Katveessa

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea suomen kielen sana ”katve” voi tarkoittaa? Minä jäin miettimään tätä, kun luin Anne Leinosen uunituoretta kirjaa Katve. Kun kuusi estää valon tulon johonkin paikkaan, voimme sanoa, että istumme kuusen katveessa eli kuusen varjostamassa paikassa. Katve voi merkitä myös suojaa tuulelta tai vesisateelta. Merkityksessä kuollut kulma katve tarkoittaa esimerkiksi tilannetta liikenteessä, kun emme näe jotain toista tiellä kulkijaa, koska hän jää katveeseen. Katve esiintyy myös vaikkapa sotilaallisessa merkityksessä, kun tutka ei katvealueen takia pysty havaitsemaan lentokonetta. Myös pitkiä matkoja autolla ajaessa huomaamme katvealueita radiosignaalissa, kun autoradio alkaa säristä ja kanavia ”menee sekaisin”. Katve-sanaan sisältyy siis jotain varjoisaa, mystistä, jotain johon katseemme ei yllä eikä tutkamme näe. Se on jonkinlainen häiriö maisemassa ja reaalimaailmassa. Juuri sellaisen mystisesti kiehtovan ja mielikuvitusta kutittelevan tarinan Leinonen tarjoilee meille Katve-kirjassaan.

Anne Leinonen: Katve
(Osuuskumma 2020)

Vaikka olen kirjastojen uskollinen asiakas ja luen sujuvasti myös e-kirjoja puhelimelta, niin pakko myöntää, ettei mikään voita sitä tunnetta, kun saa pitää kädessään ihka uutta kirjaa, haistella sen paperin puhdasta tuoksua ja tutkia ja hivellä virheettömiä kansia. Silloin ikään kuin tiivistyy ja kirkastuu tunne (joka toki on aina läsnä, kun alkaa lukea tuntematonta kirjaa), joka oli lapsena, kun avasi joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Se jännitys ja kihelmöivä odotus! Minulle myös kirjojen kansikuvat ovat tärkeitä, ja Katveessa kansikuva on erityisen onnistunut, se antaa aavistuksen, että jotain mystistä, jotain vaarallista piilee pinnan alla, kaikkialla.

Kirja kertoo keski-ikäisestä, Helsingissä asuvasta Tapanista, joka ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee hoitamaan tätiään Itä-Suomeen. Vanha Eira-täti asuu saaressa yksin ja on sairaana. Tapani solahtaa maalaisarkeen ja alkaa toimitella arkiaskareita, siivoaa mökkiä ja kunnostaa rakennuksia, pilkkoo puita, kalastaa, tekee lihamakaronilaatikkoa ja käy kylällä kaupassa. Arkisen aherruksen lomassa Tapani törmää kuitenkin pieniin outoihin asioihin, näkee painajaisia, eikä kaunis suomalainen maalaismaisema olekaan niin viaton kuin ensisilmäyksellä näyttää. On paikkoja, jotka kannattaa kiertää; Eira ja muut paikalliset sen tietävät.

Outous hiipii kirjassa pienin askelin, aluksi melkein huomaamatta ja pitää niin Tapanin kuin lukijan kaikki aistit hereillä. Leinonen virittää tavalliseen suomalaiseen maalaismaisemaan outouden kudelman, joka ylettyy kaikkialle ja rikkoo rajoja. Tekoälyn neuroverkoista juuri lukeneena minulle tuli mieleen lukuisien eri tasoilla olevien verkkojen kudelma, jossa signaalit kulkevat neuronien kautta verkkotasosta toiseen kohti lopputulosta. Ja kun lukija luulee, että kaikki on selvillä, tulee vielä uusia yllätyksiä.
Täytyy myöntää, että Katvetta en uskaltanut lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; pelkäsin, että Tapanin painajaiset sukeltaisivat minunkin uniin. Ja että realiteettitestaus ei menisikään heittäen läpi, jos heräisin keskellä yötä. 😀

Tarinaa kuljetetaan koko ajan Tapanin silmien kautta, minkä koin jälleen hyvänä ratkaisuna. Minulle lukijana näköjään sopii tämä paljon paremmin kuin moniääninen kerronta. Päähenkilön tarinaan uppoutuu, pääsee hyvin hänen päänsä sisään eikä ole vaikeaa löytää samaistumispintojakaan. Päähenkilön edesottamukset ja kohtalo tulevat tärkeäksi. Sitä ikään kuin tekee matkaa yhdessä päähenkilön kanssa. Kirjassa vilahtelee muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, varsinkin Eira-tädistä piirtyy esiin jännittävä ja monitahoinen hahmo. Katveessa suomalainen luonto on myös hyvin rikkaana ja fyysisenä läsnä, melkeinpä kuin yhtenä henkilönä; sitäkin lukija saa tutkailla yhdessä Tapanin kanssa.

