Pulinat pois ¡y sanseacabó!

Turun työväenopiston kurssi-info ensi syksylle julkaistiin tällä viikolla, ja se saattoi olla pettymys monelle entiselle opiskelijalle. Ainakin itse olin hyvin pettynyt ja haikea, kun oma espanjankurssini ei ollut saanut enää jatkoa. Tarjolla ei ole toista minulle sopivaa kurssia; tarjonnan paino näyttääkin olevan alkeissa ja koulumaisessa oppikirjaopiskelussa. On siis sanottava hyvästit espanjanopiskelulle työviksessä ja yritettävä etsiä opiskeluapua muualta tai/ja luotava ystävien kanssa oma opiskeluryhmä. Sellainen tunne tuli, että työväenopisto näytti vanhoille opiskelijoille ovea ¡y sanseacabó! Onneksi sentään italian kielessä opiskelen vielä alkeita ja voin jatkaa saman kivan opettajan pitämällä ”toisella luokalla”.

Tässä päivänä muutamana lueskelin Zendalibrosin sivuilta artikkeleja aiheesta, miten opitaan kirjoittamaan jonkun kirjailijan kanssa. Tässä artikkelisarjassa kerrotaan eri kirjailijoiden tekniikoista. Ensimmäinen artikkeli, jonka luin, oli Aprender a escribir con Elvira Navarro. Sen lisäksi että opin artikkelista mm. käteviä kirjoitus- ja editointitekniikoita, poimin tekstistä muutamia hauskoja ilmauksia. Navarro on Espanjassa hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta käsittääkseni hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

… y sanseacabó

Suomen kielessä meillä on käytössä useita sanontoja tilanteisiin, kun haluamme päättää keskustelun kuin seinään siten, että toisen täytyy tehdä, niin kuin me haluamme tai vastaväitteitä ei ainakaan noteerata. Sillä siisti, sillä sipuli, pulinat pois, ja piste. ”Nyt nukkumaan joka sorkka, ja pulinat pois!”

Myös espanjan kielessä on lukuisia ilmauksia tällaiseen tilanteeseen. Navarroa käsittelevästä artikkelista silmiin osui sanonta ¡y sanseacabó! Ja kyllä, kaikki kirjoitetaan Fundeun mukaan yhteen, vaikka sanontaa voi nähdä myös erikseen kirjoitettuna san se acabó. ”He dicho que salgas, ¡y sanseacabó!” Sanontaa käytetään myös tilanteissa, joissa jokin vain loppuu ilmauksen ”se acabó” tilalla.

En un santimén

Etsiskelin netin avaruudesta sanseacabó-sanonnan alkuperää, mutta sitä ei ilmeisestikään tunneta. Kaikenlaisia arvailuja kyllä tuli vastaan. Yksi veikkaus on, että sanonnalla olisi jokin yhteys sanaan santimén, joka tarkoittaa hyvin lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi lauseen ”Lo arreglaremos en un santimén.” voisi kääntää näin: Järjestämme sen hetkessä.
(en un santimén = in no time at all)

Santimén-sanan taas arvellaan tulevan latinankielisen rukouksen lopusta ”In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti. Amen”, jossa kaksi viimeistä sanaa nopeasti sanottuna saattavat kuulostaa samalta kuin santimén. Tiedä sitten, pitääkö tämäkään paikkaansa.

Muita tilanteen päättäviä sanontoja

Sanseacabón synonyymejä ovat mm. ”y santas pascuas”, ”y ya está”, ”ya está y punto”, ”y punto”, ”y punto final” ja ”punto pelota”. Kyselin yhdessä Facebookin espanjankielisessä ryhmässä lisää synonyymejä; ja sieltähän tuli monenlaisia ilmaisuja. Tässä kaksi niistä.
Meksikossa kuulemma sanotaan ”ya estuvo, tan-tan”. Tälle en löytänyt varmistusta netistä, joten en tiedä, onko hyvinkin paikallinen ilmaus ja mikä sävy sanonnassa on. Kuubassa käytetään eräästä tunnetusta laulusta poimittua sanontaa ¡Chirrín chirrán!, joka kuulostaa tosi hauskalta. La Jiribilla -sivustolla kuitenkin kerrotaan, että se viittaa pikemminkin välirikkoon tai epäonnistumiseen loppuvaan tilanteeseen ja on siten lähes antonyymi sanonnalle ”matao y salao”, joka taas tarkoittaa, että kaikki meni ja päättyi odotetusti. Yhden nettisaitin mukaan ¡Chirrín chirrán! on englanniksi ”that’s all folks”, joka kuulostaa kyllä aika neurtaalilta. Kuten aina kun sompaillaan kielestä toiseen, sanojen ja sanontojen sävyt vaihtelevat.

Sanojen ja sanontojen metsästely jatkuu. 😀

Kielioppi on seikkailu

Tänään minulla on juhlapäivä. Liputkin liehuivat tangoissa, kun aamupäivällä tihkusateessa pyöräilin lähimmälle pakettiautomaatille. Siellä se kaivattu, pari päivää sitten tilaamani kirja odotti minua. Italian kielioppi. Oi, tätä onnea! 😀

Monet inhoavat syvästi kielioppia tai vähintäänkin suhtautuvat siihen karsaasti, pakkopuurona, jota on nautittava, jotta saisi kielen haltuun. Kieltentunneilla, varsinkin alkeissa, uutta kielioppiasiaa opeteltaessa monesti oppilaat pommittavat opettajaa kysymyksellä: ”Mutta jos en osaa sanoa sitä oikein, niin ymmärtävätkö natiivit silti minua?” Ja usein opettaja sanoo, että luultavasti ymmärtävät. Mutta ei aina!

