Kirjoittaminen on joukkuelaji

Syksy on hujahtanut sellaista vauhtia, että blogikin on jäänyt kerrassaan kesannolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut. Päinvastoin. On tullut kirjoitettua aika lailla.

Kuulun kirjoittajapiiriin, ja tapaamme kerran viikossa Teamsissä. Tämä innostava ja kannustava porukka on antanut ihan uudenlaista boostia kirjoittamiseeni ja nostanut työskentelyni uudelle tasolle: säännöllisyyteen ja pyrkimykseen kehittyä. Ryhmässä saan lukea hienoja ja hyvin erilaisia tekstejä, saan kannustavia kommentteja, uusia näkökulmia ja ideoita omiin teksteihini ja sen lisäksi käymme aina mielenkiintoisia keskusteluja kirjoittamiseen liittyvistä pulmista ja tekniikoista. Jaamme toisillemme tietoa, jota yksin voisi olla työlästä löytää.

On äärettömän hyödyllistä kuulla toisten kommentteja omista teksteistä, mutta hyötyä saa myös siitä, kun kertoo ääneen tekstistä, sen sisällöstä, tavoitteista ja ongelmista. Usein jo toisille kertominen saa itsen tajuamaan, mistä homma kiikastaa, mitä oikeastaan olen kirjoittamassa, mikä itse asiassa on tarinan teema ja tarkoitus. Muistan ohjelmoinninkurssilta vastaavanlaisen ilmiön: jos joku tehtävä ei auennut opiskelijalle ja kun hän kysyessään neuvoa siihen joutui selittämään, mikä hänen ongelmansa oli, kävi usein niin, että heti kysymyksen lähetettyään hän tajusi, miten tehtävä piti ratkaista.

Innostuneen ja kannustavan kirjoittajapiirin ansiosta osallistuin kesällä piiiiitkääääästä aikaa myös yhteen kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Oulun kirjailijaseuran järjestämä spekulatiivisen fiktion kilpailu. Työstin siihen yhden vanhan idean, joka oli jäänyt pölyttymään kovalevylle muutaman rivin mittaiseksi aloitukseksi. Niin siinä sitten kävi, että 3. sija napsahti minulle. 😀
Kilpailun tulokset ja palkitut tekstit voi käydä lukemassa tältä sivulta.

Espanjan opiskelua kirjoittaen

Toinen piristävä kirjoittamisjuttu tänä syksynä on itse asiassa monivuotinen unelmani, joka nyt toteutui. Osallistun Vantaan aikuisopiston espanjan kirjoituskurssille. Kyseessä on verkkokurssi: opettaja laittaa maanantaiaamuisin yhden tai kaksi aihetta, joita opiskelija voi sitten aika vapaasti käsitellä omissa teksteissään. Toinen teksti lähetetään opettajan tarkistettavaksi ja toisen voi halutessaan kirjoittaa Itslearning-alustalla olevalle kurssin alueelle. Olen käsitellyt aiheita tosi vapaasti ja aina kun on ollut mahdollista, olen kirjoittanut fiktiivisen tarinan, koska minua kiinnostaa espanjan kielessä juuri fiktiivinen kirjoittaminen. Asiakirjoittaminen lähinnä pitkästyttää; tuttu ilmiö jo kouluajoilta. 😉

Kieltä oppii ihan eri tavalla, kun yrittää ilmaista asioita kirjoittamalla. Koska olen opiskellut espanjaa niin kauan, tekstien kirjoittaminen helpolla kielellä ei tuota suuriakaan vaikeuksia, mutta koska haluan oppia lisää, haastan itseäni käyttämään rakenteita ja ilmauksia, joista en ole ollenkaan varma. Samoin pyrin käyttämään rakenteita, jotka ovat jääneet minulle hämäräksi. Opettaja tarkistaa tekstin ja antaa siitä palautteen, josta näen, missä tein virheitä ja missä onnistuin. Erittäin hyödyllistä!

Yhden espanjankielisen tekstin laitoinkin kotisivulleni. Kyseessä on uusi versio H. C. Andersenin sadusta Punaiset kengät. Tämä oli minulle entuudestaan vieras satu, mutta kun luin siitä yhden version espanjaksi, olin aika järkyttynyt, koska oikeasti sen moralismi ja asenteet olivat ihan syvältä. Tehtävämme oli siis kirjoittaa jokin vanha satu uusiksi. Ja todella uusiksi sadun pistinkin. Nautin suunnattomasti, kun sain tuulettaa pölyistä satua kunnon girl powerilla. 😀 Las zapatillas rojas löytyy täältä.

