Emily haluaa vain kirjoittaa

Nainen istuu pienen pöydän ääressä. Hiusten tumma virta yöpaidan lumella. Öljylampun keltainen valo väreilee vielä tyhjällä paperilla. Ikkunan takana hiilenmusta yö. Nainen katsoo kuvaansa lasin pinnalla, katsoo kuvan ja itsensä läpi, näkee lähelle ja kauas, omaa aikaansa kauemmas. Hän kastaa kynän terän musteeseen ja alkaa kirjoittaa:
”If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain…”

Näin Emily Dickinson (1830–1886) ehkä kirjoitti monet runoistaan, paitsi että hän kirjoitti runot ilmeisesti lyijykynällä paperilappusille ja kirjeet sen sijaan musteella. Hän kirjoitti varmasti myös päiväsaikaan, käsittihän hänen tuotantonsa lähes 1800 runoa. Hänen eläessään näistä runoista julkaistiin vain vajaat 10. Testamentissaan hän pyysi, että runot tuhottaisiin hänen kuoltuaan, mutta onneksi nuorempi sisar Lavinia, joka löysi runot Emilyn kapioarkusta, antoi ne julkaistaviksi.

Emily Dickinson oli kirjoittajana kapinallinen, oman tiensä kulkija. Hän loi oman runomaailmansa, omaperäisen tyylin, joka ei kumartanut perinteille eikä kielioppisäännöille. Hän käytti isoa alkukirjainta ja välimerkkejä sen mukaan, mitä runot vaativat, ja hänen rivinsä olivat modernisti hyvin lyhyitä. Kun hänen runojaan lopulta julkaistiin kokoelmana vuonna 1890, niitä oli muokattu rankasti ajan tyyliin sopivimmiksi, ja vasta vuonna 1955 maailma oli valmis ottamaan vastaan hänen runonsa alkuperäisessä muodossaan.

On mielenkiintoista – ja surullistakin, että runoja kirjoittaessaan Emily Dickinson oli rohkea, peloton oman äänensä ja visionsa toteuttaja ja että hän raivasi itselleen määrätietoisesti sen pienen tilan, jossa hän saattoi kirjoittaa, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisukynnyksen ylittämiseen, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Hän ei koskaan saanut tietää, miten tärkeä osa hänen runoillaan on englanninkielisessä ja koko maailmankin runoudessa. Epäilikö hän sittenkin runojaan? Eikö pitänyt niitä tarpeeksi hyvinä? Uskoiko ulkopuolisten – kapeakatseisten – arvioita runoistaan? Vai oliko niin, että yksityisyyttään tarkasti vaalivana ei halunnut paljastaa sisintään muille, ymmärtämättömille? Huomasiko hän, ettei maailma ollut vielä valmis ottamaan vastaan hänen omintakeista, outoa maailmaansa? Tietyllä tavalla Emily taisteli itsensä kanssa saman kysymyksen äärellä kuin me somessa pyörivät nykyihmiset: mitä näyttää toisille julkisuudessa ja mitä pitää kokonaan vain itsellään?

I’m Nobody! Who are you?
Are you – Nobody – too?
Then there’s a pair of us!
Don’t tell! they’d advertise – you know!
…”

Dickinson

Miksi Emily Dickinson on mielessäni erityisesti nyt? No, melkeinpä vahingossa aloin seurata Apple TV+ :ssa Dickinson-sarjaa (2019–), josta on tähän mennessä julkaistu kaksi kautta. Se kertoo nuoresta Emily Dickinsonista, hänen perheestään ja ystävistään. Sarja perustuu niin paljon kuin mahdollista historiallisiin tietoihin, mutta on tehty tietyllä hieman kreisillä twistillä. Sarjan luoja Alena Smith kertoi yhdessä haastattelussaan, ettei hän halunnut luoda historiallista sarjaa, vaan näyttää, mistä olemme tulleet tähän aikaan.

Dickinson-sarja on määritelty Applen suoratoistossa komediaksi, mikä on aika kapea-alainen määritelmä, ja muutamat näyttelijöistäkin ällistyivät tästä leimasta. Itse olisin laittanut sarjan draama-luokkaan. Kyllä, sarjassa on huumoria, mutta se on vain yksi mauste muiden makujen joukossa. Monesti huumori jätetään katsojan hartioille, eikä sitä alleviivata. Useimmat huumorikohdat ovatkin hienovaraisia lyhyitä välähdyksiä, joissa nykyajan sanoja ja eleitä vilautetaan katsojalle. Henkilö saattaa sanoa ”cool” tai ”dude” tai tehdä nykyajan musiikkivideoista tuttuja käsiliikkeitä.

Myös synkempiä, historiallisiin kehyksiin liittyviä teemoja sarjassa on, kuten naisten asema. Esimerkiksi Emilyn isän mielestä nainen ei saa julkaista tekstejään, vaikka kaikin mokomin saa kirjoittaa niitä pöytälaatikkoon. Äiti taas on koko ajan naittamassa Emilyä milloin millekin sikafarmarille. Myös orjakysymystä käsitellään sarjassa, sillä Dickinsonin nuoret – Emily, Austin ja Lavinia – eivät hyväksy orjuutta eivätkä rotusortoa.

