle julkaistiin tällä viikolla, ja se saattoi olla pettymys monelle entiselle opiskelijalle. Ainakin itse olin hyvin pettynyt ja haikea, kun oma espanjankurssini ei ollut saanut enää jatkoa. Tarjolla ei ole toista minulle sopivaa kurssia; tarjonnan paino näyttääkin olevan alkeissa ja koulumaisessa oppikirjaopiskelussa. On siis sanottava hyvästit espanjanopiskelulle työviksessä ja yritettävä etsiä opiskeluapua muualta tai/ja luotava ystävien kanssa oma opiskeluryhmä. Sellainen tunne tuli, että työväenopisto näytti vanhoille opiskelijoille ovea ¡y sanseacabó! Onneksi sentään italian kielessä opiskelen vielä alkeita ja voin jatkaa saman kivan opettajan pitämällä ”toisella luokalla”.

Tässä päivänä muutamana lueskelin Zendalibrosin sivuilta artikkeleja aiheesta, miten opitaan kirjoittamaan jonkun kirjailijan kanssa. Tässä artikkelisarjassa kerrotaan eri kirjailijoiden tekniikoista. Ensimmäinen artikkeli, jonka luin, oli Aprender a escribir con Elvira Navarro. Sen lisäksi että opin artikkelista mm. käteviä kirjoitus- ja editointitekniikoita, poimin tekstistä muutamia hauskoja ilmauksia. Navarro on Espanjassa hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta käsittääkseni hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

… y sanseacabó

Suomen kielessä meillä on käytössä useita sanontoja tilanteisiin, kun haluamme päättää keskustelun kuin seinään siten, että toisen täytyy tehdä, niin kuin me haluamme tai vastaväitteitä ei ainakaan noteerata. Sillä siisti, sillä sipuli, pulinat pois, ja piste. ”Nyt nukkumaan joka sorkka, ja pulinat pois!”

Myös espanjan kielessä on lukuisia ilmauksia tällaiseen tilanteeseen. Navarroa käsittelevästä artikkelista silmiin osui sanonta ¡y sanseacabó! Ja kyllä, kaikki kirjoitetaan Fundeun mukaan yhteen, vaikka sanontaa voi nähdä myös erikseen kirjoitettuna san se acabó. ”He dicho que salgas, ¡y sanseacabó!” Sanontaa käytetään myös tilanteissa, joissa jokin vain loppuu ilmauksen ”se acabó” tilalla.

En un santimén

Etsiskelin netin avaruudesta sanseacabó-sanonnan alkuperää, mutta sitä ei ilmeisestikään tunneta. Kaikenlaisia arvailuja kyllä tuli vastaan. Yksi veikkaus on, että sanonnalla olisi jokin yhteys sanaan santimén, joka tarkoittaa hyvin lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi lauseen ”Lo arreglaremos en un santimén.” voisi kääntää näin: Järjestämme sen hetkessä.
(en un santimén = in no time at all)

Santimén-sanan taas arvellaan tulevan latinankielisen rukouksen lopusta ”In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti. Amen”, jossa kaksi viimeistä sanaa nopeasti sanottuna saattavat kuulostaa samalta kuin santimén. Tiedä sitten, pitääkö tämäkään paikkaansa.

Muita tilanteen päättäviä sanontoja

Sanseacabón synonyymejä ovat mm. ”y santas pascuas”, ”y ya está”, ”ya está y punto”, ”y punto”, ”y punto final” ja ”punto pelota”. Kyselin yhdessä Facebookin espanjankielisessä ryhmässä lisää synonyymejä; ja sieltähän tuli monenlaisia ilmaisuja. Tässä kaksi niistä.
Meksikossa kuulemma sanotaan ”ya estuvo, tan-tan”. Tälle en löytänyt varmistusta netistä, joten en tiedä, onko hyvinkin paikallinen ilmaus ja mikä sävy sanonnassa on. Kuubassa käytetään eräästä tunnetusta laulusta poimittua sanontaa ¡Chirrín chirrán!, joka kuulostaa tosi hauskalta. La Jiribilla -sivustolla kuitenkin kerrotaan, että se viittaa pikemminkin välirikkoon tai epäonnistumiseen loppuvaan tilanteeseen ja on siten lähes antonyymi sanonnalle ”matao y salao”, joka taas tarkoittaa, että kaikki meni ja päättyi odotetusti. Yhden nettisaitin mukaan ¡Chirrín chirrán! on englanniksi ”that’s all folks”, joka kuulostaa kyllä aika neurtaalilta. Kuten aina kun sompaillaan kielestä toiseen, sanojen ja sanontojen sävyt vaihtelevat.

