Heijastuksia

Joitakin vuosia sitten valokuvasin äidinisänäidin Eva Mehtosen (o.s. Ståhlberg) kaksi maalausta ja yhden lyijykynäpiirroksen sähköiseen muotoon. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Koska halusin värien tulevan oikein esiin, halusin kuvaustilanteeseen luonnonvalon, mikä käytännössä tarkoitti ikkunoista tulevaa valoa. Aloin etsiä asunnosta paikkaa, jossa valoa olisi riittävästi. Sellaisia löytyi, mutta koska kaksi taulua oli lasitettu, lasin pintaan tuli ikäviä heijastumia ikkunoista ja huonekaluista. Ja aina näin myös itseni taulussa: siellä seisoin kamera kädessä punaisessa… valkoisessa… mustassa puserossa.

Lukuisten kokeilujen jälkeen sain rakennettua keittiöön pikkuisen studion, jonne tuli luonnonvalo ikkunasta, mutta ikkunan edessä oleva valkoinen rullaverho esti heijastukset. Taulut seisoivat vuoronperään kirjoista tekemälläni alustalla keittiötuolin päällä ja katsoivat tyhjää, valkoista seinää. Kamera seisoi valkoisen pakastimen päällä, ja itse kuvaus tapahtui ajastimella, jotta sain eliminoitua itsenikin pois heijastuksia heittämästä. Photoshopilla täytyi sitten jälkikäteen syvätä kuvista taustat pois, ja muistaakseni nelikulmaisissa tauluissa piti vielä korjata perspektiiviäkin. Mutta ikävät heijastukset sain poistettua jo kuvaustilanteessa.

Monesti taidenäyttelyissä minua häiritsee suunnattomasti kohdevaloista ja ikkunoista tulevat heijastukset lasitettujen taideteosten pinnassa. Usein on tosi hankalaa jopa löytää sellaista paikkaa, mistä voisi tarkastella tauluja, kun heijastukset tuntuvat syövän tauluista kaiken pois tai tunkevat tauluihin kaikkea siihen kuulumatonta. Niissä tilanteissa huomaan aina kiukuttelevani hiljaa mielessäni, mikseivät näytteilleasettajat ole kiinnittäneet asiaan huomiota. Miksei isoja ikkunoita ole peitetty valkoisilla liinoilla? Miksi spottivalot on asetettu niin, että valot kimpoavat taulujen lasipintaan? Eikö muka ole keksitty kattoon asennettavaa valopaneelitasoa, josta valo tulisi mattana ja tasaisena? Tai jotain? No, totta kai tiedän, että näytteilleasettajat ovat ajatelleet valoja ja jatkuvasti taistelevat niiden kanssa. Milloin valoa on liikaa, milloin liian vähän, milloin se tulee väärästä suunnasta ja milloin se muuttaa ja vääristää värejä.

Viikko takaperin olin Ars Novassa Tiina Pyykkisen näyttelyssä, joka oli silloin viimeistä päivää esillä. Pyykkinen itse oli vetämässä yleisökierrosta. Minulta meni hetken aikaa tajuta, että Pyykkisen maalauksia katsellessa täytyi mennä pintaa syvemmälle, ihan konkreettisesti. Kiiltäväpintaisille tauluille heijastuimme me katsojat, vastapäisellä seinällä olevat maalaukset, spottivalot ja koko huone. Kaikki tämä oli osa taideteosta. Taulut eivät olleet tasoja, vaan niihin avautui huoneita ja käytäviä, joissa ihmiset kuljeksivat, tulivat, pysähtyivät ja jatkoivat taas matkaa. Tai seisoivat rivissä kuin ihmismuuri. Pohdimme muun muassa, miltä seinänkokoinen taulu olisi näyttänyt, jos me olisimme tummien vaatteiden sijasta pukeutuneet valkoisiin kaapuihin.

Tiina Pyykkisen maalaus Ars Novan näyttelyssä

Mieleen pupsahti vanha tarina*, jossa ihminen maalasi taulun. Kun taulu oli valmis, hän taputti käsiään ja astui tauluun. Me näyttelyssä olijat myös astuimme tauluihin ja samalla saimme konkreettisesti huomata, kuinka havainnontekijä aina vaikuttaa itse havaintoon. Havaintomme ovat aina sidoksissa meihin itseemme eivätkä koskaan voi olla ainoa totuus. Kaksi ihmistä katsoo samaa maalausta, toinen näkee vihreän värin liilana, toinen sinisenä. Kumpi on oikeassa? Kumpikin ja ei kumpikaan! Kenties vihreä värikin on jotain ihan muuta.

