Hyviä päiviä, sanoo espanjalainen

Buenos días, amigos 🙂

Hiihtolomaviikko on juuri alkanut täällä eteläisessä Suomessa, ja työväenopiston kurssitkin ovat talvilomalla. Kieliä opiskeleva ei sen sijaan ole koskaan lomalla, vaan aivot raksuttelevat aina kielten kiemuroissa. Tämän päivän saksan harjoitukset on tehty ja saksan päivätavoite (2000 pistettä WordDivessä) saavutettu. Tässä odotellessani ystävältä espanjan prepositioharjoituksia, ehdin pohdiskella hieman espanjan buenos días -tapausta.

Ensimmäisiä asioita, joita meille vieraissa kielissä opetetaan, on tervehtiminen. Espanjan kieli tuo tervehtimiseen mielenkiintoisen lisäefektin, sillä espanjassa – muista kielistä poiketen – käytetään monikkomuotoja: buenos días (”hyvää huomenta” tai ”hyvää päivää” ennen lounasta noin klo 14:ään asti), buenas tardes (”hyvää päivää” lounaan jälkeen noin klo 14:stä lähtien tai ”hyvää iltaa” auringonlaskuun asti, yleensä noin klo 21:een asti) ja buenas noches (”hyvää iltaa” klo 21:stä lähtien tai ”hyvää yötä”).

Mutta miksi espanjaa äidinkielenään puhuvat tervehtivät monikossa, kun naapurikielet – myös latinasta juurensa saaneet – käyttävät yksikköä: bom dia (portugali), buon giorno (italia), bonjour (ranska) ja good morning (englanti). Saksalaisetkin moikkaavat yksikössä: guten Morgen ja guten Tag!

Mitään ehdottoman varmaa syytä monikkomuotoon en löytänyt. Lingvistiikan professori Salvador Gutiérrez Ordóñez, joka on myös Real Academia de la Lengua Españolan jäsen, arvelee, että monikkomuotoinen tervehdys voisi olla perua pitemmästä lauseesta, josta on sitten ajan saatossa pudonnut pois ylimääräiset sanat ja ilmaus vakiintunut tähän lyhyeen muotoon. Hän pitää mahdollisena, että tervehdys tulisi ilmauksesta ”buenos días os dé Dios”, jonka voisi suomentaa ehkä näin: ”Jumala suokoon teille hyviä päiviä” (”hyviä päiviä teille antakoon Jumala”). Tosin subjunktiivin ”dé” suomennos tuottaa minulle tuossa vaikeuksia… kuten niin usein, mutta yleensä kylläkin toisin päin (kun itse pitäisi sitä käyttää). 😀
”Buenos días os dé Dios” ei siis kohdistunut pelkästään kyseiseen päivään, vaan myös tuleviin päiviin toivotettiin Jumalan siunausta.

Toinen arvailu monikkomuodon käyttöön on intensiteetti, ei määrä. Monikolla tuotaisiin esiin toivotuksen intensiteettiä, verrattuna pliisuun yksikkömuotoon. Tätä selitystä puoltaa se, että espanjan kielessä on muitakin monikkomuotoisia ilmauksia, joissa on intensiivinen tunne mukana, kuten esimerkiksi gracias (kiitos), mis condolencias (osanottoni) ja felicidades (onnea).

Olipa syy mikä tahansa, niin monikkomuodolla mennään espanjaa puhuvissa maissa. Mutta ei pelkästään monikkomuodolla. Vaikka monikkomuoto tässä tilanteessa on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, ei ole väärin käyttää yksikkömuotoakaan ”buen día”. RAE on antanut tähän luvan, mutta suosittelee kuitenkin monikkomuodon käyttöä. Joissakin Etelä-Amerikan maissa sen sijaan saattaa kuulla buen día -huikkauksiakin.

Mitä tulee suomen kieleen, niin kyllähän meilläkin joskus käytetään monikkomuotoja. Olen kuullut sanottavan muun muassa ”huomenia” ja ”öitä”.

