E-kirjat Isänsä poika ja Ripper

Tällä hetkellä lukulautasella on Jussi Valtosen huippumielenkiintoinen Finlandia-palkinnonkin kahmaissut kirja He eivät tiedä mitä tekevät. Sitä ennen täytyy purkaa blogissa vielä syksyn lukusatoa.

Jo Nesbø, Isabel AllendeJo Nesbøn Isänsä poika (Johnny Kniga 2014, alkuteos Sønnen, suom. Outi Menna) on ollut varmasti menneen syksyn mainostetuin kirja. Sitä tyrkytettiin jo isänpäivälahjaksi, ja sama tyyli jatkui joulun alla. Onnistuin ostamaan sen tosiedullisena messutarjouksena syksyn ollessa synkimmillään.

Isänsä poika on melko kelvollinen dekkari, mutta ei millään tavalla häikäisevä. Sitä lukiessa tulikin mieleen, eikö suomalaisesta kirjatarjonnasta olisi löytynyt ihan yhtä hyviä ja parempiakin kirjoja, joita olisi voinut mainostaa samalla intensiteetillä kuin Nesbøn kirjaa. Ihan varmasti olisi. Joskus – aika usein itse asiassa – ihmettelen markkinointi-ihmisten näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Miten ammatti-ihmiset ajattelevat näin tylsästi? Mikseivät he rohkeasti tuo esiin erilaisia kirjoja? Nesbøn kaltainen kassamagneetti tuskin olisi edes tarvinnut tällaista mainosrahojen satsausta.

Joulun alla sain luettua loppuun myös ikuisuusprojektini Isabel Allenden El juego de Ripper (Barcelona 2014). Myös tämä on e-kirja, jonka ostin edullisesti suuresta maailmasta viime keväänä. Kirjaa ei liene vielä suomennettu; espanjankielinen ilmestyi noin vuosi sitten ja sen e-kirjaformaatti tämän vuoden tammikuussa.

Nesbøn kirjan tavoin Ripper on dekkari. Alunpitäen Allenden piti kirjoittaa kirja miehensä Willie Gordonin kanssa, mutta he päättivät lopettaa yhteisen projektin ja säästää avioliittonsa. 😉 Allende jatkoi dekkarin kirjoittamista yksin.

Nesbøn ja Allenden kirjoilla on yhteneväisyyksiä. Molemmat kertovat sarjamurhaajasta, jonka motiivina on kosto ja jonka tekemät murhat ovat rituaalimurhia. Tarinaa viedään eteenpäin eri kertojien kautta, mistä tavasta viime vuosina onkin tullut kirjallisuudessa enemmänkin trendi kuin poikkeus.

Eroavaisuuksia onkin sitten enemmän. Nesbøn kirjassa lukija tietää, kuka on murhaaja, mutta Allende panttaa tietoa kirjan loppupuolelle asti, ja vielä ihan lopussakin on yksi uusi paljastus. Nesbø suhtautuu murhaajaansa ymmärtäväisesti, hän tekee tästä huumehörhöstä sympaattisen tyypin, mutta kriittinen lukija ei oikein keksi muuta vakuuttavaa syytä murhiin kuin pitkäaikaisen huumeiden käytön, joka on tuhonnut aivoista tärkeitä osia. Kaiken kaikkiaan Nesbøn murhaajan teot ja tekotavat eivät oikein istu tämän persoonaan. Allende sen sijaan luo murhaajalle hyvinkin uskottavan profiilin. Täysin epätavallisen, tosi oudon lapsuuden elänyt ja monenlaisia kauheuksia lapsena kokenut ihminen hyvinkin voi mennä niin rikki, että alkaa kostaa niille ihmisille, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Allenden näkemys on psykologisesti paljon syvempi ja oivaltavampi kuin Nesbøn hiukan pinnalliseksi ja päälle liimatuksi jäänyt näkemys.

