Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉

Mainokset

Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀

Taidetta täällä ja taidetta siellä

Jos eilinen ilta sujui pokémoneja metsästäessä, niin tämä päivä on kulunut taiteen parissa – niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin.

Taidetta täällä – fyysisesti

Aamupäivällä pyörän nokka kääntyi tutusti kohti Wäinö Aaltosen museota, jossa on menossa kesänäyttely Mansikkapaikka. Tämä kokoelmanäyttely käsittää eri taiteilijoiden teoksia itsensä Wäinö Aaltosen maalauksista uusimpiin kokoelmahankintoihin. Esillä on siis maalauksia, valokuvia, installaatioita, veistoksia ja grafiikkaa – laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten kävin näyttelyn läpi opastuksen kera ja tänään menin sinne kännykän kanssa. Näyttelyyn on nimittäin linkitetty Spotify- ja YouTube-soittolistoja, joita voi kuunnella teoksia katsoessaan. Koko näyttelylle on oma soittolista, ja sitten myös joka salille omansa. Lippuluukun ihminen suositteli kuuntelemaan salien soittolistoja, ja niin tein.

Soittolistat saa ladattua todella kätevästi QR-koodinlukijalla, joten sellainen ohjelma kannattaa ladata kännykkään jo kotona. Itselläni oli valmiina myös Spotify-ohjelma, joten ei kun menoksi. QR-koodi löytyi aina salin molemmista päistä. Näyttelyssä ei ollut paljon ihmisiä, jotka olisivat häirinneet, mutta musiikin kuuntelu sulki kyllä tehokkaasti ulkopuolisen maailman ja taiteen kokemisesta tuli jotenkin intiimimpi tilanne. Kun tulin uuteen saliin, vaihdoin soittolistan sen salin musiikkiin ja kaikki sujui helposti, kunnes juuri ”hartaimmassa” salissa korviin kajahti tuo tuttu ärsyttävä naisääni: ”Jos haluat kuunnella musiikkia ilman mainoksia 30 minuuttia, katso tämä lyhyt video…” Plääh! Spotify iski tajuntaan miehen mentävän aukon. 😀 Tässä vaiheessa nappasin napit korvista ja kuuntelin salissa soivaa musiikkia. 😉

WA-museo-7-2016

Tällainen musiikin linkittäminen taideteoksiin ei ole yhtään hassumpi idea, ja jos sellaista ei ole tarjolla, niin ainahan voi kuunnella jotain omaan mielentilaan sopivaa musiikkia, kun on taidenäyttelyssä. Mansikkapaikkaa myös suosittelen, kannattaa käydä tsekkaamassa tämä näyttely, joka päättyy 21.8.

Taidetta siellä – virtuaalisesti

Tämän päivän taidepläjäys ei jäänyt pelkästään Wäiskin museon tarjontaan, vaan päätin piipahtaa myös virtuaalimaailma Second Lifessä. Sähköpostiin oli tipahtanut tämä videolinkki, ja ajattelin, että voisin käydä vilkaisemassa näitä teoksia ”luonnossa” 😀 nooh, ainakin virtuaaliluonnossa.

Yritin siis hakua käyttäen löytää tuon näyttelyn, en löytänyt, vaan jouduin ennestäänkin tuttuun paikkaan, upeaan Rose Theatreen, jonka taidenäyttelyissä olen toisinaan käynyt. Rose Theatressa oli kuitenkin menossa näyttelyiden vaihto, joten päätin etsiä tavoittelemaani näyttelyä videon tekijän Miky Oyenin kautta. Mikyn SL-profiilista löysin hänen paikkansa ja teleporttasin itseni sinne. Oyenin Museé Art Nouveau on yhtä upea paikka kuin Rose Theatrekin, ja siellä on tauluja ja veistoksia salikaupalla. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu vanhojen mestareiden teoksiin. Seiniä koristavat Edgar Degasin, Gustav Klimtin, Alphonse Muchan ja Henri de Toulouse-Lautrecin värikylläiset maalaukset. Ja löytyipä sieltä yksi sali uudempaakin. Taustalla soi klassista pianomusiikkia, joka sopii maalauksiin ja paikkaan todella hyvin.

