Naiset ohjaksissa

Tulipahan katsottua vapun kunniaksi uusin Star Wars -elokuva Episode VII  – The Force Awakens. Eihän sitä ihan vakavasti voi ottaa, ja siksi tämä postauskin on tehty kieli poskessa. 😛 Varoituksen sanat kuitenkin: teksti sisältää spoilereita ja voi aiheuttaa pysyviä vaurioita aivojen muistikeskuksessa.

Tässä siis pikakelaus elokuvan juoneen. 😀

 

Who’s in charge?
– Mom.

Mitä iskällesi kuuluu?
– Samaa kuin ennenkin: ajaa vanhalla romulla karvaisen kaverinsa kanssa, lainaa rahaa sieltä sun täältä, tekee hämäriä kauppoja ja hankkiutuu hankaluuksiin.

Miten teidän perheessä kohdataan vaikeudet?
– Miehet pakenee paikalta ja äiskä jää pitämään taloa pystyssä.

Millaiset välit sinulla on enoosi?
– Etäiset. Eno otti nokkiinsa, kun lähdin muualle opiskelemaan.

Kenelle kerrot huolesi?
– Ukin pääkallolle.

Tunteet ne on diakonissallakin, saatikka sitten droidilla.

Minkä merkkistä moottorisahaa käytät metsän harvennuksessa?
– Sahat on niin last season. Nykyään käytetään valomiekkoja ja yhden sivalluksen tekniikkaa.

Vastapuolella on ainakin miljoona sotilasta, tähtientuhoaja ja muut laserreleet. Mitäs meillä?
– Yks vanha ukko, likka, karvakasa, petturi ja vinkulelu.

Miksi jätit sen naamariveikon henkiin?
– Jatko-osaa varten.
Miksi sen iskä sitten tapettiin?
– Se olisi joka tapauksessa ehtinyt kuolla vanhuuteen ennen seuraavaa jatko-osaa.

Tähtitieteellinen tosiasia: Auringon tuhoaminen ei riitä tuhoamaan elämää lähiplaneetoilla. Ne täytyy sitten vielä posauttaa kappaleiksi.

Jokaisen tytön toiveuni – karvainen perämies? 😀

Tulin vaan tuomaan sulle tän valomiekan, jos oot sitä kaivannu. Seuraavalla kerralla voisit yksinkertaisesti jättää uuden osoitteesi jollekin, niin kenenkään ei tarttis kuolla karttojen palasia etsiessä. Etkö muuten oo jo liian vanha leikkimään piilosta?

Who’s the man?
– The girl is the man.

Tahtien-sota

Sitten vielä isoäitikin synnytti!

Erilaiset sanonnat ovat jokaisen kielen parhautta ja kielenopiskelun suola ja sokeri!

Espanjanopiskelussa on tällä hetkellä menossa hiihtolomaviikko, joten tässä täytyy järjestää itse itselleen kielellisiä pulmia. 😉 Tänään tuli Facebookin Practicamos español -ryhmässä vastaan hauska sanonta, jonka merkitystä ja vastaavuutta suomen kielessä aloin metsästää. Sanonta on yleisesti käytössä espanjankielisessä maailmassa, joten sen ymmärtäminen on ihan aiheellista.

Éramos pocos… y parió la abuela.

Sananmukainen suomennos tälle lauseelle olisi ”meitä oli (liian) vähän… ja isoäiti synnytti”. Kuulostaa kovin surrealistiselta, vai mitä? Suoraan sanottuna: ei mitään järkeä! Täytyi siis lähteä seikkailemaan Internetin poluille, etsimään natiivien pohdiskeluja asian tiimoilta. Ja sieltähän niitä löytyi: hiukan toisistaan poikkeavia tulkintoja, mutta pääsääntöisesti samantyyppisiä, joista vedin omat johtopäätökseni. Tässä oma tulkintani tästä hauskasta sanonnasta.

Virkkeen alku ”Éramos pocos” – meitä oli liian vähän – on itse asiassa sarkasmia ja tarkoittaa juuri päinvastaista eli meitä oli liian paljon. 😉 Samalla tavallahan me suomalaisetkin usein kuittaamme tapahtumia. Kun joku esimerkiksi törttöilee liikenteessä ja kolhii autoaan, saatamme sanoa ”Ajoitpa hyvin!”, kun tarkoitamme, että ihan pieleen meni.

