Virtuaalisia Ave Marioita

Ajattelemme varmaankin niin, että koronapandemia on tuonut paljon pahaa elämäämme ja vienyt paljon hyvää ja meille tärkeää pois. Mutta toisaalta: samalla ei voi kuin ihmetellä, miten kekseliäs ja laumaälykäs ihminen on reagoinut lockdowneihin ja pakolliseen sosiaaliseen eristäytymiseen, jotta olemme voineet edelleen, poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta, kokea rikkaita elämyksiä ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Äkkiä verkko on täyttynyt esimerkiksi mahdollisuudesta opiskella, asuipa missä päin maata tai maailmaa tahansa, ja on saanut tuntea kuuluvansa opiskelijaryhmiin, kuulua johonkin ja unohtaa olevansa yksin.

Toinen asia, mikä on tullut lähelle tavallista tallaajaa, on taide. On ollut mahdollista kierrellä virtuaalikierroksilla eri puolilla maailmaa, taidemuseoissa ja -näyttelyissä, joihin muuten ei olisi päässyt. Kirjailijoita on haastateltu, ja he ovat lukeneet tekstejään tai toisten kirjailijoiden tekstejä. On saanut osallistua laadukkaisiin virtuaalikonsertteihin suoraan omalta kotisohvalta. Maailma on äkkiä avautunut ihan uudella tavalla, myös niille, jotka muuten eivät pääse tai voi lähteä konsertteihin tai matkustaa taidenäyttelyihin.

Andrea Bocelli Milanon tuomiokirkossa

Viime huhtikuulta muistan Andrea Bocellin konsertin Music For Hope, joka kokosi YouTube-lähetyksen ääreen miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa yhtä aikaa. Koronapandemia oli vielä uusi asia ja oli järkyttänyt meitä syvästi, olimme ahdistuneita ja masentuneita, pelkäsimme pahinta, ja sitten tämä upeaääninen tenori Milanon kauniissa duomossa valoi meihin uskoa ja toivoa. Saattoi tuntea yhteisöllisyyttä koko maailmaa kohtaan. Emme olleet yksin, pandemia kosketti meitä kaikkia, joka puolella maailmaa, ja kyllä me tästä selviäisimme. Se oli Bocellin sanoma. Kun hän konsertin lopuksi lauloi Amazing Gracen ulkona mahtavan katedraalin edessä, ja samalla näytettiin hiljenneitä katuja New Yorkissa, Pariisissa, Lontoossa, liikutus nousi silmiin ja kylmät väreet kulkivat pitkin kehoa.

Yhä vielä, kun kirjoitan tätä 10 kuukautta myöhemmin, sama liikutus ja yhteisöllisyyden tunne valtaa minut. Konsertti on edelleen nähtävissä ja kuultavissa Bocellin YouTube-kanavalla.

 

Helena Juntunen ja Eveliina Kytömäki Turun tuomiokirkossa

Tällä viikolla Turussa on meneillään Katedraali soi! Nyt täysin virtuaalisena. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut yhteenkään Katedraali soi! -konserttiin. En vain ole saanut lähteneeksi. Tänä vuonna on toisin. Pakkanen on paukkunut ulkona, eikä ole tarvinnut lähteä mihinkään. Mutta konsertteihin pääsee silti. Ostin lipun tiistain lied-konserttiin, joka tuli suorana Turun tuomiokirkosta.

Minulla on ollut ilo kuulla Helena Juntusta ihan fyysisessä konsertissa, kun hän taannoin vieraili Turun filharmonisen orkesterin solistina. On selvä, että kun on fyysisesti läsnä konserttisalissa, musiikin väkevyys ja voima on vahvempaa kuin virtuaalikonsertissa. Musiikkia ei vain kuule, se väreilee ilmassa ja sen tuntee omassa kehossa. Mutta virtuaalikonsertissa on puolensa. Ei tarvitse lähteä mihinkään, voi istua mukavasti kotona, mukavissa vaatteissa. Turun tuomiokirkon akustiikka ei ole paras mahdollinen kaikissa nurkissa, mutta kotona kuulokkeilla voi kuulla jokaisen, pienimmänkin nyanssin, mikä Helena Juntusesta kun on kyse, avaa elämykseen ihan uusia ulottuvuuksia. Kotona, hyvien kamerakulmien ansiosta, näkee myös laulajan ilmeet ja taiteilijoiden tunteet ja eläytymiset, mitkä tuomiokirkossa olisivat varmasti jääneet edessä istuvan pään taakse. Ja kotona konsertin aikana voi vaikkapa nauttia lasillisen hyvää punaviiniä.

Ja tiistain konsertin olen voinut kuunnella jo toistamiseen; virtuaalilippu mahdollistaa sen vielä parin päivän ajan.