SL-Alfonso-Mucha

Alfonso Muchan tauluja ihailemassa Second Lifen Museé Art Nouveaussa

YouTubessa näkemiäni maalauksia en kuitenkaan löytänyt, ja kun harhailin rakennuksesta toiseen, paikan isäntä ja videon tekijä Miky Oyen varmaan huomasi hoprehtimiseni ja otti minuun yhteyttä privaattichatillä. Niinpä sitten kyselin, mistä löytäisin videon näyttelyn, ja Miky pahoitteli, että tuo Pariisin näyttely on nyt poissa ja sen tilalla Henri de Toulouse-Lautrecin näyttely. Ystävällisesti hän antoi minulle maamerkin Pariisiin, missä etsimäni näyttely oli ollut, ja niinpä päätin piipahtaa Pariisissakin samalla reissulla. Siellä kiertelin Toulouse-Lautrecin näyttelyn, ja sen jälkeen kävelin hiukan Eiffel-tornin alla ja sen lähitienoilla.

Taiteen merkeissä meni siis mukavasti heinäkuun viimeinen lauantai. 🙂

Maailmat rakentuvat pala palalta

Tässä eräänä iltana sängyssä unta odotellessa mietin, mikä olisi se ihmiselle yliluonnollinen kyky, jonka haluaisin itselleni, jos se olisi mahdollista ja jos saisin valita vain yhden. Haluaisinko nähdä pimeässä? Kävellä seinien läpi? Muuttua näkymättömäksi niin halutessani? Lukea ajatuksia? Kyetä hengittämään veden alla? Nähdä tulevaisuuteen? Liikutella esineitä tahdonvoimalla? Muuttaa muotoani? Teleportata itseni tarvittaessa minne vain?

Aikani pyöriteltyäni erilaisia vaihtoehtoja — niiden hyviä ja huonompia puolia — yksi taito nousi ylitse muiden, ihan kirjaimellisesti. Lentämisen taito. Sen lisäksi että se olisi ekologinen tapa siirtyä paikasta toiseen rasittamatta luontoa, uskoisin, että se olisi hauskaa vielä senkin jälkeen, kun siitä olisi hävinnyt uutuuden viehätys. Yhtä hauskaa kuin käveleminen ja pyöräily, mutta voisi liikkua laajemmalla alueella ja nähdä enemmän. Käväistä ehkä ulkomaillakin. Joskin vieraiden valtioiden ilmatilojen loukkaukset voisivat aiheuttaa ongelmia. Ellei sitten lennä riittävän alhaalla, tutkan alapuolella (tai jotain). Lentäminen toisi puhdasta iloa elämään. Tosin sorsastuksen aikaan pitäisi pukeutua kirkkaan oranssiin kokohaalariin ja vetää perässä vaikkapa mainosbanneria, jottei tulisi ammutuksi alas sorsana (todella noloa). Muitakin vaaratilanteita saattaisi tulla eteen, muttei pyöräilykään ihan vaaratonta ole. Tai sängystä ylösnouseminen, jonka sain kipeästi kokea kolme kuukautta sitten ja saan tuntea yhä vielä murtuneen varpaan vaivana (yhä teipattu ja kävellessä kipeä). Jos osaisin lentää, murtunut varvas ei rajoittaisi liikkumistani!

Jos virtuaalimaailma Second Lifen asukkailta kysyy, mikä siellä on parasta, monet vastaavat, että lentäminen. Voi ponnahtaa milloin vain ilmaan ja lähteä tutkimaan aluetta lintuperspektiivistä. Kun näkee jotain mielenkiintoista alhaalla, voi tipauttaa itsensä maan kamaralle ja mennä lähemmin tutkailemaan jännittäviä paikkoja. Tai lentää johonkin ilmassa leijuvaan rakennukseen tai ilmasaareen.

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Jos ykköselämässä pääsee lentämään tai ylipäätään korkealle, voi nähdä kilometrien päähän. Second Lifessä näkee kuitenkin paljon vähemmän: riippuu niistä asetuksista, mitä viewer-ohjelmaansa on määritellyt. Itselläni näkyy olevan Firestormissa oletusasetuksena 128 metriä. Sen verran näen joka suuntaan.

