Kahvilla Cornwallissa

Edellinen kirja vei minut mielikuvitusmatkalle madridilaiseen kahvilaan, ja tämänkertainen opus sinkautti minut luontevasti Cornwallissa sijaitsevaan rantakahvilaan. Onkohan niin, että alitajuntani valitsee minulle kahviloihin sijoittuvia kirjoja nyt, kun Turku kärvistelee jälleen pandemian leviämisvaiheessa ja kahvilassa vieraileminen fyysisesti ei innosta sillä tavalla kuin normaaleina aikoina?
Brittiläinen Lucy Diamond on tehtaillut parisenkymmentä viihderomaania ja on niiden myötä noussut suosioon ja menestykseen. Häntä lanseerataan perheenäitinä, joka toteutti unelmansa ja ryhtyi kirjailijaksi. Miten omaperäistä! 😉

Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava 2021)
Suom. Eeva Parviainen
Alkuperäinen teos: The Beach Café, julk. 2011

Rantakahvila kertoo kolmekymppisestä Evie Flynnistä, joka ei ole löytänyt itselleen sopivaa työkoloa, vaan tekee sekalaisia pätkätöitä työnvuokrausfirman kautta. Sitten yllättäen hänen tätinsä kuolee ja Evie perii tämän rantakahvilan, joka sijaitsee Carrawenin lahdella Cornwallissa. Tästä alkaa Evien matka yrittäjän ja kahvilanpitäjän vuoristoratamaiseen maailmaan. Enempää yksityiskohtia en kirjan juonesta paljasta; kirja on niin uusi, että monilta se on varmaankin vielä lukematta.

Puhdas viihdekirjallisuus on minulle melko vieras genre, vaikka kyllähän kaikki kirjat jollain tasolla viihdyttävät, tuskin niitä muuten luettaisiin. Mainitsen tämän siksi, että voi olla, etten ymmärrä kaikkia viihdegenren ominaispiirteitä, mikä taas vaikuttaa kommentteihini kirjasta.

Kirjan tyyli on melkoisen löysää, ja napakammasta tyylistä tykkäävänä kirja ei imaissut minua heti mukaansa, vaan oikeastaan mietin, jaksanko lukea kirjaa kovinkaan pitkälle. Jaksoin kuitenkin, kun huomasin, ettei kirjaa tarvitse niin tarkkaan lukeakaan, eli laitoin pikavaihteen päälle. Nopeasta lukemisesta ei ollut haittaa, vaan tunnelmassa ja juonessa pysyin hyvin mukana, vaikken kaikkia Evien sisäisiä vatvomisia tai paikallaan polkevia repliikkejä niin tarkkaan lukenutkaan. Kyllä, mielestäni kirjaa olisi voinut editoida hieman tiukemmalla otteella, mutta voi olla, että viihdekirjaan kuuluu juuri tällainen löysyys.