Dickinson-sarja rikkoo rajoja vähän samaan tyyliin kuin Emilyn runot aikoinaan. Hailee Steinfeld Emilynä tekee raikasta, intohimoista työtä. Myös muut näyttelijät tuovat hahmoistaan esiin monenlaisia piirteitä: herkkyyttä, huumoria, haavoittuvuutta ja pimeitä puolia. Sarjassa on paljon symboliikkaa, joka voi mennä ohi, jos ei ole tarkkana. Ja muuten, monet hullunkuriset jutut, joita helposti luulee käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksen tuotteiksi, saattavat ollakin sellaisia, jotka ovat tapahtuneet Dickinsonien ehkä hieman erikoisessa perheessä.

Musiikilla on tärkeä osuus Dickinson-sarjassa, ja ehdottomasti upein kappale kaikessa lyhyydessään on Split The Lark, jonka sarjassa laulaa Emilyn rakasta ystävää Sueta esittävä Ella Hunt niin uskomattoman herkästi. Kylmät väreet kulkevat joka kerta, kun tämän kuuntelen, ja jotkut näyttelijätkin itkivät sen kuullessaan. Tähän herkkään lauluun on hyvä lopettaa tämä artikkeli. 🙂

Pikkukylän ihmisiä

Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.

Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.

Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂

Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.

Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂

Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.

Toden ja fiktion kiehtova tanssi

Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.

Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)

Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.

Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.

Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.

El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.

Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.

Kirja jonka nimi olisi voinut olla Matria

Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.

ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.

Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.

Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.

Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)

Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.

Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.

Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.

Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).

Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.

Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.

Miksi kuuntelen true crime -podcasteja?

Runsas vuosi sitten, pandemian alkuaikoina kirjoitin tänne Jäljillä -podcastista, jota olin juuri silloin alkanut seurata, joten on sopiva hetki palata aiheen pariin. Miksi yhä kuuntelen true crime -podeja, nyt siis myös muutamaa muutakin suomalaista rikospodia?

En varmaankaan ole ihan tyypillinen true crime -podcastien kuuntelija, vaikka kuulunkin siihen sukupuoleen eli naisiin, jotka kuulemma eniten kuuntelevat rikospodeja ja kuluttavat runsaasti myös muita true crime -tuotteita, kuten lukevat/kuuntelevat aiheeseen liittyviä kirjoja ja katsovat true crime -dokumenttielokuvia ja -sarjoja.

Tutkimusten mukaan rikospodien kuuntelijoita kiehtovat muun muassa ihmisen synkempi puoli, karmivat tapahtumat ja rikollisen mielen outo ajatuksenjuoksu. True crimen avulla kuuntelija voi saada kosketuksen omaan pimeään puoleen ja hirveiden tapahtumien kuvittelun kautta voi purkaa ketään vahingoittamatta omia negatiivisia energioita ja tunteita. Tyypilliselle (jos sellaista edes on) true crimen suurkuluttajalle on ilmeisen tärkeää, että kyseessä on ihan oikeasti tapahtunut rikos ja tarinan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, joihin voisi törmätä kadulla.

Minua eivät kiehdo karmivat tapahtumat eikä rikollisen kieroutunut ajatuksenjuoksu. En myöskään koskaan lue true crime -kirjoja (fiktiivisiä dekkareita kyllä) enkä katso aiheeseen liittyviä dokkareita, ja elokuviakin vain, jos niillä on fiktiivinen arvo eli ovat hyvin tehtyjä elokuvia. Sillä, että true crime -tarinat kertovat todellisista tapahtumista, ei ole minulle oikeastaan mitään merkitystä; yhtä hyvin voisin kuunnella fiktiivisiä tarinoita.

Miksi siis kuuntelen suomalaisia true crime -podeja enkä esimerkiksi dekkareita äänikirjoina tai muitakaan äänikirjoja?

Aloitetaan helpommasta päästä: podien pituus. Kun koko tarina kerrotaan 30-45 minuutissa, voin kuunnella sen kertaheitolla, kävelylenkin tai kotitöiden aikana. Tai heittäytyä sängylle lepäämään puoleksi tunniksi. Äänikirjoissa tarina jää aina pakosta kesken, ja koska sen tapahtumat ja henkilöiden nimet ovat vain kuulon varassa, ne jäävät myös huonommin muistiin.

Podit ovat helposti saatavilla, varsinkin jos ne tilaa omaan sovellukseen. Kun uusi jakso ilmestyy eetteriin, se ilmestyy myös sovellukseen. Podit ovat ilmaisia eivätkä sido mihinkään, mutta joistakin podeista olisin jopa valmis maksamaankin jotain.

Kaiken keskiössä on kuitenkin tarina ja se, miten tarina kerrotaan. Nämä suomalaiset rikospodcastit, joita kuuntelen, ovat hyvin tehtyjä. Näkee, että käsikirjoitukseen on panostettu, tekemisentapa on kunnianhimoinen ja tarinan kaari jännittyy useimmissa jaksoissa kutkuttavasti. Henkilöt heräävät henkiin niin kuin hyvässä fiktiossa, ja kuuntelija jää odottamaan, mitä heille tapahtuu ja millaisia kurveja juoni tekeekään.