Empiirisen tutkimukseni perusteella (hahaa! XD) olen huomannut, että matemaattisesti tai teknisesti asioita katsovat suhtautuvat usein suopeammin kielioppeihin. Erityisesti meitä ärsyttävät aikuisille suunnattujen oppikirjojen sirpaleisuus. Kielioppiasioita opetetaan näissä kirjoissa tipottain ja osittain, niin että kyseisestä asiasta on mahdotonta saada mitään kokonaiskuvaa. Se on vähän sama asia kuin jos matemaattinen funktio tai algoritmi kirjoitettaisiin vain osittain. No, eihän niitä saa niin toimimaan! Oppitunneilla aikuisopiskelijat kysyvätkin usein ”entäs sitten jos”-kysymyksiä, joihin opettaja joutuu vastaamaan oppikirjan ulkopuolelta. Oma italianopettajani oppi nopeasti arvaamaan, mitä kysymyksiä tulisimme esittämään, ja oli usein varustautunut jo valmiiksi esimerkeillä, joista oppikirjassa ei mainittu sanaakaan. Niitä kirjoittelivat vihkoihinsa ylös asiasta kiinnostuneet (eli lähes kaikki). Mutta tällöin tieto on monissa eri paikoissa: kirjan ja vihkon sivuilla. Sen löytäminen on hankalaa silloin kun jälkeen päin tietoa tarvitsee. Kielioppikirjassa asiat esitetään kokonaisuuksina, ja saat jopa vastauksia kysymyksiin, joita et ole ehtinyt vielä muotoilemaan edes höyryävän pääsi sisällä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta.

Upouuden kirjan avaaminen on aina hieno hetki. Se tuoksu, ne puhtaat, koskemattomat sivut, se odotus, mitä nautintoja kirja tuleekaan tarjoamaan. Uuden kieliopin avaaminen on vieläkin juhlallisempi hetki. Kielioppikirjaa ei vain lukaista nopeasti läpi, vaan siitä tulee luotettava matkakumppani useiksi vuosiksi, ehkä loppuelämäksi. Se on tuki ja turva pitkällä matkalla uuden kielen – ja vanhemmankin – maailmaan. Se opastaa välttämään karikkoja ja antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Ja kertoo parhaassa tapauksessa myös asioita, joita emme osaa vielä edes kysyä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta jo sinällään, ja kun kieltä opiskelee pitemmälle, tuota aarreaittaa voi kasvattaa omilla kommenteilla, esimerkeillä ja täydennyksillä. Kirja rikastuu entisestään.

Mutta miksi kielioppia vihataan? Johtavatko jäljet koulumaailmaan? Sen sijaan että kielioppi koettaisiin seikkailuna, mahdollisesti orastava rakkaus siihen tapetaan kuolettavan tylsillä harjoituksilla, joissa punakynä viuhuu heti pienimmästäkin virheestä.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun vihkossani ei opettajan punakynä tee enää kitkeriä huomautuksia eikä minun tarvitse pelätä kokeissa tai tenteissä hylätyksi tulemista. Olen vapaa seikkailemaan kielioppien ihmeellisessä maailmassa.

Minulle kielioppi on todellakin seikkailu. Näitä kirjoja minun ei kannata ottaa sänkyyn iltalukemiseksi, sillä silloin ei uni taatusti tule. Aina on vielä yksi mielenkiintoinen asia, joka täytyy tsekata. Minua ei myöskään häiritse se, etten muista kaikkia kieliopin tarjoamia tietoja. Sen, mitä en muista, voin löytää uudestaan, ja voin ilahtua taas, että ”onpa jännä juttu tämä”.

On selvää, että aikuiset opiskelevat kieltä monista eri syistä. Joillekin riittää, että osaa hiukan turistikieltä, mitä tarvitaan ulkomailla hotellissa, ravintolassa ja nähtävyyksissä. Että tuntee maan tapoja ja osaa käyttäytyä kohteliaasti. Jotkut kaipaavat turistimatkoillekin edistyneempää kielitaitoa, niin että voivat käydä rikkaampia, monipolvisia keskusteluja paikallisten kanssa ja selviytyä hyvin vaikkapa ongelmatilanteista. Jotkut opiskelevat saadakseen siitä todistuksen tai voidakseen lukea kirjoja alkuperäisellä kielellä.
Ja sitten on meitä hulluja, jotka opiskelevat kieltä kielen itsensä takia, joille vieraan kielen opiskelu on matka sinänsä. Jotka saavat kiksejä sanonnoista ja kieliopin kiemuroista, joita ymmärtääkseen on pakko vääntää aivot uuteen asentoon. 😀

Työväenopiston kurssit loppuivat tällä viikolla. Edessä on lähes viiden kuukauden tauko. Sinä aikana kielten opiskelu ja opitun ylläpito on opiskelijan omilla harteilla. Mutta niinhän se on aina. Opettajat ovat oppaita, jotka luotsaavat meitä matkalla kieleen ja kielessä, mutta itse kunkin on tehtävä tuo matka ihan itse. Ja jokainen saa tehdä tästä matkasta ihan oman näköisensä. 😀 (Kieliopille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus. 😉 )

Pienet askeleet, kullanarvoiset

Sanotaan, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina olemme saaneet huomata, kuinka disinformaation pikku liruista voi kasvaa vuolas likaoja, joka melkein hukuttaa alleen tulokset tutkimuksista, jotka on tehty tieteellisen kriittisesti. Mutta hyvässä mielessä pikkuiset purot ovat tarpeellisia kaikissa isoissa projekteissa.

