Ymmärtäminen on vaikea taitolaji

Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.

Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.

Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.

Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?

Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.

EU ja Katalonia

Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.

Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.

Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.

Modernia lyriikkaa ei ymmärrä kuin muutama hassu?

Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…

Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.

”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”

Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂

Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?

 

Mainokset

Rikkaruohoja tekstissä

Lukiessani Javier Sierran kirjaa El maestro del Prado y las pinturas proféticas (Planeta 2013) mieleen tulvahti muistoja takavuosilta. Kirjoittelin aikoinaan ahkerasti novelleja ja kuuluin kirjoittajapiiriin, jossa lähiluimme toistemme tekstejä. Piirissä sain kuulla suorasukaisia – ja monesti ah niin terveellisiä kommentteja – helmasynneistäni. Yksi niistä oli hullun lailla. Jonkun kaverin mielestä tämä oli minulle tyypillinen ilmaus, eikä – kaverin ilmeestä ja äänensävystä päätellen – mitenkään suotava sellainen. No, luultavasti käytin ilmausta korkeintaan kerran per novelli, mutta kaverin kommentin jälkeen kiinnitin siihen kyllä huomiota ja saatoin vaihtaa toiseen ilmaukseen. Selvästikään sanonta ei minun korvissani ollut niin vahva kuin lukijoiden, joten editointi oli paikallaan.

Toinen helmasyntini oli siihen aikaan koirat. Niillä oli tärkeä rooli melkein jokaisessa novellissani, runoista puhumattakaan. Lähilukijani esittivätkin yhdessä vaiheessa toiveen, että kirjoittaisin edes yhden novellin, jossa ei olisi koiria. Se oli vaikeaa, koska koirilla oli tapana tepsutella teksteihini heti kun silmä vältti. Ja jos koira asettuu taloksi novelliin, sitä ei pysty sieltä enää ulos häätämään. Ihmisiä on paljon helpompi heittää teksteistä huitsin nevadaan kuin koiria!

Jokaisella kirjoittajalla on omat helmasyntinsä, ja ne olisi hyvä tietää. Yleensä ne ovat pieniä mitättömiä sanoja, joita popsahtelee tekstiin huomaamatta. Tyypillisiä rikkaruohoja ovat sellaiset sanat ja ilmaukset kuin niin kuin, ja, kun, ehkä, jopa, myös, sillä ja muut vastaavat. Ja-sana lauseen edessä on turha, ja silti me sitä käytämme. Lukion äidinkielenopettajani sai helposti raivon partaalle, jos kirjoitti pisteen jälkeen ja-sanan. Toivottavasti hän ei näe näitä tekstejäni, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, hän oli symppis ja luotettava opettaja, meillä synkkasi tosi hyvin (näin hänet tänään Citymarketissa, eikä hän ollut muuttunut paljoakaan, sama pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies). Kuin-sanan poistaminen tekstistä on yleensä aika helppoa; teksti vain jäntevöityy ja tiivistyy. Samoin muut pikkusanat voi poistaa, korvata toisella sanalla tai rakentaa lause uudella tavalla.

Omat helmasyntini pikkusana-alueella ovat tämä, tuo, se ja niiden monikkomuodot sekä mutta. Ensinmainitut on helppo poistaa tekstistä, ja jopa kirjoittamisvaiheessa pystyn niitä blokkaamaan – ainakin aika ajoin. Mutta on hankalampi tapaus. Sen poistaminen yleensä muuttaa ajatuksenkulkua. Siinä, missä kuin-sana vie ajatusta eteenpäin kuin lempeillä laineilla, mutta-sana on aina hyppy sivuun ja suunnanmuutos. Varomattomassa käytössä sillä voi olla myös vähättelevä merkitys tai vaikutus kuin mattoa vedettäisiin jalkojen alta. Monetkaan lukijat eivät pidä siitä, että heidän jalkojensa alta jatkuvasti vedetään mattoa. Kukapa pitäisi! Mutta-sanalla kuitenkin saa tekstiin nopeasti ja helposti syvyyttä, olipa se sitten aitoa tai näennäistä. Mutta-sanoja käyttäen voi myös kuvata kompleksisen ihmisen sisäistä ajatuksenjuoksua. Kun henkilölle elämän yksinkertaisetkaan asiat eivät ole helppoja. Kun neuroosit, ujous ja ihmisarkuus pitävät pihdeissään. Jos mutta-sanat jättää näistä kuvauksista pois, tekstistä tulee dynaamisempaa ja vahvempaa, mutta se ei välttämättä enää kuvaa henkilön sisäistä maailmaa oikein. Mutta-sana auttaa kuvaamaan sitä, kuinka ristiriitaiset ajatukset ja tunteet kuluttavat ja heikentävät henkilön energiaa, syövät elämänvoimaa. Mutta liika on liikaa. 😉

