Kesäjännitystä

Kesään kuuluvat perinteisesti dekkarit; tiedä sitten, kuka tämänkin on päättänyt. Joka tapauksessa tämä kesä on ollut itselläni dekkarikesä. Sain juuri luettua kuudennen, joka ehkä pikemminkin on jännityskirja eikä mikään perinteinen dekkari.

Ensimmäiseksi, kesän alussa luin Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (Otava 2018). Tämän kirjan nappasin Elisa kirjan tarjouksesta ja luin e-kirjana puhelimen näytöltä. Waren psykologinen trilleri, joksi kirjaa mainostetaan, on hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö Hal saa yllättävän kirjeen ja tempautuu mukaan jännittävään seikkailuun. Kyseessä ei ole siis mikään poliisin toimintaa seuraava tarina, vaan tavallinen ”tavis” sompailee juonen kuvioissa ja yrittää saada tolkkua asioista. Hal ei kylläkään itse ole mikään ihan tavallinen dekkarin päähenkilö, ei minkään Mrs. Marple, vaan nuori rahapulassa oleva nainen, joka yrittää elättää itsensä tekemällä tarot-ennustuksia, vaikka tietääkin ne huuhaaksi.

Kesän toinen dekkari oli myös tarjouksena ostettu e-kirja, nimittäin Sofie Sarenbrantin Avoimet ovet (WSOY 2019). Tämä kirja kuuluu sarjaan, jonka pääosassa on rikostarkastaja Emma Sköld. WSOY on kovalla kiireellä suomennuttanut sarjan kolme keskimmäistä osaa tänä vuonna, vaikka esimerkiksi tämä kirja (ruotsiksi Visning pågår) on julkaistu jo 2014. Sarjaan kuuluu muitakin osia.
Vaikkei Sarenbrant ole ehkä ihan kaikkein terävimmässä kärjessä ruotsalaisten dekkaristien pyramidissa, niin kyllä hänen kirjansa onnistui kaappaamaan mukaansa ja ihan lujaan otteeseen – aluksi. Niin että Avoimet ovet -kirjan jatko-osa Avdelning 76 (Massolit Förlag 2015) oli pakko lukea heti perään ja ruotsiksi (myös e-kirjana puhelimen näytöltä), koska  suomennos olisi maksanut liikaa ja kirjaston kirjoihin oli piiitkääähkön puoleinen jono.
Sarenbrant viljelee paljon gliffhangereita, jotka tekee helpoksi, kun kertojaääniä on enemmän kuin yksi. En ole gliffhangereiden ystävä, mutta kieltämättä ne koukuttavat – jonkin aikaa. Gliffhangereita toki voi käyttää, mutta mielestäni vain mausteena, ei niin että jännitys rakentuu suurelta osin niille. Kaksi kirjaa siis kestin gliffhangereita, mutta kun toisen kirjan loppuunkin niitä oli Sarenbrant tunkenut, niin hiukan meni maku. Se tuntui liian törkeältä kalastelulta ja lukijan aliarvioimiselta. Niinpä en sitten ole lukenut seuraavaa osaa (Tiggaren), mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa senkin lukaisen. 😉