Yhtä hyvin voisin siis kuunnella fiktiivisiä tarinoita, vai voisinko? Äänikirjoissa koulutetut näyttelijät – hyvät sellaiset – toimivat lukijoina. Mutta he ”vain” lukevat toisten kirjoittamia tekstejä (mikä ei toki ole mitenkään väheksyttävää, päinvastoin!). Podeissa puhuja ja kirjoittaja on sama henkilö, ja parhaimmassa tapauksessa hän ei vain lue kirjoittamaansa käsikirjoitusta läpi, vaan kertoo sen kuulijalle. Podin pitäjä tarinoi, jutustelee. Tässä palataan ehkä ihmiskunnan varhaishistoriaan, jolloin istuttiin nuotion ääressä ja kerrottiin tarinoita. Parhaat podaajat pystyvät luomaan tuon jutustelun tunnelman samalla kun pidättäytyvät kuitenkin käsikirjoituksessa ja tarinassa.

Pidän myös siitä, että podaaja ilmaisee omia tunteitaan. Kun rikokset ovat järkyttäviä, tarvitsen sitä, että kertoja ihmettelee ja kauhistelee tapahtumia, tuntee samoin kuin minä. Kysehän on kuitenkin rikoksista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet oikeille ihmisille. Muistan erityisesti yhden Hollywoodin rikosrekisterin jakson, jossa käsiteltiin lapseen kohdistuvia rikoksia, ja silloin tuntui tosi hyvältä podihostin painokkaasti tuomitsevat kommentit aikuisten järkyttävistä teoista. Kun podaaja ilmaisee aidosti omia tunteitaan, hän tulee kuuntelijan rinnalle ja ottaa tätä kädestä. Parhaimmat podaajat osaavat ilmaista tämän myös luontevasti äänensävyillä.

Kuuntelen tällä hetkellä säännöllisesti seuraavia suomalaisia true crime -podcasteja: Maanantaimysteeri, Joku tietää jotain, Murha joka tapahtui, Jäljillä, Palmujen varjoissa, Pahan äärellä ja Murhan anatomia. Minusta on hauskaa, että jokaisella on oma ääni ja tyyli; tunnistan nämä podaajat nykyään jo pelkän äänen perusteella. 😀 Koen mielenkiintoisena senkin, että joissakin podeissa kerrotaan faktoja, jotka liittyvät tarinan teemaan, vaikkeivät suoraan itse tarinaan.

Onko minulla suosikkia näiden mainitsemieni true crime -podcastien joukossa? No, ehkä on: Maanantaimysteeri. 😀 Onko minulla suosikkeja jaksojen joukossa? Eniten minua ehkä jäävät vaivaamaan katoamistapaukset, jotka eivät selviä. Vaikken tallenna muistiini nimiä ja jaksoja, niin yhtä katoamista en saa kumitettua mielestäni: Brandon Swansonin tapaus (Jäljillä 13.7.2018) on tosi mystinen monella tavalla. Siitä voisi kirjoittaa jopa fiktiivisen novellin. Toinen jakso, joka on jäänyt mieleen, on Palmujen varjoissa -podissa 4.12.2020 käsitelty Asunta Basterran murha. Se on hirvittävän surullinen tapaus, jonka selvittelyä seurasin Espanjan television kautta tuoreeltaan tuolloin vuonna 2013. Siitäkin voisi kirjoittaa fiktiivisen novellin, niin että Asuntan ei tarvitsisikaan kuolla, mutta paha saisi silti palkkansa. Sitä aina toivon, että loppupeleissä edes paha saisi palkkansa.

Kaipa true crime -podcastien kuunteleminen on minulle samanlaista eskapismia kuin dekkareiden lukeminen tai TV-sarjojen katsominen, ja pandemian aikana podeilla on ollut tärkeä rooli päivästä toiseen selviytymisessä.

Nyt sitten vain odotellaan seuraavien jaksojen ilmestymistä ja jatketaan Fernando Aramburun Äidinmaa-kirjan lukemista (eskapismia kai sekin). 😀

Maagista tunnelmaa ja ekokauhua

Kun olin lukenut Samanta Schweblinin kirjan Houreuni, ajattelin, että se täytyykin lukea juuri näin yhdellä kertaa, kertaheitolla. Kun sitten luin ja kuuntelin muiden lukijoiden mietteitä, huomasin, että kirja oli ollut joillekin liikaa ja etteivät kaikki suinkaan olleet pystyneet lukemaan kirjaa kannesta kanteen saman lukusession aikana. Niinpä suosituksena voin sanoa sen, mikä pätee kaikkien kirjojen kohdalla: lue niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. 😀

Omalla kohdallani kirja tarttui minuun sellaisella pihtiotteella, ettei ollut oikein mitään muuta tehtävissä kuin jatkaa lukemista viimeiselle sivulle asti. Välissä ehdin vain hätäisesti lämmittää ruokaa mikrossa ja hotkia sen kirjaa lukien. Onneksi oli sunnuntai, ja saatoin laittaa aikataulun lennosta uusiksi, ja onneksi sivuja oli vain 120.