Jos kukaan ei näe maalausta, voiko se silloin olla taidetta? Vai onko se vain pinta, jolla on maalia? Jos kukaan ei koskaan näe (eikä siis ole arvottamassa) Mona-Lisaa, onko se siltikin arvokas taideteos, vaiko vain maalattua kangasta? Jos kukaan ei näkisi värejä, olisivatko värit silti olemassa vai olisivatko ne jotain muuta? Tarvittaisiinko niitä? Aistittaisiinko ne jollain toisella tavalla, esimerkiksi musiikkina, kuten jotkut synesteetikot aistivat?

Jos mennään uudestaan zeniin (tarina maalaukseen astuvasta ihmisestä saattaa olla zen-tarina), yhdessä kōanissa kysytään: jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä kuulemassa, kuuluuko silti ääni? Länsimaissa ihmiset vastaavat tähän usein hätäisesti: totta kai kuuluu, koska ääniaallothan siitä lähtevät joka tapauksessa. Mutta kysymystä pitäisi ehkä tarkastella toiselta kantilta. Onko kuuleminen sittenkin jotain, mikä tapahtuu vain päämme sisällä? Ja ääniaallot ovat sitten ihan eri juttu; me vain satumme aistimaan ne ”kuulemalla”?

Kun havainnoimme maailmaa ympärillämme, ovatko havaintomme itse asiassa vain oman pääkoppamme sisällä, meitä itseämme? Ja todellisuus ympärillämme ihan jotain muuta, jonka voisi aistia ja kokea ihan eri tavallakin. Tai voiko ylipäätään vetää rajaa meidän ja ympärillämme olevan maailman väliin? 😉

———-
* Tarina on luultavasti kiinalainen. Olen lukenut sen joskus 80-luvulla, enkä muista mistä. Mutta luulisin, että se on yksi zen-buddhalaisuuteen kuuluvia tarinoita. Yritin etsiskellä tarinaa netistä, mutta eipä osunut nyt haarukkaani.

Osa Tiina Pyykkisen maalausta Ars Novan näyttelyssä

Mainokset

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

 

Machu Picchuun ja takaisin yhdessä tunnissa

Inkojen vanha rauniokaupunki Machu Picchu (”vanha vuori” tai ”vanha huippu”) on varmaan Perun kuuluisin matkailukohde. Se sijaitsee Andien harjanteella, 2430 metrin korkeudessa. Machu Picchun rakentaminen aloitettiin vuonna 1440 ja kaupungissa oli noin 200 rakennusta. Machu Picchussa oli asukkaita aina siihen asti, kun espanjalaiset conquistadorit saapuivat Peruun 1532. Miksi Machu Picchun asukkaat hylkäsivät kaupunkinsa, vaikkeivät valloittajat sitä koskaan löytäneet, on edelleen arvoitus.

Vuosittain Machu Picchulla vierailee 400000 turistia, mikä rasittaa 500 ihmisen kotikaupunkina palvellutta paikkaa huolestuttavasti. Machu Picchu vajoaakin sentin kuukaudessa, ja tämän lisäksi sitä uhkaavat maanvyöryt, joiden takia turisteja on jouduttu pelastamaan helikoptereilla lähialueilta. Pelätään, että seuraava isompi mutavyöry voi tehdä pahaa jälkeä Machu Picchulla.

Machu Picchu on kiehtova, mystinen nähtävyys, jonka monet haluavat kaikesta huolimatta nähdä omin silmin. Mutta entä jos ei ole rahaa tai mahdollisuutta matkustaa maapallon toiselle puolelle? Tai jos isoissa turistilaumoissa tungeksiminen ei viehätä? Täytyykö haudata kaikki haaveet kokea Machu Picchun lumo? Tyytyä netistä löytyviin valokuviin (mikä ei sekään ole huono vaihtoehto)?