Kielet resonoivat keskenään

Ja sitten kävi niin, että kirjoittamiseni alkoivat keskustella keskenään ja tästä vuoropuhelusta syntyi kuin syntyikin uutta tarinaa.

Espanjan kirjoituskurssilla meillä oli yhtenä tehtävänä kirjoittaa teksti käyttäen taikanoppien antamia kuvia. Noppia käytiin siis heittämässä täällä. Minulle nopat antoivat seuraavat kuvat: sateenvarjo, paperit, robotti, hiiri ja kirjekuori. Kun aloin kirjoittaa tekstiä espanjaksi, huomasin, että se väen väkisin alkoi mennä säemuotoon. Ämpyilin ensin vastaan, mutta hävisin 0-6. Teksti halusi syntyä säeproosana. Piste. Yksi kirjoittajapiirimme jäsen kirjoittaa hienoa säeproosaa, ja luettuani näitä tekstejä ehkä jotain siis tarttui minuunkin.

Niinpä sitten kirjoitin kahden ihmisen fiktiivisen kohtaamisen espanjaksi vapaaseen säemuotoon (ei siis mitään riimityksiä). Kun olin saanut tekstin valmiiksi ja lähettänyt sen espanjanopettajalle, päätin käännättää sen kuukkelilla englanniksi, ja työstäessäni enkkuversiota ja korjatessa kuukkelin virheitä päätinkin äkkiä kirjoittaa tekstin myös suomeksi ja säemuotoon senkin. Pistin suomiversion kirjoittajapiirille, ja luultavasti juuri kannustavien kommenttien ansiosta tarina alkoi elää minussa, ei tyytynyt siis jäämään neljän sivun mittaiseksi, vaan on nyt kasvanut 30 liuskan pituiseksi (muiden kirjoittamisprojektien ohella). Ja tarinan jatkollekin alkaa olla jo raameja pääni sisällä. 🙂

Otsikkoon palatakseni

Kirjoittamista pidetään usein yksinäisten susien yksilölajina. Ja sitäkin se varmasti on. Täytyy sietää yksinäisyyttä, ja siitä täytyy myös pystyä nauttimaan. Kirjoittaja tarvitsee tilaa ympärilleen ja pään sisälle. Mutta samalla huomaan, että itse tarvitsen myös samanhenkisiä ihmisiä, jotta ylipäätään jaksan tuottaa tekstiä ja tarinoita. Täytyy olla yhteyksissä ihmisiin, jotka kamppailevat samojen pulmien ja asioiden kanssa. Tämähän pätee kaikkeen, ja myös kirjoittamiseen.

Avoimen lopun sietämätön keveys

Tässä päivänä muutamana satuin katsomaan Espanjan televisiosta Arctic-nimisen elokuvan vuodelta 2018. Tämä espanjaksi dubattu islantilainen elokuva kertoi Overgård-nimisen miehen henkiinjäämistaistelusta pohjoisnavalla. Hänen pienkoneensa oli syöksynyt alas, kaveri kuollut ja hän ankaran luonnon armoilla keskellä jäätikköä. Espanjaa tätä elokuvaa katsellessa ei paljoakaan tarvittu, sillä pääosaa esittävälle Mads Mikkelsenille ei montaa vuorosanaa ollut annettu ja filmin toinen henkilö oli tajuttomana lähes koko ajan.

Jotenkin kuitenkin jäin koukkuun seuraamaan Mikkelsenin lähes puolitoista tuntia kestävää ähellystä. Halusin nähdä, selviytyykö mies ja miten se tapahtuu. Jälkikäteen mietin, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken, sillä lopun ratkaisu oli avoin. Katsoja sai päättää, selviytyikö mies vai ei. Kumpikin vaihtoehto oli filmillisesti ihan yhtä todennäköinen. Toki optimistisena halusin ajatella, että selviytyi: muuten kaikki koettelemukset ja taistelut olisivat menneet hukkaan, mutta itse elokuva ei antanut tällaista helpottavaa päätöstä. Katsoja jäi ikään kuin tyhjän päälle, vaikka pakko myöntää, että loppu oli taitavasti toteutettu.

Yleensä pidän avoimista tai puoliavoimista lopuista. Ne jäävät kutkuttamaan mielen pohjalle, ja niihin alan kehitellä omia tarinoita ja juonikuvioita, että mitä sitten tapahtui. Arcticin katsottuani ymmärrän kyllä paremmin myös niitä, joita avoimet loput yleensä ärsyttävät.