Kun lähtee lentämään Second Lifessä, maailma alkaa rakentua pala palalta. Veden päälle tulee maata, tyhjän maan päälle ilmestyy puita, teitä, autoja, pihoja, avaruusaluksia, toreja, lohikäärmeitä, siltoja, rakennuksia. Lentäminen Second Lifessä muistuttaa tässä mielessä kirjoittamista. On kirjoittajia, jotka tietävät hyvin vähän etukäteen siitä, mitä tulevat kirjoittamaan (esim. Isabel Allende). Useimmat kirjoittajat rakentavat jonkinlaisen juonikuvion, ennen kuin lähtevät kirjoittamaan mitään. Jotkut tekevät hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia. Mutta käyttipä millaista tekniikkaa tahansa, vasta kirjoittamisen aikana maailma alkaa toden teolla rakentua. Pihalle ilmestyy puu, johon liittyy muistoja. Naapuriin ilmaantuu ihminen, joka näyttelee ratkaisevaa osaa juonessa. Juoni tekee mutkan, jota ei ollut suunnitelmassa. Päähenkilö on kokenut tai kokee asioita, joista kirjoittajalla ei ollut aavistustakaan silloin, kun laski sormensa näppäimille tai tabletin lasille. Vaikka tarinan henkilöt ja heidän maailmansa tuntuvat hyvinkin eläviltä oman pään sisällä, niin vasta kun alkaa kirjoittaa — ja sitä kautta oikeasti elää — tarinaa, se muuttuu todeksi. Se lakkaa leijumasta mielen pilvipalvelussa ja ottaa oman paikan todellisuudessa. Pala palalta, maisema maisemalta siitä tulee jotain konkreettista, totta.

Sama asia kiehtoo kirjoittamisessa ja SL:ssä lentämisessä: edessä näkyy vain tyhjää, mutta tieto siitä, että siellä on jotain odottamassa löytäjää, aiheuttaa vatsanpohjaan kutkuttavan tunteen, on pakko mennä katsomaan, mitä siellä oikein on. Second Lifessä se käy helpommin, kirjoittaminen taas on työläämpää, palkinto ei tule heti, mutta on varmasti tyydyttävämpi. Yksi erokin näissä on. Aika usein lentäjä törmää Second Lifessä ärsyttäviin virtuaalisiin estonauhoihin, jotka estävät pääsemästä jollekin alueelle. Niitten läpi ei ole menoa. Myös kirjoittaja törmää moniin esteisiin, joita oma mieli rakentaa arkojen alueiden ympärille; näiden suhteen kirjoittajalla on kuitenkin valinnanmahdollisuus: poistaa nauhat tai antaa niiden olla. Päätös on oma.

Laskeutuminen on lennon vaikein kohta. Usein myös kirjoittamisessa. Se voi olla pehmeä, töyssähtelevä, rähmälleen mätkähtävä tai sitten sekin voi tarjota jonkin ihan uuden näköalan kirjoittajalle – ja lentäjälle – itselleenkin. Video näyttää yhden pikkuyllätyksen. 😉

PS. Jos haluaa saada nopeasti unen päästä kiinni, ei kannata ruveta ajattelemaan sellaisia jänniä asioita kuin lentäminen. Ei tiedä, minne joutuu, mutta uneen ei ainakaan.

Scifiä, steampunkia ja kantria

Kesäkauden aloitan kevyellä kuvapainotteisella blogijutulla. Antaa Thelman itsensä kertoa omista touhuistaan:

”On tullut käytyä taas muutaman kerran virtuaalimaailma Second Lifessä. Tänäänkin. Joo, tunnustan: pelailtu on Zyngoa enemmän kuin olisi tardis. Juu, luit oikein: Tardis. Siihen nimittäin törmäsin heti, kun raaskin irrottautua pirun syleilystä. Alla muisto kohtaamisesta. Vanha vitsi, tiedän, mutta se oli ainoa, mikä tuli mieleen, kun koputtelin Tardiksen oveen. Doctor Who ei kuitenkaan ollut kotona, tai sitten hän oli tekemässä jotain niin tärkeää, ettei joutanut ovea avaamaan. Sen sijaan olisin voinut ostaa Tardiksen – halvalla vieläpä – mutta jätin shoppailut toiseen kertaan.”