Espanjan kielisen sanonnan voisi siis suomentaa seuraavasti vapaalla kädellä: ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin synnytti” tai vielä hauskempi versio ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin sai pentuja”. 😀 Nyt virkkeessä on jo havaittavissa jonkinlaista loogisuutta. Espanjankieliset selittivät tämän virkkeen merkitystä muun muassa siten, että kun tilanne on jo ennestään huono, niin tapahtuu jotain vielä pahempaa. ”Tämä tästä vielä puuttuikin!”

Löytyykö suomen kielestä vastaavaa sanontaa? En keksinyt muuta kuin ”ojasta allikkoon”. Ehkä täytyy jatkaa metsästämistä oman kielen parissa. Tai sitten otan käyttöön osan tästä espanjankielisestä lausahduksesta. Kun seuraavan kerran huono tilanne ryöpsähtää äkkiä vielä pahempaan suuntaan, tokaisen vain: Ja sitten vielä isoäitikin synnytti! 😀

Éramos pocos... y parió la abuela.

Kuva on omasta arkistostani. Äitini ristiäiset, äiti on mummonsa sylissä.

Zombiewalk Turku 2014

Helteinen lauantai-ilta oli kutsunut zombit ylös Aurajoen synkimmistä mudista Turun kaduille pelottelemaan eläviä. Monenlaista kuollutta mahtui yli 200 zombin joukkoon. Omia suosikkejani oli Itellan postinkantaja, joka tarjosi pakettia vähän yhdelle jos toisellekin, mutta kenellekään se ei kelvannut. Myös porukan hännillä kulkevat rollaattorimummot ja toisen suksensa kadottanut ”Galina Kulakova” toivat mieleenpainuvan säväyksensä kulkueeseen. Kaikki zombit olivat verisen karmaisevia, niin kuin asiaan kuului. Hellyttävin oli tietenkin zombikoira lihakirves selässään. 😯

Juttua zombikulkueesta Turun Sanomissa.

Scifiä, steampunkia ja kantria

Kesäkauden aloitan kevyellä kuvapainotteisella blogijutulla. Antaa Thelman itsensä kertoa omista touhuistaan:

”On tullut käytyä taas muutaman kerran virtuaalimaailma Second Lifessä. Tänäänkin. Joo, tunnustan: pelailtu on Zyngoa enemmän kuin olisi tardis. Juu, luit oikein: Tardis. Siihen nimittäin törmäsin heti, kun raaskin irrottautua pirun syleilystä. Alla muisto kohtaamisesta. Vanha vitsi, tiedän, mutta se oli ainoa, mikä tuli mieleen, kun koputtelin Tardiksen oveen. Doctor Who ei kuitenkaan ollut kotona, tai sitten hän oli tekemässä jotain niin tärkeää, ettei joutanut ovea avaamaan. Sen sijaan olisin voinut ostaa Tardiksen – halvalla vieläpä – mutta jätin shoppailut toiseen kertaan.”

Tardis - aina yhtä tyylikkäänä, mystisen sinisenä

Tardista tapaamassa Second Lifessä

”Doctor Who -kaupan jälkeen suunnistin synkempiin maisemiin. Olin väärin pukeutunut, mutta teleporttaus on niin nopeaa Second Lifessä, ettei vaatteita kerta kaikkiaan ehdi siinä putkessa vaihtaa. Tömähdin Unzipped Steampunk -saarelle, ja siellä minulle hymyili tämä valloittava metallinen lohikäärme. Veitikalla oli pituutta muillekin jakaa, ja sen maagisesta katseesta oli vaikea päästää irti. Kävin tsekkaamassa sen hammaskalustonkin todella läheltä. (Onneksi tämä ei purrut, niin kuin taannoinen krokotiili, jota Khiira erehtyi taputtelemaan. Second Lifessäkään ei kannata taputella ihan mitä sattuu.)”

Lauhkeasti hymyilevä lohikäärme.

”Unzipped Steampunk -saaren taivaalla roikkui myös komea ilmalaiva, jonka kannelle lennähdin hetkeksi ihailemaan maisemia. Meri kimmelsi hopeisena horisonttiin asti. Ilmassa oli ruosteisen metallin ja konerasvan aina yhtä vastaanpanematon tuoksu.”

Astu laivaan, ilmalaivaan, se sinut kuljettaa läpi taivaan.