Miksi tarinoihin sitten tehdään avoimia loppuja? Ei varmaan lukijan tai katsojan kiusaksi, ainakaan pelkästään. 😉

Tutuin – ja ehkä ärsyttävin – avoin loppu meille kaikille on kaiketi TV-sarjoissa käytetty cliffhanger. Sarjan jakso tai tuotantokausi lopetetaan kiperään tilanteeseen. Myös kirjasarjoissa tätä on valitettavasti käytetty. Päähenkilö on jätetty makaamaan koomaan, ja lukija saa sitten odottaa seuraavaa kirjaa vuoden päivät nähdäkseen, selviääkö henkilö. No, yleensä tällainen on turha cliffhanger, sillä kyllähän lukija tietää, että henkilö selviää, koska sarjasta on tekeillä trilogia tai jotain vielä pitempääkin henkilön ympärille. Kaikki myös tietävät, että cliffhangereillä yritetään koukuttaa katsoja tai lukija jatkossakin tarinan äärelle. Kysymys kuuluukin: miksi cliffhangereitä vielä käytetään lopetuksissa, kun kaikki jo tietävät sen agendan? Ovatko tekijät niin epävarmoja oman teoksensa laadusta, että yrittävät kalastaa katsojaa tai lukijaa tällaisella vähän köyhällä tavalla? Toisaalta he toki voivat olla hyvinkin ajan tasalla; sekä kirjoja että TV-sarjoja ilmestyy niin valtavia määriä, että taistelu lukijoista ja katsojista voi olla aika epätoivoista. Silloin kaikki keinot ovat ehkä sallittuja, cliffhangeritkin.

Sivuhuomautus: Ihan ehdottomasti mieleenpainuvin cliffhanger minulle oli Babylon 5 -scifisarjan 3. tuotantokauden viimeinen jakso Z’ha’dum. Sitä en unohda.

En ole mikään cliffhangerien ystävä, vaikka viime aikoina olen opetellut käyttämään niitä tarinan sisällä. Kyllä niille sopivasti käytettynä voi löytyä paikkansa, mielellään ei kuitenkaan lopetuksissa. Mutta jännitystarina tai trilleri voi olla hyytävän jännittävä ilman cliffhangereitäkin, sanokoon Dan Brown mitä tahansa. 😉

Tarinaan voi jäädä avoin tai puoliavoin loppu yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kirjoittaja näe tarinaa eteenpäin. Tarina siis loppuu häneltä siihen. Tarina ikään kuin on kertonut itsensä alusta loppuun. Minulle on käynyt silloin tällöin näin. Kun sitten joku lukija on sanonut, että tarinaan voisi kirjoittaa lisää tai toisen tarinan jatkumaan edellisestä, me quedo en blanco, kirjaimellisesti, näen vain valkoista, koska tarinahan oli siinä. Kaikki tuli kerrottua tästä tarinasta. Piste.

Toisinaan tarinan päähenkilö ei selvästikään halua suljettua loppua. Kun hänelle yrittää tarjota erilaisia lopetuksia, hän ämpyilee vastaan ja kiemurtelee niistä eroon. Tällöin lopetuksena voi kokeilla antaa suunnan, minne päähenkilö katsoo. Valinnat ovat avoimia, mutta päähenkilölle on avautunut ovi. Monesti päähenkilöt tykkäävät tällaisesta. Ja usein myös kirjoittajakin. Lukijat voivat olla sitten montaa mieltä. 😀

Tarinan rakenne voi myös vaatia avoimen lopun. Suljettu lopetus saattaisi siinä tapauksessa tuntua tökeröltä. Sama pätee juoneen ja teemaan. Varsinkin novelleissa, joissa tilaa on vähemmän, voi olla kömpelöä yrittää solmia kaikki nauhat kiinni lopussa. Parempi on silloin antaa ainakin joidenkin lankojen jäädä röpsöttämään auki ja liehumaan tuulessa.

Lopetuksissa ja muutenkin kirjoittajan pitäisi luottaa lukijaan. Rautalangan vääntämistä tarvitaan vain käyttöohjeissa. Kaunokirjallisessa tekstissä kirjoittajan pitäisi antaa lukijalle liikkumatilaa, eikä kaikkea tarvitse selittää loppuun asti. Mutta toki on tekstejä, jotka sulkeutuvat lopussa ihan itsestään hyvinkin tiukkaan solmuun, ja sekin on tietysti täysin okei.

Mitäkö tällä kuvalla on tekemistä tämän jutun kanssa? No, se sopisi kuvitukseksi työn alla olevaan novelliini, jonka loppua en vielä näe. Lohdullista on tietää, että niinkin kokenut kirjoittaja kuin Stephen King ei tiedä edes juonta – lopusta puhumattakaan –, kun aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Kirjoittamisesta-nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka aloittaa kirjan alkuasetelmasta, jonka täytyy olla niin mielenkiintoinen, että hänkin haluaa tietää, mitä tarinassa tapahtuu. Ehkä siis kirjoitan novelliani kaikessa rauhassa ja katson, miten siinä käy. Ja jos loppu ei halua syntyä hyvällä, kysyn päähenkilöltä, miten hän haluaa tarinansa päättyvän. Jos hän nyt sitä haluaa ollenkaan. 😉

 

 

Pulinat pois ¡y sanseacabó!