Mikä sitten olisi Sierran helmasynti, koska hänen kirjastaanhan nämä assosiaationi lähtivät liikkeelle? El maestro del Prado -kirjassa se on como si, mikä suomeksi tarkoittaa ikään kuin. Como si tulee espanjanopiskelijoille tutuksi siinä vaiheessa, kun opiskellaan subjunktiivia, sillä como si vaatii aina ja ikuisesti subjunktiivin imperfektin tai pluskvamperfektin. Jopa sanakirjassa on tästä huomautus! Como si toistuu Sierran kirjassa niin tiheään, että aivoihini on nyt syöpynyt ikuisiksi ajoiksi, mitkä verbimuodot seuraavat como si:tä: hubiera, tuviera, estuviera, ocurriera, uniera jne. Tämä subjunktiivin menneiden muotojen tykitys aiheuttikin aivoihin hetkellisesti vuoren korkuisen blokin ja jouduin miettimällä miettimään, millaisia olivatkaan subjunktiivin preesensmuodot… Como si kyllä sopii ajatuksellisesti Sierran kirjaan, sillä siinä liikutaan hyvinkin paljon ”ikään kuin”-alueella. Pradon museossa roikkuvia mestariteoksia tutkitaan tässä kirjassa aavistuksen verran oudosta vinkkelistä: niistä etsitään salaisia viestejä, joita taidemaalarit niihin mahdollisesti piilottivat aikana, jolloin monia arkaluontoisia asioita ei voinut sanoa ääneen. Ja paljon niistä kummallisia asioita löytyykin! (Niin kuin kielestä.)

Muuten: sekä puhutussa että kirjoitetussa espanjassa lempisanani näyttäisi olevan pero, mikä suomeksi tarkoittaa – yllätys, yllätys – mutta. 😀

Kesäinen kirjoitusprojekti: matkalla

Tänään on 60. päivä siitä, kun aloitin kesäisen kirjoitusprojektin. Miksi sen aloitin ja millainen se on, niitä asioita yritän valottaa tässä artikkelissa.

Kesä on yleensä hyvää kirjoitusaikaa. Illat ovat pitempiä, tai ainakin tuntuvat siltä. Energiaa on enemmän ja unta tarvitsee vähemmän. Televisiosta tulee vain uusintoja, ystävät ovat mökillä tai matkoilla eikä espanjanläksyjäkään tarvitse lukea. Mutta usein käy kuitenkin niin, ettei kirjoittamisesta tule mitään. On vain vaikea luoda itselle riittävän isoa tilaa kirjoittamista varten.

Jopa lyhyen tekstin, kuten novellin kirjoittamiseen tarvitsen aikaa ja tilaa. Ideoita toki tippuu syliin pienistäkin aikaraoista, mutta kirjoittaminen on paljon muuta, se vaatii aikaa, keskittymistä ja paljon erilaista työtä, juonen kehittelyä, henkilöhahmojen syventämistä, niin työstämistä kuin kirjoittamista. Ideasta valmiiksi novelliksi – se on pitkä ja aikaa vievä prosessi, joka käy työstä. Se on välillä hauskaa ja välillä hirveää, ja vaikka siitä usein saa energiaa, se myös syö sitä. Väsyneenä, työpäivän jälkeen ei vain löydy enää riittävästi paukkuja. Ja kun tämä on vain harrastus. Sen pitäisi siis antaa enemmän kuin ottaa. Ja väsyneenä kirjoitettu teksti ei koskaan tunnu hyvältä eikä tyydyttävällä. Ja sitten vielä sekin, että elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista.

”Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia.”

Miksi sitten kirjoittaa, jos ei jaksa eikä ole pakko? Hyvä kysymys, johon löytyy monta vastausta. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, sitä kirjoittaa, vaikkei kirjoittaisikaan. Tarinoiden ilmestymistä päähän ei voi estää muu kuin lobotomia. Vaikka mitään ei kirjoita paperille eikä tietokoneeseen, kirjoittaminen on aina käynnissä. Tiskatessa, kävellessä kauppaan, pyörällä ajaessa, unta odotellessa, TV-sarjaa katsoessa, lukiessa. Tarinoita tulee ja menee, unohtuu ja löytyy uudestaan hieman muuttuneina. Vuoropuheluita käydään ja henkilöitä syntyy tyhjästä. Kirjoittaminen on osa minuutta, minua. Mutta joskus niitä tarinanpätkiä pitäisi saada ulos. Tai edes järjestykseen. Tai jotain.

Viime keväänä ja alkukesällä luin todella paljon hyviä kirjoja. Hyvät kirjat synnyttävät minussa aina kirjoittamishalun. Näin tapahtui, kun olin 10-vuotias ja näin tapahtuu edelleen. Niinpä kesäkuun alussa aloin pohtia, miten saisin purettua kasvavan kirjoittamispaineen. Kirjoittaisinko pari novellia loppuun Portin kirjoituskilpailua varten vai aloittaisinko jotain uutta? Kuulostelin itseäni. Miltä minusta tuntuu? Mitä oikeastaan haluan? Pakko kun ei ole kirjoittaa mitään, mitä en halua. Haluanko pyrkiä kohti glooriaa (jota tuskin tulee), vai haluanko yksinkertaisesti vain kirjoittaa ja unohtaa kaiken muun toisarvoisen?

Päädyin siihen, että haluan vain kirjoittaa – ilman päämäärää ja ilman suunnitelmia. Shimo Suntila kirjoitti joitakin vuosia sitten raapaleen päivässä vuoden ajan, mutta minä halusin enemmän vapautta. Loppujen lopuksi minulle tuli vain yksi pakko: kirjoittaa pitää joka päivä, mutta yksikin lause riittää, jos ei jaksa, halua tai ehdi enempää.

”Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.”

Olen aina halunnut kirjoittaa road-tarinan, ne kiehtovat sairaasti tällaista paikallaan pysyvää tyyppiä kuin minä. Niinpä valitsin lähtöasetelmaksi kolmen kombon: nainen, auto ja matka ilman päämäärää. Nainen lähtee ajamaan eteenpäin ja kirjoittaa eräänlaista matkapäiväkirjaa. Hän ei tiedä, mitä matka tuo tullessaan, millainen seuraava päivä on, tai seuraava tunti. Enkä minäkään. Nainen, Kate, on kuvitteellinen henkilö, minua nuorempi ja rohkeampi, ja hän osaa ajaa autoa. Minä tiedän autolla ajamisesta yhtä paljon kuin sika samppanjasta.

Tekstin tuottamiselle piti keksiä toimiva keino. Helpointa olisi ollut kirjoittaa ruutuvihkoon lyijykynällä, mutta minun on vaikea hahmottaa käsinkirjoitettua tekstiä, jopa omaa käsialaani (tai ehkä varsinkin sitä), joten oli valittava jokin laite, joka on aina kätevästi käsillä. Tällaiseksi valikoitui iPad, jolla kirjoitan tätäkin juttua. iPad on siitä hyvä, että sillä voi kirjoittaa sängyllä maaten tai vaikkapa seisten, ja se on aina käden ulottuvilla ja valmiiksi auki.

Entäpä alusta? Sen pitäisi olla helppo ja tuttu käyttää, jotta tekniikan kanssa ei tarvitse pukeltaa turhia. Se saisi sijaita Internetissä, jotta voin kirjoittaa tarvittaessa millä välineellä tahansa ja mistä tahansa. Alustaksi valikoitui WordPress. Niinpä tyhjensin yhden lähes käyttämättömän blogini kaikesta roinasta, vaihdoin teeman, tein kolme vaihtuvaa bannerikuvaa ja loin erillisen käyttäjän, Katen, jolle annoin vain päätoimittajan oikeudet, jotta ei tule kiusausta ruveta säätämään WordPressin asetuksia silloin, kun pitäisi kirjoittaa.

Vielä täytyi päättää aiheet ja kategoriat. Valitsin yksinkertaisimmat mahdolliset: päivien aiheet menevät tyyliin 1. päivä, 2. päivä jne. ja kategoriat tyyliin 1. viikko, 2. viikko jne. Tällä tavoin saatoin vaivattomasti seurata päiviä ja viikkoja. Päivät myös kannustivat minua kirjoittamaan joka päivä, ei voinut jättää päivääkään väliin.

Vielä mietin sitä, että laittaisin blogin salatuksi, mutta mitä turhia, Internet on pohjaton kaivo: jos tekstiä ei millään tavalla mainosta tai linkitä missään, blogi uppoaa näkymättömiin kuin ruumis suohon. Jos nyt joku sattuisi blogin vahingossa löytämään ja sitä lukemaan, niin eihän silläkään ole väliä. Lukea saa, jos uskaltaa. Mutta omalla vastuulla.

Kirjoitusprojekti alkoi torstaina kesäkuun 16. päivänä 2016. Silloin olin riittävän kypsä sitoutumaan tähän projektiin ja tekniikka oli valmis.

Pääsääntöisesti en tiedä edellisenä päivänä, mitä seuraavana kirjoitan. Yleensä en päivälläkään tiedä, mitä illalla kirjoitan, koska työpäivinä ei ole aikaa miettiä Katen matkaa, ennen kuin olen laittanut työpillit pussiin siltä päivältä. Monesti on vielä niinkin, että kun aloitan kirjoittamisen, en tiedä, miten lause päättyy, tai mitä seuraavassa lauseessa tapahtuu. Mutta kun yksi lause on kirjoitettu, seuraava lause alkaa kirjoittaa itseään. Valitettavasti ei tosin aina.

”Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.”

Koska Kate on fiktiivinen hahmo, niin myös tapahtumat ovat fiktiivisiä. Joskus olen saanut kimmokkeen omasta elämästä, luetusta tai nähdystä. Joskus ajankohtaisista aiheista, joskus unesta. Mutta yleensä aiheet ovat niitä tarinanpätkiä, joita päähäni popsahtee ”tuonpuoleisesta”. Niiden alkuperää en osaa lähteä edes arvailemaan. Ihmiset tulevat tähän tekstiin, niin kuin he tulevat vastaan matkustettaessa, ja jäävät taakse niin kuin matkan edetessä bruukaavat jäädä. Realismia vai spekulatiivista fiktiota? Realistisen oloista ja oudon oloista – kumpaakin, sillä vapaus tulee esiin myös siinä, että voin valita lajin kuin lajin ja rikkoa lajien rajoja. Spekulatiivinen fiktio antaa enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön.

Ajankäytön kanssa on ollut ongelmia, varsinkin alussa. Monesti olen aloittanut kirjoittamisen liian myöhään ja onnistunut saamaan uuden tekstin vasta kello 23:n jälkeen, jopa lähempänä kahtatoista. Tässä asiassa olen kesän aikana kehittynyt, ja viime aikoina olen kirjoittanut yleensä viimeistään 21-23:n välillä, mutta usein myös alkuillasta ja viikonloppuisin toisinaan jopa päivällä. Muistaakseni 3-4 kertaa olen joutunut turvautumaan oljenkorteen, eli kirjoittanut vain lauseen tai kaksi. Nämä ovat olleet tapauksia, jolloin olen ollut poissa kotoa illalla tai muuten vain voipuneessa tilassa, jossa en ole pystynyt hiljentymään ja keskittymään kirjoittamiseen.

