Suomi – tasa-arvon kieli

Tulemme harvoin ajatelleeksi sitä, kuinka tasa-arvoinen kieli suomi on. Suomen kielessä kaikki substantiivit ovat samaa huonetta ja sukua. Ei ole jakoa feminiineihin ja maskuliineihin eikä – venäjän ja saksan – tavoin vielä neutreihin. Substantiivit ja adjektiivit taipuvat sijoissa, ei suvuissa. Hän voi olla yhtä hyvin mies tai nainen ja niin, Turun seudulla myös koira. 😉 Sellaiset ammattiin viittaavat sanat kuin opettaja, levyhitsaaja, tarjoilija, lääkäri tai myyjä eivät kerro sukupuolesta mitään, ainoastaan minkä ammatin harjoittajasta on kyse.

Toki suomen kielessä on ollut omat tasa-arvoon liittyvät pikku nokkapokat. Tar-loppuisia ammattinimikkeitä tyrkytettiin naisille joskus ennen televisiota, mutta ei niitä paljon ollut. Tavallisin ehkä opettajatar. Myöhemmin muutettiin myös mies-loppuisia ammattinimikkeitä tasa-arvoisemmiksi. Palomiehestä tuli sammutustyöntekijä, vaikka kansan suussa palomies on edelleen palomies, lukipa laissa mitä tahansa. Mutta en muista, että näistä olisi kauheasti väännetty kättä, ehkä jotain mutistiin suupielestä. Muutokset oli helpohko tehdä, sillä eriarvoisuus ei mennyt syvälle kielen rakenteisiin.

Hän-muotoja

Mutta kaikissa kielissä ei ole yhtä helppoa siirtyä menneestä macho-kulttuurista nykyisyyteen. Viime aikoina espanjankielisissä maissa on havahduttu oikein kohinalla siihen, kuinka ”matsistinen” kieli espanja on. Otetaanpa pari esimerkkiä.
El profesor on miespuolinen ja la profesora naispuolinen opettaja. Jos opettajista paikalla on yksi mies ja 15 naista, heistä käytetään maskuliinista monikkoa los profesores. Ei siis mene edes sen mukaan, kumman sukupuolen edustajia on paikalla eniten, vaan jos paikalla on yksikin mies, niin on käytettävä maskuliinista muotoa.
Toinen esimerkki. Isä on el padre ja äiti la madre, mutta vanhemmat yhdessä ovat los padres. Sama pätee isovanhempiin, täteihin ja setiin, serkkuihin jne.

Nyt espanjankielisissä maissa, erityisesti ison rapakon takana Amerikassa, on alettu vaatia epätasa-arvoisuuden purkamista kielestä. Niin epätoivoisia jotkut ovat olleet, että on ehdotettu otettavaksi käyttöön @-merkki. L@s profesor@s! Sosiaalisessa mediassa kiihkeimmät ovat jo näin tehneetkin. Mutta siis oikeasti! Tuossa mennään ojasta allikkoon. Ja miten sitten lausuttaisiin l@s profesor@s? Entä tulisiko siitäkin jotain sanomista, että a on @:ssä o:n sisällä? Ongelmaa ei helpota se, että kieleen hyväksytään koko ajan lisää eriloppuisia sanoja ammatteihin. Naislääkäreille on nyt virallisestikin hyväksytty termi la médica (mieslääkäri on se el médico); käytännössä médica-sanaa on jo toki käytetty.

Koska adjektiivitkin taipuvat espanjan kielessä suvun mukaan, mitään helppoa ratkaisua ei näyttäisi olevan. Tai sitten se voi olla hyvinkin yksinkertainen. Entä jos vain hyväksyttäisiin kummatkin muodot? Opettajaporukka voisi olla los profesores tai las profesoras, jos joukossa on kumpaakin sukupuolta. Tai sitten voitaisiin katsoa, kumpaa sukupuolta on enemmän ja kutsua porukkaa sen mukaan; tällöin valinnalla olisi informatiivinenkin merkitys. Vanhemmat voisivat olla los padres tai las madres, isovanhemmat los abuelos tai las abuelas. Annettaisiin ihmisille vapaus valita, kumpaa he käyttävät. Adjektiivit taipuisivat, niin kuin nytkin, sen mukaan kumpi substantiivin muoto on valittu; näin ei rikottaisi kielen perusrakennetta eikä fonetiikkaa. Ihan älyttömän yksinkertainen ratkaisu. Mutta jotta tällaiseen ratkaisuun päädyttäisiin, täytyisi sotakirveet haudata ja kavuta alas barrikaadeilta, pyyhkiä taistelun pölyt omilta ja vastustajan kasvoilta.