Turun työväenopiston kurssi-info ensi syksylle julkaistiin tällä viikolla, ja se saattoi olla pettymys monelle entiselle opiskelijalle. Ainakin itse olin hyvin pettynyt ja haikea, kun oma espanjankurssini ei ollut saanut enää jatkoa. Tarjolla ei ole toista minulle sopivaa kurssia; tarjonnan paino näyttääkin olevan alkeissa ja koulumaisessa oppikirjaopiskelussa. On siis sanottava hyvästit espanjanopiskelulle työviksessä ja yritettävä etsiä opiskeluapua muualta tai/ja luotava ystävien kanssa oma opiskeluryhmä. Sellainen tunne tuli, että työväenopisto näytti vanhoille opiskelijoille ovea ¡y sanseacabó! Onneksi sentään italian kielessä opiskelen vielä alkeita ja voin jatkaa saman kivan opettajan pitämällä ”toisella luokalla”.

Tässä päivänä muutamana lueskelin Zendalibrosin sivuilta artikkeleja aiheesta, miten opitaan kirjoittamaan jonkun kirjailijan kanssa. Tässä artikkelisarjassa kerrotaan eri kirjailijoiden tekniikoista. Ensimmäinen artikkeli, jonka luin, oli Aprender a escribir con Elvira Navarro. Sen lisäksi että opin artikkelista mm. käteviä kirjoitus- ja editointitekniikoita, poimin tekstistä muutamia hauskoja ilmauksia. Navarro on Espanjassa hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta käsittääkseni hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

… y sanseacabó

Suomen kielessä meillä on käytössä useita sanontoja tilanteisiin, kun haluamme päättää keskustelun kuin seinään siten, että toisen täytyy tehdä, niin kuin me haluamme tai vastaväitteitä ei ainakaan noteerata. Sillä siisti, sillä sipuli, pulinat pois, ja piste. ”Nyt nukkumaan joka sorkka, ja pulinat pois!”

Myös espanjan kielessä on lukuisia ilmauksia tällaiseen tilanteeseen. Navarroa käsittelevästä artikkelista silmiin osui sanonta ¡y sanseacabó! Ja kyllä, kaikki kirjoitetaan Fundeun mukaan yhteen, vaikka sanontaa voi nähdä myös erikseen kirjoitettuna san se acabó. ”He dicho que salgas, ¡y sanseacabó!” Sanontaa käytetään myös tilanteissa, joissa jokin vain loppuu ilmauksen ”se acabó” tilalla.

En un santimén

Etsiskelin netin avaruudesta sanseacabó-sanonnan alkuperää, mutta sitä ei ilmeisestikään tunneta. Kaikenlaisia arvailuja kyllä tuli vastaan. Yksi veikkaus on, että sanonnalla olisi jokin yhteys sanaan santimén, joka tarkoittaa hyvin lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi lauseen ”Lo arreglaremos en un santimén.” voisi kääntää näin: Järjestämme sen hetkessä.
(en un santimén = in no time at all)

Santimén-sanan taas arvellaan tulevan latinankielisen rukouksen lopusta ”In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti. Amen”, jossa kaksi viimeistä sanaa nopeasti sanottuna saattavat kuulostaa samalta kuin santimén. Tiedä sitten, pitääkö tämäkään paikkaansa.

Muita tilanteen päättäviä sanontoja

Sanseacabón synonyymejä ovat mm. ”y santas pascuas”, ”y ya está”, ”ya está y punto”, ”y punto”, ”y punto final” ja ”punto pelota”. Kyselin yhdessä Facebookin espanjankielisessä ryhmässä lisää synonyymejä; ja sieltähän tuli monenlaisia ilmaisuja. Tässä kaksi niistä.
Meksikossa kuulemma sanotaan ”ya estuvo, tan-tan”. Tälle en löytänyt varmistusta netistä, joten en tiedä, onko hyvinkin paikallinen ilmaus ja mikä sävy sanonnassa on. Kuubassa käytetään eräästä tunnetusta laulusta poimittua sanontaa ¡Chirrín chirrán!, joka kuulostaa tosi hauskalta. La Jiribilla -sivustolla kuitenkin kerrotaan, että se viittaa pikemminkin välirikkoon tai epäonnistumiseen loppuvaan tilanteeseen ja on siten lähes antonyymi sanonnalle ”matao y salao”, joka taas tarkoittaa, että kaikki meni ja päättyi odotetusti. Yhden nettisaitin mukaan ¡Chirrín chirrán! on englanniksi ”that’s all folks”, joka kuulostaa kyllä aika neurtaalilta. Kuten aina kun sompaillaan kielestä toiseen, sanojen ja sanontojen sävyt vaihtelevat.