Ruokamarketissa käydessäni käteen tarttui – ihan vahingossa – parilla eurolla norjalaisen Anne Holtin tuplapokkari Kuoleman kadut (Gummerus 2017). Tämä opus sisältää kaksi 2000-luvun alussa ilmestynyttä Inger Johanne Vik -dekkaria: Minkä taakseen jättää ja Julkkismurhat. Myös Anne Holt käyttää useita kertojia tarinan eteenpäin viemisessä, mutta jännityksen luojana hän on taitavampi kuin Sarenbrant. Holt kehittää jännitystä ja latausta hitaasti, melkein huomaamatta kaiken muun kerronnan joukossa. Hänen henkilöhahmonsa ovat myös täydempiä, melkeinpä lihaa ja verta, ilman alleviivauksia ja osoittelua. Holt pääsee henkilöidensä nahan sisään ja pukee nämä päälleen erittäin uskottavasti.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tulee espanjalaisen kirjailijan Arturo Pérez-Reverten kirja, jonka sain juuri luettua loppuun. Kyseessä on Falcó-sarjan ensimmäinen osa Falcó (Alfaguara 2016). Lainasin yhtä aikaa tämän kirjan myös suomenkielisenä Vakooja nimeltään (Like 2017), ja silmäilin espanjankielistä versiota lukiessani myös suomennosta silloin tällöin. Falcó poikkeaa edellä mainituista nykyaikaan sijoittuvista dekkareista monella tavalla. Kirja sijoittuu vuoteen 1936, jolloin Espanjassa riehui sisällissota (guerra civil) ja koko maa oli ihan sekaisin. Lorenzo Falcó toimittaa kyseenalaisia, salaisia tehtäviä Amiraalille, ja hänen touhujaan lukiessa tulee hiukan mieleen James Bond – license to kill -tyyppi siis, joskin Falcó on Bondia huomattavasti kovempi ja toteuttaa paljon rumempia toimeksiantoja. Alussa olikin hieman vaikea pitää tästä kovapintaisesta, raa’asta tyypistä, mutta pikkuhiljaa Pérez-Reverte saa ujutettua päähenkilöönsä pehmentäviä piirteitä. Tarinaa viedään vain Falcón näkökulmasta, ja tämä tuntuikin hyvältä ratkaisulta; lukijan ei tarvinnut kokoa ajan hyppiä eri henkilöiden päänuppien sisällä. Jännitystä tarinaan tuovat yllättävät ja vaaralliset tilanteet, kun kaikki ei aina menekään edes Falcón tarkkojen suunnitelmien mukaan. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta toisaalta myös vetäviä, hyviä dialogeja, säpinää ihmissuhteissa, historian havinaa ja Falcón monesti hyvinkin mielenkiintoisia pohdintoja. Tupakan tuoksua ja testosteronin suihketta. 😉

Mitäs sitten lukisin seuraavaksi?

Mainokset

Ilman paineita, tauotta

Kesällä kielenopiskelu saa toisenlaisia piirteitä kuin talvisaikaan. Ei ole läksyjä luettavana eikä aikatauluja. Niinpä opiskelusta tulee rennompaa ajelehtimista omien mielenkiinnonkohteiden ja päähänpistojen laineilla. Voi siis ilman paineita toteuttaa opiskelumottoa Sin prisa y sin pausa (ilman kiirettä, ilman taukoa). Kesän aikana olen varmaankin kuunnellut Espanjan radiota ja espanjankielisiä podcasteja enemmän kuin talvella. Aikaa on ollut avata uusia keskusteluja ja kirjoittaa kommentteja muiden avauksiin espanjankielisessä keskusteluryhmässä Facebookissa, unohtua katselemaan videoklippejä ja selailemaan artikkeleja. Espanjan lisäksi olen kerrannut englannin ääntämistäni WordDive-sovelluksella, joka viehättää minua muun muassa sen ”pelillisyyden” vuoksi.

Olenko unohtanut kokonaan espanjan kieliopin kesän aikana? No, en ihan. Runsas viikko sitten avasin Taina Hämäläisen Espanjan kielioppi -kirjan satunnaisesta kohdasta, ja aloin lukea sitä kahvipaussilla tai päivällisellä kuin sanomalehteä. En siis ole hakannut sääntöjä ja poikkeuksia lekalla päähän, vaan lueskellut ilman paineita eteenpäin tuosta sattumalta valikoituneesta kohdasta aina, kun on ollut hetki aikaa. Ilman huolta siitä, jäisikö jotain päähän vai ei. Eteen on tullut tuttuja asioita, vanhaa tietoa täydentäviä juttuja, unohtuneita asioita, vastauksia kysymyksiin, joita olen miettinyt kirjoittaessani espanjaa ja myös täysin uusia asioita.

Lamppu on syttynyt aivojen sopukoissa useammankin kerran, niin kuin kielioppia lukiessa usein käy. Mutta ehkäpä kirkkain valo syttyi, kun luin kappaleen lineaarisesta ja ei-lineaarisesta sanajärjestyksestä. No, nyt ymmärrän! Espanjankielisiä artikkeleja lukiessani olen monesti taistellut ihan mahdottoman monimutkaisten ja koukeroisten virkkeiden kanssa. Vaikka näissä kaikki sanat olisivat olleet tuttuja, on saattanut käydä niin, etten ole saanut virkkeistä mitään tolkkua, koska lauseita on pilkottu ja toisia upotettu monen rivin mittaiseen virkkeeseen. Pilkkuja ei tietenkään näissä ole näkynyt kuin sattumalta. Monesti on ollut aikamoista perkaamista, että virkkeeseen on saanut jotain tolkkua. Joskus on täytynyt nostaa kädet ylös ja jättää koko virkkeen pöheikkö nykäisemättä. Olkoon! Joskus olen pilkuttanut virkkeen suomalaisten pilkkusääntöjen mukaan helpottaakseni ymmärtämistä. Ja todella usein on tehnyt mieli tehdä sekavaan virkkeeseen suomalainen kielenhuolto. 😀