En ole lukenut tekstejä kertaakaan jälkikäteen. Yritän tarkistaa kirjoitusvirheet ennen julkaisua, koska julkaisun jälkeen en enää tekstiä korjaa (enkä lue). Luulen, että tekstin tunnelma oli alkupäivinä apeampi kuin myöhemmin, mutta en voi olla tästä varma. Pitäisi lukea tekstit läpi, mutta sitä en tee. Jos lähtisin lukemaan tekstejä läpi, hyperloogisena ihmisenä minua alkaisi kiusata epäloogisuudet ja kaikki ne asiat, joihin tekstiä editoidessa täytyy kiinnittää huomiota. Sellaiseen näpräämiseen ei nyt ole aikaa. Tämän projektin tarkoitus on kirjoittaa, ei editoida. 😉

Mikä tässä on ihaninta? Se kun ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy eteen. Odottamattomat tilanteet ja ihmiset. Seikkailu! Eteenpäinmeno. Peruutusvaihteen puuttuminen.
Mikä tässä on kamalinta? Kun on väsynyt ja aivot lyö tyhjää, kun haluaisi vain tylsänä tuijottaa telkkaria, tai mennä nukkumaan. (Mutta sitten tapahtuu se ihme, että jostakin tulee ne muutamat lauseet tai pari kappaletta, joilla saan kuitattua sen päivän tekstierän, ja pääsen nukkumaan.)

Onko teksti minun näköistäni? No jaa, luultavasti ja todennäköisesti, mutta yleensä kun kirjoitan fiktiota, virkkeet ovat monimutkaisempia ja mietin paljonkin sekä sisällöllistä että rytmistä vaihtelua lauseisiin ja kappaleisiin. Katen teksti on yksinkertaista, lyhyttä ja toteavaa. Napakkuus sopii tähän tapaukseen, kun tarkoitus on vain kirjoittaa, tuottaa tekstiä ilman päämäärää. Tehdä matkaa, ottaa vastaan se mikä on tullakseen. Siinä on paljon opeteltavaa ja oppimista, yhä edelleen 60 päivämatkan jälkeenkin.

Entäpä tästä eteenpäin? Kuinka kauan jatkan Katen projektia? Tämä onkin iso ja vaikea kysymys, johon en osaa vastata mitään varmaa. Sillä syksy tuo elämään taas muitakin asioita. Saa nähdä, miten käy, kun espanjankurssi käynnistyy syyskuussa ja läksyt alkavat taistella vapaa-ajan tunneista kirjoittamisen kanssa ja espanjan kieli suomen kielen kanssa. Voivatko ne ruokkia toisiaan? Vai syövätkö toisiltaan tilaa? Se jää nähtäväksi. Toistaiseksi projekti kuitenkin jatkuu.

Kesäinen kirjoitusprojekti

Jouluhässäkästä flow-tilaan

Modern Psykologi 8/2016Viimeinen lauantai ennen joulua viekoitteli minut kaupungille seuraamaan jouluhässäkkää. Pienet ostokset tehtyäni käveleskelin ilman päämäärää ihmisiä katsellen, ja jalat veivät tuttua polkua Akateemiseen kirjakauppaan kirjapinojen sokkeloihin ja lopulta lehtihyllyille. Silmään osui montakin lehteä, mutta yksi tarttui käteen: Modern Psykologi 8/2015. Kansi toki oli kauniin värikäs, mutta se mikä sai minut ostamaan lehden, oli kannessa komeasti seisova teksti Så får du flow, ja sen alla pienellä Hitta det kreativa flytet med Míhály Csíkszentmihályi.

Kotona, kun päällimmäiset asiat oli tehty, käperryin lehden kanssa sängylle. Ja aloin lukea artikkelia tuosta 81-vuotiaasta sympaattisen oloisesta psykologian professorista, jolla on niin ääreest vaikea sukunimi ja joka tunnetaan ”piireissä” lempinimellä Mr Flow himself. Alkujaan unkarilainen, mutta 22-vuotiaasta asti Jenkeissä asunut Csíkszentmihályi tekee siis yhä proffan hommia Los Angelesissa korkeasta iästään huolimatta.

Flow

Csíkszentmihályi oli 12-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli tietoiseksi siitä, kuinka tyydyttävä ja täysin ”uppouttava” tila flow voi olla. Elettiin toisen maailmansodan loppuaikoja 1945, Csíkszentmihályi perheineen oli internointileirillä Italiassa, koska hänen diplomaatti-isänsä epäiltiin sympatisoivan Italian fasistihallitusta. Csíkszentmihályi oli pelaamassa shakkia ja oli niin uppoutunut peliin, ettei huomannut, kuinka pommit putoilivat ympärillä.