Jaahas, sähköposti kilahti iloisesti. Aika siirtyä prepositioharjoituksien pariin. 🙂

Lähteet:
BBC Mundo
RAE – Diccionario panhispánico de dudas

 

Mainokset

Koiralenkeistä leijonanhampaisiin

Tällä viikolla olen oppinut muutamia hauskoja sanoja ja sanontoja. Joidenkin alkuperää oli ihan pakko hiukan tutkia, sen verran hauskoja ne olivat. Etymologia on muuten mielenkiintoinen ala; siihen voisi upota kokonaan. 🙂

Gassi gehen

Eräänä päivänä WordDiven kuvissa eteeni tassutteli hyväntuulinen pari: mies ja koira reippailemassa luontopolulla. Hymyilevä koira muistutti kultaistanoutajaa, mutta saattoi olla myös vaalea hovawart. Tälle leppoisalle parille piti etsiä oikea sanonta tai sana. Neljästä tarjotusta vaihtoehdosta seilasin kahden vaihtoehdon välillä: draußen eli ulkona ja regelmäßig eli säännöllinen. Mutta oikea vastaus olikin Gassi gehen eli viedä koira lenkille. Gassi gehen? Yleensä erittäin loogisessa saksan kielessä tämä sanonta tuntui ihan tuulesta temmatulta. Mikä ihmeen Gassi? Onko se joku koiran nimi, vai? Piti kaivaa esiin paksu saksan sanakirja, mutta ei sieltä mitään Gassia löytynyt, sen sijaan kylläkin Gasse eli kuja. Voisiko Gassi gehen viitata kujalle menoon? Tästä piti ottaa selvää.

Internetin kinttupolkuja kuljeskellessa tieto tulla lengerteli lopulta vastaan. Noin 200 vuotta sitten, kun eurooppalainen ihminen alkoi kaupungistua, niin hänen mukanaan kaupunkiin muutti myös lemmikkieläimiä. Kaupungissa (ainakaan saksalaisessa!) koirat eivät voineet juosta vapaina torttuja pyöräyttelemässä, vaan ihmisten piti taluttaa koiria ulkona, jotta nämä pääsivät tekemään tarpeitaan. Ei ollut kuitenkaan suotavaa, että koirat olisivat vääntäneet tortut kaduille, joissa kaikki kulkivat ja näkivät tapahtuman. Siksi ne talutettiin syrjäisille, pimeille kujille tarpeitaan tekemään. Siitä kehittyi tämä hauska sanonta, joka nyt tuntuu ihan loogiseltakin jopa, vaikka onkin laajentunut käsittämään koiran kanssa lenkkeilyn muuallakin kuin syrjäkujilla. 🙂

Löwenzahn, diente de león

Villikukkien ja -kasvien nimet ovat monesti hauskoja kaikissa kielissä. Suomessakin on pilvin pimein näitä mainioita nimiä: leskenlehti, kyläkellukka, vuohennokka, kurjenpolvi, koiransilmä jne. Monilla kasveilla on myös monia nimiä. Niin myös tällä rakkaalla lapsella, taraxacum officinalella. Jostain syystä sitten kussakin kielessä voikukalle on vakiintunut tietty nimi. Suomessa voikukka, ja monissa eurooppalaisissa maissa kasvaa leijonanhammasta ihan riesaksi asti, jopa 2000–3000 lajia: Löwenzahn (saksa), diente de león (espanja), dente di leone (italia), løvetann (norja), dent-de-lion (ranska) ja dente-de-leão (portugali). Kaikkiin näihin kieliin sana tulee myöhäislatinan sanasta dēns leōnis. Englanninkielisessä voikukassa voimme nähdä myös latinan vaikutuksen: dandelion (dan-de-lion).

Mistä kenellekään on juolahtanut nimetä voikukka leijonanhampaaksi? Jotta tämän ymmärtäisi, niin on pakko katsoa keltaisena hehkuvan kukan ohi ja tutkia kasvin lehtiä. Pitkänomaisten lehtien reunat ovat kuin raateluhampaat. Leijonan suuhun en ole koskaan kurkistanut; noutajakoirien hampaita sen sijaan tuli joskus anno dazumal jopa pestyä, ja niissäkin voi hyvällä mielikuvituksella nähdä paikka paikoin voikukan lehtien ”raatelevuutta”.