Mutta nyt siis luin Hämäläisen kieliopista, että espanjan kielessä pyrittäisiinkin juuri ei-lineaariseen sanajärjestykseen kirjoitetussa kielessä. Pyrkimys siis on pilkkoa virkkeitä, upottaa joukkoon kokonaisia lauseita, lauseenvastikkeita tai elliptisiä lauseita. Suomen kielessä taas pyrkimys on pikemminkin lyhyehköihin, suoraviivaisiin virkkeisiin, jossa muun muassa lauseenvastikkeiden sijaan suositellaan käytettäväksi mieluummin sivulauseita, jotka eivät sijoitu keskelle toista lausetta, vaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Siinä, missä suomalaiset putkiaivot näkevät jotkut espanjankieliset tekstit sekavina, jopa huolimattomina, niin espanjalaiset moniajoaivot varmasti näkevät suomalaisen tekstin hieman lapsellisena, töksähtelevänä, yksinkertaisena ja tylsänäkin. Kun suomen kielessä luetaan jokin lause kokonaan loppuun, ennen kuin nähdään, miten toinen ajatus kytkeytyy siihen, espanjan kielessä lauseeseen vaikuttava ajatus upotetaan jo matkan varrelle, sehän vaikuttaa virkkeen kokonaisajatukseen ja sävyihin.

Ei voi sanoa, kumpi tyyli olisi parempi. Kyse on kielten ominaispiirteistä. Suomalaisesta tuntuu, että suomea on helpompi lukea ja ymmärtää ja siten välttää väärinkäsityksiä. Mutta jos on koko ikänsä lukenut espanjalaisittain huollettuja tekstejä, niin aivot ovat varmasti muovautuneet sellaisiksi, etteivät ei-lineaariset virkkeet tuota mitään ongelmia. Voisiko suomalaisia, jo paljon käytettyjä ja urautuneita aivoja kouluttaa ymmärtämään myös ei-lineaarisia virkkeitä? Ilman että joka kerta vajoaa epätoivon kaivoon ja ajattelee: ”Tämä oli tässä! Nyt tuli loppu!”

Kielen lineaarisuus ja ei-lineaarisuus ovat itse asiassa aika mielenkiintoisia juttuja, jotka ansaitsisivat oman artikkelinsa. Joku, joka tietää näistä asioista enemmän, voisi sellaisen kirjoittaa – selvällä suomella. Tyydyn tässä vain heittelemään kysymyksiä ilmaan. Ei suomen kieli ole täysin lineaarinen, eikä espanjakaan täysin ei-lineaarinen. Millainen olisi täysin ei-lineaarinen kieli? Siihen yritti vastata elokuva Arrival, jossa kielentutkija ja matemaatikko yrittivät ymmärtää ja tulkita Maahan tulleiden muukalaisten outoa kieltä. Miten täysin ei-lineaarinen kieli vaikuttaa esimerkiksi ajan tajuamiseen, päämääriin ja tavoitteisiin? Kuinka monta kirjoituskättä tai -uloketta täytyisi olla, jotta voisi kirjoittaa yhtä ajatusta samanaikaisesti useammasta kohdasta tai monta, toisiinsa kytkeytynyttä ajatusta, niin että ne ovat valmiit yhtä aikaa? Millaiset aivot tarvitaan? Tarvitaanko useammat aivot? Jos ajantaju muuttuu, ovatko menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä aikaa läsnä ja toisiinsa vaikuttamassa?

PS. Ei-lineaarista kieltä suomen kieli pääsee lähimmäksi runokielessä, imho.

La otra mirada toiseen kauteen

Koska blogiini on tullut hakuja espanjalaisen TV-sarjan La otra miradan 2. kaudesta, niin bloggaan tästä lyhyesti.