 

”Eilen sen sijaan tutkin vanhoja maamerkkejäni. Teleporttasin itseni yhteen ja jouduin taivaalle, jossa oli kantrihenkinen mesta. Rivitanssia tai jotain sen suuntaista siellä oli mahdollista jammailla. Varmaan hienonnäköistä, kun sali on täynnä porukkaa tanssimassa. Nyt sain tanssia ihan yksin, mutta haittaakse? Ei haittaa.

Tanssin jälkeen tein sen, minkä aina teen. Hyppään alas. Vapaa pudotus. Sätkyttelevät raajat. Ilmavirran suhinat korvissa. Ja sitten kun luulee jääneensä ikuisesti putoamaan alas, alhaalla alkaa häämöttää jotain maan tapaista. Tällä kertaa tipahdin rähmälleni rantaveteen. Hiekka hieman pehmensi alastuloa. Taas selvittiin mustelmilla. Eivät edes farkut repeytyneet, eikä villapuseron kyynärpäihin tullut uusia reikiä. Tästä on hyvä laskeutua arkeen.”

Rakkaudella, Thelma 🙂

Pääsiäisestä tuli Pascua

Pääsiäinen on hyvä hetki tehdä kaikenlaisia omia juttuja. Siihen ei liity mitään joulun kaltaista hässäkkää ja tohotusta, vaan rauhallista oleilua ilman paineita. Aurinko paistaa ulkona ja on lämmintä, mutta kun murtuneen varpaan kanssa ei pääse metsälenkille, voi tehdä muita juttuja.

Vaikka espanjanopiskelu on nyt tauolla, koska työväenopiston kurssit ovat tältä lukuvuodelta saatu päätökseen, on tämä pääsiäinen sujunut vielä espanjan kielen merkeissä. Ensin sain väännettyä kauan työn alla olleen ”sarjakuvansarjan” ensimmäisen tuotoksen Ola – Hola. Näitä vitsejä, sana- ja sanontaleikkejä on muistikirjassani jo aika kasa, mutta koska en ole piirtäjä, kuvien saaminen teksti-ideoihin on työn ja tuskan takana. Nyt keksin käyttää Second Lifessä ottamiani valokuvia tähän Aalto-sarjikseen, ja sain kuin sainkin sanottavani tuotua esiin myös kuvina. Tosin alkuperäinen idea oli rankempi, mutta koska monelle saattaa tulla jo tästäkin ikävä tsunamimielleyhtymä, päätin tehdä Olasta vähemmän rankan. Ihailen kuitenkin islantilaista sarjakuvapiirtäjää Hugleikur Dagssonia, joka uskaltaa hyvää makua railakkaasti rikkoen tehdä rankkoja, oivaltavia ja ajatusta herättäviä juttuja.

Toivon, että aina sopivissa väleissä saan tehtyä lisää näitä omia espanjankielisiä kuva-sanaleikkejä. Jotta saisin niitä julkaistuksi Takahuoneessa, ilmeisesti ei kannata tehdä missään tietyssä loogisessa järjestyksessä, vaan ottaa työn alle se, mihin löytyy sopiva kuva tai kuvat.

Sain myös käytyä espanjankielisten tekstieni saitin läpi ja päivitettyä sen. Sinne kirjoittelin yksinkertaisia dialogeja ja juttuja, kun espanjanopiskeluni oli vielä alkuvaiheessaan. Kaipasin silloin tällaisia yksinkertaisia tekstejä, joita olisin ymmärtänyt vähäisellä kielitaidolla, mutten löytänyt sopivia. Piti siis itse kirjoittaa niitä, mikä oli tietenkin vielä hauskempaa. Sitten tuli parin vuoden tauko, ja nyt ajattelin aloittaa uudestaan. Sain sinne jo uutena tekstinä viime vuoden kirjoituskilpailussa menestyneen juttuni ja aiemmin tässä blogissa julkaisemani raapaleen, ja ehkäpä tässä päivänä muutamana saisin käytyä läpi pienen kummitustarinani, editoitua sen ja siirrettyä joukon jatkoksi. No niin, taidanpa printatakin tekstin heti ja mennä märehtimään sitä sohvan nurkkaan. Dicho y hecho eli tuumasta toimeen. 😀

PS. WordPress olisi saanut jättää päivittämättä hymiöt. Ne entiset oli paljon kivemmat. 😉