Kirjan löyhä kieli ei siis minua enää juurikaan häirinnyt, kun ymmärsin käyttää pikalukua. Sen sijaan minua häiritsi tiettyjen ihmisten karikatyyrimäisen kielteinen kuvaus. Se ei ollut mielenkiintoista, eikä Diamond panostanut kuvauksiin, niin että ne olisivat olleet pirullisen terävänäköisiä tai sarkastisia sutkauksia. Ehkä viihdekirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilön unelmien tiellä olevat ihmiset kuvataan limanuljaskoiksi tai muuten täysin ikäviksi ja ällöttäviksi ihmisiksi, semminkin vaikka he eivät todellisuudessa ole niiden unelmien tiellä, vaan ainoastaan päähenkilön pään sisällä. Jäinkin miettimään, ajoiko Diamond kirjassaan sellaista psykologisista ajatusta, että minäkertoja Evie ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä näkemällä muut ihmiset mustavalkoisen inhottavina, jotta ratkaisevan askeleen ottaminen olisi psyykkisesti mahdollista. Voi olla. Evien pään sisällähän kirjassa kuljetaan, ja hänen silmin maailmaa katsotaan. Evie on kokenut olevansa perheensä musta lammas, jota äiti ja sisaret ovat jatkuvasti nokkimassa ja arvostelemassa. Sellainen kokemus saattaa johtaa siihen, että itsekin alkaa nähdä toiset ihmiset mustavalkoisina ja mieluummin juuri vastenmielisinä. Toisaalta sitten ihmiset, jotka tukevat ja mahdollistavat Evien unelman toteutumista, Evie kokee niin mukavina, ettei heitä Diamond jaksa (viitsi?) kuvata juurikaan muuten kuin tuon unelman toteuttajina. Kun vertaan (mitä ei kai pitäisi tehdä) ihmiskuvausta Diamondin kirjassa ja García Bautistan kirjassa, niin ero on aika suuri: jälkimmäisessä kirjassa kaikki ihmiset olivat kiinnostavia, koska he eivät olleet joko mustia tai valkoisia, vaan heissä väreilivät kaikki värit. Mutta kuten jo mainitsin, voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu sellainen ihmiskuvaus, jota Diamond viljelee.

Diamondilla on kirjassa sellainen tyyli, että hän silloin tällöin puhuttelee suoraan lukijaa. Tiedän, että tämä voi ärsyttää joitakin lukijoita, mutta minuapa ei ärsyttänyt. Oikeastaan tämä sopi kirjan jutustelutyyliin; Evie ikään kuin kertoo tarinaansa ja elämänsä ratkaisevaa käännekohtaa lukijalle, ja siihen sopii myös lukijan puhutteleminen, varsinkin näin kun Diamond sen tekee, eli vain silloin tällöin.

Mitäpä sanoisin juonesta? No, juonen käänteet olivat erittäin ennalta-arvattavat. Oikeastaan vain odottelin, miten ja missä vaiheessa jokin käänne tapahtuu, en niinkään mitä tapahtuu. Aina kun Diamond marssitti uuden henkilön Evien elämään, oli heti aika selvää, miten sen ihmisen ja Evien elämät kietoutuvat yhteen. Mutta voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu tällainen ennalta-arvattavuus, lukijahan on silloin tietyllä tavalla turvassa, koska hän tietää jo, mitä tulee tapahtumaan, ei tarvitse pelätä eikä jännittää, vetääkö kirjailija maton lukijan jalkojen alta, sillä lukija on jo ymmärtänyt astua pois matolta, ennen kuin veto tulee. No, minä tykkään tulla yllätetyksi, poikkeuksena lempihahmojeni kuolemat ja tappamiset.

Otin Rantakahvilan kevyeksi, viihdyttäväksi kesälukemiseksi, ja sitä se oli ihan riittävässä määrin. Tarina nappasi mukaansa suht hyvin, ja Evie oli päähenkilönä ihan mukiinmenevä (hiukan hän saisi kyllä rajoittaa alkoholin käyttöä 😀 ). Sopiva aivot-narikkaan-kirja rannalle, mökille tai vaikkapa sateiseen viikonloppuun marraskuussa.

Muuten, kirjassa mainitaan nimeltä joitakin englantilaisia ja amerikkalaisia leivonnaisia, joista googletin Victoria-kakun ja Rocky Road -suklaapalat (nam!). Kirjan lopussa on vieläpä skonssien leivontaohje, joka meni minulla heti Ei jatkoon -mappiin, kuten kaikki leivonnaiset, joissa rasva täytyy nyppiä jauhoihin. 😀 Tosin monissa leivonnaisissa nyppimisen voi ohittaa juoksevalla rasvalla tai rasvan sulattamisella mikrossa, mutta sitä en tiedä, onnistuisiko se skonssien kohdalla. Se varoituksen sana siis, että kirja voi saada jauhopeukalon syyhyämään. 😉

Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