Tardis - aina yhtä tyylikkäänä, mystisen sinisenä

Tardista tapaamassa Second Lifessä

”Doctor Who -kaupan jälkeen suunnistin synkempiin maisemiin. Olin väärin pukeutunut, mutta teleporttaus on niin nopeaa Second Lifessä, ettei vaatteita kerta kaikkiaan ehdi siinä putkessa vaihtaa. Tömähdin Unzipped Steampunk -saarelle, ja siellä minulle hymyili tämä valloittava metallinen lohikäärme. Veitikalla oli pituutta muillekin jakaa, ja sen maagisesta katseesta oli vaikea päästää irti. Kävin tsekkaamassa sen hammaskalustonkin todella läheltä. (Onneksi tämä ei purrut, niin kuin taannoinen krokotiili, jota Khiira erehtyi taputtelemaan. Second Lifessäkään ei kannata taputella ihan mitä sattuu.)”

Lauhkeasti hymyilevä lohikäärme.

”Unzipped Steampunk -saaren taivaalla roikkui myös komea ilmalaiva, jonka kannelle lennähdin hetkeksi ihailemaan maisemia. Meri kimmelsi hopeisena horisonttiin asti. Ilmassa oli ruosteisen metallin ja konerasvan aina yhtä vastaanpanematon tuoksu.”

Astu laivaan, ilmalaivaan, se sinut kuljettaa läpi taivaan.

 

”Eilen sen sijaan tutkin vanhoja maamerkkejäni. Teleporttasin itseni yhteen ja jouduin taivaalle, jossa oli kantrihenkinen mesta. Rivitanssia tai jotain sen suuntaista siellä oli mahdollista jammailla. Varmaan hienonnäköistä, kun sali on täynnä porukkaa tanssimassa. Nyt sain tanssia ihan yksin, mutta haittaakse? Ei haittaa.

Tanssin jälkeen tein sen, minkä aina teen. Hyppään alas. Vapaa pudotus. Sätkyttelevät raajat. Ilmavirran suhinat korvissa. Ja sitten kun luulee jääneensä ikuisesti putoamaan alas, alhaalla alkaa häämöttää jotain maan tapaista. Tällä kertaa tipahdin rähmälleni rantaveteen. Hiekka hieman pehmensi alastuloa. Taas selvittiin mustelmilla. Eivät edes farkut repeytyneet, eikä villapuseron kyynärpäihin tullut uusia reikiä. Tästä on hyvä laskeutua arkeen.”

Rakkaudella, Thelma 🙂

Pääsiäisestä tuli Pascua

Pääsiäinen on hyvä hetki tehdä kaikenlaisia omia juttuja. Siihen ei liity mitään joulun kaltaista hässäkkää ja tohotusta, vaan rauhallista oleilua ilman paineita. Aurinko paistaa ulkona ja on lämmintä, mutta kun murtuneen varpaan kanssa ei pääse metsälenkille, voi tehdä muita juttuja.

Vaikka espanjanopiskelu on nyt tauolla, koska työväenopiston kurssit ovat tältä lukuvuodelta saatu päätökseen, on tämä pääsiäinen sujunut vielä espanjan kielen merkeissä. Ensin sain väännettyä kauan työn alla olleen ”sarjakuvansarjan” ensimmäisen tuotoksen Ola – Hola. Näitä vitsejä, sana- ja sanontaleikkejä on muistikirjassani jo aika kasa, mutta koska en ole piirtäjä, kuvien saaminen teksti-ideoihin on työn ja tuskan takana. Nyt keksin käyttää Second Lifessä ottamiani valokuvia tähän Aalto-sarjikseen, ja sain kuin sainkin sanottavani tuotua esiin myös kuvina. Tosin alkuperäinen idea oli rankempi, mutta koska monelle saattaa tulla jo tästäkin ikävä tsunamimielleyhtymä, päätin tehdä Olasta vähemmän rankan. Ihailen kuitenkin islantilaista sarjakuvapiirtäjää Hugleikur Dagssonia, joka uskaltaa hyvää makua railakkaasti rikkoen tehdä rankkoja, oivaltavia ja ajatusta herättäviä juttuja.

