Tällä hetkellä lukulautasella on Jussi Valtosen huippumielenkiintoinen Finlandia-palkinnonkin kahmaissut kirja He eivät tiedä mitä tekevät. Sitä ennen täytyy purkaa blogissa vielä syksyn lukusatoa.
Jo Nesbøn Isänsä poika (Johnny Kniga 2014, alkuteos Sønnen, suom. Outi Menna) on ollut varmasti menneen syksyn mainostetuin kirja. Sitä tyrkytettiin jo isänpäivälahjaksi, ja sama tyyli jatkui joulun alla. Onnistuin ostamaan sen tosiedullisena messutarjouksena syksyn ollessa synkimmillään.
Isänsä poika on melko kelvollinen dekkari, mutta ei millään tavalla häikäisevä. Sitä lukiessa tulikin mieleen, eikö suomalaisesta kirjatarjonnasta olisi löytynyt ihan yhtä hyviä ja parempiakin kirjoja, joita olisi voinut mainostaa samalla intensiteetillä kuin Nesbøn kirjaa. Ihan varmasti olisi. Joskus – aika usein itse asiassa – ihmettelen markkinointi-ihmisten näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Miten ammatti-ihmiset ajattelevat näin tylsästi? Mikseivät he rohkeasti tuo esiin erilaisia kirjoja? Nesbøn kaltainen kassamagneetti tuskin olisi edes tarvinnut tällaista mainosrahojen satsausta.
Joulun alla sain luettua loppuun myös ikuisuusprojektini Isabel Allenden El juego de Ripper (Barcelona 2014). Myös tämä on e-kirja, jonka ostin edullisesti suuresta maailmasta viime keväänä. Kirjaa ei liene vielä suomennettu; espanjankielinen ilmestyi noin vuosi sitten ja sen e-kirjaformaatti tämän vuoden tammikuussa.
Nesbøn kirjan tavoin Ripper on dekkari. Alunpitäen Allenden piti kirjoittaa kirja miehensä Willie Gordonin kanssa, mutta he päättivät lopettaa yhteisen projektin ja säästää avioliittonsa. 😉 Allende jatkoi dekkarin kirjoittamista yksin.
Nesbøn ja Allenden kirjoilla on yhteneväisyyksiä. Molemmat kertovat sarjamurhaajasta, jonka motiivina on kosto ja jonka tekemät murhat ovat rituaalimurhia. Tarinaa viedään eteenpäin eri kertojien kautta, mistä tavasta viime vuosina onkin tullut kirjallisuudessa enemmänkin trendi kuin poikkeus.
Eroavaisuuksia onkin sitten enemmän. Nesbøn kirjassa lukija tietää, kuka on murhaaja, mutta Allende panttaa tietoa kirjan loppupuolelle asti, ja vielä ihan lopussakin on yksi uusi paljastus. Nesbø suhtautuu murhaajaansa ymmärtäväisesti, hän tekee tästä huumehörhöstä sympaattisen tyypin, mutta kriittinen lukija ei oikein keksi muuta vakuuttavaa syytä murhiin kuin pitkäaikaisen huumeiden käytön, joka on tuhonnut aivoista tärkeitä osia. Kaiken kaikkiaan Nesbøn murhaajan teot ja tekotavat eivät oikein istu tämän persoonaan. Allende sen sijaan luo murhaajalle hyvinkin uskottavan profiilin. Täysin epätavallisen, tosi oudon lapsuuden elänyt ja monenlaisia kauheuksia lapsena kokenut ihminen hyvinkin voi mennä niin rikki, että alkaa kostaa niille ihmisille, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Allenden näkemys on psykologisesti paljon syvempi ja oivaltavampi kuin Nesbøn hiukan pinnalliseksi ja päälle liimatuksi jäänyt näkemys.
Nesbøn teksti on hyvin vetävää ja tehokasta. Hän osaa kuvata ihmisistä ja ympäristöstä olennaisimman, jonka avulla lukijan on helppo nähdä kaikki kuin elokuvana. Ei siis ihme, että Isänsä poika -kirjasta suunnitellaan elokuvaa. Allenden tyyli on täysin erilainen. Hän rakastaa ihmisten kuvaamista. Juoni ei ole suora moottoritie, kuten Nesbøn kirjassa, vaan kiemurainen hiekkatie, josta tuon tuostakin poiketaan vielä sivupoluille. Lukijalle tulee mieleen, että Allende kadottaa juonen luvattoman usein eikä tiedä, minne itse asiassa on menossa. Tämä oli yksi syy, miksi kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta. Allenden kirjaa oikeastaan pitäisi lukea mottona ”Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä”. Tai opiskelun näkökulmasta, sillä espanjan kieltä opiskelevalle Allenden kirja on loistava. Hän kirjoittaa tavattoman rikasta, modernia amerikanespanjaa. Teksti suorastaan vilisee hyviä sanoja ja ilmeikkäitä sanontoja. Paperiseen kirjaan ei raaskisi tehdä korostuskynällä merkintöjä, mutta e-kirjaan korotusten laittaminen ja niiden poistaminen on yhtä helppoa, eikä kirja kärsi siitä.
Vaikka Allende hukkaa juonensa tuon tuostakin, hänen tarinansa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Nesbøn. Se haastaa lukijan ajattelemaan ja spekuloimaan. Loppua kohden juoni myös tiivistyy ja tulee huikean jännittäväksi. Nesbøn kirja on hiukan pettymys; se ei haasta, se on aivan liian simppeli ollakseen erinomainen dekkari, sellainen joka jäisi kutkuttamaan lukijan mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Isänsä pojan lukaisee läpi ja jättää taakseen. Tuleekin väistämättä mieleen, onko Nesbøllä liian kireä julkaisutahti. Olisiko kirjasta tullut parempi, jos kirjailija olisi hauduttanut sitä pitempään?
Näistä kahdesta kirjasta Allenden kirja nousee ehdottomasti ykköseksi. Allenden kunniaksi on vielä sanottava – nyt seuraa pieni juonipaljastus – ettei koira kuole. Liian usein kirjailijat uhraavat sen uskollisen koiran tai viattoman lemmikin, mutta Allende ei sorru tähän helppouteen. Koiran sijasta kirjassa kuolee yksi sankareista, mutta hänenkin kuolemalleen löytyy – yllättävän terävänäköisesti – psykologinen merkitys.
Sanoja, sanoja 