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

Kenen suomalaisen runoiljan runoa alla oleva kuva esittää? Mistä runosta on kyse? Tämä runoilija syntyi vuonna 1889. Hän on tunnettu erityisesti luontorunoistaan, joilla kirjoitti itsensä suomalaisten sydämiin. Monet hänen runoistaan ovat edelleen yllättävän moderneja ja ajankohtaisia, niin kuin tämä kuvan lyhyt runo, joka kertoo kepeästi, hiukan leikitellen asiasta, joka nykypäivänäkin on monelle kipeä ja vakava. Tuotteliaan runoilijan runoille on tyypillistä kansanlaulunomaisuus, ja hänen runoihinsa on tehty myös sävellyksiä. Runoissa on monenlaista tunneskaalaa ja vakavaa pohdiskelua, mutta taitava kirjoittaja osasi useita tyylejä ja kirjoitti myös hyvälle tuulelle saavia, huumoria tirskahtelevia runoja.

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

 

 

Vastaus löytyy kommenteista. 😉

Sama tarina, uudet kujeet

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Joku viisas on joskus sanonut (tämä lähde ei petä koskaan 😉 ), että maailman­kirjalli­suu­dessa pyörii vain muutama aihe, joista kir­joittajat ovat sitten kirjoittaneet vuosisato­jen ajan omia versioitaan. Lukiessani Tuomas Kyrön kirjaa Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011) ei ollut vaikea yhtyä tuohon toteamukseen.

Kyrön kirja on nykyaikaan sijoittuva tarina, jonka Arto Paasilinna kertoi vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan Jäniksen vuosi. Paasilinnan kirjaan viitataankin Kyrön tarinassa ihan suoraan muutaman kerran. Vatanen on muuttunut Vatanescuksi, romanialaiseksi mieheksi, joka lähtee etsimään onnea Suomesta ja ennen kaikkea rahaa poikansa nappulatossuihin. Nokkelana ja varsinkin yritteliäänä miehenä Vatanescu joutuu monenmonituisiin seikkailuihin ja käy läpi Suomi-neidon varpaista hiusrajaan asti. Matkakumppanina hänellä on citykani. Kirjan kolmantena päähenkilönä hoprehtii venäläinen mafioso.

Kyrön tarina pureutuu nykyaikaan ja nykyajan ilmiöihin niin tiukasti ja loppuun asti, että väistämättä – juonen edetessä – tarina alkaa saada spekulatiivisia piirteitä, ja sitten Kyrö jo kirjoittaakin Suomen tulevaisuutta uusille urille. Kirja sopiikin hyvin luettavaksi näin presidentinvaalien kynnyksellä. Kertomus on täynnä tragikoomisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä; Vatanescua pompotellaan suomalaisessa yhteiskunnassa kuin jalkapalloa, milloin minnekin. Kyrön kerronta on toisaalta lämmintä ja ymmärtäväistä, toisaalta viiltävän tarkkaa. Ymmärrystä löytyy jopa kirjan pahikselle Jegorille, venäläisen mafian käsikassaralle. Sivuhenkilötkin muovautuvat Kyrön käsissä hersyvän persoonallisiksi pakkauksiksi.

Kirja lähtee liikkeelle hieman vaikeasti; kyytiin ei pääse ihan heti, mutta sitten kun pääsee, jännittävä ja monipolvinen tarina pitää pihdeissään eikä kirjaa malta laskea kädestä ennen viimeistä sivua. Reilusti yli 300-sivuisen kirjan lukemisessa meni mukavasti joulupäivän valoisat tunnit.

Täysin huumorintajuttomille en kirjaa uskalla suositella, mutta kaikille muille kyllä… omalla vastuulla, sillä vaikka kirja pohjautuisikin Paasilinnan Jäniksen vuoteen, niin tämä stoori on hieman toisenlainen.  😉

HAH HAH HAA, kun naurattaa… tai sitten ei

Komedian tekeminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on hyvän komedian tekeminen. Tämän sai taas huomata, kun YLE1 marssitti kesäkatsottavaksi uuden espanjalaisen sarjan Naapureina Madridissa (Aquí no hay quien viva). Toki sarjalla on isot saappaat täytettävänä, mutta kovin, kovin kauas Serranojen edesottamuksista uusi sarja näyttää parin ensimmäisen jakson perusteella jäävän.

Hyvä komedia  on valon ja varjon tanssi.