Katedraali soi! -konsertti: Eveliina Kytömäki (piano) ja Helena Juntunen (sopraano)

Koronan jälkeen

Kun konserttisalien ovet taas avautuvat ja on mahdollista mennä konsertteihin paikan päälle, toivon, ettei virtuaalikonsertteja unohdettaisi. Ne ovat tuoneet musiikin lähelle tavallista tallaajaa, sellaisiakin, jotka eivät tavallisesti konserteissa käy tai niihin jostain syystä pääse. Monet musiikkijuhlat ja konsertitkin esimerkiksi hinnoittelevat pienituloisen ulos näistä tapahtumista. Virtuaalikonserttien liput olisi mahdollista hinnoitella ohuemmallekin kukkarolle. Samaan konserttiin voitaisiin myydä sekä sali- että virtuaalilippuja.

Kun korona on ohi, ei kannata heti unohtaa kaikkea sitä hyvää, mitä ihminen on tänä aikana keksinyt ja saanut aikaan, vaan tätä puolta voidaan kehittää entisestään, niin ettei asuinpaikalla ole enää väliä ja että mummonmökissä metsän keskellä asuva voi nauttia laadukkaasta taiteesta pikkurahalla ja että toimeentulotuen varassa elävä ei hänkään jäisi taiteen ulkopuolelle. Meillä on jo nyt paljon tekniikkaa toteutukseen ja tekniikka kehittyy koko ajan; se ei ole enää esteenä sille, että taide leviäisi joka pirttiin ja rajojen yli.

Musiikki ja taide yleensä tuo meille toivoa ja antaa voimaa kestää vaikeita aikoja. Ne myös yhdistävät meitä ja auttavat meitä muistamaan, että olemme samassa veneessä, maapallo on yhteinen, sen mukana me kaikki lennämme universumin yössä, ja olemme luoneet niin paljon hyvää ja kaunista tänne, että maapallo ja ihminen ovat säilyttämisen arvoisia, eikö?

Otsikkoon palatakseni: sekä Bocellin että Juntusen ja Kytömäen konsertissa kuultiin Ave Maria -lauluja. Vaikken uskonnollinen olekaan, niin kyllähän Bachin ja Schubertin Ave Mariat aina sykähdyttävät ja koskettavat syvältä. Tässä lopuksi voi vielä tunnelmoida Bachin Ave Mariaa kuunnellen: Yo-Yo Ma (sello) ja Kathryn Stott (piano).

Willamon mystiset valokuvat

Turun museot ovat kiinni, mutta joihinkin pääsee kyllä, kun varaa vierailuajan etukäteen verkosta. Biologisen museon ajanvaraus käyttää samanlaista systeemiä kuin ilmoittautuminen työväenopiston kursseille, joten ajan varaaminen omalle vierailulle on helppoa. Samalle tunnille otetaan enintään 10 vierailijaa, mutta ajanvarauksia biologiseen museoon on niin vähän, että on melko helppoa varata melkein mikä tahansa aika. On myös hyvät mahdollisuudet saada koko museo vain omaan käyttöön.

Tänään aurinkoisena pakkaspäivänä suunnistin siis biologiseen museoon. Matka olisi ollut kävellenkin lyhyt, mutta pyörällä se oli vielä lyhyempi. 😀 Olin ainoa, joka oli varannut ajan keskipäiväksi, joten ei tarvinnut törmäillä muihin kävijöihin eikä miettiä turvavälejä. Biologinen museo on pieni, intiimi paikka, jonka hämärä valaistus jo sinällään luo hieman mystisen, eskapistisen tunnelman, ja kun nyt yksinäni tein kierrosta siellä, liu’uin nopeasti irti kirkkaasta arkitodellisuudesta hämyisen mystiseen maailmaan.

Biologisen museon luontovitriinien maailmoja olen käynyt tutkimassa ennenkin. Kun seisoo hämärässä, melkein pimeässä käytävässä ja katsoo sisään valaistuihin, syviin luontokuvaelmiin, kokemus on hieman samanlainen kuin kun lapsena katsoi mummolassa View-Master-laitteeseen ja näki kolmiulotteiset kuvat, maailman joka veti katsojan kuin taikaiskusta johonkin toiseen todellisuuteen, reaalimaailman hävitessä kokonaan ympäriltä.

En ollut kuitenkaan tällä kertaa tullut katsomaan noita monella tavalla kiehtovia palasia luonnosta, vaan jo pitkään olin halunnut nähdä Heikki Willamon Myyttisen matkan. Suomen luonto -lehdessä olen vuosien varrella törmännyt Willamon valokuviin ja ihastunut siihen, etteivät ne ole pelkästään taltioita luonnon yksityiskohdista ja eläimistä, vaan niissä on aina jokin näkemys, jokin syvästi koskettava ja vangitseva tunnelma, joka seuraa katsojaa vielä senkin jälkeen, kun hän on jatkanut matkaa ja palannut takaisin arkielämäänsä.