Uuden kielen opettelemista voi varmasti pitää isomman puoleisena projektina. Se vaatii opiskelijalta aikaa, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, motivaatiota ja kykyä keskittyä pieniin yksityiskohtiin silloinkin, kun kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vaikeaa tai mahdotonta.

Usein on myös osattava unohtaa projektin valtavuus, jottei kangistu heti lähtötelineisiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa. Projektin mittavuus – kuten uuden kielen opetteleminen – voi tuntua niin musertavalta, ettei sitä jaksa edes aloittaa. Opiskelun aloittamista pohtivan silmissä se saattaa olla kerrostalon kokoinen lumikasa, joka täytyy siirtää toiseen paikkaan lusikalla. Helpompi on odottaa kevättä ja antaa auringon sulattaa mokoma köntsä hulevedeksi. 😉

Mutta entä jos urakan näkisikin polkuna, ja sen sijaan että pähkäilisi ja haikailisi projektin aloittamista viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, sen aloittaisi juuri nyt. Ottaisi sen ensimmäisen pienen askeleen tänään ja katsoisi, minne polku vie. Tai miten pitkälle. Sitoutuisi vain siihen hetkeen, mitä elää, siihen polunpätkään, minkä näkee seuraavaan mutkaan asti.

Monesti kielten opiskelijoita neuvotaan asettamaan tavoitteita, tekemään suunnitelmia, aikatauluja, välietappeja, opiskelemaan jotain päämäärää ja hyötyä tai peräti koetta varten. Jo nämä vaatimukset saattavat nostaa stressikäyrää ja tuskanhiki kihoaa otsaryppyihin kaikista ”pitäisi tehdä” -asioista. Sitä uupuu, ennen kuin ehtii edes aloittaa. Mutta entä jos ei tekisikään mitään pitkän matkan suunnitelmia ja aikataulutuksia, ei räppäisi itselleen korkeita tavoitteita eikä deadlineja? Mitäpä jos opiskelisi kieltä niin kuin täyttäisi ristisanatehtävää tai ratkaisisi sudokua? Ilman paineita, otsa sileänä ja kuivana. Ihan huvin vuoksi. Uteliaisuudesta.

Io sono

Olin haikaillut italian kielen perään jo kauan. Italia kuulosti kivalta, tuo kaareva intonaatio, aaltoilu ja puolipitkät vokaalit, kielen pirteys, ässien pehmeät ja kirpeät sihahtelut. Harmitti, kun en ymmärtänyt tästä kielestä yhtään mitään. Tuntui, että jäin jotain paitsi. Mutta ajatus siitä, että taas täytyisi päntätä päähän lukematon määrä verbien taivutuksia, sanoja ja niiden merkityksiä, ennen kuin tajuaisi kielestä mitään, tuntui aivan liian suurelta urakalta. En millään jaksaisi, parasta vain keskittyä espanjan kieleen, kun se oli jo riittävästi hallussakin, parannella ja syventää osaamista siinä. Kaipaus ja uteliaisuus italian kieleen kuitenkin jäyti mieltä.

Viime keväänä päätin sittenkin ottaa ensimmäisen pienen askeleen italian kielessä. Lupasin itselleni, että voin lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Päätin, etten pänttää, en mitään, en edes verbien taivutuksia. Asiat saavat jäädä päähän tai olla jäämättä. Ei väliä. Maailmani ei kaadu, vaikka unohdan sanoja tai kirjoitan sanan espanjaksi italian sijaan. Valitsin tarkoitukseeni Duolingo-ohjelman, koska siinä aloitetaan pienesti ja edetään pienin askelin, koska siitä oli olemassa ilmaisversio eikä minun tarvinnut sitoutua mihinkään. Aluksi ainoa rahallinen satsaukseni oli ”maitokaupan vihkot”, ne ohuet, jotka halvimmillaan maksavat 39 senttiä, ja pari pehmeää (B2 ja B3) lyijykynää. Sen sijaan että pänttäsin sanoja, kirjoitin lauseita vihkoihin italiaksi ja englanniksi (joka on yksi Duolingon opetuskielistä). Kirjoitin, koska pehmeällä lyijykynällä on aivan älyttömän ihana kirjoittaa ja kynällä kirjoittaminen taas kuulemma tekee hyvää aivoille (sanovat aivotutkijat).

Eilen räpsähti näytölle 300. päivä putkeen italian opiskelua (täytyy kyllä myöntää, että teen välillä ihan huvin vuoksi myös Duolingon espanjan tehtäviä). Tuntuu siltä, että vasta pari päivää sittenhän korkkasin ensimmäisen vihkon ja kirjoitin ensimmäisen italiankielisen lauseen ”io sono”, minä olen. Nyt on menossa 13. maitokaupan vihko, ja monen monituiset sanat ja verbien muodot tuntuvat jo ihan tutuilta, niin kuin olisin tiennyt ne aina. Oikeasti tämä on aika ihmeellistä, kun enhän ole opiskellut italiaa ”vakavasti” enkä ”tositarkoituksella”, ihan vain leikkimielellä, huvin vuoksi. En ole ostanut edes sanakirjaa ja kieliopin lainasin kirjastosta. 😛

Il tempo vola, sananmukaisesti aika lentää. Kun katsomme aikaa eteenpäin, se tuntuu usein pitkältä, mutta kun olemme kulkeneet pienin askelin joka päivä jonkin aikaa ja katsomme taaksepäin, tuntuu, että aikaa on kulunut yllättävän vähän ja kävelty matka on yllättävän pitkä. Miten pienistä askelista onkaan syntynyt näin pitkä matka! Lähes 10 kuukautta on mennyt italian kielen kanssa seurustellessa kuin huomaamatta, ja vieraasta on tullut tuttu, ystävä.