Toivon, että aina sopivissa väleissä saan tehtyä lisää näitä omia espanjankielisiä kuva-sanaleikkejä. Jotta saisin niitä julkaistuksi Takahuoneessa, ilmeisesti ei kannata tehdä missään tietyssä loogisessa järjestyksessä, vaan ottaa työn alle se, mihin löytyy sopiva kuva tai kuvat.

Sain myös käytyä espanjankielisten tekstieni saitin läpi ja päivitettyä sen. Sinne kirjoittelin yksinkertaisia dialogeja ja juttuja, kun espanjanopiskeluni oli vielä alkuvaiheessaan. Kaipasin silloin tällaisia yksinkertaisia tekstejä, joita olisin ymmärtänyt vähäisellä kielitaidolla, mutten löytänyt sopivia. Piti siis itse kirjoittaa niitä, mikä oli tietenkin vielä hauskempaa. Sitten tuli parin vuoden tauko, ja nyt ajattelin aloittaa uudestaan. Sain sinne jo uutena tekstinä viime vuoden kirjoituskilpailussa menestyneen juttuni ja aiemmin tässä blogissa julkaisemani raapaleen, ja ehkäpä tässä päivänä muutamana saisin käytyä läpi pienen kummitustarinani, editoitua sen ja siirrettyä joukon jatkoksi. No niin, taidanpa printatakin tekstin heti ja mennä märehtimään sitä sohvan nurkkaan. Dicho y hecho eli tuumasta toimeen. 😀

PS. WordPress olisi saanut jättää päivittämättä hymiöt. Ne entiset oli paljon kivemmat. 😉

Machu Picchuun ja takaisin yhdessä tunnissa

Inkojen vanha rauniokaupunki Machu Picchu (”vanha vuori” tai ”vanha huippu”) on varmaan Perun kuuluisin matkailukohde. Se sijaitsee Andien harjanteella, 2430 metrin korkeudessa. Machu Picchun rakentaminen aloitettiin vuonna 1440 ja kaupungissa oli noin 200 rakennusta. Machu Picchussa oli asukkaita aina siihen asti, kun espanjalaiset conquistadorit saapuivat Peruun 1532. Miksi Machu Picchun asukkaat hylkäsivät kaupunkinsa, vaikkeivät valloittajat sitä koskaan löytäneet, on edelleen arvoitus.

Vuosittain Machu Picchulla vierailee 400000 turistia, mikä rasittaa 500 ihmisen kotikaupunkina palvellutta paikkaa huolestuttavasti. Machu Picchu vajoaakin sentin kuukaudessa, ja tämän lisäksi sitä uhkaavat maanvyöryt, joiden takia turisteja on jouduttu pelastamaan helikoptereilla lähialueilta. Pelätään, että seuraava isompi mutavyöry voi tehdä pahaa jälkeä Machu Picchulla.

Machu Picchu on kiehtova, mystinen nähtävyys, jonka monet haluavat kaikesta huolimatta nähdä omin silmin. Mutta entä jos ei ole rahaa tai mahdollisuutta matkustaa maapallon toiselle puolelle? Tai jos isoissa turistilaumoissa tungeksiminen ei viehätä? Täytyykö haudata kaikki haaveet kokea Machu Picchun lumo? Tyytyä netistä löytyviin valokuviin (mikä ei sekään ole huono vaihtoehto)?