La otra mirada on aloittanut Espanjan TV:ssä toisen kautensa, ja ensimmäiset jaksot on jo nähty. Sarjan lähetysaika Espanjan TV:ssä on maanantaisin klo 22.30 sikäläistä aikaa, eli Suomen aikaa klo 23.30, tosi myöhään siis, mutta jaksot on nähtävissä RTVE:n sivuilla ja mobiilisovelluksissa sen jälkeen, kun ne on esitetty televisiossa. Jaksoihin saa päälle espanjankielisen tekstityksen, mikä auttanee puhutun ymmärtämistä. 🙂

Laitoin kyselyn YLElle, milloin La otra miradan 2. kausi olisi tulossa Suomen televisioon, mutta vastausta ei ole kuulunut.

La otra miradan 2. kausi jatkuu tilanteesta, jossa 1. kauden viimeisestä jaksosta on kulunut viisi kuukautta. Sarjaan tulee toiselle kaudelle uusia ihmisiä: yksi opettajiin ja yksi oppilaisiin. Yksi opettaja, eli Ángela, ei esiinny ainakaan toisen kauden alkujaksoissa. Muuta en paljasta juonikuvioista, mutta tarjolla näyttää olevan taas monenlaista kiemuraa sekä tapahtumissa että tunteissa ja pohdiskeltavaa myös kotikatsomoihin mm. eriarvoisuudesta ja siitä, saammeko olla sitä, mitä olemme, vai täytyykö meidän aina mukautua toisten odotuksiin ja kaikenmaailman sosiaalisiin sovinnaisuuksiin.

Toivotaan, että YLE ostaa sarjan 2. kauden ja saa tekstityksen kuntoon syksyksi. 🙂

Olen kirjoittanut La otra miradasta aikaisemmin tällä sivulla.

Kuvakaappaus La otra mirada -sarjasta

Sadepäivän sanapelit

Kauan kaivattu sade tulla tupsahti niin kuin oli ennustettu. Toivottavasti se pesee männyt siitepölystä ja sitä myöten ei kotonakaan enää tarvitse kahlata keltaisessa pölyssä polvia myöten. Nyt kun ikkunalauta ja ruokapöytä on pyyhitty puhtaiksi, voi istahtaa pöydän ääreen kahvikupin kanssa ja miettiä, mitä tehtiin sadepäivinä silloin, kun ei vielä näperrelty puhelimia, pelattu Kingin pelejä eikä kaukosäätimestäkään ollut tietoa.

Lapsuuden sanapeli

Meidän perheessä piirrettiin, ja kun opittiin lukemaan ja kirjoittamaan, alettiin pelata sanapeliä. Tämän pelin äiti toi omasta lapsuudenkodistaan. Lyhykäisyydessään peliä pelataan niin, että joku valitsee sanan tai yhdessä äänestetään, mikä sana otetaan. Sanan tulee olla riittävän pitkä, jotta siitä saa muodostettua toisia sanoja. Sanassa olevat kirjaimet määräävät sen, miten helppo tai vaikea tehtävästä muodostuu.

Otetaan vaikkapa helppo sana TALOUS. Tämä sana osui silmään Taloustaito-lehden kansisivulta; harmittelin mielessäni sitä, että sana Taloustaito oli jaettu kahdelle riville eikä ollut käytetty tavuviivaa. En voi ymmärtää miksi.
TALOUS-sana on kuitenkin kiva pelisana, sillä siitä löytyy nopeasti pieniä sanoja: talo, ulos, tulos, suo, olut, salo, sola, sulo, sota, asu, osa, osua, lato, olas, suola…

Jotta pelissä vältetään riita ja tukkanuottaset, niin pelin säännöt kannattaa sopia pelaajien kesken etukäteen, niin että kaikki tietävät, minkä tyyppiset sanat on sallittuja. Meidän pelissä oli hyvin puritaaniset säännöt. Substantiivit ja adjektiivit piti olla yksikön nominatiivissa. Siksi ei ylläolevassa pelissä olisi hyväksytty muotoja olat, suolat eikä suota. Verbien piti olla infinitiivissä, joten osta, suot ja osut eivät kelpaisi. Myöskin USA ja ULA olisi hylätty. Meidän peleissä olivat myös erisnimet kiellettyjen listalla.

Säännöt on kuitenkin tehty rikottaviksi, joten peliin voi tulla ihan uutta mielenkiintoa, kun sallitaan sanojen taivutusmuodotkin.