Suomessakin voikukkaa on kutsuttu eri puolilla maata monilla eri nimillä. Myös leijonanhammas vilahtaa listalla. Jostain syystä voikukka-sana on kuitenkin vakiintunut yleiskäyttöön ja muut nimet ehkä jääneet yksittäisten ihmisten ja perheiden käyttämiksi tai murteiden laskoksiin. Mistä sitten voikukka-nimi voisi tulla? Kesävoin keltaisesta kukasta? Maitiaisnesteestä, joka muistuttaa maitoa, ja maidosta taas valmistetaan voita? Voikukka oli ennen vanhaan myös tärkeä ja terveellinen ravinto niin eläimille kuin ihmisille. ”Voikukan katsottiin parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.” (Lähde: Reijo Heikkinen)

Myös ruotsin kielessä on kuljettu latinasta poikkeavaa tietä: maskros. Toukkaruusu? Maskros on saanut nimensä Wikipedian mukaan siitä, että voikukassa usein istuskelee ripsiäisiä, noita pieniä, kapearuumiisia hyönteisiä, joilla on kyllä siivet, mutta jotka ovat silti huonoja lentäjiä.

Kesä yltää muutaman kuukauden kuluttua taas tänne pohjoiseenkin. Kun voikukka serkkuineen puskee itsensä nurmen läpi ja nauraa keltaista nauruaan, kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin työntää kätensä leijonanhampaiden väliin repiäkseen kukan pois helottamasta. 😉 Jospa antaisikin sen vain paistatella päivää… tai voisihan siitä tehdä voikukkaviiniä.

Sukellus saksan sanojen mereen

Veli antoi minulle lahjaksi kolmen kuukauden kieliopinnot WordDive-alustaan. WordDive on suomalainen e-oppimisen innovaatio kieltenopiskeluun. Opiskelussa voi käyttää selainta tietokoneella ja puhelimeen tai tablettiin voi asentaa mobiilisovelluksen. Näitä kaikkia voi käyttää rinnakkain ja lomittain. WordDivessä voi opiskella useita kieliä, ja opetuskieleksikin voi valita suomen lisäksi muitakin kieliä (jos haluaa näin treenata kahta kieltä yhtä aikaa). Kahden viikon ilmaisen kokeilujakson aikana voi testata ohjelman rajoitettua versiota kaikessa rauhassa ennen ostopäätöksen tekoa. Yhden kielen kuukausimaksu WordDivessä on 9,99 €.

Koska pääopiskelukielenäni on tällä hetkellä espanja ja koska olen siinä jo sen verran pitkällä, että sanasukellus ei tuntunut järkevältä, valitsin WordDiveen opiskelukieleksi saksan. Saksa oli lukioaikoina lempikieleni, hurahdin siihen silloin täysin. Koulun lopetettuani vietin kolme kuukautta Hampurissa saksalaisessa perheessä, mutta tämän jälkeen tulivat muut asiat elämääni, ja saksan kieli jäi vuosikymmeniksi käyttämättä. Saksalaisia dekkarisarjoja on tullut joskus katsottua toisella silmällä, mutta muuten saksan kieli on painunut muiden asioiden alle. Viime kesänä lukaisin läpi Hallo 1 -oppikirjan ja kuuntelin CD:ltä jopa muutaman oppitunnin ja tehtävän, mutta homma ei lähtenyt lentoon ja saksanopiskelu liiskaantui espanjan C1- ja C2-tason kielioppipohdintoihin, joita harrastimme ystävän kanssa kesälomalla. Mutta lahjan myötä oli loistava syy antaa saksalle uusi mahdollisuus.

WordDiven ideana on opiskella kieltä sananmukaisesti sukeltamalla sanojen mereen. Opiskeltavia sanoja voi valita aihealueittain. Valitsin aluksi matkailun, mikä tuntui järkevältä, mutta jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä sanasto minua niinkään kiinnosta, ja vaihdoin päämääräksi kaikki alueet. Tällöin käyttööni tuli 18 saksankurssia, joita voin tehdä siinä järjestyksessä kuin milloinkin mieli halajaa tai systemaattisemmin pari kurssia rinnakkain.

Opiskelu tapahtuu yksinkertaisella ja äärettömän koukuttavalla tavalla. Kutakin kurssia voi opiskella tietokoneen selaimessa helpolla tavalla ja pääharjoituksessa. Mobiilisovelluksessa on vielä keskitaso-vaihtoehto. Kaikissa vaihtoehdoissa on kuva, jolle pitää valita tai kirjoittaa sitä tarkoittava sana tai verbiharjoituksissa oikea verbi ja sille oikea aikamuoto. Pronominiharjoituksessa pitää laittaa oikea pronomini valmiiseen lauseeseen.