Ja sitten…
Viime syksynä aloitin Duolingon rinnalla italian alkeiden opiskelun Turun työväenopistossa kahdesta syystä: opettaja ja kurssikaverit. Yhdessä muiden innostuneiden kanssa on mukava tehdä tätä matkaa, ja opettajalta saa aina tarvittaessa kullanarvoisia vinkkejä ja tietoa kielestä, Italian kulttuurista ja italialaisesta elämänmenosta ja ihmisistä; näitä asioita ei Duolingosta saa. Tässä ryhmäopiskelussakin pyrin kuitenkin muistamaan hauskanpidon, leikkimielen ja uteliaisuuden. Ja yritän vältellä pänttäämistä. 😀

Aamutuimaan lauantaina 300 päivän opiskeluputki tuli täyteen, pienin askelin joka päivä.

Solamente, enemmän kuin vain

Työväenopiston kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin joululoman jälkeen. Kaikki kolme, joihin osallistun, pidetään toistaiseksi etäopetuksena. Oikeastaan etäopetus ei ole hassumpaa sekään, varsinkaan näin rospuuttona, kun pyörän selkään ei uskalla ihan kevein perustein hypätä. Kevyenliikenteenväylät ovat aika pelottavia: välillä paksun sohjon tai lumen peitossa, välillä jäisiä ja roukkeloisia. Turvallisempaa on jäädä kotiin, vaikka kävelylenkit nastakengillä sujuvatkin yllättävän hyvin. Sitten asiaan… 😉

Kieliä opiskelevalta kysytään usein, mikä on tuon kielen kaunein sana. Kysymys on oikeastaan aika absurdi. Millä perusteella kaunein? Merkityksensä puolesta vai fonetiikan kannalta? Vai molempien? Monesti opiskelijat valitsevat sanan, jonka he voisivat valita mistä kielestä tahansa, kuten rakkaus, amor, love, kärlek jne. Sanan kauneudella ei välttämättä ole mitään tekemistä juuri kyseisen kielen kanssa, vaan sanan merkitys on opiskelijalle tärkeä millä kielellä tahansa.

Espanjanopiskelun alkutaipaleella valitsin hätäpäissäni espanjan kielen kauneimmaksi sanaksi solamente. Tuohon aikaan sanavarastoni käsitti vain muutamia kymmeniä sanoja. Jostain syystä tykästyin heti kättelyssä tähän soljuvaan sanaan, ja edelleen se taitaa olla rakkain sanani espanjan kielessä. Vaikka sillä on hyvin vaatimaton merkitys (= vain), ylpeästi se sisältää neljä tavua, yhdeksän kirjainta ja piilotettuja merkityksiä. Suomen kielessä lähes huomaamaton vain-sana varmasti ohitetaan tekstissä pysähtymättä; sillä on jotenkin vähättelevä, pois sulkeva tai eristävä merkitys. ”Hän oli vain yksi monien joukossa.” ”Hän osasi puhua vain omaa äidinkieltään.” ”Vain Milla tiesi miehen salaisuuden.”

Minulta on joskus vaadittu perusteluja siihen, miksi pidän niin paljon solamente-sanasta, jonka merkitys on niin vähäinen. Olen vastannut, että se tuo mieleen laineiden lempeän liplatuksen kesäpäivänä järvenrannalla. Mutta solamentessä voi nähdä muitakin puolia. Espanjan kielessä on helppo muodostaa adverbejä. Yksinkertaistettuna: otetaan jostakin adjektiivista feminiinimuoto ja lisätään perään -mente. Sincero – sincera (rehellinen, vilpitön, avoin) ja sinceramente (rehellisesti, vilpittömästi, avoimesti). Solamente-sanassa voi siis nähdä solo-sanan feminiinimuodon sola yhdistettynä mente-päätteeseen. Solo tarkoittaa sanakirjan mukaan yksinäinen, yksin, omin päin, itsestään. Väen väkisin tästä pukkaa mieleen suomennos, jota ei taida olla olemassa: yksinäisesti. 😉 Sen sijaanhan käytämme sanaa yksin. Täytynee siis tyytyä viralliseen suomennokseen ”vain”.

Nyt kun lähdettiin sananpilkkomisen tielle, voidaan hiukan katsoa näitä kahta sanaa sola ja mente. Solan merkityksen jo tiedämme ja mente (fem.) tarkoittaa mieltä, järkeä, ymmärrystä. Sanan solamente voimme siis lennokkaasti suomentaa vaikkapa näin: yksinäinen mieli. Tämä merkitys saattaa herättää ihmisissä surullisia, apeita tai muita tummemman värisiä mielikuvia ja tunteita, mutta jostain syystä minussa herää jonkinlainen rauha: rauhallinen, tyyni tila, jossa on toisten ihmisten vaatimusten, arvotusten, toiveiden ja odotusten ulottumattomissa, siis ihan ikiomassa tilassa ja rauhassa.

Minulle solamente-sanassa on kuitenkin vielä yksi puoli: näen sen väreinä. Solamente alkaa harmaana, tuikahtaa punaisena ja täyttyy hennon vaaleanvihreällä, niin kuin maisema puhkeaa pikkuhiljaa vihreään keväällä pitkän talven jälkeen.