Sanojen ja sanontojen metsästely jatkuu. 😀

Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Naiskohtaloita

Tässä artikkelissa heitän silmäyksiä kolmeen kirjaan, joiden kirjoittajat ovat naisia, samoin päähenkilöt.
Maria de la Pau Janer: Las mujeres que hay en mí (Planeta 2002)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018, e-kirja)
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Otava 2017, e-kirja)

De la Pau Janerin kirjan nappasin mukaani kevään viimeiseltä espanjantunnilta, jonne opettajamme toi omia kirjojaan meille. Aloin lukea kirjaa kesän alussa. Huomasin aika pian, että tätä kirjaa ei voinut lukea nopeasti. Kirjasta puuttuu juoni… tai no, ei se varsinaisesti puutu, mutta se kulkee jossain pohjalla ja pääpaino on kuvauksessa. Yleensä espanjankielisissä romaaneissa juuri kuvaus on se hankalin ja työläin osa-alue, vaikea ymmärtää, mutta ei tässä kirjassa; näitä kuvauksia oli mukavan helppoa ymmärtää, kunhan malttoi lukea hitaasti ja keskittyneesti. Niinpä luin kirjaa pikkuhiljaa, lyhyen pätkän kerrallaan, ja samaan aikaan luin muita kirjoja, joita saattoi lukea nopeammin.
Kirjan kieli on hyvin täyttä, niin kuin kuvauksellinen kieli usein on. Päähenkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuvataan pikkutarkasti, kiireettömästi. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan: isoäiti-Sofían, äiti-Elisan ja tytär-Carlotan. Naiset elävät – kukin vuorollaan – suojattua ja etuoikeutettua elämää, näennäisesti särmätöntä, mutta johon kuitenkin sisältyy traagisia kohtaloita. Ketään ei voi suojella elämältä eikä kuolemalta.

Kirjan tsehovilainen tunnelma ja käsittelytapa innosti myös minua kokeilemaan tällaista pysähtynyttä tunnelmaa ja kirjoittamistapaa, ja melkein kuin itsestään aloin kirjoittaa espanjankielistä lyhytnovellia, jonka työnimeksi – ja myös lopulliseksi nimeksi – tuli Las noches de terciopelo. Tämä novelli on luettavissa kotisivuillani.

Katja Ketun kirja Rose on poissa on myös täynnä kuvausta, mutta aiheeltaan ja tyyliltään se on täysin erilainen kuin De la Pau Janerin kirja. Ketun kirjan kieli on häikäisevän rikasta, täynnä sanoja, joita en tuntenut enkä koskaan ollut kuullutkaan. Myös maailma – reservaatissa asuvien intiaanien ja suomalaisten yhteiselo – oli minulle täysin vierasta. Tässäkin mielessä kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä missä De la Pau Janerin naiset elivät suojattua elämää ja miehet olivat hyviä ja sympaattisia, ehkä vähän särmättömiä, Ketun naiset elävät suojattomassa, kovassa maailmassa, missä miehet käyttävät naisia surutta hyväkseen. Luin näitä kirjoja yhtä aikaa ja pääsin molemmissa loppuun samana päivänä. Vastakohtaisuus korostui, mutta samalla tuli mietittyä, miten erilaisia naiskohtaloita on ja on ollut olemassa ja miten kaikki riippuu onnesta: se, millaiseen perheeseen ja yhteisöön satut syntymään, määrää pitkälti elämäsi.

Näiden kirjojen jälkeen luin Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan ensimmäisen osan Myrkkykeiso. Kyseessä on viihteellinen salapoliisiromaani, joka sijoittuu hauskasti Turkuun. 😀 Heti kärkeen on sanottava, että en varmaankaan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, vaikka päähenkilö-Ellen onkin samaa ikäluokkaa. En vain pystynyt samaistumaan tähän modernisoituun Mrs. Marpleen. Tuntui, että Elleniin oli liimattu tietoisesti ominaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, joka meillä on tuollaisesta kuuttakymmentä lähestyvästä keskiverto-täti-ihmisestä. Toisaalta hyvä niin! Että stereotypioita ravistellaan ja rikotaan. Ehkä vika olikin tässä tapauksessa lukijassa, kun ylipirteä ja kaikkialle nokkansa työntävä Ellen pikemminkin ärsytti. Kirjassa on monta kertojaa, ja tarinaa levitetään alussa mallikkaasti moneen suuntaan, niin että lukija saa mukavasti pähkinöitä purtavaksi. Mitä Mirkalle on tapahtunut? Onko hän kuollut vai kadonnut omasta tahdostaan? Jos hänet on murhattu, niin kuka on murhaaja? Tämä kirja on hyvää matkalukemista, johon voi uppoutua lentokoneessa, junassa tai asemilla vaihtoa odottaessa.

