Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀

Pikkukylän ihmisiä

Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.

Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.

Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂

Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.

Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂

Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.