Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen lukee scifiä?

Takavuosina osallistuin koekaniinina tutkimukseen, jossa PET-kuvattiin aivoja samaan aikaan, kun koehenkilö katsoi kolmen minuutin elokuvapätkiä. Mukana oli hauskoja, surullisia ja neutraaleja pätkiä. Kokeella tutkittiin tunnereaktioita, missä päin aivoja niitä esiintyy… tai jotain, en ihan tarkkaan enää muista. (Elokuvapätkistä sen sijaan muistan yhä aika monta.)

Olisipa todella mielenkiintoista tutkia PET-kuvantamisella ihmisen aivoja, kun hän lukee erilaisia tekstejä. Miten aivojen toiminta eroaa, kun ihminen lukee vaikkapa sanomalehteä, dekkaria, rakkausromaania, Raamattua, Facebook-kommentteja tai scifiä? Lukukokemuksena eri tekstit poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. On tekstejä, joita lukiessa itsekin ”tuntee”, että suurin osa aivoista on narikassa ja loppukin hyrrää puoliteholla. Mutta älykästä ja hyvää tekstiä lukiessa voi melkein tuntea, kuinka aivot hyrähtävät käyntiin ja lisäävät kierroksia. Silti älykkäidenkin tekstien lukukokemuksessa on suuria eroja.

Sofi Oksasen Puhdistus ja Hannu Rajaniemen Kvanttivaras – molemmat kirjat ovat älykkäästi kirjoitettuja, todella taitavasti rakennettuja, mukaansatempaavia, sanalla sanoen huippuja. Lukukokemuksena ne olivat minulle kuitenkin ihan erilaisia.

Puhdistusta lukiessa tunne ja äly kietoutuivat yhteen valtaisan kuumaksi supernovaksi, joka hehkui keskellä aivoja ja säteili valoa ja lämpöä perimmäisiinkin aivosopukoihin. Kokemus oli hurjan tiivis, tiheätunnelmainen ja ulottui taatusti sieluun asti, jos ihmisellä sellainen on (koirilla sielu kyllä on, mutta ihmisten sielusta kaipaan vielä lisätodisteita). Lukukokemus oli puhdistava ja eheyttävä.

Kvanttivaras ei niinkään vedonnut tunteisiin. Sen sijaan saatoin melkein kuulla, kuinka aivot ritisivät ja ratisivat, kun yrittivät hahmottaa kirjan todellisuutta. Varsinkin kirjan alussa, jossa kirjan maailma ja sen lainalaisuudet olivat vielä täysin tuntemattomia, aivot työskentelivät täydellä teholla ja koko laajuudella. Yksikään aivosolu ei silloin taatusti joutanut nukkumaan!

PET-kuvantaminen on kuitenkin kallista, joten lukukokemustutkimus joutunee odottamaan kätevämpien tutkimusmenetelmien keksimistä. Jokainen voi kuitenkin tehdä omia empiirisiä tutkimuksiaan. Mikä kirja säväyttää ja miten? Mikä kääntää tunnetun maailman ja lukijan sen mukana nurin niskoin? Mihin tekstiin taas ei kannattaisi tuhlata aikaa, jos aivot saisivat sen päättää?

Mitä tekstiä nämä aivot prosessoivat näin kuumeisesti?

Mitä tekstiä nämä aivot prosessoivat näin kuumeisesti?

 

Mainokset

Lukemisen monet kasvot

On olemassa monenlaisia tapoja lukea. Jotkut silmäävät tekstiä nopeasti ja muistavat pääpiirteet. Toiset lukevat tekstin aina ensin nopeasti läpi, hahmottavat rakenteen ja pääpiirteet ja lukevat sen jälkeen uudestaan painaen mieleen yksityiskohdat. Jotkut lukevat hitaasti sana sanalta maistellen mielessään lauseita ja kielen kiemuroita, palaavat takaisin edelliselle sivulle ja jatkavat taas. Jotkut lukevat romaanejakin kynän ja paperin kanssa ja kirjoittelevat ylös henkilöverkostoja ja tapahtumia muistin tueksi.

Joillekin tekstin ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, jos pää- ja sivulauseiden välistä puuttuvat tekstiä rytmittävät pilkut. Toiset eivät muista lainkaan, miten oppivat lukemaan; se kävi niin luonnollisesti. Minä taas muistan sen hyvinkin selvänä ahaa-elämyksenä. Muistan hyvin myös sen, miten vaikeaa lukemaan opetteleminen oli.