Näin on syksy saapunut, ja espanjankurssikin ehti jo alkaa. Vielä on kuitenkin puhelimessa e-kirjoja lukematta, ja kirjaston varauslistaltakin tulla pingahti äsken tieto, että yksi kirja olisi noudettavissa. Mikäpä on ihanampaa kuin käpertyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa syysiltoina, kun ulkona on pimeää, myrsky ulvoo nurkissa ja sade raapii ikkunoita.

Lukemisiin!

PS. Ai niin, lukaisinhan elokuun lopussa myös TaoLinin Kaunis maailma -novellikokoelman (Enostone 2019). 🙂

Fan fiction – fiktiota fiktiosta

Oletko joskus miettinyt, mitä elokuvan, TV-sarjan tai kirjan henkilöille voisi tapahtua teoksen ulkopuolella, tai spekuloinut, mitä seuraavassa kappaleessa tai jaksossa tapahtuu? Tai muuttanut mielessäsi tapahtumia tai loppuratkaisun haluamaasi suuntaan? Monet lukijat ja katsojat varmaan miettivät vaihtoehtoisia ratkaisuja tai sivujuonen käänteitä tietämättä, että he itse asiassa harrastavat näin tehdessään eräänlaista fan fictionia.

Fan fiction (tai suomeksi myös fanifiktio) on siis lyhykäisyydessään fiktion tekemistä fiktiosta. Alkuperäinen fiktio voi olla kirja, peli, TV-sarja, sarjakuva, elokuva tai jokin muu fiktiivinen teos. Fan fiction käyttää hyväkseen jo luotua maailmaa ja sen puitteita, henkilöhahmoja ja tapahtumia. Päähenkilöille voi luoda uusia seikkailuja, sivuhenkilöille antaa enemmän painoarvoa ja palstatilaa tai kehitellä kokonaan uusia tyyppejä, jotka kohtaavat alkuperäisiä henkilöhahmoja. Tarinoihin voi luoda sivujuonia, yksittäisiä tapahtumia ja keskusteluja.

Joku voi miettiä, miksi ihmeessä ylipäätään tehdä fan fictonia, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, miten voi olla tekemättä. Niin kauas lapsuuteen kuin muistan, olen aina harrastanut fanficiä, vaikken ole sitä paljonkaan kirjoittanut. Fiktiiviset teokset ruokkivat mielikuvista, ja minusta on oikeastaan mahdotonta estää mielikuvituksen vapaata lentoa. Sehän olisi ”kuin surmaisi satakielen”. 😉

Fan fiction liittyy yleensä fanittamiseen. Kun jokin fiktiivinen teos kolahtaa, sykähdyttää, herättää monenlaisia voimakkaita tunteita ja ajatuksia, ei ehkä haluakaan hyvästellä ihan heti rakkaita henkilöhahmoja tai maailmaa, jossa on viettänyt tuntikausia, vaan haluaa jatkaa yhteistä aikaa. Silloin fan fictionin luominen tulee apuun: voi vielä hetkisen viettää laatuaikaa näiden ystäviksi tulleiden henkilöhahmojen kanssa tai kuljeksia maailmassa, joka tuntuu yhtä rakkaalta ja tutulta kuin kotikaupunki.

Fan fiction voi tulla apuun myös silloin, kun kirjoittaja kärsii writer’s blockista eikä pääse omissa teksteissään eteenpäin. Tällöin voi kokeilla kirjoitustulpan avaamista kirjoittamalla rennosti ja ilman kritiikin tappavaa vaikutusta jotain kevyttä, kuten fanficiä. Kun kynä on taas lämmennyt, voi siirtyä uudestaan omien maailmojen ja henkilöiden tarinoihin.