Alkuun palatakseni eli suomen kielen tasa-arvoisuuteen. Miten kielen rakenne on vaikuttanut meihin? Onko sillä ollut näppinsä mukana siinä, että Suomi on ollut yksi edelläkävijöistä naisten ja miesten tasa-arvon suhteen? Se, että maailman ensimmäisten joukossa suomalaiset naiset saivat täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden (1906), voisi olla kielen ansiota – ainakin osittain. Sillä kielen kautta he havainnoimme ja ymmärrämme maailmaa. Kielellä kuvaamme elämäämme ja itseämme. Me muovaamme kieltä, mutta myös kieli muovaa meitä. Ei ole siis lainkaan samantekevää, mihin kielialueeseen synnymme. Tässä suhteessa on ollut lottovoitto syntyä Suomeen – ihan oikeasti. 🙂

——————————

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten kieli vaikuttaa meihin ja siihen, miten näemme maailman artikkelissa Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?

Hän - se - es - de - hen

Mainokset

Varo, suomen kieli – ketä tulee!

Aika muuttuu ja kieli sen mukana. Joidenkin mielestä kieli kehittyy ja sitä täytyykin kehittää, koska elämäkään ei pysy jähmettyneenä tiettyyn kaavaan. Joidenkin mielestä taas usein mennään huonompaan suuntaan, kun hyväksytään yleiskieleen puhekielen ilmauksia, jotka ovat kielioppisääntöjen vastaisia.

Lähes 20 vuotta sitten yleiskieleen hyväksyttiin montaa-sana. Ennen hyväksymistä punakynä olisi raapaissut paperille syvän paheksuvan pukin ja suomenopettaja olisi vähintäänkin puhissut kiukusta, jos oppilas olisi ylioppilaskirjoituksessa kirjoittanut, että ”asiasta ollaan montaa mieltä”. Läntisessä Suomessa tätä kaksoispartitiivia oli käytetty puhekielessä jo monen sukupolven ajan, mutta itäisten murteiden käyttäjille muoto oli oudompi, korvaan ikävästi särähtävä. Vastustajien oli vaikea ymmärtää, miksi sääntöön tehtiin tällainen poikkeus. Omassa kirjoittajaporukassanikin tuolloin puhistiin asiasta kauan ja hartaasti. Kirjoittaja voi toki edelleen käyttää pelkkää monta-sanaa, mutta joissakin tilanteissa monta ja montaa ilmaisevat hiukan eri asiaa, kuten Kotusin sivuilta käy ilmi. Ja kumma kyllä myös korvakin tekee nykyään eron esimerkiksi näiden lauseiden välillä, eikö vain: ”hän luki monta kirjaa” tai ”hän luki montaa kirjaa”. Edellisessä hän luki kirjat kannesta kanteen, jälkimmäisessä emme tiedä, saiko hän yhtäkään loppuun asti luettua. Jälkimmäisestä tulee minulle myös mielikuva, että hän luki niitä kirjoja yhtä aikaa.

Viime päivinä ihmisiä on puhuttanut viralliseen suomen kieleen tullut uusi muutos. Nyt saa alkaa käyttämään tätä ilmausta, jos haluaa, enää se ei ole virheellistä suomen kieltä. Suurelle osalle suomalaisia alkaa satamaan -ilmaisun ”laillistaminen” ei tuo mitään uutta, koska he eivät ole edes tienneet sen olevan virheellistä, sen verran yleisesti se on ollut käytössä jo vuosikymmeniä lehdissä ja muissakin medioissa, Internetistä puhumattakaan. Tämäkin ilmaus on levinnyt yleiseen käyttöön läntisestä Suomesta, kun taas itäpuolella on käytössä ollut alkaa tehdä -muoto. Omassa korvassani alkaa tehdä on kaunista suomea ja alkaa tekemään lepsumpaa ja löysempää lällärikieltä. Jatkossakin siis alan tehdä yhtä vaivattomasti niin kirjoitetussa kuin puhutussa kielessäni; muut saavat käyttää sitä, mikä heistä tuntuu luontevalta; lauseen merkityshän ei muutu siitä, kumpaa muotoa käytetään.