Ihan kaikista haaveista ei tarvitse luopua. Machu Picchu löytyy myös virtuaalimaailma Second Lifestä, San Martín de Porresin yliopiston kupeesta. Paikka on tehty hyvin kunnianhimoisesti muistuttamaan aitoa esikuvaansa. Kun vertaa valokuvia virtuaalikaupunkiin, ei voi kuin ihailla viitseliäisyyttä ja intohimoa, jolla inkakaupunki on toteutettu. Jopa kaupungin vieressä oleva vuorenhuippu näyttää samalta kuin valokuvissa. Saa juosta ylös alas rappuja (hengästymättä!), kuljeskella labyrintissa, käydä moikkaamassa laamoja ja ottaa valokuvia sielunsa kyllyydestä. Seurata voi myös viitoitettua reittiä, joka johtaa merkillepantavien paikkojen luokse, kuten Kolmen ikkunan temppeliin tai Auringon temppeliin. Niiden kohdalla on aidon paikan valokuvalla varustettu opastaulu. Taulua klikkaamalla saa itselleen muistilapun, jossa on tietoa paikasta espanjaksi ja englanniksi. Second Life myös mahdollistaa singahtamisen ilmaan ja koko kaupunkia voi ihailla lintuperspektiivistä.

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Laamoja voi käydä moikkaamassa.

Laamoja voi käydä moikkaamassa. Ne ovat kilttejä eivätkä haise. 😉 Takana ylhäällä näkyy San Martín de Porresin yliopiston rakennus.

Intihuatana – Auringon temppeli

Intihuatana – Auringon temppeli

Mikä mainio paikka historianopetukselle! Jos olisin opettaja, veisin luokkani oitis tutustumaan tähän hienoon paikkaan, eikä se maksaisi mitään… No, sähköstä joutuu aina hiukan pulittamaan. Virtuaalivierailu ei myöskään millään tavalla rasita aitoa paikkaa. Ja jos ei jaksa kerralla kulkea koko paikkaa läpi, aina voi tulla uudestaan. Niinä aikoina, kun olen vieraillut virtuaalisessa Machu Picchussa, muita ei siellä yleensä ole ollut. On voinut rauhassa vaellella tuossa meditatiivisessa ympäristössä, miettiä omiaan tai sitä, kuinka ihmeellisiä asioita ihminen saakaan aikaan yhdessä toisten kanssa – niin virtuaalisia kuin käsinkosketeltaviakin. Jos haluaa paikalle oppaan, sekin onnistuu teleporttipaikan taulua klikkaamalla. Mutta muistaa kannattaa aikaero; perulaiset voivat olla unten mailla, kun eurooppalaiset turistit ovat virkeimmillään.

Kannattaa myös piipahtaa naapurissa

Naapuritontiltakin löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista. Jos pohkeissa on vielä riittävästi voimaa, voi kavuta teleporttiplazan vieressä sijatsevan temppelin kiviportaat ylös, ihailla hetken maisemia ja sen jälkeen laskeutua temppelin sisään… taidenäyttelyyn! Félix Olivan (1932–2004) värikylläisiä, vaikuttavia maalauksia on ripustettu temppelin uumeniin, ja niitä voi ihailla ja zoomailla samalla kun laskeutuu alaspäin.

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Juu, kannattaa olla rohkea, kulkea huteran näköiset puuportaat loppuun asti ja hypätä vielä parin metrin pudotus ihan pohjalle asti. Sieltä löytyy uusi yllätys, hieno hauta tykötarpeineen, jälleen täsmällinen kopio reaalimaailman vastaavasta. Huaca Señor de Sipan  – ehkäpä Amerikan merkittävin arkeologinen löytö. Temppeli haudan päältä on tosimaailmasta jo ajan saatossa murentunut pois, ja hauta siirretty turvaan.

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

Nyt ollaankin jo niin syvällä, että on turvauduttava lentämiseen tai teleporttaamiseen, muuten ei hautapaikasta pois pääse… ellei siellä jossain sitten ole salaovea. Kun ollaan Second Lifessä, kaikki on mahdollista!

Jos olisin fiksu, laittaisin tähän suoran teleporttilinkin virtuaaliseen Machu Picchuun, mutta sitäpä en tee, sillä etsiessä voi löytää jotain, mitä ei osaa odottaakaan. Niin minullekin kävi: löysin Machu Picchun ihan sattumalta. Mikä on sinun Machu Picchusi?