Hyvän komedian piirteitä on valon ja varjon vuorottelu. Ilman varjoa ei valokaan tule kaikessa loistossaan esille. Tarvitaan tummia sävyjä vaaleiden vastapainoksi. Tämän tiesi jo Aleksis Kivi, ja sen tiesi myös Serranojen käsikirjoittajat, jotka laittoivat katsojan nauramaan ja itkemään yhdessä Diegon, Santin, Fitin ja kumppaneiden kanssa. Sarjassa mentiin naimisiin, saatiin lapsia, sairastuttiin, kuoltiin, rakastuttiin, petettiin ja tultiin jätetyksi. Kun sattui, se näytettiin, eikä kipeitäkään tunteita lakaistu nopeasti pois seuraavan kohtauksen tieltä, vaikka vauhtia sarjasta ei puuttunut. Näyttelijät saivat näytellä tunneskaalaa laidasta laitaan.

Naapureina Madridissa on unohtanut varjot… ja tunteet. Vauhti on vieläkin hurjempi kuin Serranoissa, ja koko ajan tykitetään katsojaa hahahaa-vitseillä. Helmiäkin joukossa on, mutta kun vitsejä ja sähellystä tauotta vyöryy 50-55 minuuttia katsojan niskaan, tulee pakosta halu sulkea silmät ja korvat ja kirkua: ¡Demasiado ruido!

Jotain on käsikirjoittajalla mennyt pahasti pieleen, jos henkilöiden kohtalot eivät kosketa katsojaa ja hänelle on ihan sama, mitä näille tapahtuu. Naapureina Madridissa -sarjan henkilöt eivät toki ole vielä millään lailla ehtineet kasvaa katsojan mielessä kokonaisiksi ihmisiksi. Mutta jos meno jatkuu tällaisena, mahtavatko koskaan ehtiäkään? Ei ole mikään helppo nakki näyttelijälle näytellä uskottavasti, jos käsikirjoitus rajaa mahdollisuudet vain karikatyyriin. Sellaisessa osassa pärjääminen vaatii jo tosi vankkaa ammattitaitoa. Parin jakson perusteella voi sanoa, että vanhat, kokeneet rouvat pelittävät uudessa sarjassa paljon paremmin kuin nuoremmat, joista suurin osa näyttää otetun sarjaan lähinnä ulkonäkönsä perusteella. Ja saappaat, jotka heidän pitäisi täyttää, ovat aivan liian suuret.

Jos vertaa näyttelijäkaartia Serranoihin, niin on pakko kiinnittää huomiota, että uudesta sarjasta puuttuvat kokeneet ja taitavat keski-ikäiset näyttelijät, sellaiset, jotka taas pitivät Serranoja pystyssä ja liikkeessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Serranojen Lucía Gómezia näytellyt Belén Rueda, jonka taidoista saa hyvän kuvan Alejandro Amenábarin hienossa elokuvassa Meri sisälläni (Mar adentro).

Miksi ilkeilyä pidetään huumorina?

Täytyy tunnustaa, että olen tilannekomiikan ja oivaltavan huumorin ystävä. En oikein jaksa ymmärtää, mitä hauskaa on siinä, että käsikirjoittajat laittavat henkilöt olemaan ilkeitä toisilleen. Ja sitten sille pitäisi nauraa. Naapureina Madridissa ihmiset ilkeilevät toisilleen; sarjan koko huumori-ilmasto näyttää perustuvan tälle. Serranoissa se perustui tilanteille, väärinkäsityksille, luonteenpiirteille jne. eli hyvin samantapaisille asioille kuin arkielämässäkin. Vitsejä ei yleensä alleviivattu; katsoja sai nauraa, jos nauratti.

Tätä kirjoittaessa tuli taas Serranoja ikävä. Nyyh. Aika näyttää, miten käy Naapureina Madridissa -sarjalle. Espanjankielinen wiki hehkuttaa sarjaa gran éxitoksi. Jos YLE näyttää kaikki 90 jaksoa, saamme nähdä, saavuttaako uusi sarja Suomessakin Serranojen kaltaisen suuren menestyksen. Vai jääkö se vain espanjaa opiskelevien kielenharjoitteluksi. Siitäkin huolimatta, että uudesta sarjasta on tehty erinäinen määrä muitakin versioita (Argentiina, Chile, Columbia, Italia, Kreikka…), siihen pätee vielä tällä hetkellä  sanonta: Mucho ruido y pocas nueces (paljon melua tyhjästä).