Flow on siis tila, jossa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin syvästi, että aika pysähtyy, tai paremminkin: aikaa ei enää ole. Ihminen elää sitä, mitä tekee. Hän ei ajattele, mitä hän tekee, ei analysoi eikä tarkkaile itseään eikä omia tunteitaan. Hänen tietoisuutensa sulaa yhteen tekemisen kanssa. Kirjoittajat puhuvat monesti flowsta, silloin kun teksti pulppuaa itsestä ulos vaivattomasti ja tarinan osaset sekä juoni vain loksahtelevat kohdalleen. Uskon esimerkiksi, että Mika Waltarin ja Georges Simenonin kaltaiset kirjailijat pääsivät flowhun helpommin kuin kirjailijat keskinmäärin.

Mutta flow-tilaan voi päästä muutenkin kuin kirjoittamalla tai tekemällä muuta taidetta. Kuka tahansa itse asiassa voi saavuttaa flown, ei tarvitse olla taiteilija. Flow-tila voi ilmaantua, kun istuu konsertissa tai katsoo elokuvaa, urheillessa, tehdessä tutkimusta tai pelatessa tietokonepeliä. Itse olen kokenut flown kirjoittamistilanteen lisäksi muun muassa konsertissa tai muuten musiikkia kuunnellessa, taidenäyttelyssä, lukiessa, työssä (monta kertaa!) ja urheillessa. Urheiluväki käyttää tilasta ilmausta ”being in the zone”. Harrastin aikoinaan lentopalloa ihan huvin vuoksi, ja kerran koko porukka verkon kummallakin puolella meni yhtä aikaa flow-tilaan. Aivan uskomaton kokemus, jonka muistan vielä nyt vuosikymmenien jälkeen, vaikka kaikki muut pelimme olen unohtanut täysin.

Csíkszentmihályi kertoo Modern Psykologi -lehden haastattelussa, että lapset kokevat ennen kouluikää flown useinkin, ja tähän on helppo yhtyä, kun seuraa lasta, joka uppoutuu omaan leikkiinsä niin täysin, että unohtaa kaiken muun ympärillään. Mutta koulunkäynti, jossa lapsen pitää istua hiljaa kuuntelemassa ”valmista”, pikkuhiljaa tekee flown meille vaikeammin saavutettavaksi.

Flow on avain luovuuteen ja innovaatioon. Parhaat ideat usein syntyvät flowssa. Mutta miten flown voi sitten houkutella esiin? Mitään takuuvarmoja ohjeita Csíkszentmihályi ei haastattelussa anna, päinvastoin hän sanoo, että flown aikaansaaminen voi olla vaikeaa, mutta se on täysin mahdollista ”om du låter dig involveras”…  miten tuon nyt kääntäisi… kun annat itsesi antautua, osallistua, joutua mukaan… Flow-tilan edellytyksenä on kuitenkin ponnistelu, vaivan näkeminen ja keskittyminen. Viimeinen asia voi tuottaa meille somessa eläville nykyihmisille vaikeuksia. Meillä on koko ajan moniajo päällä, kännykkä piippailee saapuneita viestejä, täytyy käydä kuikuilemassa Facebookissa, mitä kaverit kirjoittavat, tai raportoitava omia tekemisiä. Niinpä keskittymisemme pirstoutuu päivän mittaan useita kertoja. Csíkszentmihályi itse elää samanlaista elämää, ihmiset jopa soittelevat hänelle öisin ja pyytävät neuvoja.  Niinpä hän ottaa vaimonsa kanssa joka vuosi kolmen kuukauden irtioton ja viettää sen ajan mökillä poissa maailman hässäkästä. Csíkszentmihályi kehottaa jokaista myös miettimään omia flow-hetkiään, milloin ja missä ne syntyivät, ja näin luomaan itselle sellaisia tilanteita, joissa flowhun meneminen on helpompaa. Oppilaitaan Csíkszentmihályi yrittää auttaa löytämään oman flownsa. Hän muun muassa luetuttaa tässä tarkoituksessa heillä Leo Tolstoin lyhytromaanin Ivan Iljitšin kuolema.

Artikkelin luettuani lähdin tietysti heti kuukkeloimaan positiivista psykologiaa, jonka käsitteisiin flowkin kuuluu. Positiivinen psykologia terminä kuulostaa meidän synkkyyteen taipuvaisten suomalaisten korvissa amerikkalaiselta huuhaalta, mutta hankittuani hiukan lisää tietoa ajattelin: Tässä on kyllä jotain ideaa! Ensin löysin tämän suomalaisen sivun.  Ja tällä sivulla oli linkki Ted.comin sivuilla olevaan videoon, jossa Dr. Martin Seligman kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti positiivisesta psykologiasta ja mihin flow siinä sijoittuu. Videossa on suomenkielinen tekstitys ja suosittelen lämpimästi sen katsomista.

———-
Tämäkin teksti on kirjoitettu flown voimalla. Vieläkin posket punoittaa innostuksesta. 🙂

———

20.12.2015 Lisään vielä yhden linkin tähän: Míhály Csíkszentmihályi kertoo flowsta Ted.comissa (ei suomenkielistä tekstitystä).

Novelleja, pliis – naturligtvis!

Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.

Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.

Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”

Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?

Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?

Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…

——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).

——————————

PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).