Sanojen ja sanontojen metsästely jatkuu. 😀

Kielioppi on seikkailu

Tänään minulla on juhlapäivä. Liputkin liehuivat tangoissa, kun aamupäivällä tihkusateessa pyöräilin lähimmälle pakettiautomaatille. Siellä se kaivattu, pari päivää sitten tilaamani kirja odotti minua. Italian kielioppi. Oi, tätä onnea! 😀

Monet inhoavat syvästi kielioppia tai vähintäänkin suhtautuvat siihen karsaasti, pakkopuurona, jota on nautittava, jotta saisi kielen haltuun. Kieltentunneilla, varsinkin alkeissa, uutta kielioppiasiaa opeteltaessa monesti oppilaat pommittavat opettajaa kysymyksellä: ”Mutta jos en osaa sanoa sitä oikein, niin ymmärtävätkö natiivit silti minua?” Ja usein opettaja sanoo, että luultavasti ymmärtävät. Mutta ei aina!

Empiirisen tutkimukseni perusteella (hahaa! XD) olen huomannut, että matemaattisesti tai teknisesti asioita katsovat suhtautuvat usein suopeammin kielioppeihin. Erityisesti meitä ärsyttävät aikuisille suunnattujen oppikirjojen sirpaleisuus. Kielioppiasioita opetetaan näissä kirjoissa tipottain ja osittain, niin että kyseisestä asiasta on mahdotonta saada mitään kokonaiskuvaa. Se on vähän sama asia kuin jos matemaattinen funktio tai algoritmi kirjoitettaisiin vain osittain. No, eihän niitä saa niin toimimaan! Oppitunneilla aikuisopiskelijat kysyvätkin usein ”entäs sitten jos”-kysymyksiä, joihin opettaja joutuu vastaamaan oppikirjan ulkopuolelta. Oma italianopettajani oppi nopeasti arvaamaan, mitä kysymyksiä tulisimme esittämään, ja oli usein varustautunut jo valmiiksi esimerkeillä, joista oppikirjassa ei mainittu sanaakaan. Niitä kirjoittelivat vihkoihinsa ylös asiasta kiinnostuneet (eli lähes kaikki). Mutta tällöin tieto on monissa eri paikoissa: kirjan ja vihkon sivuilla. Sen löytäminen on hankalaa silloin kun jälkeen päin tietoa tarvitsee. Kielioppikirjassa asiat esitetään kokonaisuuksina, ja saat jopa vastauksia kysymyksiin, joita et ole ehtinyt vielä muotoilemaan edes höyryävän pääsi sisällä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta.

Upouuden kirjan avaaminen on aina hieno hetki. Se tuoksu, ne puhtaat, koskemattomat sivut, se odotus, mitä nautintoja kirja tuleekaan tarjoamaan. Uuden kieliopin avaaminen on vieläkin juhlallisempi hetki. Kielioppikirjaa ei vain lukaista nopeasti läpi, vaan siitä tulee luotettava matkakumppani useiksi vuosiksi, ehkä loppuelämäksi. Se on tuki ja turva pitkällä matkalla uuden kielen – ja vanhemmankin – maailmaan. Se opastaa välttämään karikkoja ja antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Ja kertoo parhaassa tapauksessa myös asioita, joita emme osaa vielä edes kysyä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta jo sinällään, ja kun kieltä opiskelee pitemmälle, tuota aarreaittaa voi kasvattaa omilla kommenteilla, esimerkeillä ja täydennyksillä. Kirja rikastuu entisestään.

Mutta miksi kielioppia vihataan? Johtavatko jäljet koulumaailmaan? Sen sijaan että kielioppi koettaisiin seikkailuna, mahdollisesti orastava rakkaus siihen tapetaan kuolettavan tylsillä harjoituksilla, joissa punakynä viuhuu heti pienimmästäkin virheestä.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun vihkossani ei opettajan punakynä tee enää kitkeriä huomautuksia eikä minun tarvitse pelätä kokeissa tai tenteissä hylätyksi tulemista. Olen vapaa seikkailemaan kielioppien ihmeellisessä maailmassa.

Minulle kielioppi on todellakin seikkailu. Näitä kirjoja minun ei kannata ottaa sänkyyn iltalukemiseksi, sillä silloin ei uni taatusti tule. Aina on vielä yksi mielenkiintoinen asia, joka täytyy tsekata. Minua ei myöskään häiritse se, etten muista kaikkia kieliopin tarjoamia tietoja. Sen, mitä en muista, voin löytää uudestaan, ja voin ilahtua taas, että ”onpa jännä juttu tämä”.