Samanta Schweblin: Houreuni
Like 2018, suomentanut Einari Aaltonen
Alkuperäinen teos: Distancia de rescate (2014)

Samanta Schweblin on argentiinalainen kirjailija, joka asuu Berliinissä. Distancia de rescate on hänen esikoisromaaninsa, ja se oli muun muassa ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017. Ennen tätä kirjaa hän oli julkaissut kaksi novellikokoelmaa, ja sen jälkeenkin on kirjoja jo ilmestynyt. Houreuni-kirjan espnajankielinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa suomeksi pelastusetäisyyttä, ja niin kuin usein muidenkin kirjojen kohdalla, tässäkin mietin suomennoksen onnistuneisuutta. Teoksen englanninkielinen nimi on Fever dream, joten suomi ja englanti ovat samoilla linjoilla, kun taas ruotsinkielinen nimi Räddningsavstånd on uskollinen alkuperäiselle nimelle. Schweblin itse pitää espanjankielistä nimeä osuvimpana, mutta ymmärtää, että muissa kielissä alkuperäisen nimen suora käännös saattaa saada harhaanjohtavia merkityksiä.

Siinä, missä houreuni viittaa kirjan tunnelmaan, pelastusetäisyys viittaa kirjan sisältöön ja teemaan. Pelastusetäisyys kulkee läpi kirjan, ja sen kireys muuttuu eri kohdissa. Kirjan päähenkilö Amanda kutsuu pelastusetäisyydeksi välimatkaa, joka erottaa hänet Nina-tyttärestä: kuinka kauan häneltä kestäisi pelastaa tytär, jos tämä esimerkiksi päättäisi äkkiä juosta uima-altaalle ja hypätä veteen. Kirja on kirjoitettu niin taitavasti, että myös lukija alkaa tuntea tuon näkymättömän nuoran äidin ja tyttären välillä, miten se välillä kiristyy ja löystyy ja pingottuu taas. Miten pelko täyttää mielen, että jotain pahaa tapahtuu, ja miten hetken kuluttua taas rauhoittuu, kun mitään pahaa ei tapahtunut.

Houreuni on toisaalta myös ihan hyvä nimi; se kuvaa hyvin kirjan tunnelmaa, joka on painajaismainen ja uhkaava, häilyy todellisuuden ja unenomaisuuden rajalla. Mutta se saattaa myös johtaa lukijaa harhaan, sillä kirjassa ei ole kyse mistään houreisesta unesta, vaan rankasta todellisuudesta, joskin spekulatiivisilla elementeillä höystettynä maagisen realismin maanosassa kun ollaan. 😀 Houreuni – näin suomalaiseen korvaan – saattaa kuulostaa kyllä myyvemmältä nimeltä kuin pelastusetäisyys ja on ehkä siksi päätynyt suomennoksen nimeksi.

Kirjaa on joissakin arvioissa luonnehdittu pienoisromaaniksi, ja koskapa sen pystyy lukemaan parissa tunnissa, niin sellaisena sitä voinee pitää, jos nyt välttämättä haluaa ahtaa kirjan johonkin lokeroon. Kirjassa ei ole lukuja, vaan vuoropuhelu aaltoilee jatkuvana virtana sivulta toiselle. Kursiivilla kirjoitetut rivit ovat kesänaapurin pojan Davidin puhetta ja muu teksti Amandan. David yrittää auttaa Amandaa muistamaan ja muistelemaan, mitä viime päivinä oikein on tapahtunut ja miksi. Kirjan edetessä Amanda palauttaa mieleensä pala palalta muistikuvia ja tapahtumia edeltäviltä päiviltä ja siitä, miksi hän on siinä huoneessa keskustelemassa hieman oudon Davidin kanssa.

Tämän enempää en kirjan sisällöstä paljasta; en halua pilata jännittävää ja paljon ajatuksia ja tunteita herättävää lukukokemusta. Tämä kirja putkahti mieleen ensimmäisenä vielä seuraavanakin aamuna, niin vahva ja kiehtova on sen tunnelma ja teema.

Houreuni löytyy Turun kirjastosta, mutta vain suomennoksena. Niiden, jotka haluavat lukea kirjan espanjaksi, täytyy etsiä se muualta. Muun muassa Applen Kirjat/Books-sovelluksen kautta se on mahdollista ostaa e-kirjana. Latasin kirjasta näytteen ja lueskelin läpi nuo 19 ensimmäistä sivua. Teksti on helppolukuista, lauseet selkeitä, kuten suomennoksessakin, joten mikään ei estäne lukea tätä jännittävää kirjaa myös espanjaksi. Koska Schweblin on syntyjään argentiinalainen, hänen sanastonsa saattaa hieman poiketa Espanjan espanjasta, mutta näytteen perusteella tekstissä ei kuitenkaan ole häiriöksi asti vieraita sanoja. Argentiinan espanjassa ei ole monikon toista persoonaa, vaan sen sijaan käytetään monikon kolmatta. Schweblinin kirjassa on myös tuo ah-niin-sympaattinen sinä-sana ”vos”: ”Ese hijo sos vos, David.” (Tuo poika olet sinä, David.) Kuten sos-sanasta näkee, yksikön toisen persoonan verbeissä taivutus on argentiinalainen, mutta ymmärtämistä se ei nähdäkseni hankaloita.

No, lukipa tämän kirjan millä kielellä tahansa, niin se kannattaa tehdä. 😀

Samanta Schweblin vieraili vuonna 2018 pidetyssä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa, ja haastattelussa hän vastaili kysymyksiin, jotka koskivat hänen Distancia de rescate -kirjaansa. Haastattelu on (valitettavasti) englanniksi, ja myös näytteen kirjastaan Schweblin lukee (valitettavasti) englanniksi. Haastattelu on nähtävissä Yle Areenassa. Netistä löytyy kyllä haulla espanjankielisiäkin haastatteluja, jos ne kiinnostavat enemmän.