Fan fiction kielenopiskelussa
Olisiko vieraan kielen opiskelijalle hyötyä fan fictionin kirjoittamisesta? Kansalaisopistojen kielikursseilla ei yleensä opetella ilmaisemaan itseä kirjoittamalla. Tämä saattaisi monille siellä opiskeleville olla ehkä luotaantyöntävää tai liian työlästä, koska opiskelu näissä laitoksissa on monille ”vain” vapaa-ajan harrastus (joillekin se on kyllä paljon enemmän!). Mutta kirjoittamisesta on kyllä hyötyä kielenopiskelijalle. Sanat ja rakenteet jäävät ihan eri tavalla päähän, kun ne kirjoittaa paperille tai tietokoneeseen. Kirjoittaessa joutuu tarkistamaan sanojen oikeinkirjoitusta, verbien taivutuksia, prepositioiden käyttöä ja yleensä kaikkea kieleen liittyvää. Se on huomattavasti tehokkaampaa kuin pelkkä lukeminen. Fan fiction olisi tässäkin mainio väline, koska silloin ei tarvitse lähteä siihen työlääseen prosessiin, jossa kaikki täytyy luoda itse alusta alkaen. Toki kielen kirjoittamista voi harrastaa myös vaikkapa pitämällä päiväkirjaa vieraalla kielellä, mutta fiktion kirjoittaminen vaatii yleensä monimutkaisempien rakenteiden käyttöä. Kun lukee ensin kirjan vieraalla kielellä ja sen jälkeen pyrkii kirjoittamaan tekstiä samalla tyylillä ja ehkäpä kirjailijan käyttämiä ilmauksia mukaellen, hyöty kielenopiskelulle on kiistämätön.

Fan fiction ja netissä julkaiseminen
Internetistä löytyy saitteja, joissa fanit julkaisevat kirjoittamiaan fan fiction -tarinoita toisille saman teoksen faneille. Paljon löytyy tekstejä Harry Potterin, Sormusten herran, Buffyn ja erinäisten scifi-sarjojen maailmoista ja henkilöistä. Mutta miten on tekijänoikeuden laita? Onko tämäntyyppinen fanittaminen sallittua ja missä menee raja sallitun ja kielletyn välillä? Raja on epämääräinen ja häilyvä. Fan fictionilla ei tienata rahaa, joten se ei syö alkuperäisen tekijän palkkioita. Päinvastoin, oikeastaan. Vaikka suosituimmat fanfic-kohteet eivät tällaista ilmaista mainosta tarvitsekaan, koska nauttivat jo ennestään suuren yleisön suosiota, niin eihän siitä haittaakaan yleensä ole. Tuntemattomille teoksille julkinen fan fiction sen sijaan saattaa sopivassa paikassa tuoda lisää tunnettavuutta ja olla siten silkkaa mainosta, jonka avulla teoksen ehkä löytävät nekin, jotka eivät siihen muuten törmäisi.

Koen niin, että netissä julkaistavan fan fictionin tulisi aina olla jonkinlainen kunnianosoitus alkuperäiselle teokselle. Ja sellaiseksi toivon, että lukijat voivat kokea pienen fanfic-kokeiluni, jonka julkaisin kotisivuillani. La carta de Ernesto on kunnianosoitus Carlos Ruiz Zafónille, joka on yksi lempikirjailijani, ja erityisesti hänen vuonna 2016 julkaistulle kirjalle El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti). Samalla harjoittelin hieman prepositioiden käyttöä kevään viimeistä espanjan tuntia varten. (Tekstin kielivirheet ovat ihan omia mokiani. 😀 )

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Erään tekstin taustoja

Vaikkei elämä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, kuten Ritva Hokka totesi runokirjassaan Petonainen ja pikkuvaltiatar (WSOY 1986), niin silloin tällöin elämässä tulee eteen pieniä tilanteita, joista haluaisi muistaa tunnelman, tunteet ja tapahtumankin. Ne ovat niitä hetkosia, jotka popsahtavat vastaan odottamatta ja jotka muuttavat ratkaisevasti omaa mielentilaa, ajatusten suuntaa ja tunteita. Mutta ne ovat niin pieniä ja nopeita, että aika haalistaa ne pikavauhtia ja ne unohtuvat kaiken muun touhotuksen keskellä. Ellei niitä kirjoita muistiin.

Yksi tällainen tapaus sattui minulle maaliskuun puolivälissä. Vain puolisen tuntia elämästäni, kun värjöttelin Eerikinkadulla linja-autoa odottaen ja kun matkustin sillä kaupunginosaan, ylioppilaskylään, jossa en ollut käynyt opiskeluvuosien jälkeen. Naismuistiin siis.