On selvää, että aikuiset opiskelevat kieltä monista eri syistä. Joillekin riittää, että osaa hiukan turistikieltä, mitä tarvitaan ulkomailla hotellissa, ravintolassa ja nähtävyyksissä. Että tuntee maan tapoja ja osaa käyttäytyä kohteliaasti. Jotkut kaipaavat turistimatkoillekin edistyneempää kielitaitoa, niin että voivat käydä rikkaampia, monipolvisia keskusteluja paikallisten kanssa ja selviytyä hyvin vaikkapa ongelmatilanteista. Jotkut opiskelevat saadakseen siitä todistuksen tai voidakseen lukea kirjoja alkuperäisellä kielellä.
Ja sitten on meitä hulluja, jotka opiskelevat kieltä kielen itsensä takia, joille vieraan kielen opiskelu on matka sinänsä. Jotka saavat kiksejä sanonnoista ja kieliopin kiemuroista, joita ymmärtääkseen on pakko vääntää aivot uuteen asentoon. 😀

Työväenopiston kurssit loppuivat tällä viikolla. Edessä on lähes viiden kuukauden tauko. Sinä aikana kielten opiskelu ja opitun ylläpito on opiskelijan omilla harteilla. Mutta niinhän se on aina. Opettajat ovat oppaita, jotka luotsaavat meitä matkalla kieleen ja kielessä, mutta itse kunkin on tehtävä tuo matka ihan itse. Ja jokainen saa tehdä tästä matkasta ihan oman näköisensä. 😀 (Kieliopille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus. 😉 )

Pienet askeleet, kullanarvoiset

Sanotaan, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina olemme saaneet huomata, kuinka disinformaation pikku liruista voi kasvaa vuolas likaoja, joka melkein hukuttaa alleen tulokset tutkimuksista, jotka on tehty tieteellisen kriittisesti. Mutta hyvässä mielessä pikkuiset purot ovat tarpeellisia kaikissa isoissa projekteissa.

Uuden kielen opettelemista voi varmasti pitää isomman puoleisena projektina. Se vaatii opiskelijalta aikaa, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, motivaatiota ja kykyä keskittyä pieniin yksityiskohtiin silloinkin, kun kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vaikeaa tai mahdotonta.

Usein on myös osattava unohtaa projektin valtavuus, jottei kangistu heti lähtötelineisiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa. Projektin mittavuus – kuten uuden kielen opetteleminen – voi tuntua niin musertavalta, ettei sitä jaksa edes aloittaa. Opiskelun aloittamista pohtivan silmissä se saattaa olla kerrostalon kokoinen lumikasa, joka täytyy siirtää toiseen paikkaan lusikalla. Helpompi on odottaa kevättä ja antaa auringon sulattaa mokoma köntsä hulevedeksi. 😉

Mutta entä jos urakan näkisikin polkuna, ja sen sijaan että pähkäilisi ja haikailisi projektin aloittamista viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, sen aloittaisi juuri nyt. Ottaisi sen ensimmäisen pienen askeleen tänään ja katsoisi, minne polku vie. Tai miten pitkälle. Sitoutuisi vain siihen hetkeen, mitä elää, siihen polunpätkään, minkä näkee seuraavaan mutkaan asti.

Monesti kielten opiskelijoita neuvotaan asettamaan tavoitteita, tekemään suunnitelmia, aikatauluja, välietappeja, opiskelemaan jotain päämäärää ja hyötyä tai peräti koetta varten. Jo nämä vaatimukset saattavat nostaa stressikäyrää ja tuskanhiki kihoaa otsaryppyihin kaikista ”pitäisi tehdä” -asioista. Sitä uupuu, ennen kuin ehtii edes aloittaa. Mutta entä jos ei tekisikään mitään pitkän matkan suunnitelmia ja aikataulutuksia, ei räppäisi itselleen korkeita tavoitteita eikä deadlineja? Mitäpä jos opiskelisi kieltä niin kuin täyttäisi ristisanatehtävää tai ratkaisisi sudokua? Ilman paineita, otsa sileänä ja kuivana. Ihan huvin vuoksi. Uteliaisuudesta.