Äksyilevä korkki

Oletko joskus yrittänyt avata pulloa, jossa on ns. lapsiturvallinen korkki? Väännät korkkia ensin kuten muitakin korkkeja, mutta kun korkki vain pyörii tyhjää ja naksuu, yrität tihrustella korkin päällä olevia ohjeita, että ensin täytyy painaa ja vasta sitten kiertää. Noudatat ohjeita, mutta korkki pyörii edelleen ympäri ja naksuu, ei vain avaudu. Painat yhä enemmän (täysillä!), niin että kämmen on jo punainen ja siinä on korkin aiheuttama painauma, mutta korkki pysyy tiukasti kiinni.

Näin käy uruguyalaisen, Barcelonassa asuvan kirjailijan Cristina Peri Rossin päähenkilölle novellissa Desastres íntimos (kirjassa Te adoro y otros relatos). Kesken arkisten aamukiireiden yksinhuoltajaäiti Patricia yrittää avata valkaisuainetta sisältävän pullon korkkia ja tulee siinä samalla pohtineeksi omaa elämäänsä laajemminkin neljän maskuliinin puristuksessa: pomon, lapsen isän, psykoanalyytikon ja poikavauvan.

Cristina Peri Rossi: Te adoro y otros relatos

Eikö nimi Cristina Peri Rossi soita mitään kelloja muistin lokeroissa? Ei soittanut minullakaan viime keskiviikkoon asti. Silloin nimittäin kuuntelin ja katselin ensimmäisen verkkoluennon Helsingin työväenopiston luentosarjassa Etelä-Amerikan kirjallisuudesta. Tuossa ensimmäisessä luennossa tutkija, FT Auli Leskinen johdatteli katsojan tutustumaan Uruguayn kirjallisuuden vaiheisiin, keskeisiin kirjailijoihin ja hiukkasen myös Uruguayn historiaan. Mielenkiintoinen luento on nähtävissä YouTubessa vielä 16.3.2021 asti. Luentosarja jatkuu maalis-huhtikuun ajan joka keskiviikko.

Uruguayn kirjallisuus on suomalaiselle ehkä melko tuntematonta, koska sitä ei ole käännetty suomeksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa, saattaa kuitenkin omaan feediin tupsahdella tuon tuostakin Mario Benedetti -sitaatteja espanjaksi ja toisinaan myös tekstinpätkiä Eduardo Galeanolta, jos sattuu kuulumaan sopiviin ryhmiin siellä. 😉

Nopea kurkistus Turun kirjaston tietokantaan paljastaa, että Peri Rossin kirjoja ei löydy sieltä yhtään espanjaksi eikä suomeksi. Vain yhdessä kurdinkielisessä kirjassa on Peri Rossi yhtenä kirjoittajana. Mario Benedettin kirjoja on siellä pari espanjaksi, ja Eduardo Galeanolta löytyy Vaskikirjastoista muutama opus suomeksi, ruotsiksi ja espanjaksi. Muiden uruguyalaisten kirjailijoiden teoksia en sieltä hakenut.

Olen löytänyt aika kivasti espanjankielisiä e-kirjoja Applen Kirjat/iBooks-sovelluksen kautta, mutta pettymyksekseni Cristina Peri Rossin kirjoja ei sieltäkään juuri löytynyt, paitsi tuo pieni viiden novellin kokoelma Te adoro y otros relatos, jonka ostin sieltä pilkkahintaan eli 0,99 eurolla. Etsimääni kirjaa La nave de los locos ei ”haukatusta omenasta” siis valitettavasti löytynyt. Wikipediasta ja muistakin netin tietolähteistä kuitenkin näkee, että Peri Rossilla on erittäin laaja tuotanto eri kirjallisuuden aloilta ja merkittävä vaikutus latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa ja myös maailmanlaajuisesti. Meiltä suomalaisilta hän on vain päässyt menemään ohi. No, netin muista kaupoista Peri Rossin kirjoja löytyy sekä kuvia ja jopa videoita yksittäisistä runoista ihan kuuklettamalla. Netistä saattaa löytää jopa kokonaisia kirjoja PDF:nä, kuten vaikkapa Peri Rossin runoteos Condición de mujer.

Patriciaan palatakseni, niin mihin hän oikeastaan tarvitsee valkaisuainetta kiireisenä arkiaamuna, kun lapsi odottaa nälkäisenä tuttipulloaan ja Patricia on jo myöhässä eikä pomo ymmärrä mitään syitä myöhästymiselle. Lukiessani novellia ajattelin, että valkaisuaineella ja korkin kanssa kamppailulla on symbolinen merkitys, mutta tätä kirjoittaessani päähän putkahti synkempiäkin ajatuksia. Ehkä olen kuunnellut viime aikoina liikaa true crime -podcasteja?

Lopuksi vielä yksi Cristina Peri Rossin runo kirjasta Poesia reunida. Harkitsin runon kääntämistä, mutta kun totesin, etten saa väännettyä sitä luontevalle suomen kielelle sävyt säilyttäen, päätin jättää sikseen. Runo tiivistää hyvin tuntemukset, jotka itsellekin ovat tuttuja.