Meidän perheessä äiti sai muksut hiljaiseksi pöydän ääreen nököttämään (pois pahanteosta) tällä pelillä. Jokaiselle ruutupaperia ja lyijykynä. Tärkeää oli myös, että äiti itse pelasi mukana, varsinkin silloin kun pikkuveljet olivat vielä niin pieniä, ettei heistä ollut minulle vastusta. Äidillä oli kynä ja lappu keittiössä, ja ruoanlaiton ohella hän kirjoitteli sanoja ylös. Hän oli aivan pistämätön tässä pelissä, ja oli ollut sitä kuulemma jo lapsena, kun hän pelasi aikuisten sukulaisten kanssa ja päihitti nämä mennen tullen. Siinä nähdään lukemisen vaikutus sanavarastoon. Meidän muksujen sanavarasto kehittyi myös mukavasti pelin lomassa, kun äiti kertoi sanojen merkityksiä. Ja jos keksi jonkin sanan, mitä äiti ei ollut huomannut, JEE sitä riemua! Äidiltä sai aina vilpittömiä kehuja.

Tätä sanapeliä voi pelata yhdessä tai yksin. Eikä tarvita edes paperia ja kynää. Sanoja voi pilkkoa mielessään vaikkapa bussipysäkillä, odotushuoneessa, mainostauolla, iltakävelyllä, kahvitauolla, missä vain kun on hetki luppoaikaa.

Sanapelin variaatioita

Sanapeliä voi pelata myös vierailla kielillä ihan samoilla säännöillä. Tai voi pelata ristiin: keksiä vaikkapa espanjankielisestä sanasta suomalaisia sanoja tai päinvastoin. Voi myös pistää pakan kokonaan sekaisin, niin että sanasta saa keksiä minkä kielisiä sanoja tahansa.

Mielenkiintoinen ja ehkä haastavakin sanapeli on sellainen, jossa etsii kahdesta kielestä kirjoitusasultaan samoja, mutta merkitykseltään eri sanoja. Olen aina ajatellut, että espanjan kieli sopii kivasti suomalaiseen suuhun, ja tätä käsitystä vahvistaa se, että näissä kielissä on yllättävän paljon samoja sanoja, vaikkakin ne tarkoittavat ihan eri asioita. Tässä muutama esimerkki, espanjankielinen merkitys suluissa:
ala (siipi), alas (siivet), arpa (harppu), nata (kerma), palo (keppi), pato (ankka), pata (jalka, käpälä), pala (lapio), paja (olki, toinen merkitys sensuroitu 😀 ) jne.
Toki noilla sanoilla on espanjan kielessä muitakin merkityksiä kuin yllämainitut. Peliä voi pelata yksikseen niinkin, että sanoja sanakirjasta. Siinäkin puuhassa sanavarasto laajenee – vieraassa kielessä.

Sanapelejä voi kehitellä itsekin mielin määrin, omiin ja läheisten tarpeisiin.

Eipä haittaa yhtään, vaikkei pääse ulos. Antaa sataa vaan! 😀

Meri ja tunteet

Perjantain kaupunkireissulla piipahdin Turun taidemuseossa. Halusin nähdä Nuutti Koskisen videon Talk About Society. En ollut halunnut tietää videosta etukäteen mitään, jotta minulla olisi mahdollisimman vähän ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Koska video pyörii Pimiössä nonstoppina, hyppäsin kyytiin keskeltä. Isolle screenille heijastui mustavalkoista rauhallista maisemaa. Olin pimeässä huoneessa yksin, sitten paikalle tuli ensin yksi nainen, sitten kaksi ja hetken päästä koululaisryhmä. Keskittyminen vaikeutui, kun yksi nainen kyseli toiselta: Herättääkö tämä sussa mitä tunteita? Ja halusi kommentoida koko ajan videota. Joillekin hiljaa oleminen, edes pienen hetken, voi olla ahdistavaa. Viereeni istahtanut nuorimies ei jaksanut keskittyä videoon, vaan vilkuili koko ajan kavereitaan, jotka olivat levittäytyneet ympäri huonetta.

Koululaisryhmä otti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli pelmahtanut paikalle. Puhelias nainen kävi katsomassa esitteestä, kuinka pitkä video oli, ja todettuaan, että 17 minuuttia, hän ja ystävätär, joka ei ollut halunnut jakaa tunteitaan muulle yleisölle, päättivät yksimielisesti poistua paikalta. Katsoin videon loppuun ensiksi saapuneen naisen kanssa, joka lähti, kun video loppui.