Solamente on siis aivan ihana, rakastettava sana, jota ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Siitä ei voi olla pitämättä, kun se solahtelee lempeästi suussa ja maistuu hennosti mintulta. Pienilläkin sanoilla voi olla suuri merkitys. Tai erilaisia merkityksiä aisteillemme. 😀

Syvän taivaan alla

KOHTAAMINEN

Citymarketin parkkipaikalla
kepein askelin kettu
jolkottelee minua vastaan.
Oudoksuen se katsoo
kypäräni häikäisevää tähtinauhaa,
minä sitä.
Hetkeksi katseemme kohtaavat,
kaksi outoa aamuhämärässä,
päämme päällä auki
syvä taivas.

😀

Rauhallista joulunaikaa kaikille oudoille ja ihan tavallisille! 😉

Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀

Koukussa korvistaan

Pidän lukemisesta, en ainoastaan koskettavista tarinoista, jännittävistä juonikuvioista, monitahoisista ihmisistä salaisuuksineen, raikkaista kielikuvista, pohdiskeluun houkuttelevista ajatuksista, mielenkiintoisista rakenteista ja paradoksien poksahteluista. Pidän myös itse lukuprosessista, siitä kun silmät kulkevat riveillä ja rivien väleissä. Pidän sanojen näkemisestä, niiden makustelemisesta, kirjaimista, joista sanat rakentuvat. Haluan itse määrätä lukemisen rytmin, milloin luen nopeammin, lennän hiukan rivien yläpuolella, ja milloin sukellan sanoihin ja lauseisiin, jään polskuttelemaan niihin tai palaan takaisin, tutkin luettua ajatusta uudestaan, miten se linkittyy seuraaviin lauseisiin tai edelliseen kappaleeseen, miten sanat keskustelevat toistensa kanssa, sytyttävät toisensa tuleen.

Siksi en ole ollut äänikirjojen kuukausitilaaja, ja vain satunnaisesti kuunnellut niitä, vaikka kuunteleminen on minulle tuttua puuhaa podcastien kautta. Äänikirjojen kuunteleminen ei ole kuitenkaan lukemista siinä mielessä kuin lukemisen miellän. Mutta siinä on kyllä puolensa.

Äänikirjoissa tahdin määrää ääninäyttelijä. Sanoja ei näe, kirjaimet eivät erotu, kuulee vain puheen virtaa. Tuntuu melkein siltä, että kieli katoaa, jää vain mielikuvat, jotka syntyvät omassa päässä, kun näyttelijä sopottaa korvaan. Mutta asialla on toinenkin puoli. Samalla kun kirjailijan ääni ikään kuin häipyy jonnekin takavasemmalle, ääninäyttelijä tulee kuuntelijan lähelle; tulee tunne, että lukija ja kuuntelija jakavat yhteisen kokemuksen. Kirjan ääressä ei olekaan yksin, vaan toisen kanssa.

Äänikirjapalvelut jakavat auliisti pitkiä kokeilujaksoja, joiden tarkoitus on koukuttaa asiakas. Tällaiseen ilmaiseen houkutukseen (BookBeat) tartuin minäkin pari viikkoa sitten. Kyllä, äänikirjojen kuunteluun jää todella helposti koukkuun, sillä kuunnella jaksaa enemmän kuin lukea. Kuunteleminen on passiivisempaa. Jos lukee itse, aivot joutuvat ahertamaan enemmän. Kuunnella voi muita asioita tehdessä, oheistoimintona. Aivoille kuunteleminen on kuitenkin myös hyödyllistä. Nykytutkimukset antavat viittauksia siihen, että liikkuessa ja kuntoillessa kannattaisi kuunnella jotain (mitä tahansa, joka vaatii keskittymistä); tämä lisää verenkiertoa aivoissa entisestään (myös liikunta itsessään tekee sitä). Ja sehän on monelta kantilta hyvä asia, että veri kiertää aivoissa vilkkaasti. 😀 Mieliala nousee, ja aivot saavat happea ja ravinteita.

Aluksi ajattelin vain kuunnella Tilda Laaksosen uunituoreen Jäljillä-kirjan. Ajattelin, että kun Tilda itse lukee kirjan, niin kuunteleminen olisi samanlainen kokemus kuin hänen true crime -podcastinsa kuunteleminen. Ja niin olikin. Kuuntelin kirjan parissa päivässä. Korvani hotkaisivat sen.

Mutta eihän kokeileminen jäänyt tietenkään tähän, vaan minun piti kokeilla muutakin, kun kerran ilmaiseksi sai. Ajattelin, että juonipainotteista dekkaria olisi helppo kuunnella ja pysyä pelkkien korvien varassa kärryillä, ja tartuin sen enempää ajattelematta sovelluksen tyrkyttämään Viveca Stenin kirjaan Lumen uhrit. Tarina tempaisi mukaansa, ja senkin kuuntelin muutamassa päivässä.

Sitten räjähti pankki. Voiko ääneen rakastua? Eksyin scifi-kategoriaan (yllätys, yllätys! 😀 ), ja Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset houkuttelivat minut mukaansa sekä nimellään että kansikuvallaan, genrestä puhumattakaan. Se oli menoa. Martti Ranin rakensi aivoihini Neuvelin tarinan. Kirjan kuuntelemisesta oli kerta kaikkiaan mahdotonta luopua. Kun nappikuulokkeista loppui virta, oli pakko kuunnella ilman niitä.