ENFERMEDAD

El médico me preguntó
en qué parte sentía el malestar.
”De aquí, del lado de la vida”,
le dije,
y no señalé ningún lugar.


Linkkejä:
Helsingin työväenopiston luentosarja Etelä-Amerikan kirjallisuutta (maalis-huhtikuu 2021)
Cristina Peri Rossi espanjankielisessä Wikipediassa

Virtuaalisia Ave Marioita

Ajattelemme varmaankin niin, että koronapandemia on tuonut paljon pahaa elämäämme ja vienyt paljon hyvää ja meille tärkeää pois. Mutta toisaalta: samalla ei voi kuin ihmetellä, miten kekseliäs ja laumaälykäs ihminen on reagoinut lockdowneihin ja pakolliseen sosiaaliseen eristäytymiseen, jotta olemme voineet edelleen, poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta, kokea rikkaita elämyksiä ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Äkkiä verkko on täyttynyt esimerkiksi mahdollisuudesta opiskella, asuipa missä päin maata tai maailmaa tahansa, ja on saanut tuntea kuuluvansa opiskelijaryhmiin, kuulua johonkin ja unohtaa olevansa yksin.

Toinen asia, mikä on tullut lähelle tavallista tallaajaa, on taide. On ollut mahdollista kierrellä virtuaalikierroksilla eri puolilla maailmaa, taidemuseoissa ja -näyttelyissä, joihin muuten ei olisi päässyt. Kirjailijoita on haastateltu, ja he ovat lukeneet tekstejään tai toisten kirjailijoiden tekstejä. On saanut osallistua laadukkaisiin virtuaalikonsertteihin suoraan omalta kotisohvalta. Maailma on äkkiä avautunut ihan uudella tavalla, myös niille, jotka muuten eivät pääse tai voi lähteä konsertteihin tai matkustaa taidenäyttelyihin.

Andrea Bocelli Milanon tuomiokirkossa

Viime huhtikuulta muistan Andrea Bocellin konsertin Music For Hope, joka kokosi YouTube-lähetyksen ääreen miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa yhtä aikaa. Koronapandemia oli vielä uusi asia ja oli järkyttänyt meitä syvästi, olimme ahdistuneita ja masentuneita, pelkäsimme pahinta, ja sitten tämä upeaääninen tenori Milanon kauniissa duomossa valoi meihin uskoa ja toivoa. Saattoi tuntea yhteisöllisyyttä koko maailmaa kohtaan. Emme olleet yksin, pandemia kosketti meitä kaikkia, joka puolella maailmaa, ja kyllä me tästä selviäisimme. Se oli Bocellin sanoma. Kun hän konsertin lopuksi lauloi Amazing Gracen ulkona mahtavan katedraalin edessä, ja samalla näytettiin hiljenneitä katuja New Yorkissa, Pariisissa, Lontoossa, liikutus nousi silmiin ja kylmät väreet kulkivat pitkin kehoa.

Yhä vielä, kun kirjoitan tätä 10 kuukautta myöhemmin, sama liikutus ja yhteisöllisyyden tunne valtaa minut. Konsertti on edelleen nähtävissä ja kuultavissa Bocellin YouTube-kanavalla.

 

Helena Juntunen ja Eveliina Kytömäki Turun tuomiokirkossa

Tällä viikolla Turussa on meneillään Katedraali soi! Nyt täysin virtuaalisena. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut yhteenkään Katedraali soi! -konserttiin. En vain ole saanut lähteneeksi. Tänä vuonna on toisin. Pakkanen on paukkunut ulkona, eikä ole tarvinnut lähteä mihinkään. Mutta konsertteihin pääsee silti. Ostin lipun tiistain lied-konserttiin, joka tuli suorana Turun tuomiokirkosta.

Minulla on ollut ilo kuulla Helena Juntusta ihan fyysisessä konsertissa, kun hän taannoin vieraili Turun filharmonisen orkesterin solistina. On selvä, että kun on fyysisesti läsnä konserttisalissa, musiikin väkevyys ja voima on vahvempaa kuin virtuaalikonsertissa. Musiikkia ei vain kuule, se väreilee ilmassa ja sen tuntee omassa kehossa. Mutta virtuaalikonsertissa on puolensa. Ei tarvitse lähteä mihinkään, voi istua mukavasti kotona, mukavissa vaatteissa. Turun tuomiokirkon akustiikka ei ole paras mahdollinen kaikissa nurkissa, mutta kotona kuulokkeilla voi kuulla jokaisen, pienimmänkin nyanssin, mikä Helena Juntusesta kun on kyse, avaa elämykseen ihan uusia ulottuvuuksia. Kotona, hyvien kamerakulmien ansiosta, näkee myös laulajan ilmeet ja taiteilijoiden tunteet ja eläytymiset, mitkä tuomiokirkossa olisivat varmasti jääneet edessä istuvan pään taakse. Ja kotona konsertin aikana voi vaikkapa nauttia lasillisen hyvää punaviiniä.

Ja tiistain konsertin olen voinut kuunnella jo toistamiseen; virtuaalilippu mahdollistaa sen vielä parin päivän ajan.