Menos es más – Vähemmän on enemmän

Viime kuussa en ehtinyt blogia päivittää, joten aloitetaan tämä kuu komeasti Ana María Matuten kirjalla, jonka ostin viime syksynä Alicanten Casa del Librosta. Kirja odotti kielellisesti sopivan rauhallista aikaa, ja sellainen löytyi, kun espanjankurssi loppui tältä keväältä.

Tuntuuko vain siltä vai ovatko kirjojen sivumäärät kasvaneet viime vuosina? Miten vain… ainakin siltä tuntuu. 😉 On vaikea löytää kirjoja, joissa olisi vähemmän kuin 300 sivua, ja nykyään kirjoja lukiessa aivojeni editointikeskus käynnistyy ja alkaa tiivistää kirjan tekstiä, karsii turhia yksityiskohtia, poistaa turhia henkilöitä, pakkaa dialogeja jämäkämmiksi, napsaisee kuvauksesta puolet pois, poistaa kokonaisen sivupolun. Tuntuu, että kirjoihin yritetään tunkea mahdollisimman paljon tavaraa sen sijaan, että keskityttäisiin pääasiaan.

Toinen häiritsevä tuntuminen nykykirjoissa on järkyttävien tapahtumien vyöryttäminen lukijan niskaan. Sama tuntuu olevan suuntana myös TV-rikossarjoissa, joissa oikein mässäillään mitä karmeimmilla murhilla. (OT: TV-sarjoissa yhtenä ärsyttävänä piirteenä on myös henkilöiden jatkuva, ilkeä juonittelu, jota sitäkin alan olla jo kurkkua myöten täynnä.)

Ana María Matute: Demonios familiares

Niinpä tuntuukin yhtä aikaa piristävältä ja rauhoittavalta lukea kirjaa, jonka sivumäärä jää reilusti alle 200, jossa draamaa ei luoda karmeuksilla ja jonka teksti on niin hiottua, ettei editointikeskukseni päästä inahdustakaan. Tällaisena koin Ana María Matuten (1925-2014) viimeiseksi jääneen teoksen Demonios familiares (Planeta 2014). Matutea ei juurikaan tunneta Suomessa. Häneltä on suomennettu muutama kirja joskus 1960-luvulla (muuta en löytänyt). Yllättävää kyllä, Demonios familiares löytyy espanjankielisenä Turun kirjastojärjestelmästä. Espanjassa Matute kuitenkin oli rakastettu ja palkittu kirjailija, jolle ehdittiin antaa myös Espanjan arvostetuin kirjallisuuspalkinto El Premio Cervantes – muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa. Matute kirjoitti myös paljon lastenkirjoja.

”Kaikki kirjallisuus on tärkeää. Mutta suuri kirjallisuus ei ole iloista. Se kertoo kyynelistä ja kivusta.” – Ana María Matute

Demonios familiares kertoo 17-vuotiaasta Evasta vuonna 1936, jolloin Espanjan sisällissota oli juuri alkanut. Eva palaa kotiin luostarista, jonne oli paennut kodin ahdistavaa ilmapiiriä. Luostari oli poltettu, eikä Evalla ole muuta vaihtoehtoa kuin palata kotiin, jossa häntä odottavat halvaantunut, tyrannimainen isä, Coronel (”eversti”), tämän vaitelias palvelija Yago ja keittiön valtias Magdalena. Myös kuollut isoäiti, Madre, tuntuu pitävän silmällä Evaa tuijottamalla tätä seinällä roikkuvasta maalauksesta ja heittämällä kommentteja Evan tekemisistä tämän pään sisällä. Ahdistavassa, tukahduttavassa ilmapiirissä Eva yrittää raivata itselleen omaa tilaa ja löytää oman tavan elää ja ymmärtää elämää: toisaalta hän antaa myöten isän kiveen hakatuille rutiineille ja toisaalta kapinoi niitä vastaan. Eva etsii ystäviä, vastakaikua ja elämää kodin ulkopuolelta, ja löytääkin niitä, mutta elämä ei ole pumpulia sielläkään.

Sodan kaiut ulottuvat myös pieneen kylään, missä Eva asuu. Ilmatorjunnan ja aseiden paukkeet kuuluvat Evan kotiin asti, tärinät tuntuvat talon rakenteissa, joskus niin voimakkaina, että tauluja tipahtelee seiniltä. Lentokoneita lentelee korkealla kylän yllä, naapurikylään tiputetaan pommeja. Coronel seuraa kartalta rintamalinjojen muutoksia. Puhutaan ”heikäläisistä” ja ”meikäläisistä”, mutta Eva kyseenalaistaa mielessään tämän jaon, hän ei ymmärrä sitä, ja sitten äkkiä – sattuman kautta – hän joutuu ottamaan kantaa.

Sisällissota oli espanjalaisille varmasti yhtä järkyttävä ja traumaattinen kuin omat sotamme edellisille sukupolville ja repi kansan pahasti kahtia. Espanjan sodasta on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja usein niissä kuvataan toista osaa kansasta pahiksina ja toista sankareina tai uhreina. Kirjassaan Matute – Evan kautta – tuo näkökulman, jossa ei ole pahiksia eikä hyviksiä, vaan kaikki ovat ihmisiä. Äärettömän tärkeä viesti nykypäivänäkin, kun koko ajan ollaan nostattamassa kaikenlaisia jonninjoutavia rintamalinjoja usein aika keinotekoisesti luotujen ryhmien väliin. Kaikki olemme kuitenkin ihmisiä.