Ihan kaikista haaveista ei tarvitse luopua. Machu Picchu löytyy myös virtuaalimaailma Second Lifestä, San Martín de Porresin yliopiston kupeesta. Paikka on tehty hyvin kunnianhimoisesti muistuttamaan aitoa esikuvaansa. Kun vertaa valokuvia virtuaalikaupunkiin, ei voi kuin ihailla viitseliäisyyttä ja intohimoa, jolla inkakaupunki on toteutettu. Jopa kaupungin vieressä oleva vuorenhuippu näyttää samalta kuin valokuvissa. Saa juosta ylös alas rappuja (hengästymättä!), kuljeskella labyrintissa, käydä moikkaamassa laamoja ja ottaa valokuvia sielunsa kyllyydestä. Seurata voi myös viitoitettua reittiä, joka johtaa merkillepantavien paikkojen luokse, kuten Kolmen ikkunan temppeliin tai Auringon temppeliin. Niiden kohdalla on aidon paikan valokuvalla varustettu opastaulu. Taulua klikkaamalla saa itselleen muistilapun, jossa on tietoa paikasta espanjaksi ja englanniksi. Second Life myös mahdollistaa singahtamisen ilmaan ja koko kaupunkia voi ihailla lintuperspektiivistä.

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Laamoja voi käydä moikkaamassa.

Laamoja voi käydä moikkaamassa. Ne ovat kilttejä eivätkä haise. 😉 Takana ylhäällä näkyy San Martín de Porresin yliopiston rakennus.

Intihuatana – Auringon temppeli

Intihuatana – Auringon temppeli

Mikä mainio paikka historianopetukselle! Jos olisin opettaja, veisin luokkani oitis tutustumaan tähän hienoon paikkaan, eikä se maksaisi mitään… No, sähköstä joutuu aina hiukan pulittamaan. Virtuaalivierailu ei myöskään millään tavalla rasita aitoa paikkaa. Ja jos ei jaksa kerralla kulkea koko paikkaa läpi, aina voi tulla uudestaan. Niinä aikoina, kun olen vieraillut virtuaalisessa Machu Picchussa, muita ei siellä yleensä ole ollut. On voinut rauhassa vaellella tuossa meditatiivisessa ympäristössä, miettiä omiaan tai sitä, kuinka ihmeellisiä asioita ihminen saakaan aikaan yhdessä toisten kanssa – niin virtuaalisia kuin käsinkosketeltaviakin. Jos haluaa paikalle oppaan, sekin onnistuu teleporttipaikan taulua klikkaamalla. Mutta muistaa kannattaa aikaero; perulaiset voivat olla unten mailla, kun eurooppalaiset turistit ovat virkeimmillään.

Kannattaa myös piipahtaa naapurissa

Naapuritontiltakin löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista. Jos pohkeissa on vielä riittävästi voimaa, voi kavuta teleporttiplazan vieressä sijatsevan temppelin kiviportaat ylös, ihailla hetken maisemia ja sen jälkeen laskeutua temppelin sisään… taidenäyttelyyn! Félix Olivan (1932–2004) värikylläisiä, vaikuttavia maalauksia on ripustettu temppelin uumeniin, ja niitä voi ihailla ja zoomailla samalla kun laskeutuu alaspäin.

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Juu, kannattaa olla rohkea, kulkea huteran näköiset puuportaat loppuun asti ja hypätä vielä parin metrin pudotus ihan pohjalle asti. Sieltä löytyy uusi yllätys, hieno hauta tykötarpeineen, jälleen täsmällinen kopio reaalimaailman vastaavasta. Huaca Señor de Sipan  – ehkäpä Amerikan merkittävin arkeologinen löytö. Temppeli haudan päältä on tosimaailmasta jo ajan saatossa murentunut pois, ja hauta siirretty turvaan.

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

Nyt ollaankin jo niin syvällä, että on turvauduttava lentämiseen tai teleporttaamiseen, muuten ei hautapaikasta pois pääse… ellei siellä jossain sitten ole salaovea. Kun ollaan Second Lifessä, kaikki on mahdollista!

Jos olisin fiksu, laittaisin tähän suoran teleporttilinkin virtuaaliseen Machu Picchuun, mutta sitäpä en tee, sillä etsiessä voi löytää jotain, mitä ei osaa odottaakaan. Niin minullekin kävi: löysin Machu Picchun ihan sattumalta. Mikä on sinun Machu Picchusi?