Mikä tässä kirjassa minua vielä ilahdutti, oli kieli. Leinosen kieli on aivan uskomattoman rikasta. En muista nyt toista kirjailijaa, jonka kieli olisi näin rikasta ja elävää (paitsi Aleksis Kiven). Monesti pysähdyin sanojen äärelle ja totesin: ”Ai niin, tämäkin sana on olemassa! Miksi sitä ei käytetä?” Ja toki oli sanoja, joita en tuntenut, mutta jotka osasin tulkita asiayhteydestä tai siksi, että suonissani virtaa jonkin verran savolaista ja pikkuliraus karjalaistakin verta. Toisinaan elokuvalla voidaan kertoa enemmän kuin tekstillä, mutta ei Katveen kohdalla, sillä sen kieli on niin elävää ja aistivoimaista, että tuntuu kuin lukijakin olisi siellä, kun ”lumi kohahti joka askeleella”, ”taivaanvuohi lensi pyrstösulat mäkättäen yli”, ”tsirputus kävi korviin” ja ”valo kipristeli poskipäitä”. Joku tutkija voisi tehdä Katveesta tutkimuksen: kuinka monta eri verbiä kirjasta löytyykään!

Eilen illalla jätin siis jäähyväiset Kakskierron saarelle, ja nyt olen hiukan kateellinen niille, joilla Katve on vielä lukematta ja tämä kiehtova matka odottaa kulkemista kuin joululahja avaamista. Lisävinkkinä voin kertoa, että samoihin Itä-Suomen maisemiin sijoittuu Anne Leinosen Metsän äiti -kirja, josta kirjoitin blogissa täällä.

Anne Leinosen kirja Katve mustikanvarpujen katveessa 😉

Korona-ajan lukemisia 2

Pikkukaupunki lämpeää sisäänpäin

Tämän kirjan lukukokemus parani, mitä pidemmälle kirjaa luin. Alussa jotkut asiat ärsyttivät, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjaan sisään.

J.K. Rowling: Paikka vapaana (Otava 2012)
Alkuteos: The Casual Vacancy

Kauas Tylypahkan maagisesta maailmasta on Rowling lennähtänyt luudallaan kirjoittaessaan Pagfordin pikkukaupungin ihmisistä ja heidän arjestaan. Paikka vapaana on ollut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia – lukematta. Kerran aikaisemmin aloitin jo sitä, mutta silloin se vaikutti äärettömän tylsältä ja alkusivujen jälkeen jätin suosiolla kesken. Lukemista etsiskellessäni ja kirjastojen avautumista odotellessani kirjan kelta-oranssit kannet kirkuivat ylimmältä hyllyltä siihen malliin, että päätin selättää kirjan, kun kerran koronarajoitusten ansiosta aikaa oli kahlata tylsempikin opus.

Tällä toisella kerralla kirja ei vaikuttanut niin tylsältä kuin olin muistavinani, mutta ymmärsin kyllä, miksi kirja oli jäänyt minulta kesken aikaisemmin. Heti alussa Rowling marssittaa esiin erinäisen määrän ihmisiä, joiden suhteista ei saa heti selvää, ja jonkin matkaa luettuaan hajamielisellä lukijalla on jo miniät ja anopit, pojat ja isät, tyttäret ja näiden kaverit sekaisin, ystävistä, vihollisista ja työtovereista puhumattakaan. Heti alussa olisi pitänyt kirjoittaa ylös, kuka on kenenkin kanssa naimisissa ja muut sukulaisuussuhteet sekä ammatit ja työpaikat, jotta lukeminen olisi helpottunut. Tarinaa tosiaan viedään eteenpäin eri ihmisten näkökulmista, ja vasta pikkuhiljaa alkaa pikkukaupungin koko ihmissuhdekudelma tulla näkyviin. Tämän verkon kutomisessa ja hallinnassa Rowling onkin todella taitava. Olisi hauska tietää, millaista tekniikkaa ja mitä tekstinkäsittelyohjelmaa hän käyttää pitääkseen kaikki langat käsissään. Mutta hyvin hän ne pitää ja hallitsee mestarillisella otteella, ei voi kuin ihailla.