Vastauksista saa pisteitä sen mukaan, miten ja mitä tietää, helpossa harjoituksessa pisteitä tulee vähemmän ja pääharjoituksessa eniten. Bonuspisteitäkin ohjelma antaa. Asetuksista voi säätää, kuinka monta kertaa sana on osattava, jotta se siirtyy pysyvästi opittuihin asioihin ja siitä saa ”timantin”, joiden kertymistä tekoäly myös seuraa. Minulla se on oletusarvossaan, eli 8 kertaa on sana tiedettävä oikein. Etenemisnopeutta voi myös säätää: ääripäät ovat ”painotus toistossa” ja ”painotus uusissa asioissa” (itselläni jälkimmäinen).

Koska olen käyttänyt WordDiveä vain saksan opiskeluun, en tiedä, millaisia kursseja muissa kielissä on. En myöskään tiedä, millaista olisi opiskella täysin uutta kieltä WordDivellä. Kokemukseni ja mielipiteeni ovat siis tällä tavoin rajoittuneet.

Osatun kielen uudelleen lämmittämisessä WordDive kyllä onnistuu. Oppimistilanne puhelinsovelluksessa on intuitiivinen ja suggestiivinen. Kuvan, sanan, äänen ja esimerkkilauseen yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Jos vertaan WordDiven saksan tehtäviä Duolingon espanjan tehtäviin, niin WordDivessä tehtävät ovat yksinkertaisemmat ja suoraviivaisemmat, Duolingossa on taas jonkin verran enemmän vaihtelua. Mutta kuvien ja sanojen yhdistämisessä ja ääntämisessä WordDive on täysin ylivoimainen. Duolingossa kuvat ovat vain koristeena, niillä ei ole mitään merkitystä, ja ne voivat olla jopa harhaanjohtavia. WordDivessä kuvat ovat oleellinen osa oppimista, ja siksi ne on tarkoin harkittuja, opeteltavaan sanaan sopivia. Toki on tullut eteen tilanteita, joissa olen tulkinnut kuvan ensin väärin, mutta näitä on aika vähän.

Toinen ihan mahtava asia WordDivessä ovat natiivit näyttelijät, joka puhuvat sanat ja esimerkkilauseet. Näille saksan ”tyypeille” voisin jopa tarjota oluet jossain Gasthausissa. He ovat aivan mahtavia. He nostavat saksan kielen lentoon. Heidän äänensä jäävät soimaan päähän pitemmäksikin aikaa. Jos omaa hyvän musiikkikorvan, voi jopa käyttää heidän ääniään hyväkseen substantiivien suvun muistamisessa, sillä miesäänet sanovat der-sukuiset sanat, lempeä naisääni sanoo die-sukuiset ja kypsempi naisääni das-sukuiset substantiivit. Kun kuuntelee ja toistaa perästä, ääntämiset ja painotukset tulevat kohdilleen. Duolingon koneääni jää kauas jälkeen, ja joissakin kohdissa minusta se lausuu väärin espanjan b- ja v-kirjaimet.

WordDiven tekoäly seuraa opiskelijan kehitystä ja tekee ehdotuksia sen mukaan. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija on tahkonnut tiettyä kurssia ihan riittävästi sille päivälle, se ehdottaa tauon pitämistä tai siirtymistä toiseen kurssiin. Jos opiskelija tekee harjoituksia vain helpolla tavalla ja pelkää vaikeampiin haasteisiin siirtymistä, tekoäly lempeästi kertoo, että nyt olisi aika kokeilla pääharjoitusta. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija saavuttaa päivittäiset tavoitteet hyvin helposti ja paljon enemmänkin, se ehdottaa tavoitteiden nostamista.

WordDiven tehokkuus tulee esiin erityisesti mobiiliversiossa. Puhelin on aina käden ulottuvilla, ja kieltä voi treenata vaikkapa mainostauoilla, kahvipaussilla ja päivällistä syödessä. Jalkalihasharjoituksia tehdessäkin olen worddaivannut. Viikonloppuaamuisin ennen kuin nousen sängystä, saatan tehdä muutaman pikku harjoituksen. Jos treenaa illalla ennen nukkumaanmenoa, voi olla melko varma, että seuraavana aamuna päähän popsahtelee saksankielisiä sanoja ja lauseitakin ”kuin tyhjästä”.

Miten WordDiveä kannattaa opiskella?