Nesbøn teksti on hyvin vetävää ja tehokasta. Hän osaa kuvata ihmisistä ja ympäristöstä olennaisimman, jonka avulla lukijan on helppo nähdä kaikki kuin elokuvana. Ei siis ihme, että Isänsä poika -kirjasta suunnitellaan elokuvaa. Allenden tyyli on täysin erilainen. Hän rakastaa ihmisten kuvaamista. Juoni ei ole suora moottoritie, kuten Nesbøn kirjassa, vaan kiemurainen hiekkatie, josta tuon tuostakin poiketaan vielä sivupoluille. Lukijalle tulee mieleen, että Allende kadottaa juonen luvattoman usein eikä tiedä, minne itse asiassa on menossa. Tämä oli yksi syy, miksi kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta. Allenden kirjaa oikeastaan pitäisi lukea mottona ”Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä”. Tai opiskelun näkökulmasta, sillä espanjan kieltä opiskelevalle Allenden kirja on loistava. Hän kirjoittaa tavattoman rikasta, modernia amerikanespanjaa. Teksti suorastaan vilisee hyviä sanoja ja ilmeikkäitä sanontoja. Paperiseen kirjaan ei raaskisi tehdä korostuskynällä merkintöjä, mutta e-kirjaan korotusten laittaminen ja niiden poistaminen on yhtä helppoa, eikä kirja kärsi siitä.

Vaikka Allende hukkaa juonensa tuon tuostakin, hänen tarinansa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Nesbøn. Se haastaa lukijan ajattelemaan ja spekuloimaan. Loppua kohden juoni myös tiivistyy ja tulee huikean jännittäväksi. Nesbøn kirja on hiukan pettymys; se ei haasta, se on aivan liian simppeli ollakseen erinomainen dekkari, sellainen joka jäisi kutkuttamaan lukijan mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Isänsä pojan lukaisee läpi ja jättää taakseen. Tuleekin väistämättä mieleen, onko Nesbøllä liian kireä julkaisutahti. Olisiko kirjasta tullut parempi, jos kirjailija olisi hauduttanut sitä pitempään?

Näistä kahdesta kirjasta Allenden kirja nousee ehdottomasti ykköseksi. Allenden kunniaksi on vielä sanottava – nyt seuraa pieni juonipaljastus – ettei koira kuole. Liian usein kirjailijat uhraavat sen uskollisen koiran tai viattoman lemmikin, mutta Allende ei sorru tähän helppouteen. Koiran sijasta kirjassa kuolee yksi sankareista, mutta hänenkin kuolemalleen löytyy – yllättävän terävänäköisesti – psykologinen merkitys.

Mainokset

Vilpittömasti suosittelen Hiltusen Pekkaa

Mikä silloin avuksi, kun flunssa lataa täyden laidallisen ja kaataa sänkyyn… tai sohvaan. Kun ei jaksa pitää kirjaa kädessä eikä silmiä auki? Kun olo on kaikin puolin kurja ja väsynyt, ei voi nukkua ja tarvitsisi jotain, mikä veisi ajatukset pois sairaasta olosta?

Vastaus on yksiselitteinen: mielenkiintoinen äänikirja. Sellaisen löysin iPadistäni kuin taivaan lahjan. Olin ladannut äänikirjan joskus syksyllä Elisa Kirjan alennusmyynnistä, maksanut siitä 3,50 €. Ajatellut, että ehkäpä tuollekin joskus käyttöä löytyy, vaikka itse lukemisprosessi – katseen ja ajatusten liikkuminen kirjainten, sanojen ja lauseiden kiemurtelevilla poluilla – on sen verran nautinnollista jo sinänsä, ettei siitä hevin halua luopua. Mutta joskus on pakko. Ainakin silloin kun silmät ovat niin väsyneet, etteivät jaksa pysyä auki kirvelemättä.

Pekka Hiltunen Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen esikoisteos Vilpittömästi sinun (Gummerus 2011) nappasi otteeseen heti. Eikä pelkästään tekstin takia, vaan todella suuri osuus tässä koukuttavuudessa oli myös lukijalla näyttelijä Pinja Flinkillä, jonka ääni oli sympaattinen ja riittävän eloisa, jotta kuuntelijan oli helppo seurata tekstiä ja eri henkilöiden repliikkejä, ja josta puuttuivat kaikki ikävät maneerit. Niin siis kyhjötin kipeänä sohvannurkassa, iPad korvan juuressa ja annoin Hiltusen ja Flinkin johdattaa minut Lontooseen seuraamaan kahden mielenkiintoisen suomalaisen naisen elämää ja edesottamuksia.

Vilpittömästi sinun on luokiteltu dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta tämä kirja kaikessa jännittävyydessään on enemmän kuin dekkari. Se on Älyttömän Mielenkiintoinen Tarina. Jopa kohdat, joissa ei ollut mitään fyysistä jännittävyyttä, olivat kiinnostavan jännittäviä. Kirjasta ei oikeastaan haluaisi kertoa mitään, sillä luulen, että paras nautinto on lukea sitä niin kuin minä ”luin”: ilman mitään ennakko-odotuksia. Heittäytyä tarinan vietäväksi ja luottaa siihen, ettei kirjailija kompastele omiin jalkoihinsa.