Jotkut tekstit ovat kielellisesti niin hankalia tai rampoja, että nopeakin lukija kompuroi sen rakenteissa eikä ole varma, ymmärsikö tekstin oikein. Jotkut tekstit taas soljuvat eteenpäin kepeästi, melkein huomaamatta, ja ennen kuin lukija oikein tajuaakaan, hän on jo noussut kielen aallonharjalle ja surffaa huikeaa vauhtia (lukijan flow!).

Carl Heinrich: Praktisk lärobok i tyska språket

Carl Heinrich: Praktisk lärobok i tyska språket

Perinteisen paperilta lukemisen rinnalle on 15-20 vuoden aikana elämäämme pikkuhiljaa ujuttautunut sähköinen lukeminen, joka tuo ihan uudenlaisia haasteita. Ei riitä, että osaa lukea, vaan täytyy opetella myös viitekehykset, jotta ymmärtää, mitä lukee, miten siihen tulee suhtautua ja miten vastata. Jokainen, joka käyttää nettiä työkseen tai vapaa-ajalla, on joutunut opettelemaan nämä uudet aakkoset. Aikuiset usein kantapään kautta – yritysten ja erehdysten kivikkoista polkua kompastellen. Lapset ovat olleet sikäli paremmassa asemassa, että he oppivat sähköiset aakkoset silloin, kun oppiminen on vielä nopeaa ja hyvinkin intuitiivistä.

Nettiviattomien uusi sukupolvi
Tämän kevään aikana pankit ovat ajaneet alas laskujenmaksupäätteitään. Ne, jotka ovat käyneet maksamassa laskunsa niiden avulla, ovat joutuneet etsimään uusia keinoja tähän. Tämä on aiheuttanut sen, että nyt on syntymässä ja osittain jo syntynytkin aivan uusi nettiviattomien sukupolvi. Se koostuu aikuisista, yleensä ikäluokkaan 50+ kuuluvista ihmisistä, jotka eivät enää ole työelämässä tai eivät työssään tarvitse tietokonetta eivätkä nettiyhteyttä. Heille Internet on täysin tuntematon. Siis täysin. Heiltä puuttuu nettilukutaito. He ovat niitä, jotka nyt klikkailevat kaikkea, mitä kuka tahansa kehottaa klikkaamaan, ja vastaavat viattomina keskustelupalstoilla venäjänkielisiin roskapostiviesteihin. Huvittavaa ehkä? Pikemminkin todella, todella pelottavaa, sillä he ovat täysin nettihaiden ja -piraijoiden armoilla eivätkä osaa suojata itseään. Ymmärtäjiä heillä on vähän, sillä nettikäyttäytymisensä perusteella he vaikuttavat tyhmiltä. Samalla lailla tyhmiltä kuin jos ummikkosuomalainen joutuisi äkkiä keskelle Amazonin viidakossa sijaitsevaa kylää, jonka tavoista ja kielestä on kuullut vain jotain ylimalkaisia juttuja.

Kärsivällisyyttä, jookos
Sellaisen, joka on käyttänyt nettiä jo vuosikausia, on vaikea palauttaa mieleen kaikkia niitä töppäilyjä, joita on tullut vuosien saatossa tehneeksi. Kuinka monta kertaa saikaan viattomaan kysymykseensä vastauksena RTFM (Read The Fucking Manual) tai jotain muuta yhtä rakentavaa. Vaikka omia alkuaskeleitaan netissä on vaikea enää muistaa, toivon, että kokeneilta netinkäyttäjiltä löytyisi kärsivällisyyttä näiden untuvikkojen kanssa. Jos ei jaksa tai osaa neuvoa heitä netin turuilla ja toreilla, niin silloin voisi vain kulkea ohi ilman että sylkee heidän päälleen. Omalla paremmuudellaan voi loistaa muullakin tavoin. Toivoisin, että mahdollisimman monilta löytyisi se 10-15 minuuttia aikaa, joka yhden neuvon antamiseen menee. Se ei ole paljon, ja jälkeenpäin on hyvä mieli, kun on voinut estää yhtä untuvikkoa joutumasta yhden nettihain hampaisiin.