Kirjan loppusanat on kirjoittanut Matuten ystävä María Paz Ortuño, joka valottaa kirjan syntymisen taustoja. Kirjaa kirjoittaessaan Matute oli jo hyvin sairas. Hän sai sairauskohtauksia, joutui viettämään aikaa sairaalassa ja pitämään taukoa kirjoittamisessa, kun voimat eivät siihen riittäneet. Tästä huolimatta Matute ei tinkinyt työskentelytavoistaan. Hän hioi tekstiä moneen kertaan, yhä uudestaan, kunnes oli siihen tyytyväinen. Ja tämä kyllä näkyy lopputuloksessa. Virkkeet ovat kristallinkirkkaita ja rytmisesti välillä kuin runoa. Ei edes vajavaisesti espanjaa ymmärtävä 😉 voi olla kiinnittämättä huomiota tällaiseen superkieleen. Se jopa houkutteli leikittelemään ajatuksella kirjan suomentamisesta, mutta onneksi tulin järkiini nopeasti. Matute itse kuvaili sitä, kuinka kirjoitti kirjat ensin päässään, näin: ”Kirja kasvaa kuin puu, ja sitten kun sinulta tulevat oksat ulos korvista, alat kirjoittaa.”

Jäikö kirja kesken? Takakannen teksti ja loppusanat antaisivat näin ymmärtää. Toki kirja olisi voinut kertoa ”mitä sitten tapahtui”, kirjat aina voivat tehdä sen. 😉 Mutta kun ajatellaan kirjaa Evan kasvutarinana, kirja kertoo sen, mikä sen pitikin kertoa. Ei lähtenyt jaarittelemaan sivupolkuja, vesittämään keskustarinaa eikä hoitamaan lukijan separaatioahdistusta. Menos es más – vähemmän on enemmän. Mutta ymmärrän kyllä espanjalaisten lukijoiden ja kriitikoiden separaatioahdistuksen ja toiveen, että kirja olisi ollut pitempi, olihan se rakastetun ja arvostetun kirjailijan viimeinen teos.

Varjoja ja sumupatsaita

Kirjoittajat kirjoittavat varjoistaan. Tämä ei kovinkaan omaperäinen ajatus pulpahti mieleeni jälleen kerran, kun luin Carlos Ruiz Zafónin kirjaa Las luces de septiembre (= syyskuun valot). En oikeastaan tiedä yhtään mitään Ruiz Zafónin lapsuudesta tai traumoista, mutta nyt luettuani kolmannen hänen neljästä nuortenromaanistaan on vaikea olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näissä kauhupainotteisissa kirjoissa.

Lukijan ei oikeastaan tarvitsisi tietää mitään luurangoista, jotka luurailevat kirjoittajan kaapeissa, tai möröistä, jotka huhuilevat kirjoittajan sängyn alla. Kaunokirjallisuuden lukeminen on aina tekstin ja lukijan hyvin intiimi kohtaaminen; siihen väliin ei kaivata kirjoittajan persoonaa häiritsemään ja johtamaan ajatuksia harharetkille. Jos teksti imaisee mukaansa tai puhuttelee syvästi, jos tarina tenhoaa (mikä ihana vanhahtava sana!) ja teksti alkaa resonoida lukijan mieltä vasten, kirjoittajan persoona häviää kokonaan.

Toisinaan kuitenkin käy niin, että kirjoittajaa on vaikea unohtaa. Kun melko tarkalleen kolme vuosikymmentä sitten luin Esa Sariolan esikoisteosta Väärinkäsityksiä, minun oli pakko tuon tuostakin katsoa takakannen kuvaa kirjailijasta, näkisinkö hänen kasvoillaan jotain niistä pikimustista varjoista, joista hän kirjoitti, ja voisinko lukea hänen silmistään vastauksia kirjan kauheuksiin. En muista niistä novelleista enää mitään, mutta muistan oman lukuprosessini, nuo takakannen vilkuilut, jotka eivät tuoneet vastauksia, ja kirjailijan. Kirjan nimenkin olin unohtanut, piti käydä Wikipedian pakeilla tätä artikkelia varten. Myös sellaisia kirjoja lukiessa, joissa kirjailijan defenssit (minän puolustuskeinot) nousevat barrikadin tavoin eteen ja katkaisevat hyvän tarinan, kirjoittaja ja hänen varjonsa tulevat häiritsemään lukuprosessia.