Kielen laimennukselta eivät ole säästyneet muutkaan kielet. Espanjan kielessä esimerkiksi on suuntauksena heivata turhat painomerkit. Kovin syvällisesti en tätä aihetta tunne, mutta yksi tapaus aiheutti minulle muutaman harmaan hiuksen lisää. Espanjan kielessä on kaksi sanaa solo ja sólo, jotka tarkoittavat kuitenkin eri asiaa. Lyhykäisyydessään solo tarkoittaa yksin ja sólo taas on lyhennys sanasta solamente ja tarkoittaa vain. Minun oli tosi vaikea muistaa, kumpaan solo-sanaan se painomerkki tuli ja kumman o-kirjaimen päälle. Kun lopulta sain tämän taottua kallooni, kävi ilmi, ettei solossa enää ”heittomerkkiä” tarvita. RAE  (Real Academia Española) suuressa viisaudessaan oli päättänyt jo muutama vuosi sitten, että kyllä asiayhteydestä selviää ilman painomerkkiäkin kummasta sanasta on kyse. Vierasmaalaisena opiskelijana kuitenkin toivon, ettei kaikista painomerkeistä tulla luopumaan elinaikanani; ne helpottavat kielen puhumista, auttavat löytämään vieraalle kielelle oikean rytmin. Solo-tapauksessa merkkiä ei kuitenkaan tässä mielessä tarvita, sillä paino on siinä joka tapauksessa – perussäännön mukaan – ensimmäisellä tavulla. Mutta monet espanjankieliset kirjoittajat, niin kirjoissa kuin lehdissä, käyttävät edelleen painomerkkiä sólo-sanassa vain-merkityksessä. Itse taas mieluiten käytän sanaa solamente, koska se on niin kaunis. Kuin puronsolinaa lempeänä kesäiltana. 🙂

Ketä tuli? Miten käy suomen kielen?

Mutta missä on raja näille myönnytyksille? Vai eikö missään? Voidaanko yleiskieleen ottaa puhtaasti murteellisia ilmaisuja, jos niitä puhuu riittävän moni ja ne ovat muillekin ymmärrettäviä? Ajatellaanpa täällä Turun seudulla puhuttuja ketä-ilmaisuja: ketä tuli, ketä osaa tehdä tämän, ketä ei ole vielä saanut paperia jne. Ketä-ilmaus on erittäin voimallinen, sitä voi vastustaa vain kovalla tahdonvoimalla (olen vastustanut sitä yli 40 vuotta ja vieläkin ottaa koville). Ne onnettomat maahanmuuttajat, jotka ovat joutuneet asettumaan tähän maankolkkaan, oppivat ketä-ilmauksen takuuvarmasti ennen kuin osaavat edes auttavasti suomen kieltä. Eivätkä turvassa ole suomalaisetkaan muualta tulleet: ketä-ilmaus on niin söpö, että varsinkin nuoret ja lapset oppivat sen muutamassa viikossa. Ja muutamassa vuodessa heidän on enää vaikea ”kuulla” ilmauksen virheellisyyttä, elleivät ole erityisesti tekemisissä yleiskielen kanssa.

Entä miten yleiskieleen vaikuttaa muiden maiden kielet? Jo nyt suuri osa suomalaisista on unohtanut suomen kielen yhdyssanasäännöt, englannin kielen säännöt on niin paljon mukavammat käyttää. Kun tarpeeksi moni suomalainen on unohtanut nuo säännöt, voidaanko yleiskieleemme ottaa englannin säännöt, ettei ihmisten tarvitsisi rasittaa pientä päätään ikävillä säännöillä?

Jos yleiskieleen hyväksytään säännöttömyys, pystyykö korva enää erottamaan, milloin sanoma jää vastaanottajalle epäselväksi? Auttavatko säännöt meitä hahmottamaan  kielen rakenteita silloinkin, kun emme ymmärrä sääntöjen merkitystä?  Voiko joskus tulevaisuudessa tulla sellainen tilanne, että kauniin, täsmällisen ja selkeän kielen kirjoittaminen jää pelkästään kirjailijoiden harteille? Ja kuinka kauan heidän hartiansa kestävät yleistä painetta? Ja onko hyvällä kielellä ylipäätään mitään väliä?