Uinuvien jättiläisten jälkeen ilman taukoa oli pakko (ihan pakko!) aloittaa Neuvelin trilogian toinen osa Heräilevät jumalat. Taas uppouduin tarinaan ja kaikki muu ympärillä unohtui. Nappikuulokkeita piti ladata, ja tarina seurasi minua vessaan, pyykkitupaan ja melkein uneenkin. Tämän kirjan jälkeen pidin päivän tauon; täytyyhän ihmisen tehdä muutakin, mutta seuraavana päivänä oli pakko aloittaa Neuvelin kolmas kirja Ei enempää kuin ihminen ja kuulla, miten trilogian tarina päättyy. Sen jälkeen aivot kyllä jo humisivat kuin universumi. Kieltämättä minua kiinnostaisi myös selailla Neuvelin kirjoja ja nähdä, miltä teksti näyttää. Varmaan jos niitä lukisin omin silmin, kuulisin päässäni Martti Raninin äänen. 😀

Neuvelin kirjasarjan jälkeen yritin pitää taas taukoa, mutta eihän se onnistunut kovin hyvin. Nyt kuitenkin päätin valita kuunneltavan kirjan tarkoitushakuisemmin. Joitakin viikkoja sitten osallistuin työväenopiston etäkurssille, jonka aiheena oli psykologisen trillerin kirjoittaminen. Ajattelin, että voisin tutkia, miten tämän genren tunnusmerkit ja säännöt toteutuvat. BookBeatistä löytyy tosiaan Jännitys-kategoriasta alakategoria Psykologiset trillerit. Siellä lymyili paljon tuttuja kirjailijoita. Joidenkin kirjoja olin lukenut, vaikken koskaan ollut ajatellut niitä psykologisina trillereinä, vaan ehkä pikemminkin dekkareina. Silmiini osui Martta Kaukosen kirja Terapiassa. Kirjan nimi oli vilahtanut kurssilla, ja niinpä päätin ottaa opuksen kuunteluun. Hah, ei olisi pitänyt, sillä kirjahan koukutti heti.

Terapiassa-kirjassa on neljä kertojaa, ja äänikirjassa näillä jokaisella on oma ääninäyttelijä. Tämä on ihan tajuttoman hypnoottinen ratkaisu. Kirjan ihmisistä tuli tätä kautta todella lihallisia, ihan kuin oikeasti olisi kuunnellut Iran, Clarissan, Arton ja Pekan henkilökohtaisia tilityksiä. Jokaisella näyttelijällä oli oma tapansa puhua, omat painotukset ja ”maneerit”, niin kuin meillä ihmisillä tuppaa olemaan. Kaukosen henkilöt ovat juuri psykologiseen trilleriin sopivia. He valehtelevat, jättävät kertomatta, muistavat väärin, mustamaalaavat toisia tai itseään, panevat vääriä ajatuksia toistensa päähän, ymmärtävät väärin toistensa motiivit, esittävät parempaa kuin ovat, tai huonompaa. Kuuntelija seuraa henkilöiden tilityksiä ja miettii, mikä mahtaa olla loppujen lopuksi totta ja mikä henkilöiden sumutusta. Juuri kun luulee, että tietty henkilö on jotakin, niin käykin ilmi, että hän on jotain toista. Äkkijyrkkiä käänteitä tupsahtelee, juuri kun on tuudittautunut uskomaan jotakin, eli ihan niin kuin tämä lajityyppi vaatii. Keskivaiheen paikkeilla kun täytyy olla selvä kiepsahdus, tai kaksi. Ja loppupuolella jännitys hiipii kohti hyytävän pelottavaa huippuaan. Kaukosen Terapiassa-kirja sopii siis hyvin esimerkiksi psykologisesta trilleristä. Kirjan kieli on myös sitä luokkaa, että tekstin tasolla kirjasta saa varmaan itse luettuna enemmän kuin pelkästään kuuntelemalla.

Se, miten koukuttavaa äänikirjojen kuunteleminen on, on niin pelottavaa, että ilmaisjakson jälkeen täytynee laittaa kertakaikkinen stoppi, mutta sitä ennen… mitähän kuuntelisin seuraavaksi?

Kuunnellut äänikirjat:
Tilda Laaksonen: Jäljillä
Viveca Sten: Lumen uhrit
Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset
Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat
Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen
Martta Kaukonen: Terapiassa
Espido Freire: Cuentos malvados
Delia Owens: Suon villi laulu

Murha ranskalaisittain

Ranskalaisista elokuvista minulla on sellainen mielikuva, että niissä puhutaan paljon. En siis ollut kauhean yllättynyt, että myös ranskalaisessa dekkarissa höpötetään ummet ja lammet, mutta kyllä se pisti silmään Fred Vargasin kirjassa Muistoksi käynnistäsi.
Fred Vargasia pidettäneen Ranskan ykkösnimenä dekkarinkirjalijoiden joukossa. Nimimerkin taakse kätkeytyy kuudenkympin paremmalle puolelle ehtinyt nainen, jonka oikea nimi on Frédérique Audoin-Rouzeau. Koulutukseltaan Vargas on arkeologi, ja ammatista saamaansa tietoa hän käyttää hyväksi kirjoissaan. Vargas on julkaissut useita dekkareita, hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle ja hän on saanut myös kirjallisuuspalkintoja. Oli siis jo korkea aika tutustua tämän arvostetun kirjailijan tyylin.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019)
Suomennos: Marja Luoma
Alkuperäinen teos: Un peu plus loin sur la droite (1996)

Vaskikirjaston kirjoja netissä selatessani huomasin, että Vargas on aika lailla luettu ja monet kirjat olivat lainassa, mutta pari vargasia löytyi Ilpoisten sivukirjastosta; niistä valitsin varovaisesti ohuimman (272 sivua) ja tukevasti kovakantisen. Muistoksi käynnistäsi kuuluu Vargasin ns. Evankelista-sarjaan, on sen toinen osa. Lukukokemusta ei kuitenkaan haitannut se, etten tiennyt henkilöhahmoista ennestään mitään. Vargas piti lukijan hyvin perillä henkilöistä; jos heidän menneisyyteensä viitattiin, sitä valotettiin riittävästi. Kirjan tarina vaikutti täysin itsenäiseltä.