Heikki Willamo: Metsällinen (Otin kuva kännykällä biologisessa museossa.)

Heikki Willamon mustavalkoiset valokuvat kulkevat biologisessa museossa rinnakkain, melkeinpä käsi kädessä luontovitriinien kanssa. Toisaalta luonto realistisen näköisenä ja sen ympärille levittäytyy Willamon Myyttinen matka, jonka oppaina vierailijaa ohjaavat hirvi ja karhu. Katsoja kulkee näiden kahden maailman välissä, sisällä, kuuluu yhtä aikaa molempiin. Tunne on henkeä salpaava ja kihelmöivä.

Kun luontokuvista puuttuvat muut värit kuin mustan, valkoisen ja harmaan eri sävyt, esiin nousevat muodot, rakenteet, tunnelma. Kuvien intensiteetti tiivistyy. Jopa kun katselen näitä kuvia nyt jälkikäteen puhelimen pieneltä näytöltä, henki salpautuu, päänsisäinen puhe vaikenee, sanat haihtuvat kuin niitä ei olisi ollutkaan, hiljaisuus tiivistyy, pakahduttaa.

Osa hirvikuvista on kuin luolamaalauksia. Hirvi on varjo, kuva metsän pinnassa, kuva kuvassa. Osassa kuvia näkee vain hirvien hahmon, mutta voi tuntea suorastaan fyysisesti, miten ne tuijottavat kameraa ja katsojaa. On vaikea kääntää katsetta pois, jatkaa matkaa, jokin käsittämätön intensiteetti näissä komeissa eläimissä naulitsee katsojan paikoilleen. Yhdessä kuvassa metsä liikkuu, kamera on vanginnut, pysäyttänyt karhun juoksun. Joissakin kuvissa tuntuu kuin karhu leikkisi piilosta kuvaajan ja katsojan kanssa. Jokainen karhu on yksilö, ihan erinäköisiä kavereita. Ja terävinä piirtyvien saniaisten takana kohoava karhun pää, se varmaan seuraa minua uniin.

Willamon Myyttinen matka on nähtävissä Turun biologisessa museossa 4.4.2021 asti. Kannattaa varata paikka tälle unohtumattomalle matkalle.

Heikki Willamo: Nokinen poika (Otin kuvan kännykällä biologisessa museossa.)

Armautua

Viime yönä näin unen, jossa ”keksin” uuden sanan suomen kieleen, tai ainakin luulen, että se on uusi. En ole kuullut sitä aikaisemmin, eivätkä hakukoneetkaan löytäneet minulle Internetin tietolaarista osumaa.

Armautua.

Selitin tai yritin selittää unessa jollekin ihmiselle armautua-verbin merkitystä. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin olla itselleen armollinen, antaa itselleen anteeksi, ei tuomita itseään. Mutta sanaan liittyy vielä lisäsävy. Kun edellä olevat kolme määritelmää antavat kuvan aktiivisesta, tietoisesta toiminnasta itseä kohtaan, armautua-sanassa nuo teot tapahtuvat ikään kuin itsestään, niin kuin hiukset harmaantuvat omia aikojaan iän myötä tai ruoka hautuu uunissa itsekseen. Armautua on itsestään tapahtuva, luonnollinen prosessi, joka tarvitsee vain alustan, millä se tapahtuu, ja mahdollisuuden eli ajan antaman tilan.

Elämä ei ole helppoa, aina kun on yhdestä vastoinkäymisestä selvinnyt, toinen kurkkii jo nurkan takana. Hengähdyshetket ja suvannot jäävät usein liian lyhyiksi. Jos lohduttaa itseään puolukkapiirakalla, niin onko se säälittävää, vai pitäisikö antaa armautumisen tapahtua ja ajatella, nyt tarvitsin tätä, jotta jaksaisin seuraavaan päivään? Kun vastaan tulee kurjia ja raskaita asioita, joille emme voi mitään ja jotka on vain elettävä läpi – tavalla tai toisella – niin eikö silloin jokainen selviytymiskeino, joka ei vahingoita toisia eikä aiheuta peruuttamattomia vahinkoja itsellekään, ole silloin ihan hyvä keino?

Jos armautus ei tapahdu itsestään, sitä voi harjoitella niin kauan kunnes se on osa omia selviytymiskeinoja. 😀

Armauttaa.