Tähän ei ole yhtä vastausta. Riippuu ihmisestä, hänen tavoitteistaan ja elämäntilanteestaan sekä siitä, opiskeleeko täysin uutta kieltä vai herättääkö henkiin aiemmin opittua. Mutta olipa oma tilanne millainen tahansa, niin se, mitä jokaisen kannattaa tehdä, on kuunnella ja toistaa ääneen. Tämä on äärettömän tehokas tapa! Jopa substantiivien artikkelit jäävät paremmin mieleen, kun puhuu sanan ääneen. Se, että opiskelee kieltä yhtä aikaa kahdella aistilla (näkee ja kuulee) ja vielä itse puhumalla, on ylivertaisen tehokasta, ja tämän puolesta puhuvat myös tutkimustulokset.

Kaikille WordDiven avulla opiskeleville suosittelen myös leikkimielisyyttä. Vaikka opiskelisi tositarkoituksella ja kaikella vakavuudella, kannattaa WordDivellä myös pelata. Aina ei kannata vääntää tiukkoja pääharjoituksia, vaan ihan leikkimielellä voi pelata helppoja tehtäviä. Itse aloitan uuden kurssin aina helpoilla harjoituksilla, joiden avulla nopeasti saan käsityksen, millaisia sanoja kyseissä osiossa tulee vastaan.

Muistisääntöjä kannattaa kehitellä itselle, niin kuin aina kielten opiskelussa. Riippuen tilanteesta ne voivat olla verbimuotojen ritirimpsuja tai jotain muuta. Artikkelien kohdalle voi kehitellä monenlaisia poppakonsteja. Minun oli esimerkiksi vaikea muistaa, että Maus-sana on feminiini. Jotenkin vain sen eteen tuli aina väärä artikkeli, maskuliini, kunnes istutin tämän hiiri-sanan kahden siihen liittyvän feminiinisanan väliin die Katze – die Maus – die Tastatur (kissa – hiiri – näppäimistö).

Oppiiko WordDivellä kielen?

Tämäkin riippuu täysin opiskelijasta ja hänen tavastaan opiskella. WordDiven sivuilta löytyy kyllä kielioppeja, ja jos haluaa oppia kielen ihan oikeasti, niin kieliopilta ei voi välttyä. Jostain on ne kielen rakenteet opeteltava, ja kielioppi usein auttaa muistamisessa, kaikissa kielissä, mutta varsinkin hyvin jäsentyvässä saksan kielessä. Yhden kielioppisäännön opettelemisella voi säästyä lukuisten yksittäisten detaljien päähän pänttäämiseltä.

Kieltä ei myöskään opi pelkästään toistamalla. On opeteltava tuottamaan kieltä, puhuttua tai/ja kirjoitettua, mitä nyt itse kukin haluaa painottaa tai tarvitsee. On kuviteltava tilanteita, mihin voisi joutua, ja yrittää selvitä niistä puhumalla. Miten selviän kaupassa, ravintolassa, lentokentällä? Mitä sanon, jos matkatavarani ovat kadonneet tai olen eksynyt vieraassa kaupungissa? Päivän tapahtumista voi pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa sähköposteja kuvitteelliselle ihmiselle; parasta tietenkin olisi, että vastaanottaja olisi oikea ihminen. Facebookin kieliryhmissä voi ottaa osaa keskusteluihin. Kieltä oppii vain aktivoitumalla ja käyttämällä, mutta WordDive on innostava ja hauska tuki ja tsemppaaja.

Nyt olen worddaivannut noin kuukauden, seitsemästä kurssista olen saanut ”päästötodistuksen” ja timantteja on kasassa 744. On ollut pakko rajoittaa opiskelua, sillä saksa alkoi jyrätä espanjan yli. Nyt opiskelen saksaa pääsääntöisesti vain aamulla, ja torstaisin vain illalla espanjan jälkeen, jotta saksa ei pääse sekoittamaan espanjaa. Espanjalle annan kyllä selvästi enemmän aikaa, mutta WordDiven ansiosta saksa soi nyt päässä vahvemmin. Matkanteko WordDiven kanssa on ollut virkistävää. Ja saksa on oikeasti kiva kieli sekin.