Päähenkilö Louis Kehlweiler on täysiverinen eksentrikko, jolla on lemmikkinä rupikonna. Tätä otusta hän kantaa takin taskussa joka paikkaan. Hän on sisäministeriöstä potkut saatuaan eläkkeellä, mutta ei suinkaan kuluta päiviään toimettomana. Hänellä on laaja, tavallisista ihmisistä koottu verkosto Pariisissa ja jopa ympäri Ranskaa. Nämä ihmiset, samoin kuin Kehlweiler itse, tarkkailevat ympäristöä ja muita ihmisiä ja raportoivat Kehlweilerille poikkeavista tai oudoista tapahtumista. Kehlweilerilla on laaja arkisto näitä raportteja ja lehtileikkeitä. Kun sitten jokin outo tapahtuma kiinnittää hänen huomionsa, hän alkaa tutkia sitä mahdollisen rikoksen selvittämiseksi. Sellaisesta tapahtumaketjusta myös Muistoksi käynnistäsi -kirja kertoo.

Kirja käynnistyy hitaanlaisesti, mutta kun juoni pääsee kunnolla liikkeelle, niin kyllä Vargas pudottelee tasaiseen tahtiin uutta tietoa, niin ettei lukija pääse pitkästymään. Tai no, kyllä ne jorinat olivat välillä hieman rasittavia. Vaikka toisaalta niissä oli oma viehätyksensä. En siis päässyt täysin yksimielisyyteen itseni kanssa, pidinkö niistä pitkähköistä ja monipolvisista repliikeistä ja keskusteluista vai en. 😀 Ehkä sekä että. Kohottelin kyllä kulmia, kun toisilleen ventovieraat ihmiset keskustelivat niin avoimesti ja suorasukaisesti, ettei suomalainen välttämättä puhu ystävälleenkään siten. Mutta ehkäpä ranskalaiseen keskustelukulttuuriin tällainen kuuluu.

Juoni on ihan riittävän monipuolinen, niin ettei murhaajaa keksi ennen aikojaan. Oma veikkaukseni meni piirun verran pieleen. Kun lopussa vedettiin langat yhteen, niin kyllähän Vargas oli ihan selvästi antanut vinkkejä oikeaan suuntaan. Pieni sivujuonikin kirjasta löytyi ja selvitettiin.

Parasta kirjassa ovat mehukkaat ihmiskuvaukset. Tuntuu, että Vargas on todella nähnyt niissä vaivaa ja onnistunut tekemään tosi freesit ja erinomaiset kuvaukset. Niistä kyllä nautin todella! Myös parin henkilön sisäiset pohdiskelut olivat hyviä, vaikka murhaajan kursivoidulla tekstillä painetut luvut eivät minusta olleet niin onnistuneet. Sen tosin ymmärtää, koska Vargas ei tietenkään halunnut paljastaa niissä, kuka on murhaaja. Siksi ne jäivät vähän epämääräisiksi.

Muistoksi käynnistäsi on siis kelpo dekkari, ja voisinpa lukea Fred Vargasilta toisenkin kirjan, ehkä jopa paksumman opuksen. 😀

Kahvilla Cornwallissa

Edellinen kirja vei minut mielikuvitusmatkalle madridilaiseen kahvilaan, ja tämänkertainen opus sinkautti minut luontevasti Cornwallissa sijaitsevaan rantakahvilaan. Onkohan niin, että alitajuntani valitsee minulle kahviloihin sijoittuvia kirjoja nyt, kun Turku kärvistelee jälleen pandemian leviämisvaiheessa ja kahvilassa vieraileminen fyysisesti ei innosta sillä tavalla kuin normaaleina aikoina?
Brittiläinen Lucy Diamond on tehtaillut parisenkymmentä viihderomaania ja on niiden myötä noussut suosioon ja menestykseen. Häntä lanseerataan perheenäitinä, joka toteutti unelmansa ja ryhtyi kirjailijaksi. Miten omaperäistä! 😉

Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava 2021)
Suom. Eeva Parviainen
Alkuperäinen teos: The Beach Café, julk. 2011

Rantakahvila kertoo kolmekymppisestä Evie Flynnistä, joka ei ole löytänyt itselleen sopivaa työkoloa, vaan tekee sekalaisia pätkätöitä työnvuokrausfirman kautta. Sitten yllättäen hänen tätinsä kuolee ja Evie perii tämän rantakahvilan, joka sijaitsee Carrawenin lahdella Cornwallissa. Tästä alkaa Evien matka yrittäjän ja kahvilanpitäjän vuoristoratamaiseen maailmaan. Enempää yksityiskohtia en kirjan juonesta paljasta; kirja on niin uusi, että monilta se on varmaankin vielä lukematta.

Puhdas viihdekirjallisuus on minulle melko vieras genre, vaikka kyllähän kaikki kirjat jollain tasolla viihdyttävät, tuskin niitä muuten luettaisiin. Mainitsen tämän siksi, että voi olla, etten ymmärrä kaikkia viihdegenren ominaispiirteitä, mikä taas vaikuttaa kommentteihini kirjasta.