Armautua-sanasta voisin johtaa toisen verbin: armauttaa. Tämä olisi samanlainen prosessi, joka kuitenkin kohdistuu toiseen ihmiseen. Elämä on rankkaa myös toiselle ihmiselle, eivätkä käytettävissä olevat suojautumiskeinot ja selviytymistavat ole aina parhaita mahdollisia, jokainen roikkuu elämän syrjässä kiinni niillä keinoilla, mitä hänellä sattuu olemaan. Kun näemme toisessa ihmisessä taistelun- ja kamppailunjälkiä – olivatpa ne mitä tahansa – olisiko silloin inhimillisempää armauttaa, olla toiselle armollinen eikä kommentoida pilkallisesti tai tuomita tätä toista, vaikka omat selviytymiskeinomme olisivatkin omasta mielestämme 😉 hienostuneemmat?

Korona-aika koettelee meitä kaikkia erityisen rankasti, kaipaamme ystäviä, kosketusta, elämän helppoutta, vanhaa, tuttua turvallisuutta, pinna on kireällä, masennusta pukkaa ovista ja ahdistusta ikkunoista. On ihan oikein yrittää selviytyä tästä ajasta siten kuin parhaaksi katsoo, itseään ja toista vahingoittamatta.

Armautusta kehiin! 😀

Armaudutaan!

Viruksia ja helmisimpukoita

Loppuvuosi 2020 sujui Python-ohjelmointikieltä opiskellessa niin tiiviisti, että fiktion lukeminen ja blogiartikkelien kirjoittaminen jäivät aivan paitsioon. Joululomalla lukaisin suomalaisten naiskirjailijoiden dekkarinovelleja sisältävän kirjan Kylmää kyytiä (Elisa kirja 2020), jossa oli ihan mainioita rikostarinoita. Myös spekulatiivisia novelleja tuli luettua Spin-, Kosmoskynä- ja Portti-lehdistä. Pyhien tienoilla kirjoitin itsekin pitkästä aikaa fiktiota: rikosnovellin. 😀

Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)

Olin ladannut puhelimeen jo marraskuun lopulla Finlandia-palkitun Margaritan tarkoituksenani lukea se joululomalla, mutta pääsin kirjan pariin toden teolla vasta tämän vuoden puolella. Kirja kertoo muutaman ihmisen tarinaa rinnakkain. Yksi tarina kulkee sota-aikana ja toiset tarinat 1950-luvulla. Alussa tarinat kulkevat erillään, mutta pikkuhiljaa ja varsinkin loppupuolella tarinat ja ihmisten kohtalot alkavat kutoutua kiinni toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Lukija saa kokea kutkuttavia yllätyksiä, sen lisäksi että Kytömäen kieli on kaunista ja sukeltaa tuon tuostakin pinnan alle päähenkilöiden, erityisesti Sennin mielessä ja ajatuksissa.

Kirjasta voisi kirjoittaa moneltakin kantilta, sen verran rikas ja monitahoinen se on, jo pelkkä ajankuvaus – 50-luku – tuo jänniä nostalgian tuulahduksia. Miten muun muassa tiedonkulku onkaan muuttunut! Tässä artikkelissa pohdin kuitenkin vain yhtä kirjan aihetta, sillä se osui niin tähän päivään.

1950-luvulla maailma ja Suomi sen mukana koki poliovirusepidemian. Päinvastoin kuin koronavirus, polio tarttui lapsiin 600 kertaa todennäköisemmin kuin aikuisiin (Wikipedia), aikuisilla tauti oli kuitenkin yleensä pahempi. Vaikka suurimmalle osalle sairastuneita virus aiheutti vain tavallisia flunssanoireita, polio myös halvaannutti ja rampautti monia, joista osa kuoli. Virus levisi varsinkin Helsingissä, jossa ihmisiä asui tiheämmin kuin maaseudulla. Suositeltiin, että ihmiset välttäisivät kokoontumisia, jotta virus ei pääsisi leviämään, mutta kuten nytkin, monet vähättelivät vaaraa eivätkä noudattaneet suosituksia.

Päähenkilö Senni työskenteli yhdessä vaiheessa sairaalassa, jossa hoidettiin polion halvaannuttamia lapsia ja nuoria. Hoitohenkilökunta altisti itsensä tartuntavaaralle, ihan niin kuin nyt korona-aikana. Jonas Salkin rokotetta odotettiin vuonna 1955 kuin kuuta nousevaa, aivan samoin kuin me odotimme koronarokotteiden valmistumista ja hyväksymistä ja tällä hetkellä massarokotusten alkamista. Kun rokotetta alettiin saada myös Suomeen, osastonhoitaja toppuutteli, ettei tilanne ollut ohi. Niinpä vuosi 1956 oli polioepidemian synkin ja tartuntoja ilmeni parina seuraavanakin vuonna, mutta vähenemässä määrin.

Viimeisin polioepidemia koettiin Suomessa vuosina 1984-85, jolloin kansa massarokotettiin ns. Sabinin sokeripalarokotteella. Koska täällä meilläkin on rokotevastaisia, vai pitäisikö sanoa tartuntatautimyönteisiä, eivätkä kaikki vanhemmat anna rokottaa lapsiaan poliota vastaan, polioepidemian puhkeaminen saattaa olla mahdollista, jos laumasuoja heikkenee liikaa.