Koira on koira, punainen on punainen

Tämä artikkeli ei liity kirjoihin eikä kirjoittamiseen, mutta taiteeseen kyllä. En vain voinut tänään ohittaa tätä, piti pistää ajatukset sanoiksi.

. . . . . . . . . . . . . . . .

Turun Sanomissa 9.6.2013 oli artikkeli, jossa kolme eri alan ihmistä analysoivat kolmea taulua. Yksi tauluista oli Jouko Lehtolan Koira punaisella taustalla (2004) Teoksen nimi ei ehkä herätä muistikuvia, vaikka moni on varmaan nähnyt tämän kuvan, jossa dobermannin pää on tasaisen punaista taustaa vasten. Kuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin vaikuttava, ettei sitä hevin unohda.

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Tavalliset reaktiot teoksen äärellä ovat aggressio ja pelko. Kuvan koira koetaan voimakkaan eläimellisenä, pelottavana ja vaarallisena. Pää, asetelma ja taustan vahva väri houkuttelevat jäämään tähän tulkintaan. Myös vaahtoutunut kuola ja silmä koetaan jotenkin vastenmielisinä. Monille jää varmaan sellainen tunne päälle, että tässä on koira suoraan helvetistä. Jonkinlainen Kerberoksen yksipäinen versio.

Minussa kuva herätti aikoinaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin keksin syyn tähän. Kuva on niin voimakkaasti latautunut, koiran pää niin mykistävä, ettei ole helppoa ohittaa näitä seikkoja ja huomata, että oikeasti kuvan koira ei ole vihainen, ei pätkääkään. Toki se on pelottavaa rotua ja sillä on vieläpä pystyyn typistetyt korvat, mutta vihainen se ei ole eikä millään tavalla aikeissa hyökätä. Vihainen koira näyttää ihan erilaiselta; sillä on ylähuuli vetäytynyt ylös, niin että yläetuhampaat näkyvät ja kuono on rypistynyt vaakaryppyihin. Sen ilmeen merkityksestä ei voi erehtyä.

Lehtolan koiran ilmettä voisi kuvata valppaaksi ja odottavaksi. Melkein haluaisin lisätä siihen iloisen odottavaksi, mutta joku voisi pitää sitä jo liioitteluna. En kuitenkaan pääse tunteesta, että koiran ilmeessä on jotain positiivisen odottavaa. Kuvassa koiran katseelle on annettu tilaa. Katse ja koiran koko tarkkaavaisuus on suuntautunut jonnekin kuvan ulkopuolelle, siellä on jotain tärkeää, ehkäpä joku koiralle tärkeä ihminen. Ehkä he ovat leikkineet, ihminen heitellyt koiralle frisbeetä ja koira noutanut muovilautasen kerta toisen jälkeen; siksi sen kuola on vaahtoutunut, ja nyt ihminen on ehkä tuomassa koiralle vettä. Sitäkin voi odottaa valppaana. Ja tuo taustan punainen väri. Miksei se voi olla myös rakkauden väri? Sellaisen täysin kyselemättömän, täydellisen antaumisen ja ehdottomuuden, jollaisen vain jokin dobermanni – yhden ihmisen koira – voi omalle ihmiselleen antaa. Siinä on jotain sellaista rajuutta, jota me ihmiset, ikuiset haihattelijat ja sivuille vilkuilijat, emme voi ymmärtää emmekä edes aina pysty ottamaan vastaan.

Mutta mitä Lehtola on loppujen lopuksi ajanut takaa teoksellaan? Miksi hän on tehnyt siitä niin dramaattisen, mutta valinnut nimeksi niin neutraalin? Miksi kuvan koira ei ole vihainen? Miksi punainen on vain punainen, tasainen ja neutraali sekin? Voisiko kuva ilmentää jotain Lehtolan omaa traumaa, jota hän tässä työstää? Vai haluaisiko hän sanoa kuvalla jotain muuta?