Katedraali soi! -konsertti: Eveliina Kytömäki (piano) ja Helena Juntunen (sopraano)

Koronan jälkeen

Kun konserttisalien ovet taas avautuvat ja on mahdollista mennä konsertteihin paikan päälle, toivon, ettei virtuaalikonsertteja unohdettaisi. Ne ovat tuoneet musiikin lähelle tavallista tallaajaa, sellaisiakin, jotka eivät tavallisesti konserteissa käy tai niihin jostain syystä pääse. Monet musiikkijuhlat ja konsertitkin esimerkiksi hinnoittelevat pienituloisen ulos näistä tapahtumista. Virtuaalikonserttien liput olisi mahdollista hinnoitella ohuemmallekin kukkarolle. Samaan konserttiin voitaisiin myydä sekä sali- että virtuaalilippuja.

Kun korona on ohi, ei kannata heti unohtaa kaikkea sitä hyvää, mitä ihminen on tänä aikana keksinyt ja saanut aikaan, vaan tätä puolta voidaan kehittää entisestään, niin ettei asuinpaikalla ole enää väliä ja että mummonmökissä metsän keskellä asuva voi nauttia laadukkaasta taiteesta pikkurahalla ja että toimeentulotuen varassa elävä ei hänkään jäisi taiteen ulkopuolelle. Meillä on jo nyt paljon tekniikkaa toteutukseen ja tekniikka kehittyy koko ajan; se ei ole enää esteenä sille, että taide leviäisi joka pirttiin ja rajojen yli.

Musiikki ja taide yleensä tuo meille toivoa ja antaa voimaa kestää vaikeita aikoja. Ne myös yhdistävät meitä ja auttavat meitä muistamaan, että olemme samassa veneessä, maapallo on yhteinen, sen mukana me kaikki lennämme universumin yössä, ja olemme luoneet niin paljon hyvää ja kaunista tänne, että maapallo ja ihminen ovat säilyttämisen arvoisia, eikö?

Otsikkoon palatakseni: sekä Bocellin että Juntusen ja Kytömäen konsertissa kuultiin Ave Maria -lauluja. Vaikken uskonnollinen olekaan, niin kyllähän Bachin ja Schubertin Ave Mariat aina sykähdyttävät ja koskettavat syvältä. Tässä lopuksi voi vielä tunnelmoida Bachin Ave Mariaa kuunnellen: Yo-Yo Ma (sello) ja Kathryn Stott (piano).

Willamon mystiset valokuvat

Turun museot ovat kiinni, mutta joihinkin pääsee kyllä, kun varaa vierailuajan etukäteen verkosta. Biologisen museon ajanvaraus käyttää samanlaista systeemiä kuin ilmoittautuminen työväenopiston kursseille, joten ajan varaaminen omalle vierailulle on helppoa. Samalle tunnille otetaan enintään 10 vierailijaa, mutta ajanvarauksia biologiseen museoon on niin vähän, että on melko helppoa varata melkein mikä tahansa aika. On myös hyvät mahdollisuudet saada koko museo vain omaan käyttöön.

Tänään aurinkoisena pakkaspäivänä suunnistin siis biologiseen museoon. Matka olisi ollut kävellenkin lyhyt, mutta pyörällä se oli vielä lyhyempi. 😀 Olin ainoa, joka oli varannut ajan keskipäiväksi, joten ei tarvinnut törmäillä muihin kävijöihin eikä miettiä turvavälejä. Biologinen museo on pieni, intiimi paikka, jonka hämärä valaistus jo sinällään luo hieman mystisen, eskapistisen tunnelman, ja kun nyt yksinäni tein kierrosta siellä, liu’uin nopeasti irti kirkkaasta arkitodellisuudesta hämyisen mystiseen maailmaan.

Biologisen museon luontovitriinien maailmoja olen käynyt tutkimassa ennenkin. Kun seisoo hämärässä, melkein pimeässä käytävässä ja katsoo sisään valaistuihin, syviin luontokuvaelmiin, kokemus on hieman samanlainen kuin kun lapsena katsoi mummolassa View-Master-laitteeseen ja näki kolmiulotteiset kuvat, maailman joka veti katsojan kuin taikaiskusta johonkin toiseen todellisuuteen, reaalimaailman hävitessä kokonaan ympäriltä.

En ollut kuitenkaan tällä kertaa tullut katsomaan noita monella tavalla kiehtovia palasia luonnosta, vaan jo pitkään olin halunnut nähdä Heikki Willamon Myyttisen matkan. Suomen luonto -lehdessä olen vuosien varrella törmännyt Willamon valokuviin ja ihastunut siihen, etteivät ne ole pelkästään taltioita luonnon yksityiskohdista ja eläimistä, vaan niissä on aina jokin näkemys, jokin syvästi koskettava ja vangitseva tunnelma, joka seuraa katsojaa vielä senkin jälkeen, kun hän on jatkanut matkaa ja palannut takaisin arkielämäänsä.

Heikki Willamo: Metsällinen (Otin kuva kännykällä biologisessa museossa.)