Halusin tallentaa parempaan muistiin kuin omaani tuon pienen pätkän elämästäni, vangita sanoin mielentilan muutoksen, tunteet ja pienet tapahtumankäänteet. Kirjoitin tapahtumaa päässäni, jotta en unohtaisi sitä, odottaen sopivaa hetkeä, että ehtisin kirjoittaa sen iCloudiin, mutta muut asiat (mm. Python-kurssi ja juuri alkanut Blender 3D -kurssi) veivät kaiken energian. Sitten muistin espanjanopettajani vinkkaaman kilpailukutsun: Suomen espanjanopettajat ry. järjesti taas tänäkin vuonna kirjoituskilpailun, ja aikuisopiskelijoiden sarjan aihe La vida te da sorpresas tuntui sopivan tähän omaan pikku tapahtumaani oikein hyvin. Pienetkin yllätykset kun ovat yllätyksiä. Vaikka kilpailukutsussa oli sana redacción, joka tarkoittaa lähinnä ainekirjoitusta tai kirjoitelmaa, päätin kirjoittaa kokemani hieman kaunokirjallisempana, novellimaisempana, jotta saisin siihen sen tunnelman, jonka halusin muistaa.

Saattaa kuulostaa hyvinkin omituiselta, että valitsin vieraan kielen tämän tapahtuman muistiin laittamiseen. Eikö espanja vie paljon kauemmin aikaa kuin suomeksi kirjoittaminen? Kirjoittamisessa kaikkein suurin ja aikaa vievin osa on tietää, mitä kirjoittaa. Kun tietää, mitä haluaa kirjoittaa ja millä tyylillä, niin loppu on silkkaa laskettelua ja nauttimista. No, ei kyllä ole, ei ainakaan minulla, ei ainakaan kun kirjoitan suomeksi. Sillä äidinkielellä kirjoittaessa tarjolla ovat kaikki nyanssit, sanonnat, tyylit ja sanat. Jokainen lause täytyy miettiä tarkkaan, koska se avaa tietyt polut eteen ja niitä polkuja on lukuisia. Valitse niistä sitten! Niitä makustelee ja yrittää valita oikeat sanat, joissa on oikea sävy ja jotka johtavat kohti oikeaa osoitetta. Ja koko ajan on tunne, että olen menossa väärään suuntaan.

Espanjaksi kirjoittaminen on huomattavasti suoraviivaisempaa. Vieraan kielen sävyt ja ilmaukset eivät ole läheskään sillä lailla hallussa kuin äidinkielessä. Sanasto on huomattavasti vaatimattomampi. Valittavia polkuja paljon vähemmän. Kirjoittaminen on pelkistetympää, teksti askeettisempaa. Mutta tietyn kielen valinta tekstille tarkoittaa myös sitä, että mukana tulee kulttuuri. Kieli ei liiku mihinkään ilman kulttuuria, josta se kumpuaa ja jossa se elää.

Kielen lisäksi tekstiin vaikutti myös se, että nyt kirjoitin sitä kilpailua varten, en vain itselleni. Ja vielä sekin, että kilpailukin kohdistui kieleen, espanjaan. Kaikki tällainen vaikuttaa tekstiin – halusipa sitä tai ei –  ja siinä tehtäviin valintoihin, näkökulmaan ja painotuksiin. Kielikuviin.

Jos olisin kirjoittanut tekstin suomeksi, se olisi erilainen, vaikka tapahtumat olisivatkin samat. Niin se vain menee. Kieli vaikuttaa siihen, miten asioita katsomme, miten me ne näemme. Silti tekstiä nyt lukiessani koen, että sain tuotua siihen juuri ne tunteet, tunnelmat ja mielentilan muutokset, jotka halusin muistaa ja tallentaa. Sillä tekstiä kirjoittaessani tärkeintä oli kuitenkin kaikki tuo ja itse kilpailu oli sittenkin vain potku persauksiin, kimmoke että uhrasin yhden lauantai-iltapäivän tekstin kirjoittamiseen ja muutaman illan sen työstämiseen (mikä käytännössä tarkoitti, että kirjoitin tekstiä hieman lisää, kun sitä olisi pitänyt hieman tiivistää).

Se, että menestyin tekstilläni kilpailussa, tuntuu tietysti tosi hyvältä. Että joku toinen tai jotkut olivat tykänneet tekstistä. Elämä ei ehkä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, mutta joistakin kokemuksista voi toi tehdä kaunokirjallisia tekstejä… tai jotain sinne päin. 😉

Parasta tässä prosessissa oli silti itse kirjoittaminen. 🙂

(Kilpailuteksti on luettavissa täällä. Sieltä löytyy myös karvalakkikäännös suomeksi.)

Ymmärtäminen on vaikea taitolaji

Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.

Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.

Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.

Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?

Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.

EU ja Katalonia

Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.

Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.

Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.

Modernia lyriikkaa ei ymmärrä kuin muutama hassu?

Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…

Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.

”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”

Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂

Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?