Polio voi tuntua meistä kovin kaukaiselta, niin kuin koronakin voi olla niille, jotka eivät ole itse sairastuneet pahasti ja joiden läheisetkin ovat säästyneet taudin vaikeilta muodoilta. Minä kuitenkin olen tuntenut naisen, joka sairastui lapsena polioon. Muistan, kuinka hän sitkeästi käveli kahden kainalosauvan varassa, vaikka polvet taipuivat taaksepäin. Sen katseleminenkin tuntui tosi pahalta. Koska olen nähnyt omin silmin, mitä poliovirus voi aiheuttaa, se on ollut minulle aina todellinen ja vakava uhka. Sellaisena, hyvin todellisena, koen myös koronan.

Monen muun asian lisäksi Kytömäen Margarita sai siis minut pohtimaan tällaisia virusasioita, vaikka polio on vain oikeastaan sivuosassa kirjassa. Kirjaa ei siis kannata jättää lukematta, vaikkei juuri nyt jaksaisi viruksista enempää lukea. Myös luonnonsuojelulliset teemat uivat teoksessa monella tasolla, ja erityisen sympaattinen on helmisimpukan tarina. Se sai minut ajattelemaan simpukoita uudesta näkökulmasta. Summa summarum: Margarita on kyllä Finlandia-palkintonsa ansainnut ja lukemisen arvoinen.

Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Syödä täpösen täyteen espanjaksi

Hauskat ”modismot” espanjan kielessä ovat ehtymätön aarreaitta, ihan niin kuin muutkin kielet ovat täynnä huvittavia puhekielen sanontoja. Pari päivää sitten törmäsin kahteen ilmaukseen, jotka tarkoittavat sitä, että syö itsensä ähkyyn. Toinen oli minulle tuttu, toista en tietääkseni ollut koskaan nähnytkään. Kummankin kohdalla minua alkoi kiinnostaa, mistä nämä hauskalta kuulostavat ilmaukset olivat puhekieleen tulleet. Ja tietoa etsiessäni löysin kolmannenkin sanonnan.

Ponerse morado/-a

Tulla violetin väriseksi on ponerse morado -sanonnan sananmukainen käännös, mutta se tarkoittaa siis syödä liikaa. Mitä violetilla ja syömisellä on tekemistä toistensa kanssa? Itse violetti eli ”morado” tulee sanasta mora, joka tarkoittaa suomeksi karhunvatukkaa, mutta tämä reitti oli umpikuja eikä selittänyt sanonnan juuria.

Täytyi mennä pöyhimään Internetin arkistoja, ja sieltä sitten löytyi selityksenpoikasta. Tietyissä sairauksissa ja tilanteissa ihmisen ihon väri muuttuu sinertävän violetiksi. Tämä ilmiö on espanjaksi cianosis ja suomeksi syanoosi. Näistä sanoista on helppo poimia sinisenvihreää ilmaiseva kohta cyan (syaani); juuri eilen asensin mustesuihkutulostimeeni cyan-patruunan tyhjenneen tilalle. Joissakin sairauksissa, kuten keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnassa ihmisen ihoon saattaa tulla sinertävän liila sävy. Myös silloin kun ihminen on kylmissään, hänen huulensa voivat esimerkiksi sinertää. Muistan lapsuuden kesistä, kun vietimme järvessä tuntikausia, joku aikuisista tuli huutamaan: ”Ylös sieltä vedestä! Teidän huuletkin jo sinertää!” Ja hytisten, mutta edelleen vastentahtoisesti, noustiin sitten kuivalle maalle auringon lämmitettäväksi.

Suomenkielisistä lähteistä en kuitenkaan löytänyt syytä, miten ponerse morado voisi liittyä syömiseen, vaikka kaksi potilastapausta Internet minulle tarjosi. Toinen potilas oli muuttunut siniseksi ja toinen vihreäksi; molemmat olivat syöneet anissalmiakkeja kolme askia päivässä. No, ilmeisesti salmiakki ei ollut värimuutoksia aiheuttanut, vaan ehkä karamellien tuotannossa oli niiden joukkoon eksynyt jokin ainesosa, joka tämän aiheutti, mene tiedä. Salmiakin nauttiminen tuollaisia määriä päivässä ei liene kuitenkaan terveellistä. Verenpainekin siitä jo nousee, eikö?

Espanjankielisen lähteen mukaan syanoosi voi tulla ihmiselle myös tilanteessa, jossa hän syö liikaa. Tällöin hänelle voi tulla hengitysongelmia, jotka tekevät hänen ihonsa violetiksi.