Io sono

Olin haikaillut italian kielen perään jo kauan. Italia kuulosti kivalta, tuo kaareva intonaatio, aaltoilu ja puolipitkät vokaalit, kielen pirteys, ässien pehmeät ja kirpeät sihahtelut. Harmitti, kun en ymmärtänyt tästä kielestä yhtään mitään. Tuntui, että jäin jotain paitsi. Mutta ajatus siitä, että taas täytyisi päntätä päähän lukematon määrä verbien taivutuksia, sanoja ja niiden merkityksiä, ennen kuin tajuaisi kielestä mitään, tuntui aivan liian suurelta urakalta. En millään jaksaisi, parasta vain keskittyä espanjan kieleen, kun se oli jo riittävästi hallussakin, parannella ja syventää osaamista siinä. Kaipaus ja uteliaisuus italian kieleen kuitenkin jäyti mieltä.

Viime keväänä päätin sittenkin ottaa ensimmäisen pienen askeleen italian kielessä. Lupasin itselleni, että voin lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Päätin, etten pänttää, en mitään, en edes verbien taivutuksia. Asiat saavat jäädä päähän tai olla jäämättä. Ei väliä. Maailmani ei kaadu, vaikka unohdan sanoja tai kirjoitan sanan espanjaksi italian sijaan. Valitsin tarkoitukseeni Duolingo-ohjelman, koska siinä aloitetaan pienesti ja edetään pienin askelin, koska siitä oli olemassa ilmaisversio eikä minun tarvinnut sitoutua mihinkään. Aluksi ainoa rahallinen satsaukseni oli ”maitokaupan vihkot”, ne ohuet, jotka halvimmillaan maksavat 39 senttiä, ja pari pehmeää (B2 ja B3) lyijykynää. Sen sijaan että pänttäsin sanoja, kirjoitin lauseita vihkoihin italiaksi ja englanniksi (joka on yksi Duolingon opetuskielistä). Kirjoitin, koska pehmeällä lyijykynällä on aivan älyttömän ihana kirjoittaa ja kynällä kirjoittaminen taas kuulemma tekee hyvää aivoille (sanovat aivotutkijat).

Eilen räpsähti näytölle 300. päivä putkeen italian opiskelua (täytyy kyllä myöntää, että teen välillä ihan huvin vuoksi myös Duolingon espanjan tehtäviä). Tuntuu siltä, että vasta pari päivää sittenhän korkkasin ensimmäisen vihkon ja kirjoitin ensimmäisen italiankielisen lauseen ”io sono”, minä olen. Nyt on menossa 13. maitokaupan vihko, ja monen monituiset sanat ja verbien muodot tuntuvat jo ihan tutuilta, niin kuin olisin tiennyt ne aina. Oikeasti tämä on aika ihmeellistä, kun enhän ole opiskellut italiaa ”vakavasti” enkä ”tositarkoituksella”, ihan vain leikkimielellä, huvin vuoksi. En ole ostanut edes sanakirjaa ja kieliopin lainasin kirjastosta. 😛

Il tempo vola, sananmukaisesti aika lentää. Kun katsomme aikaa eteenpäin, se tuntuu usein pitkältä, mutta kun olemme kulkeneet pienin askelin joka päivä jonkin aikaa ja katsomme taaksepäin, tuntuu, että aikaa on kulunut yllättävän vähän ja kävelty matka on yllättävän pitkä. Miten pienistä askelista onkaan syntynyt näin pitkä matka! Lähes 10 kuukautta on mennyt italian kielen kanssa seurustellessa kuin huomaamatta, ja vieraasta on tullut tuttu, ystävä.

Ja sitten…
Viime syksynä aloitin Duolingon rinnalla italian alkeiden opiskelun Turun työväenopistossa kahdesta syystä: opettaja ja kurssikaverit. Yhdessä muiden innostuneiden kanssa on mukava tehdä tätä matkaa, ja opettajalta saa aina tarvittaessa kullanarvoisia vinkkejä ja tietoa kielestä, Italian kulttuurista ja italialaisesta elämänmenosta ja ihmisistä; näitä asioita ei Duolingosta saa. Tässä ryhmäopiskelussakin pyrin kuitenkin muistamaan hauskanpidon, leikkimielen ja uteliaisuuden. Ja yritän vältellä pänttäämistä. 😀

Aamutuimaan lauantaina 300 päivän opiskeluputki tuli täyteen, pienin askelin joka päivä.