Heikki Willamon mustavalkoiset valokuvat kulkevat biologisessa museossa rinnakkain, melkeinpä käsi kädessä luontovitriinien kanssa. Toisaalta luonto realistisen näköisenä ja sen ympärille levittäytyy Willamon Myyttinen matka, jonka oppaina vierailijaa ohjaavat hirvi ja karhu. Katsoja kulkee näiden kahden maailman välissä, sisällä, kuuluu yhtä aikaa molempiin. Tunne on henkeä salpaava ja kihelmöivä.

Kun luontokuvista puuttuvat muut värit kuin mustan, valkoisen ja harmaan eri sävyt, esiin nousevat muodot, rakenteet, tunnelma. Kuvien intensiteetti tiivistyy. Jopa kun katselen näitä kuvia nyt jälkikäteen puhelimen pieneltä näytöltä, henki salpautuu, päänsisäinen puhe vaikenee, sanat haihtuvat kuin niitä ei olisi ollutkaan, hiljaisuus tiivistyy, pakahduttaa.

Osa hirvikuvista on kuin luolamaalauksia. Hirvi on varjo, kuva metsän pinnassa, kuva kuvassa. Osassa kuvia näkee vain hirvien hahmon, mutta voi tuntea suorastaan fyysisesti, miten ne tuijottavat kameraa ja katsojaa. On vaikea kääntää katsetta pois, jatkaa matkaa, jokin käsittämätön intensiteetti näissä komeissa eläimissä naulitsee katsojan paikoilleen. Yhdessä kuvassa metsä liikkuu, kamera on vanginnut, pysäyttänyt karhun juoksun. Joissakin kuvissa tuntuu kuin karhu leikkisi piilosta kuvaajan ja katsojan kanssa. Jokainen karhu on yksilö, ihan erinäköisiä kavereita. Ja terävinä piirtyvien saniaisten takana kohoava karhun pää, se varmaan seuraa minua uniin.

Willamon Myyttinen matka on nähtävissä Turun biologisessa museossa 4.4.2021 asti. Kannattaa varata paikka tälle unohtumattomalle matkalle.

Heikki Willamo: Nokinen poika (Otin kuvan kännykällä biologisessa museossa.)

Armautua

Viime yönä näin unen, jossa ”keksin” uuden sanan suomen kieleen, tai ainakin luulen, että se on uusi. En ole kuullut sitä aikaisemmin, eivätkä hakukoneetkaan löytäneet minulle Internetin tietolaarista osumaa.

Armautua.

Selitin tai yritin selittää unessa jollekin ihmiselle armautua-verbin merkitystä. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin olla itselleen armollinen, antaa itselleen anteeksi, ei tuomita itseään. Mutta sanaan liittyy vielä lisäsävy. Kun edellä olevat kolme määritelmää antavat kuvan aktiivisesta, tietoisesta toiminnasta itseä kohtaan, armautua-sanassa nuo teot tapahtuvat ikään kuin itsestään, niin kuin hiukset harmaantuvat omia aikojaan iän myötä tai ruoka hautuu uunissa itsekseen. Armautua on itsestään tapahtuva, luonnollinen prosessi, joka tarvitsee vain alustan, millä se tapahtuu, ja mahdollisuuden eli ajan antaman tilan.

Elämä ei ole helppoa, aina kun on yhdestä vastoinkäymisestä selvinnyt, toinen kurkkii jo nurkan takana. Hengähdyshetket ja suvannot jäävät usein liian lyhyiksi. Jos lohduttaa itseään puolukkapiirakalla, niin onko se säälittävää, vai pitäisikö antaa armautumisen tapahtua ja ajatella, nyt tarvitsin tätä, jotta jaksaisin seuraavaan päivään? Kun vastaan tulee kurjia ja raskaita asioita, joille emme voi mitään ja jotka on vain elettävä läpi – tavalla tai toisella – niin eikö silloin jokainen selviytymiskeino, joka ei vahingoita toisia eikä aiheuta peruuttamattomia vahinkoja itsellekään, ole silloin ihan hyvä keino?

Jos armautus ei tapahdu itsestään, sitä voi harjoitella niin kauan kunnes se on osa omia selviytymiskeinoja. 😀

Armauttaa.

Armautua-sanasta voisin johtaa toisen verbin: armauttaa. Tämä olisi samanlainen prosessi, joka kuitenkin kohdistuu toiseen ihmiseen. Elämä on rankkaa myös toiselle ihmiselle, eivätkä käytettävissä olevat suojautumiskeinot ja selviytymistavat ole aina parhaita mahdollisia, jokainen roikkuu elämän syrjässä kiinni niillä keinoilla, mitä hänellä sattuu olemaan. Kun näemme toisessa ihmisessä taistelun- ja kamppailunjälkiä – olivatpa ne mitä tahansa – olisiko silloin inhimillisempää armauttaa, olla toiselle armollinen eikä kommentoida pilkallisesti tai tuomita tätä toista, vaikka omat selviytymiskeinomme olisivatkin omasta mielestämme 😉 hienostuneemmat?

Korona-aika koettelee meitä kaikkia erityisen rankasti, kaipaamme ystäviä, kosketusta, elämän helppoutta, vanhaa, tuttua turvallisuutta, pinna on kireällä, masennusta pukkaa ovista ja ahdistusta ikkunoista. On ihan oikein yrittää selviytyä tästä ajasta siten kuin parhaaksi katsoo, itseään ja toista vahingoittamatta.

Armautusta kehiin! 😀

Armaudutaan!