Ruoka, mitä on syöty liikaa, liittyy ilmaukseen de-prepositiolla. ”Pedro se ha puesto morado de galletas que ha hecho su abuela.” Pedro söi itsensä täpösen täyteen isoäidin tekemiä pikkuleipiä.

Ponerse como el Quico

Ihan varmoja ei olla siitä, onko Quico-nimistä heppua ollut olemassa, mutta tarina kertoo, että tämän niminen mies eli 1940-luvun tienoilla. Kerrotaan, että hän oli joutunut sairaalaan syötyään ihan liikaa ja saatuaan sen johdosta vakavan ruoansulatushäiriön.

Ponerse las botas

Kolmas ilmaus on sananmukaisesti suomeksi käännettynä laittaa saappaat jalkaan. Tämä on vähintäänkin yhtä arvoituksellinen ilmaus tässä syömistilanteessa kuin tuo violetti tapaus. Mutta tällekin löytyi ihan järkeenkäypä selitys.

Täytyy mennä ajassa taaksepäin siihen aikaan, jolloin rikkailla oli ruokaa enemmän kuin kylliksi, kun taas muilla ihmisillä oli pikemminkin ruoasta pula, tai ainakaan sitä ei riittänyt ylensyöntiin. Tämä tavallinen kansa kulki sandaalit jalassa, sillä nahkasaappaat olivat liian kalliit, kun taas paremmalla väellä (¡los caballeros!) oli varaa suojata jalkansa kylmältä vetämällä nahkaiset saappaat jalkaansa. Siitä tämä hauska sanonta on saanut alkunsa.

Ponerse las botas -sanonnalla on toinenkin merkitys liikasyömisen ohella. Se voi tarkoittaa myös yltäkylläistä rikastumista tai sitä että käyttää hyväkseen jotain asiaa ”runsain mitoin” (abundantemente).

Summa summarum: kohtuus kaikessa, myös syömisessä ja varsinkin salmiakin syömisessä. 😉

Sara ilman Sallia, tuuliajolla

Sitä voi singahdella maanosasta toiseen kuin itseään tuhoava mannerten välinen ohjus. Milano, Intia, Pariisi, mikä tahansa paikka, joka on poissa. Kolmekin vuotta pysähtymättä. Tajuamatta että on koko ajan ollut samassa paikassa. Istunut saman pöydän toisella puolella ja väistellyt pöydän yli singottuja tikariniskuja tekeytymällä ohueksi, lähes läpinäkyväksi. Olemalla olematta.

Ja sitten joku jäärä saa äkkiä päähänsä kuskata tämän kuumeen näännyttämän ruumiin ja rakkauden puutteesta riutuvan sielun, hauraan saraheinän, valoon eksyneen yöperhosen, jonnekin jorpakkoon, kaukaista kauemmas, keskelle ei mitään. Elämään tuntemattomien repaleisten perhosten kanssa, jotka liikkuvat todellisuudesta toiseen, niin kuin talviturkkiset kaupunginosien välillä.

Paikassa, joka sijaitsee ei-missään ja silti lähellä rajaa. Ihmisten kanssa, joiden rajat ja ääriviivat muuttuvat alati, eikä koskaan voi tietää, mikä ääni vastaa, kun luolaan huudetaan sielu avoinna. Vastaako kukaan?

Mitä tahansa voi tapahtua, kaikella on kuitenkin suuntansa, jokainen suunta kertoo valinnasta. Sara ilman Sallia, tuuleen heitetty siemen, kukaan ei usko, että näin ohut saavuttaa joskus maan. Aina ilmassa, vilkkuu näkyviin, näkymättömiin, on, ei ole, kukaan ei näe, mutta joku aavistaa, tuntee, perhosen siipi hipaisee syvintä arpea, särkynyttä.

Niin lähellä, niin kaukana, ei perillä, vaan matkalla, jonka suunta on valittu ensimmäistä kertaa. Ei voi pysäyttää. Tässä.

Maritta Lintunen: Hulluruohola (WSOY 2014)

Kesän toiseksi viimeinen päivä

Tämä on kesäkauden viimeinen bloggaus. Paljon on tullut luettua, niin kotimaista kuin ulkolaista kirjallisuutta. Kaikista en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Hyviä kirjoja, matkoja monenlaisiin maailmoihin, tutunoloisiin ja myös hiukan outoihin. Vanhoja tuttuja kirjailijoita ja ihan uusia tuttavuuksia mahtuu tähän kirjavaan, taitavaan ja mielenkiintoiseen joukkoon.

Mitähän jänniä kirjoja syksy tuo tullessaan? 😀

Seison meren rannalla, muistan

Merituuli riepoo hiuksiani, nuolee karhealla kielellään ihoni kananlihalle. Lokkien huudot viiltävät ilmaan teräväsärmäisiä railoja. Tuoksuu suolalta, kalalta, märältä hiekalta ja mudalta niin voimakkaasti, että kieleni kärkeä alkaa kihelmöidä. Aallot törmäävät karuihin särkkiin, vyöryvät niiden yli, purevat maata ahnaan nälkäisinä.