Ajatuksia kielten opiskelusta (taas)

Vieraan kielen opiskelu on usein aika yksinäistä puuhaa. Ei ole olemassa mitään oikoteitä sanojen, verbien aikamuotojen ja kielioppisääntöjen omaksumiseen. Ne on vain päntättävä päähän – tavalla tai toisella – ja mitä vanhempi opiskelija on, sitä kovemmin joutuu tekemään töitä. Aikuiselle kaikki uudet vieraat kielet ovat haasteellisia. Nuoret aivot taipuvat uusien asioiden oppimiseen ketterämmin. Mutta jokaisen on tehtävä töitä itsensä kanssa. Näiden perusasioiden opiskelemiseen voi kehitellä erilaisia, itselle parhaiten sopivia metodeja. Joku taivuttaa verbejä kuntosalin soutulaitteessa, joku tankkaa kielioppia imuroidessaan. Joku pänttää numeroita iltakävelyllä autojen rekisterikilvistä (tunnustan tehneeni näin!). Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan ne eivät vahingoita muita ihmisiä, eläimiä, toisten omaisuutta eikä luontoa. 😉

Kieliä voi nykyään opiskella myös erilaisilla ohjelmilla ja sovelluksilla, joita voi asentaa tietokoneisiin, tabletteihin ja puhelimiin tai käyttää suoraan selaimella. Sovellukset voivat olla pelien kaltaisia, kannustavia ja jopa koukuttavia. Ohjelman tekoäly seuraa edistymistä ja muuttaa tavoitteita sekä asettaa tai tarjoaa uusia päämääriä sitä mukaa kun opiskelija etenee.

Yksin voi päästä pitkällekin opiskelussa, kun käyttää hyväkseen eri tekniikoita, mutta yksinopiskelusta puuttuu yksi tärkeä osa kieltä: toiset ihmiset. Metsää ei voi olla ilman puita eikä kieltä ilman ihmisiä. Yksi puu ei tee metsää eikä yksi ihminen tarvitse kieltä. Niin puut kuin ihmisetkin tarvitsevat lajitovereitaan voidakseen huminoida ja kahista yhdessä.

Jossain vaiheessa kielen opiskelua jokainen haluaa kokeilla kieltä käytännössä, suhteessa toiseen ihmiseen. On tärkeää kokea tilanteita, joissa voi tuottaa vierasta kieltä joko kirjoittamalla tai puhumalla ja nähdä, miten toinen ihminen ymmärtää sen, vastaa ja heittää pallon takaisin. Ulkomailla toki voi tätä tehdä, mutta harvalla on mahdollisuutta matkustella siellä joka viikko. Vierasta kieltä voi testata myös tunneilla opiskelukavereiden ja opettajan kanssa. Aina ei ole pakko matkustaa ulkomaille voidakseen käyttää vierasta kieltä ja nähdäkseen, miten on edistynyt sen opiskelussa. Kavereiden kesken ei tarvitse jännittää niin kauheasti: olemme kaikki samassa tilanteessa, oppimassa uutta kieltä.

Nyt kun työväenopistossa on joulutauko, huomaan selvästi, että jotain puuttuu elämästä. Vaikka ihan laiskana en ole ollut. Kaverin kanssa teimme subjunktiiviharjoituksia, ja nyt on tehtävänä pari prepositioharjoitusta. Mikä ero on ilmauksilla ”hacia aquí” ja ”por aquí”? Molemmat kun näyttäisivät tarkoittavan ”täällä päin”, ”näillä tienoilla”. Onko jompikumpi täsmällisempi, vai voiko niitä käyttää toistensa synonyymeinä? Hmm… Entä sitten vanha taistelupari por ja para ja niiden lukuisat merkitykset eri tilanteissa? Hmm… Tässäpä on mietittävää ennen kurssin alkua.

——
PS. Sain joulupukilta lahjaksi kolmen kuukauden WordDive-kurssin haluamassani kielessä. Valitsin saksan, joka oli intohimoni lukioaikoina, mutta sen jälkeen jäänyt pois aktiivikäytöstä. Parin päivän jälkeen olen huomannut, miten vanha käyttämätön kieli alkaa nousta muistin kätköistä. Siinä on jotain peräti maagista! Ihmeellisiä asioita tulee mieleen ja yllättäviä asioita alkaa muistaa, kun muistia hiukan hieroo. Kaikki se tieto on maannut aivojen kovalevyllä ja on yhä noudettavissa tietoisuuteen ja käyttöön. Aikuiselle täysin uuden kielen opettelu on hidasta ja työlästä, mutta jos on nuorena opiskellut jonkin kielen, niin sen uudelleen lämmittäminen onkin yllättävän helppoa. Ja hauskaa! 😀

Ymmärtäminen on vaikea taitolaji

Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.

Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.

Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.

Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?

Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.

EU ja Katalonia

Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.

Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.

Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.

Modernia lyriikkaa ei ymmärrä kuin muutama hassu?

Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…

Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.

”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”

Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂

Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?

 

Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉

Vale, vale… eiku… okei, selvä!

Kun espanjalaisen kanssa keskustelee, törmää suurella todennäköisyydellä sanaan vale. Siinä selität jotain omasta mielestäsi tärkeää asiaa, ja toinen hokee jatkuvasti vale, vale. Hymyssäsuin vieläpä. Ei kannata mennä kuitenkaan paniikkiin eikä suuttua, sillä espanjalainen ei tässä hauku sinua valehtelijaksi, ei suinkaan, vaan hän itse asiassa kertoo ymmärtäneensä, mitä tarkoitat, ja on luultavasti samaa mieltäkin. Vale siis tarkoittaa tällaisessa tilanteessa okei, selvä, käyhän se, olkoon menneeksi tai jotain muuta vastaavaa.
Sanaa voi käyttää myös samanlaisena kysymyssanana kuin suomen jooko-sanaa. Mennään kotiin, jooko? Vamos a casa, ¿vale? ¡Pues vale! Mikäpäs siinä!

Jos oikein tarkasti kuuntelee, huomaa, että vale-sanan lausumisessa on eroja: suomalainen sanoo molemmat tavut lyhyesti ja ytimekkäästi, espanjalaisen a on tässä hippasen pitempi.

Vale on indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonan muoto verbistä valer. Tämä verbi on erittäin käyttökelpoinen, sillä opettelemalla sen erilaisia merkityksiä selviää monesta tilanteesta samalla sanalla. Tässä artikkelissa on muutamia valer-sanan merkityksiä.

¿Cuánto vale? Tarpeellinen kysymys kaikille turisteille. Mitä se maksaa? Kun myyjä puhuu vuolaasti, ilman taukoja, tilanteessa päästään asian ytimeen tällä lyhyellä lauseella.

Penan kanssa valer-sanasta saa muotoiltua kannattaa-merkityksen ja samalla valer tuo hiukan lempeää auringonpaistetta murheellisen penan elämään, sillä pena tarkoittaa surua, murhetta, harmia, tuskaa, vaivaa, rangaistusta, vastusta ja vahinkoa. Perin murheellinen sana siis tämä pena, jonka päätä valer-sana tässä lauseessa hellästi silittää: Vale la pena estudiar español. Kannattaa opiskella espanjaa.

Paran kanssa valer-sanalla voi sanoa vaikkapa mielipiteen jonkun ihmisen sopivuudesta. Pedro no vale para profesor, no tiene paciencia. Pedro ei sovi opettajaksi, hänellä ei ole kärsivällisyyttä.

Kun saavut tapaamiseen myöhässä ja toinen näyttää synkkää naamaa, voit laukaista tilanteen sanomalla: Más vale tarde que nunca. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Samaa fraasia voi toki käyttää sarkastisesti, sitruunainen ilme kasvoilla, kun espanjalainen kaveri saapuu tapaamiseen huikeasti myöhässä. Eri asia sitten on, ymmärtääkö toinen sanonnan letkautuksena vai siunauksen antamisena myöhästymiselle.

Käytännöllistä valer-sanaa voi käyttää myös silloin, kun haluaa hyvästellä jonkun kuin muinaiset roomalaiset. ¡Adios! ¡Vale! Hei sitten! Pysy terveenä! Hyvästejä jättäessä Ten salud -ilmauksen voi siis näppärästi korvata huudahduksella ¡Vale!

Sanomattakin on varmaan selvää, että espanjan kielestä löytyy myös substantiivi vale (maskuliini), joka tarkoittaa muun muassa lahjakorttia, ostokuponkia, kuittia ja tositetta. El vale de comida, lounasseteli. Varsin käyttökelpoinen sana on siis kyseessä. 🙂

Vale la pena aprender esta palabra. 🙂

————-
Lähteet:
Santiago de la Torre Moral, Arja Hammela: Suomi–espanja–suomi-sanakirja (Gummerus 2008)
Javier Álvarez, www.delcastellano.com Orígenes, etimologías y gramática histórica del castellano
Mahdolliset virheet ovat minun ikiomiani. 😀
Lisälukemista löytyy RAE:n sanakirjasta (hakusanalla vale)