Koska minulla oli aikaa, päätin katsoa videon alusta alkaen. Se kannatti ja palkitsi moninkertaisesti. Istuin siis ypöyksin, hiirenhiljaa pilkkopimeässä huoneessa seuraavat 17 minuuttia, ja huh huh! Sarjassa elokuvat ja videot Talk About Society on ehdottomasti järisyttävin ja mieleenpainuvin filmi, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt (ja olen sentään nähnyt Bohemian Rhapsodyn ja uusiseelantilaisen Mustan ratsun). Puheliaan naisen kysymykseen tunteista, olisin voinut vastata: Kyllä! Tunteet ja mielikuvat nousivat pintaan, velloivat ja läikkyivät yli. Jännitys, pelko, paniikki, kuolema, luopuminen, periksiantaminen, antautuminen, rauha, hiljaisuus, elämä, sopeutuminen, sulautuminen, seesteisyys, eheytyminen, toivo…

Videon toteutus on henkeäsalpaava, ei voi muuta kuin ihailla Koskisen taitoa ja draamantajua. En kerro kuitenkaan yksityiskohtia, koska video on nähtävillä Turun taidemuseossa tämän kuun 19. päivään asti. Parempi, ettei videosta tiedä etukäteen paljoakaan, silloin – näin uskon – vaikutus on järeämpi ja kuvat vyöryvät katsojan mieleen vahvemmin, kun niihin ei osaa varautua. Videon yhteiskunnallisen analysoinnin jätän suosiolla viisaammille; minulle video oli ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, esteettinen – ja fyysinenkin – kokemus. Mustavalkoiset, upeat kuvat ovat jääneet verkkokalvolleni eivätkä sieltä hevin poistu.

Vielä siis ehtii videon nähdä Pimiössä viikon ajan. Suosittelen kaikille, paitsi niille, jotka pelkäävät vettä ja merta. Heille tämä voi olla liian sykähdyttävä. Muille sanoisin: kun astutte Pimiöön, antautukaa videon kuljetettavaksi! Heittäytykää!


Nuutti Koskinen: Talk About Society
Turun taidemuseo, Pimiö 5.4.–19.5.2019


Taas yksi museokäynti museokortilla. 😀

Kuun tuuli

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Apollo 11:n kuumoduuli Eagle laskeutui Kuuhun ja astronautit Armstrong ja Aldrin kävellä köpöttelivät Kuun tomuisella pinnalla. Siksipä olikin pääsiäisenä ihan sopiva aika lukea Antonio Muñoz Molinan Kirja El viento de la Luna (Kuun tuuli, suom. Tarja Härkönen). Kirja ilmestyi Espanjassa 2006 ja suomeksi 2011 (Tammi).

Kirja kertoo murrosiän hormonimyrskyissä kärvistelevästä 13-vuotiaasta pojasta, jota kiehtoo suunnattomasti Apollo 11:n edesottamukset. Kunnon nörtin tavoin hän pyrkii seuraamaan kuulentoa kaikista mahdollista kanavista, jopa uudenuutukaisesta televisiosta, joka on ilmestynyt perheen olohuoneeseen. Poika kerää faktatietoa joka solullaan, ja myös lukija saa hänen kauttaan tietää lukuisia jännittäviä asioita avaruudesta ja kuulennoista. Nykyajan ihmisestä, jolle mustat aukot alkavat olla arkipäivää, voivat kuun valloittamisen aiheuttama innostus ja spekulaatiot tuntua hassuilta ja lapsellisilta, mutta kesällä 1969 ja sen jälkeenkin oltiin melko varmoja muun muassa siitä, että Kuussa olisi asutusta jo vuonna 2000. Tällaisia spekulaatioita myös kirjan poika pohdiskelee.