Vaikka on kesä, minua viluttaa hiukan. Olen riisunut kengät ja sukat, käärinyt housunlahkeet ylös. Varpaani ovat jääkylmät. Merivesi nousee syvänteistä pinnalle, ja tuuli työntää vettä hiekan, mudan ja kivien päälle. Aallot kietoutuvat kuin liaanit nilkkojen ympärille.

Siristän silmiäni. Aurinko ei paista, mutta meri ja taivas luovat niin laajan valon, että se on silmilleni melkein liikaa.

Kaukana, laguunin ja meren välissä näen tönön. Sen seinät ovat vinot, romahtamaisillaan, olkikatto jo hajalla, syvällä kuopalla, niin kuin talo olisi haukannut katon suuhunsa, ja suupielistä voisi vielä nähdä olkia ja hentoja rakenteita.

Haistan märän sementin ja maatuvan paperin. Muistan.

Olen ollut täällä ennenkin, seisonut tällä rannalla, uhmannut tuulta, joka yrittää kaataa minut kumoon, riepotella mukaansa kuin räsynuken. Kahlaan lähemmäs tönöä. Minun ei tarvitse katsoa tarkasti, sillä tiedän. Siellä täällä tönön ympärillä, osittain hiekan ja mudan peitossa on sementillä sinetöityjä, tönön seinistä irronneita kirjoja. Vaikka tuuli ja vesi ovat nuolleet sementtiä pois, näitä kirjoja ei enää voi avata. Niiden sanat, lauseet ja ajatukset on suljettu ikuisesti.

Niin syvälle hulluuteen ihminen voi vajota, että käyttää kirjojaan tiiliskivinä, rakentaa niistä ja sementistä talon seinät. Ja sitten hetken mielijohteesta moukaroi seiniä, kunnes löytää yhden kirjan, Joseph Conradin Varjolinjan, jonka lähettää valtameren, tuhansien aaltojen toiselle puolelle. Naiselle, joka on ostanut soholaisesta kirjakaupasta Emily Dickinsonin Runoja-kirjan ja sitä kadulla lukiessaan, ensimmäisessä risteyksessä jää auton alle eikä koskaan ehdi saada sementin ja kalkin murusia tiputtelevaa kirjanrepaletta.

Ja niin hullu voi hullu olla, että tietää etukäteen, valtameren toiselta puolelta, naisen joskus tulevan kuolemaan auton yliajamana lukiessaan Emily Dickinsonin runoja Lontoossa.

Olen ollut tällä karulla ja tuulisella rannalla, kirjojen hautausmaalla ennenkin, katsonut tätä maisemaa, palellut kahlatessani jääkylmässä merivedessä. Toisella puolella merta, Rochan La Palomassa. Silloinkin tulin tänne lauseiden pitkospuita pitkin, kahlasin sanojen väleissä kulkevia polkuja, jotka luikertelivat kirjan lehdillä ylhäältä alas ja sivulta sivulle. Olen haistanut märän paperin, kuolevan kirjan, kuullut lokkien itkun ja ollut surullinen.

Carlos María Dominguez: Paperitalo (La casa de papel)
suom. Einari Aaltonen
Basan Books 2006

Dominguesin Paperitalon bongasin Anne Leinosen Kirjanoita-Noitakirja-sarjasta (monien siinä mainittujen kirjojen joukosta), ja se johdattelikin minut tuttuun paikkaan. Niin voimakas on kirjojen mahti ja taika, että niitä lukiessamme luomme maisemia ja maailmoja, joihin astumme sisään. Ja vaikka kirja loppuu, suljemme sen, ehkä unohdammekin, maailma, jonka olemme luoneet, ei katoa minnekään. Se odottaa meitä valmiina, kun taas haluamme palata sinne, tuntea tutut tuoksut, nähdä saman maiseman, kokea vanhat ja uudet tunteet.

Miten monta maailmaa lukija luokaan elämänsä aikana! 😀

Lintusen timanttiset novellit

Pari viikkoa sitten selasin säästämieni lehtien laihaa pinoa, ja käteen osui kolme vuotta vanha Parnasso. Lehden tummanpuhuvassa kannessa oli katseenvangitsijana kirjailija Maritta Lintusen vaaleat kasvot ja niillä monalisamainen hymy. En muistanut lukeneeni koskaan Lintusen kirjoja ja päätin siltä istuimelta korjata tilanteen ja lainata seuraavalla kirjastokäynnillä jonkun Lintusen novellikokoelman. Parnassossa ollutta artikkelia luin vain sieltä täältä, sillä huomasin riittävän ajoissa, että toimittaja oli innostunut selostamaan Lintusen kirjojen ja novellien sisältöä turhan tarkasti, suoraan sanoen spoilaavasti.