Kirjan tyyli on melkoisen löysää, ja napakammasta tyylistä tykkäävänä kirja ei imaissut minua heti mukaansa, vaan oikeastaan mietin, jaksanko lukea kirjaa kovinkaan pitkälle. Jaksoin kuitenkin, kun huomasin, ettei kirjaa tarvitse niin tarkkaan lukeakaan, eli laitoin pikavaihteen päälle. Nopeasta lukemisesta ei ollut haittaa, vaan tunnelmassa ja juonessa pysyin hyvin mukana, vaikken kaikkia Evien sisäisiä vatvomisia tai paikallaan polkevia repliikkejä niin tarkkaan lukenutkaan. Kyllä, mielestäni kirjaa olisi voinut editoida hieman tiukemmalla otteella, mutta voi olla, että viihdekirjaan kuuluu juuri tällainen löysyys.

Kirjan löyhä kieli ei siis minua enää juurikaan häirinnyt, kun ymmärsin käyttää pikalukua. Sen sijaan minua häiritsi tiettyjen ihmisten karikatyyrimäisen kielteinen kuvaus. Se ei ollut mielenkiintoista, eikä Diamond panostanut kuvauksiin, niin että ne olisivat olleet pirullisen terävänäköisiä tai sarkastisia sutkauksia. Ehkä viihdekirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilön unelmien tiellä olevat ihmiset kuvataan limanuljaskoiksi tai muuten täysin ikäviksi ja ällöttäviksi ihmisiksi, semminkin vaikka he eivät todellisuudessa ole niiden unelmien tiellä, vaan ainoastaan päähenkilön pään sisällä. Jäinkin miettimään, ajoiko Diamond kirjassaan sellaista psykologisista ajatusta, että minäkertoja Evie ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä näkemällä muut ihmiset mustavalkoisen inhottavina, jotta ratkaisevan askeleen ottaminen olisi psyykkisesti mahdollista. Voi olla. Evien pään sisällähän kirjassa kuljetaan, ja hänen silmin maailmaa katsotaan. Evie on kokenut olevansa perheensä musta lammas, jota äiti ja sisaret ovat jatkuvasti nokkimassa ja arvostelemassa. Sellainen kokemus saattaa johtaa siihen, että itsekin alkaa nähdä toiset ihmiset mustavalkoisina ja mieluummin juuri vastenmielisinä. Toisaalta sitten ihmiset, jotka tukevat ja mahdollistavat Evien unelman toteutumista, Evie kokee niin mukavina, ettei heitä Diamond jaksa (viitsi?) kuvata juurikaan muuten kuin tuon unelman toteuttajina. Kun vertaan (mitä ei kai pitäisi tehdä) ihmiskuvausta Diamondin kirjassa ja García Bautistan kirjassa, niin ero on aika suuri: jälkimmäisessä kirjassa kaikki ihmiset olivat kiinnostavia, koska he eivät olleet joko mustia tai valkoisia, vaan heissä väreilivät kaikki värit. Mutta kuten jo mainitsin, voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu sellainen ihmiskuvaus, jota Diamond viljelee.

Diamondilla on kirjassa sellainen tyyli, että hän silloin tällöin puhuttelee suoraan lukijaa. Tiedän, että tämä voi ärsyttää joitakin lukijoita, mutta minuapa ei ärsyttänyt. Oikeastaan tämä sopi kirjan jutustelutyyliin; Evie ikään kuin kertoo tarinaansa ja elämänsä ratkaisevaa käännekohtaa lukijalle, ja siihen sopii myös lukijan puhutteleminen, varsinkin näin kun Diamond sen tekee, eli vain silloin tällöin.

Mitäpä sanoisin juonesta? No, juonen käänteet olivat erittäin ennalta-arvattavat. Oikeastaan vain odottelin, miten ja missä vaiheessa jokin käänne tapahtuu, en niinkään mitä tapahtuu. Aina kun Diamond marssitti uuden henkilön Evien elämään, oli heti aika selvää, miten sen ihmisen ja Evien elämät kietoutuvat yhteen. Mutta voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu tällainen ennalta-arvattavuus, lukijahan on silloin tietyllä tavalla turvassa, koska hän tietää jo, mitä tulee tapahtumaan, ei tarvitse pelätä eikä jännittää, vetääkö kirjailija maton lukijan jalkojen alta, sillä lukija on jo ymmärtänyt astua pois matolta, ennen kuin veto tulee. No, minä tykkään tulla yllätetyksi, poikkeuksena lempihahmojeni kuolemat ja tappamiset.

Otin Rantakahvilan kevyeksi, viihdyttäväksi kesälukemiseksi, ja sitä se oli ihan riittävässä määrin. Tarina nappasi mukaansa suht hyvin, ja Evie oli päähenkilönä ihan mukiinmenevä (hiukan hän saisi kyllä rajoittaa alkoholin käyttöä 😀 ). Sopiva aivot-narikkaan-kirja rannalle, mökille tai vaikkapa sateiseen viikonloppuun marraskuussa.

Muuten, kirjassa mainitaan nimeltä joitakin englantilaisia ja amerikkalaisia leivonnaisia, joista googletin Victoria-kakun ja Rocky Road -suklaapalat (nam!). Kirjan lopussa on vieläpä skonssien leivontaohje, joka meni minulla heti Ei jatkoon -mappiin, kuten kaikki leivonnaiset, joissa rasva täytyy nyppiä jauhoihin. 😀 Tosin monissa leivonnaisissa nyppimisen voi ohittaa juoksevalla rasvalla tai rasvan sulattamisella mikrossa, mutta sitä en tiedä, onnistuisiko se skonssien kohdalla. Se varoituksen sana siis, että kirja voi saada jauhopeukalon syyhyämään. 😉

Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