Koiran silmässä on nähtävissä salamavalon heijastuma. Muuten näin tummasävyisessä kuvassa mustan koiran silmä olisi jäänyt piiloon. Heijastumakin on vain heijastuma, ei sinällään mitään pahaa tai ilkeää. Silmä heijastaa ulkoa tulevan valon takaisin ja tulee sitä kautta näkyviin. Onko koko kuva vain ulkoa tulevan heijastamista takaisin? Kun katsoja katsoo kuvaa, se heijastaa hänelle hänen omat tunteensa takaisin. Hänen oman pelkonsa. Sen miten pelot syntyvät, ihan neutraaleita osasia yhdistämällä voi saada aikaan peilin, jonka kautta katsoja näkee välähdyksen siitä, joka seisoo hänen selkänsä takana. Joka on hänen itsensä luoma?

Hyvää taideteosta voi kuoria kuin sipulia, aina löytyy uusia kerroksia, aina voi lähteä uusille poluille ja löytää uusia maailmoja itsestään. Teosta katsoessamme olemme sillä lailla tasavertaisia, että jokaisen tulkinta on yhtä oikea. Ei ole olemassa oikeaa vastausta, johon kaikkien pitäisi päätyä. Mutta aina voi asettaa itselle haasteita ja yrittää raivata pois näkemisen tielle kaatuneita puita. Lehtolan dobermanni ei ole haukahtanut vielä viimeistä kertaa – kenenkään meidän kohdalla!

Sivusilmällä näkee enemmän

Eilen alkuillasta lähdin kameran kanssa liikkeelle, kun oli hiukan vielä valoa jäljellä. Tarkoitus oli kuvata ihan peruskamaa: tämän hetken värejä ja muotoja lähiympäristön luonnossa. Ja kuten aina kun lähtee etsimään jotain tiettyä, mieleistä ei tahdo löytää millään. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen kamerassa oli joitakin kuvasarjoja, joista kolmessa arvelin olevan kussakin yksi riittävän hyvä kuva tarkoitukseeni.

Olin jo palaamassa kotiin lähipuiston läpi, kun näkökentän reunalla liikahti jotain punaisenruskeaa. Ei ollut koira, vaan kettu. Matkaa oli joitakin kymmeniä metrejä; liian kaukana kamerani ominaisuuksille, mutta siitä huolimatta seurasin kameralla Cikke Cityketun kulkua puiston reunoja pitkin. Lähdin jopa perään, mutta Cikke ei välittänyt odotella minua. Kuvia otin, mutta liian kaukaa. Oli kuitenkin hauska katsella, kun kettu hyökkäili yrittäen pyydystää peltohiiriä (tuloksetta) ja merkkaili reviiriään. Se kulki kaupunkimaisemassa yhtä luontevasti kuin ohikulkevat ihmiset, koirat ja autot.

Jos olisin sinä iltana lähtenyt ulos tarkoituksenani kuvata kettua, tuskin olisivat Cikken ja minun polut risteytyneet.

Kirjoittamisen kanssa on parhaimmillaan myös näin. Kirjoittaja kirjoittaa stooria tai runoa päämääränä tietty kokonaisuus, lopputulos. Äkkiä alkaa jotain tapahtua. Päähenkilö tekee tai sanoo jotain, joka lähteekin viemään tarinaa ihan toiseen – ja paljon mielenkiintoisempaan – suuntaan. Tai runoon popsahtaa säe, joka ei ollut suunnitelmissa (eikä edes ajatuksissa!), mutta joka oudosti napsahtaa kohdalleen paljon paremmin kuin se suunniteltu ja loppuun asti ajateltu.

Cikke Citykettu saalistaa

Cikke Citykettu saalistaa

Niin valokuvauksessa kuin kirjoittamisessa on tärkeää pystyä pitämään itsensä riittävän avoimena, jotta näkökentän reunoille ilmestyisi toisinaan näitä jännittävästi odottamattomia näkyjä, ja riittävän joustavana mieleltään, että niihin reagoi: pysähtyy poimimaan ne mukaan tarinaan tai kameran muistikortille. Ja sama pätee elämässäkin: avoimena näkee enemmän.

Mutta tärkeintä on etsiä. Vaikkei koskaan etukäteen tiedä, mitä lopulta löytää, niin se löytäminen tapahtuu, kun on etsimässä jotain (siis tekemällä).

PS. Uskon, että Cikkekin löysi lopulta jotain purtavaa, vaikkei juuri niitä kahta peltohiirtä saanutkaan kiinni.