Henkilöiden lukumäärän lisäksi toinen asia, mikä tökki kirjaa lukiessa, oli se, että Rowling kuvaa näitä ihmisiä ja heidän sisäistä maailmaansa pikkuilkeästi, eikä aina niin pikkukaan. Kun olin ehtinyt tutustua jo kaikkiin kirjan henkilöihin, huomasin, että ainoa, joka oikeastaan oli ollut mukava ihminen, kuoli kolmannella sivulla. Pitkän aikaa lukiessani mietin Rowlingin motiiveja siihen, miksi tehdä ihmisistä näin epämiellyttäviä ja ikäviä. Mietin, miltä tuntui elää tällaisten tyyppien pään sisällä viisi vuotta, joka Rowlingilta meni kirjan kirjoittamiseen (hän kirjoitti muutakin kyllä samaan aikaan, mikäli olen ymmärtänyt oikein). Mietin myös, onko Rowlingin oma sisäinen maailma tällainen; toivottavasti ei. Eräässä haastattelussa hän kuitenkin kertoi, että oli laittanut kirjaan joitakin asioita oman elämänsä synkästä vaiheesta, jo taakse jääneestä, joten se selittänee ehkä jotain. Sitten on tietenkin todennäköisin syy, eli se etten minä ymmärrä brittihuumoria. 😀 Kirjaa on luonnehdittu ilkikuriseksi ja mustaksi komediaksi; jälkimmäistä Rowling ei allekirjoittanut eräässä haastattelussa, vaan luonnehti kirjaa ”komedialliseksi tragediaksi”. Ehkä olin huomaavinani joitain huvittavia detaljeja ja ehkä joissakin ihmisissä on huvittavia piirteitä, mutta ei, en näe mitään naurettavaa, jos ihmisellä on OCD (pakko-oireinen häiriö), vaikka se saisikin hänet käyttäytymään ”hupaisasti”.

Jotkut henkilöhahmot kuitenkin kasvoivat kirjan edetessä niin, että sain heihin kosketuspintaa. Suurin osa aikuisista jäi hieman ikäviksi loppuun asti, osasta löytyi tarinan edetessä piirteitä, jotka pehmensivät tai ainakin selittivät heidän ajatusmaailmaansa, mutta muutama teini-ikäinen kasvoi sen verran kokonaisiksi ihmisiksi, että aloin pitää heistä todella ja heidän elämänsä ja kohtalonsa tuli tärkeäksi.

Lopussa kirja on traaginen. Haastattelussa haastattelija sanoi itkeneensä lukiessaan kirjan loppua. Rowling sanoi siihen, ettei hänellä olisi mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei itkisi loppua lukiessaan. No, minä en varsinaisesti itkenyt, mutta myönnän nieleskelleeni ja olin hyvin, hyvin murheellinen.

Summa summarum: Paikka vapaana ei ole ollenkaan huono kirja eikä loppujen lopuksi tylsäkään. Se on hyvin kirjoitettu ja kirjallisella – tekstin – tasolla tarkkaavainen lukija löytää paljon ilahduttavaa, kuten hyviä, omaperäisiä ja tuoreita kielikuvia.

Jos joku ei jaksa kahlata kirjaa läpi, niin siitä ovat englantilaiset tehneet kolmen jakson minisarjankin. Löytyy ihan tuolla alkuteoksen nimellä The Casual Vacancy. En ole nähnyt sarjaa, mutta jotkut sen nähneet ovat sanoneet sen olevan uskollinen kirjalle ja jopa joissakin kohdissa kirjaa parempi (ehkä näyttelijät ovat pystyneet syventämään joitakin henkilöhahmoja, jotka kirjassa jäivät hiukan karikatyyreiksi). Sarjassa on tunnettuja näyttelijöitä. Ensin ajattelin, että tämä voisi olla ihan katsottava ohjelma, mutta sitten näin, että Michael Gambon esittäisi Howard Mollisonia. Gambon on yksi lempinäyttelijöistäni ja uskon, että hän on mestarillinen myös tässä osassa, mutta ei, ei, ei, en halua nähdä Gambonia Mollisonina. 😀

Tarkoitus oli kirjoittaa tässä myös Gabriel García Márquezin kirjasta Pelon hetki, jonka lukemisen lopetin eilen, mutta tästä kirjoituksesta tuli jo niin pitkä, että ”Ese pueblo de mierda” täytyy jättää toiseen kertaan.