Tässä kirjassa oli vain yksi huono puoli: jossain vaiheessa tuli eteen viimeinen lause ja kirjasta oli erottava.


Äänikirja voi tuottaa myös pettymyksen eikä tekniikka pelaa. Kun yritin kuunnella iPadiltä vuosi sitten lataamani espanjankielisen äänikirjan, niin sepäs ei enää auennutkaan. Siinä oli aina ollut hiukan eksoottinen käyttöliittymä, joka ilmeisesti iOS-päivitysten takia on jossain vaiheessa lakannut toimimasta. Tai sitten kirja jotenkin arvasi, että aioin käyttää sitä unilääkkeenä eikä suostunut alistumaan moiseen tehtävään. Mikä ihan oikein onkin! 😉

Alicante: runoja seinällä, sieniä kadulla

Syyskuun Alicanten-reissulla asuimme San Francisco kadun varrella, jota koristelivat kärpässienipatsaat. Korkeimmat patsaat olivat reilusti yli kolme metriä korkeita. Turistin näkökulmasta patsaat ovat hauskoja, mutta Alicantessa niistä – eli niihin uponneesta rahasta – on käyty varmaan vähintäänkin yhtä kiivasta polemiikkia kuin Turussa Kirjastosillasta. No, loistava maamerkki sienet joka tapauksessa ovat. Alicantessa käyneille kun sanoo, että asuimme sillä kadulla, jossa kasvoivat ne sienet, kuulija tietää heti paikan, vaikkei kadun nimeä muistaisikaan. Viikon aikana kadulle tuli työmaa, sienet ympäröitiin kaitein ja sienien juurella olevia laattoja (?) nakuteltiin irti. Taas uutta rahanmenoa alicantelaisille. Kuulostaa tutulta näin turkulaisittainkin…

Alicante ja sieni

San Francisco kadusta lähtee pieni sivukuja, josta pitäisi löytyä myös yksi geokätkö. Kävimme kurkistelemassa kätköä sitä kuitenkaan löytämättä. Itse kujanpätkä sen sijaan oli kivasti toteutettu, sillä talon seiniin oli kirjoitettu runoja. Muun muassa Alicanten ehkäpä tunnetuimman kirjailijan Gabriel Mirón runo löytyy täältä. Runoidea on mainio. Nykyisenä kännykkäkamera-aikana runot on helppo kuvata itselleen talteen ja lueskella niitä sitten kotimaassa kaikessa rauhassa. Hiukan huvittavaa näissä runoissa on Alicanten estoton ylistys, mutta sallittakoon tämä. 😉 Runot ovat kauniisti kehystettykin!

Alicante: Gabriel Mirón runo

Alicante: runoja seinällä

Runokuja päättyi värikkääseen seinään, jonne tavallisten kaduntallaajien oli ollut mahdollista laittaa omia tuotoksiaan ohikulkijoiden iloksi. Yllättävän vähän tuolla oli graffititöherryksiä, ei oikeastaan töherryksiä lainkaan, vaan tekstinpätkiä ja sanoja hieman isommalla fontilla. 😀 Mutta myös ihan fiksuja aforismeja, jotka antoivat ajattelemisen aihetta kotimatkallekin.

Alicante: runoja muurissa

Loppujuttu:

Luin uusimmasta Tivi-lehdestä (joo, Tietokone-lehti on nyt Tivi), kuinka suomalainen yritys Modti kehittelee älykästä ainetta, älymetallia, joka liikkuu ja voi muuttaa muotoaan sekunnissa. Markkinoille tämä nerokkuus olisi tulossa parin vuoden sisällä. Oikeasti elämme tällä hetkellä scifiä toteen laajalla rintamalla, mutta kun katson omaa kotikaupunkiani Turkua, niin elämme yhä sitä aikaa (60-luku? 70-luku?), jonka ansiosta keskusta on monin paikoin tylsä ja luotaantyöntävä. Tänne tarvittaisiin jotain piristystä. Runoja seinille tai miksei myös raikkaita luonnonkasveja, jotain mikä piristäisi pitkänä, synkkänä aikana ja josta olisi iloa silmälle ja mielelle. Pienin varoin saataisiin ihan uutta ilmettä. Joo, harmaiden muuntajapömpelien maalaus on ollut kiva idea ja pari muutakin kaupunkitaideteosta (Kupittaan puiston kyljessä oleva keramiikkiteos). Mutta ei kai sen tarvitse tähän jäädä!