Avaruuslennot ja kirjat toimivat pojalla pakokeinona todellisuudesta, joka on karua Francon Espanjassa. Vaikka perheellä on tädin mieheltä osamaksulla ostettu televisio, niin juokseva vesi ja sisävessa ovat yhtä kaukaista utopiaa kuin taivaalla möllöttävä Kuu. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät raskasta, ruumiillista työtä, johon pojankin täytyy joululomalla osallistua, vaikka muuten hänen annetaan haaveilla huoneessaan aika vapaasti. Hän käy ankarien munkkien pitämää koulua, vaikka muut hänen ikäisensä köyhien perheiden pojat tekevät jo töitä vihannes- ja hedelmätarhoissa vanhempiensa kanssa. Kirjaan Antonio Muñoz Molina lienee kirjannut omia tunteitaan ja ehkä suoranaisia kokemuksiaan, sillä hän on kotoisin hyvin samanlaisista oloista kuin kirjan poika, ja on vieläpä täsmälleen samanikäinen. Kirjan mottona on Antonio Machadon ajatus: ”Sólo recuerdo la emoción de las cosas.” (Muistan vain sen, miltä asiat tuntuivat.) Ja ajatus jatkuu: ”… y se me olvida todo lo demás.” (… ja minulta on unohtunut kaikki muu.)

Lainasin kirjan samalla kertaa suomeksi ja espanjaksi. Tämä oli yllättävän hyvä ja toimiva ratkaisu. Muñoz Molina kirjoittaa sen verran vivahteikasta kieltä, että minulta olisi taatusti jäänyt huomaamatta monia vivahteita ja värikkäitä yksityiskohtia, ja lukeminen olisi ollut tosi hidastakin, jolloin kielen rytmistä olisi ollut vaikea nauttia. Nyt saatoin lukea kirjaa espanjaksi silloin, kun teksti oli helpompaa ja olin virkeämpi, ja suomeksi, kun halusin uppoutua tarinaan, pojan tunteisiin ja ajatuksiin, antaa tekstin soljua läpi omien tunteideni ja kokemusteni. Tarja Härkösen suomennokseen saatoin luottaa ja myös ihastella hänen rennon taitavaa kielenkäyttöään, kun vertasin alkuperäistä tekstiä suomennokseen. Härkönen sai tuotua suomennokseen myös Muñoz Molinan omaperäisen, hyvin täyteläisen ja monesti suorastaan runollisen ”vyörytysrytmin”.

Tämä oli ensimmäinen Muñoz Molinan kirja, jonka olen lukenut, mutta ei varmasti viimeinen. 🙂

Fan fiction – fiktiota fiktiosta

Oletko joskus miettinyt, mitä elokuvan, TV-sarjan tai kirjan henkilöille voisi tapahtua teoksen ulkopuolella, tai spekuloinut, mitä seuraavassa kappaleessa tai jaksossa tapahtuu? Tai muuttanut mielessäsi tapahtumia tai loppuratkaisun haluamaasi suuntaan? Monet lukijat ja katsojat varmaan miettivät vaihtoehtoisia ratkaisuja tai sivujuonen käänteitä tietämättä, että he itse asiassa harrastavat näin tehdessään eräänlaista fan fictionia.

Fan fiction (tai suomeksi myös fanifiktio) on siis lyhykäisyydessään fiktion tekemistä fiktiosta. Alkuperäinen fiktio voi olla kirja, peli, TV-sarja, sarjakuva, elokuva tai jokin muu fiktiivinen teos. Fan fiction käyttää hyväkseen jo luotua maailmaa ja sen puitteita, henkilöhahmoja ja tapahtumia. Päähenkilöille voi luoda uusia seikkailuja, sivuhenkilöille antaa enemmän painoarvoa ja palstatilaa tai kehitellä kokonaan uusia tyyppejä, jotka kohtaavat alkuperäisiä henkilöhahmoja. Tarinoihin voi luoda sivujuonia, yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja.

Joku voi miettiä, miksi ihmeessä ylipäätään tehdä fan fictonia, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, miten voi olla tekemättä. Niin kauas lapsuuteen kuin muistan, olen aina harrastanut fanficiä, vaikken ole sitä paljonkaan kirjoittanut. Fiktiiviset teokset ruokkivat mielikuvista, ja minusta on oikeastaan mahdotonta estää mielikuvituksen vapaata lentoa. Sehän olisi ”kuin surmaisi satakielen”. 😉

Fan fiction liittyy yleensä fanittamiseen. Kun jokin fiktiivinen teos kolahtaa, sykähdyttää, herättää monenlaisia voimakkaita tunteita ja ajatuksia, ei ehkä haluakaan hyvästellä ihan heti rakkaita henkilöhahmoja tai maailmaa, jossa on viettänyt tuntikausia, vaan haluaa jatkaa yhteistä aikaa. Silloin fan fictionin luominen tulee apuun: voi vielä hetkisen viettää laatuaikaa näiden ystäviksi tulleiden henkilöhahmojen kanssa tai kuljeksia maailmassa, joka tuntuu yhtä rakkaalta ja tutulta kuin kotikaupunki.