Carlos Ruiz Zafón: Las luces de septiembreOlen lukenut Ruiz Zafónin tekstejä sekä suomeksi että espanjaksi. Hänen tarinansa imuttavat ihanalla tavalla. Suomenkielisiä lukiessa miestä kirjan takana ei muista, hän häviää täysin Barcelonan vanhan kaupungin kapeille kujasille. Mutta espanjankielisissä kirjoissa hänen haamunsa haahuilee jossain taka-alalla, toisinaan häviten hetkeksi mereltä nousevaan sumuun, mutta ilmestyen varjon tavoin, kun lyhdyt sytytetään ja tuuli suhisee pimeässä metsässä. Tämä johtuu siitä, että luen espanjaa eri tavoin kuin suomea. Omaa äidinkieltä lukiessa kieli unohtuu usein sekin kokonaan; tarina virtaa kuvina, liikkeenä, ääninä, tunteina, muistoina ja notkahtaa vain, jos kielessä tai sen rytmissä on jokin häiriö. Espanjaa en ymmärrä läheskään samalla tavoin kuin suomea. Lukeminen on hitaampaa, välillä on ihan liian paljon vieraita sanoja, sama lause täytyy joskus lukea toistamiseen, jotta siinä olevan ajatuksen saisi hahmotettua. Paljon yksityiskohtia menee varmasti ohi, vaikka juonen ja tunnelman ymmärtääkin. Toisaalta espanjan kieltä jää myös maistelemaan kesken tarinan, kirjoittajan lempi-ilmauksia oppii tunnistamaan, hyviä sanontoja ja tarpeellisia sanoja yrittää painaa mieleensä. Tällaisen lukutavan seurauksena myös kirjan muuhunkin materiaaliin tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota. Miksi Ruiz Zafón kirjoittaa nuortenkirjoissaan aina yliluonnollisista, hurjan voimakkaista ja täydellisesti pahoista ”olennoista”, jotka ovat jotenkin lähtöisin aikuisten maailmasta? Miksi lapset tai nuoret joutuvat ilman aikuisten tukea kamppailemaan tätä pahuutta vastaan? Miksi aina joku kuolee, ja se joku on yleensä nuori, usein yksi kirjan päähenkilöistä? Nuortenkirjoissaan hän kuvaa nuorten välistä ystävyyttä ja orastavaa ensirakkautta todella kauniisti, Marina-kirjassaan ihan uskomattoman hienosti. Kirjat sijoittuvat ajallisesti kauas television, internetin ja kännyköiden maailmasta, mutta niissä on jotain hyvin ajatonta ja ikuista. Kirjojen tarinat henkivät kuitenkin sellaista tunnelmaa, ettei voi olla ajattelematta, millainen Ruiz Zafónin oma lapsuus ja nuoruus olivat? Mitä merkitsevät hänelle itselleen kirjoissa usein toistuvat varjot, enkelit, sumu, yliluonnollinen pahuus, aikuisten – ainakin henkinen – poissaolo ja avuttomuus?

Vastauksia yllä oleviin kysymyksiin voi – halutessaan – etsiä internetistä, esimerkiksi Ruiz Zafónin englanninkielisiltä sivuilta (sivulla Why I write). Mutta luultavasti vastauksia ei löydä. Kirjoittajakaan ei välttämättä tunne kaikkein syvimpiä varjojaan kuin pukeutuneina tarinoihin, joita kirjoittaa. Ja jos tietääkin, niin miksi niistä mennä kertomaan koko kansalle – muuten kuin tarinoihin kätkettynä. 😉

Kirjoittajan näkökulma

Tarinaa ensi kertaa kirjoittaessaan ei ajattele omia varjoja, joista se kumpuaa. Kaikki mielenkiinto ja energia menee itse tarinaan. Idean pienenpieni kipinä, jota täytyy osata puhaltaa juuri oikealla tavalla, ei liian kovaa, ettet kipinä sammuisi, vaan juuri sopivasti, niin että se sytyttää ympärillä leijailevaa käyttökelpoista materiaalia. Sitten alkaa tien raivaaminen tarinalle, vesuri heiluu, hiki virtaa ja piikkipensaat raapivat ihoa. Välillä menee usko, kun ryteikkö on läpitunkematon tai polkuja, joita seurata, on liian monta, ja niitä aukeaa koko ajan uusia.  Entäpä päähenkilö? Tuo vastaan hannaava, laiska tyyppi, joka mieluiten käpertyisi sohvannurkkaan ja jota saa jatkuvasti maanitella ja työntää eteenpäin oikeaan suuntaan. Tai sitten kaikki tekstin henkilöt juoksentelevat päättömästi eri suuntiin, ja heitä täytyy paimentaa pitkin maita ja mantuja. Kirjoittajan omille varjoille ei tässä ole tilaa… ja kuitenkin, siellähän ne joissain ovat, aina, vaikkei niihin kiinnittäisi huomiota. Vasta joskus, kun kirjoittaa tekstiä ehkä viimeistä kertaa julkaisua tai kilpailua varten, saattaa äkkiä nähdä syyn, miksi oikeastaan tarinan kirjoitti, miksi se oli itselle niin tärkeä, että se oli pakko saada valmiiksi hinnalla millä hyvänsä. Mutta usein käy niinkin, ettei tätä oivallusta tule vielä tässäkään vaiheessa ja varjot jäävät sumuun; niiden olemassaolon tuntee nahoissaan, mutta kun katsoo suoraan kohti, ne ovat häilyväreunaisia sumupatsaita yömetsän reunassa. Ja kirjoittajan seuraavat tarinat jatkavat niiden piirittämistä. Sitten joskus vuosia myöhemmin, jos sattuu lukemaan oman tekstinsä uudestaan, äkkiä näkee sen kaikki varjot selkeinä, terävinä, lähes pelottavan paljaina, ja samalla ehkä huomaa, että jossain vaiheessa on lakannut kirjoittamasta näistä varjoista. Uudet sumuvarjot ovat ilmestyneet metsän reunaan odottamaan tekstiksi tulemista.