Eräänä päivänä kävelin siis Turun pääkirjaston vanhalle puolelle, missä suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt kiersivät tutusti kehää. Mutta vaikka vaski.finna näytti, että haluamani kirjan – Ovisilmän – olisi pitänyt olla hyllyssä, sitä ei siellä näkynyt. Tutkin vielä siitä ympäriltä, josko kirja olisi sujahtanut väärään väliin, mutta ei. Oli käännyttävä kirjastonhoitajan puoleen, ja kävi ilmi, että novellit oli sijoitettu kokonaan omalle hyllylle, aika pieneen sellaiseen. Sieltä se Ovisilmäkin löytyi.

Tuntui aika surulliselta, että massiivisten romaanirivistöjen rinnalla novellikokoelmat oli rutistettu niin ahtaaseen tilaan ikään kuin seinäruusuksi, toisen luokan kirjallisuudeksi, ja osa niistä oli viety vielä lähivarastoon tilan puutteen takia (kertoi kirjastonhoitaja), niin että niitä saattoi lainata vain, jos tiesi, mitä oli hakemassa.

Toisaalta on aika mielenkiintoista, että novellit eivät ole nousseet uuteen kukoistukseen kiireisten ja kärsimättömien ihmisten käsissä. Nehän ovat juuri omiaan tähän hektiseen maailmaan, joka on täynnä keskittymistä häiritseviä ja elämää pilkkovia elementtejä. Hyvän, kompaktin novellin lukee puolessa tunnissa, jopa 15 minuutissa, novellin pituudesta ja tekstin tyylistä riippuen. Sen jälkeen voikin taas kurkistaa some-maailmaan tai tehdä punttitreenin, ilman että tarina jäisi kesken. Novellin lukaisee linja-autossa työmatkalla, odotushuoneessa, perunoiden kypsymistä odotellessa tai illalla sängyssä.

Maritta Lintunen:
Ovisilmä (WSOY 2006)
Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Takapiru (WSOY 2016)

Niin kuin tenhoava romaani myös novellikokoelma voi imaista mukaansa, ja näin minulle kävi Lintusen Ovisilmä-kirjan kanssa. Yhden novellin luettuani halusin lisää, ja niinhän siinä sitten kului 15 minuutin sijaan koko ilta, kun en vain pystynyt laskemaan kirjaa käsistä. Kiitin myös itseäni, etten ollut lukenut Parnasson juttua sen tarkemmin. Lintusen novellit kannattaa lukea juonesta mitään etukäteen tietämättä, sillä luvassa on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan hyrisemään tyytyväisenä ja yllätettynä.

Ovisilmän luettuani suunnistin suorinta tietä kirjastoon, jo tutulle novellihyllylle ja lainasin Lintusen novellikokoelmat Mozartin hiukset ja Takapiru. Lintusen novelleista ei vaan saa tarpeekseen!

Lintusen novellien henkilöt ovat tavallisia ihmisiä jossain elämänsä käännekohdassa, isommassa tai pienemmässä. On naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Pääsääntöisesti novellien päähenkilöt ovat aktiivisia, subjekteja, loppujen lopuksi juuri he tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Joskus päätös voi olla iso, joskus se tuntuu pieneltä, mutta pitkässä juoksussa – novellin ulkopuolella – lukija voi nähdä, miten ratkaiseva se pienikin nytkähdys, itsensä hetkellinen alttiiksi paneminen tai valinta jossain yksittäisessä asiassa on ja voi johtaa päähenkilön kokonaan uudelle polulle. Novelleista näkee, että ihminen voi aina valita tiensä, ei ole pakko tuputella sitä samaa polkua ajasta ikuisuuteen, vaan voi olla rohkea ja valita sen, mikä on oikea juuri itselle, vaikkei se toisille sitä olekaan. Useimmat Lintusen novellit ovat suorastaan voimaannuttavia. Kun joku päähenkilö tekee rohkean vedon – pienenkin – niin lukijan tekee mieli tuulettaa, nostaa nyrkki pystyyn ja hihkaista: JESS!

Lintusen kieli on kuulasta ja täsmällistä. Rytmi kannattelee ja tekee lukemisen helpoksi. Sanat, lauseet, virkkeet soljuvat eteenpäin vastustamattomalla tavalla, ja lukija haluaa soljua tekstin ja tarinoiden mukana. Novelleissa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, niissä on tilaa hengittää, ilmanvaihto toimii: lukija voi hengittää raikasta ilmaa sisäänsä joka riviltä.

Suosittelen näitä ajattomia, iättömiä, humanistisia novelleja kaikille! 😀