Fan fiction voi tulla apuun myös silloin, kun kirjoittaja kärsii writer’s blockista eikä pääse omissa teksteissään eteenpäin. Tällöin voi kokeilla kirjoitustulpan avaamista kirjoittamalla rennosti ja ilman kritiikin tappavaa vaikutusta jotain kevyttä, kuten fanficiä. Kun kynä on taas lämmennyt, voi siirtyä uudestaan omien maailmojen ja henkilöiden tarinoihin.

Fan fiction kielenopiskelussa
Olisiko vieraan kielen opiskelijalle hyötyä fan fictionin kirjoittamisesta? Kansalaisopistojen kielikursseilla ei yleensä opetella ilmaisemaan itseä kirjoittamalla. Tämä saattaisi monille siellä opiskeleville olla ehkä luotaantyöntävää tai liian työlästä, koska opiskelu näissä laitoksissa on monille ”vain” vapaa-ajan harrastus (joillekin se on kyllä paljon enemmän!). Mutta kirjoittamisesta on kyllä hyötyä kielenopiskelijalle. Sanat ja rakenteet jäävät ihan eri tavalla päähän, kun ne kirjoittaa paperille tai tietokoneeseen. Kirjoittaessa joutuu tarkistamaan sanojen oikeinkirjoitusta, verbien taivutuksia, prepositioiden käyttöä ja yleensä kaikkea kieleen liittyvää. Se on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä lukeminen. Fan fiction olisi tässäkin mainio väline, koska silloin ei tarvitse lähteä siihen työlääseen prosessiin, jossa kaikki täytyy luoda itse alusta alkaen. Toki kielen kirjoittamista voi harrastaa myös vaikkapa pitämällä päiväkirjaa vieraalla kielellä, mutta fiktion kirjoittaminen vaatii yleensä monimutkaisempien rakenteiden käyttöä. Kun lukee ensin kirjan vieraalla kielellä ja sen jälkeen pyrkii kirjoittamaan tekstiä samalla tyylillä ja ehkäpä kirjailijan käyttämiä ilmauksia mukaellen, hyöty kielenopiskelulle on kiistämätön.

Fan fiction ja netissä julkaiseminen
Internetistä löytyy saitteja, joissa fanit julkaisevat kirjoittamiaan fan fiction -tarinoita toisille saman teoksen faneille. Paljon löytyy tekstejä Harry Potterin, Sormusten herran, Buffyn ja erinäisten scifi-sarjojen maailmoista ja henkilöistä. Mutta miten on tekijänoikeuden laita? Onko tämäntyyppinen fanittaminen sallittua ja missä menee raja sallitun ja kielletyn välillä? Raja on epämääräinen ja häilyvä. Fan fictionilla ei tienata rahaa, joten se ei syö alkuperäisen tekijän palkkioita. Päinvastoin, oikeastaan. Vaikka suosituimmat fanfic-kohteet eivät tällaista ilmaista mainosta tarvitsekaan, koska nauttivat jo ennestään suuren yleisön suosiota, niin eihän siitä haittaakaan yleensä ole. Tuntemattomille teoksille julkinen fan fiction sen sijaan saattaa sopivassa paikassa tuoda lisää tunnettavuutta ja olla siten silkkaa mainosta, jonka avulla teoksen ehkä löytävät nekin, jotka eivät siihen muuten törmäisi.

Koen niin, että netissä julkaistavan fan fictionin tulisi aina olla jonkinlainen kunnianosoitus alkuperäiselle teokselle. Ja sellaiseksi toivon, että lukijat voivat kokea pienen fanfic-kokeiluni, jonka julkaisin kotisivuillani. La carta de Ernesto on kunnianosoitus Carlos Ruiz Zafónille, joka on yksi lempikirjailijani, ja erityisesti hänen vuonna 2016 julkaistulle kirjalle El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Samalla harjoittelin hieman prepositioiden käyttöä kevään viimeistä espanjan tuntia varten. (Tekstin kielivirheet ovat ihan omia mokiani. 😀 )