Runo elää arjessa

Eilen illalla istahdin TV:n ääreen ja aika sattumalta päätin Areenan sarjojen sijaan katsoa Teemalta tulevan elokuvan Paterson. Mitään muuta en elokuvasta tiennyt kuin Ylen kuvailun, että se olisi lämminhenkinen. Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut.

Kuvakaappaus elokuvasta

Paterson (2016)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Paterson: Adam Driver
Laura: Golshifteh Farahani
Runot: Ron Padgett
Nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää (tästä päivästä 16.5.2020 lukien)

Elokuva kertoo Paterson-nimisessä kaupungissa asuvasta bussikuskista, jonka nimi on myös Paterson. Hän viettää vaatimatonta elämää vaimonsa ja koiransa kanssa, käy töissä, ulkoiluttaa koiraa ja juo paikallisessa pubissa tuopposen olutta. Näemme hänet kävelemässä töihin tai töistä, ajamassa bussia ja aina kun hänellä on hetki aikaa, hän ei suinkaan ala näpelöidä älypuhelinta (hänellä ei sellaista ole), vaan hän kaivaa muistivihkonsa esiin ja kirjoittaa runoja. Välillä hän kirjoittaa runoja päässään ilman paperia. Hänen runonsa nousevat arjesta ja muistoista. Ne ovat eleettömiä ja rauhallisia kuin mies itse.

Bussikuski Paterson on sympaattinen kaveri, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka toimii erittäin vastuuntuntoisesti, kun tapahtuu jotain yllättävää. Hän ei emmi tällaisissa tilanteissa, vaan vastuunottaminen toisista ihmisistä tapahtuu luonnostaan, helposti kuin hengittäminen.

Patersonin vaimo Laura on tietyssä mielessä miehensä vastakohta: siinä missä Paterson on vaatimaton myös suhteessa runoihinsa, hieman erikoinen Laura koko ajan kaipaa menestystä ja kuuluisuutta välillä hyvinkin epärealistisesti. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ristiriitoja parin suhteeseen, vaan kumpikin tukee ja kunnioittaa toista ja antaa toiselle tilaa toteuttaa omintaan.

Elokuvan tempo on hidas ja melkeinpä monotoninen, mutta juuri se virittää hienon, rauhallisen, suorastaan meditatiivisen tunnelman. Pienet yksityiskohdat ja pienen pieni, alleviivaamaton huumori palkitsevat tarkkaavaisen katsojan oivalluksilla. Paterson on erittäin hyvä leffa katsoa kiireisen päivän päätteeksi, kun haluaa rauhottua yöunia varten. Elokuvassa on pitkiä pätkiä ilman repliikkejä, ja tämä antaa katsojallekin aikaa ja tilaa omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Tuntuukin siltä, että elokuva avaa tilaa joka suuntaan ja laajenee siten itsensä ulkopuolelle. Elokuva on itsessään runo.

Paterson-kaupunki on oikeasti olemassa ja sijaitsee New Jerseyssä. Sen tunnetuin turistikohde on Great Falls -vesiputoukset. Elokuvassa mainitaan myös tuolla alueella asuneita runoilijoita, kuten Allen Ginsberg ja Patersonin oma suosikki William Carlos Williams, jonka runon This is Just to Say Paterson lukee vaimolleen.

Siis, laita puhelin äänettömälle ja vie se toiseen huoneeseen, jätä popcornit nyt paistamatta ja karkkipussit toiseen kertaan, täytä lasisi, niin ettei sitä tarvitse täyttää kahteen tuntiin, himmennä valot, istu mukavasti ja rauhoitu nauttimaan arjen runoudesta ja kauneudesta.

Kuvakaappaus elokuvasta