Solamente, enemmän kuin vain

Työväenopiston kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin joululoman jälkeen. Kaikki kolme, joihin osallistun, pidetään toistaiseksi etäopetuksena. Oikeastaan etäopetus ei ole hassumpaa sekään, varsinkaan näin rospuuttona, kun pyörän selkään ei uskalla ihan kevein perustein hypätä. Kevyenliikenteenväylät ovat aika pelottavia: välillä paksun sohjon tai lumen peitossa, välillä jäisiä ja roukkeloisia. Turvallisempaa on jäädä kotiin, vaikka kävelylenkit nastakengillä sujuvatkin yllättävän hyvin. Sitten asiaan… 😉

Kieliä opiskelevalta kysytään usein, mikä on tuon kielen kaunein sana. Kysymys on oikeastaan aika absurdi. Millä perusteella kaunein? Merkityksensä puolesta vai fonetiikan kannalta? Vai molempien? Monesti opiskelijat valitsevat sanan, jonka he voisivat valita mistä kielestä tahansa, kuten rakkaus, amor, love, kärlek jne. Sanan kauneudella ei välttämättä ole mitään tekemistä juuri kyseisen kielen kanssa, vaan sanan merkitys on opiskelijalle tärkeä millä kielellä tahansa.

Espanjanopiskelun alkutaipaleella valitsin hätäpäissäni espanjan kielen kauneimmaksi sanaksi solamente. Tuohon aikaan sanavarastoni käsitti vain muutamia kymmeniä sanoja. Jostain syystä tykästyin heti kättelyssä tähän soljuvaan sanaan, ja edelleen se taitaa olla rakkain sanani espanjan kielessä. Vaikka sillä on hyvin vaatimaton merkitys (= vain), ylpeästi se sisältää neljä tavua, yhdeksän kirjainta ja piilotettuja merkityksiä. Suomen kielessä lähes huomaamaton vain-sana varmasti ohitetaan tekstissä pysähtymättä; sillä on jotenkin vähättelevä, pois sulkeva tai eristävä merkitys. ”Hän oli vain yksi monien joukossa.” ”Hän osasi puhua vain omaa äidinkieltään.” ”Vain Milla tiesi miehen salaisuuden.”

Minulta on joskus vaadittu perusteluja siihen, miksi pidän niin paljon solamente-sanasta, jonka merkitys on niin vähäinen. Olen vastannut, että se tuo mieleen laineiden lempeän liplatuksen kesäpäivänä järvenrannalla. Mutta solamentessä voi nähdä muitakin puolia. Espanjan kielessä on helppo muodostaa adverbejä. Yksinkertaistettuna: otetaan jostakin adjektiivista feminiinimuoto ja lisätään perään -mente. Sincero – sincera (rehellinen, vilpitön, avoin) ja sinceramente (rehellisesti, vilpittömästi, avoimesti). Solamente-sanassa voi siis nähdä solo-sanan feminiinimuodon sola yhdistettynä mente-päätteeseen. Solo tarkoittaa sanakirjan mukaan yksinäinen, yksin, omin päin, itsestään. Väen väkisin tästä pukkaa mieleen suomennos, jota ei taida olla olemassa: yksinäisesti. 😉 Sen sijaanhan käytämme sanaa yksin. Täytynee siis tyytyä viralliseen suomennokseen ”vain”.

Nyt kun lähdettiin sananpilkkomisen tielle, voidaan hiukan katsoa näitä kahta sanaa sola ja mente. Solan merkityksen jo tiedämme ja mente (fem.) tarkoittaa mieltä, järkeä, ymmärrystä. Sanan solamente voimme siis lennokkaasti suomentaa vaikkapa näin: yksinäinen mieli. Tämä merkitys saattaa herättää ihmisissä surullisia, apeita tai muita tummemman värisiä mielikuvia ja tunteita, mutta jostain syystä minussa herää jonkinlainen rauha: rauhallinen, tyyni tila, jossa on toisten ihmisten vaatimusten, arvotusten, toiveiden ja odotusten ulottumattomissa, siis ihan ikiomassa tilassa ja rauhassa.

Minulle solamente-sanassa on kuitenkin vielä yksi puoli: näen sen väreinä. Solamente alkaa harmaana, tuikahtaa punaisena ja täyttyy hennon vaaleanvihreällä, niin kuin maisema puhkeaa pikkuhiljaa vihreään keväällä pitkän talven jälkeen.

Solamente on siis aivan ihana, rakastettava sana, jota ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Siitä ei voi olla pitämättä, kun se solahtelee lempeästi suussa ja maistuu hennosti mintulta. Pienilläkin sanoilla voi olla suuri merkitys. Tai erilaisia merkityksiä aisteillemme. 😀

Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀

Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀

Pikkukylän ihmisiä

Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.

Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.

Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂

Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.

Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂

Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.

Toden ja fiktion kiehtova tanssi

Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.

Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)

Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.

Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.

Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.

El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.

Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.