Heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Apollo 11:n kuumoduuli Eagle laskeutui Kuuhun ja astronautit Armstrong ja Aldrin kävellä köpöttelivät Kuun tomuisella pinnalla. Siksipä olikin pääsiäisenä ihan sopiva aika lukea Antonio Muñoz Molinan Kirja El viento de la Luna (Kuun tuuli, suom. Tarja Härkönen). Kirja ilmestyi Espanjassa 2006 ja suomeksi 2011 (Tammi).
Kirja kertoo murrosiän hormonimyrskyissä kärvistelevästä 13-vuotiaasta pojasta, jota kiehtoo suunnattomasti Apollo 11:n edesottamukset. Kunnon nörtin tavoin hän pyrkii seuraamaan kuulentoa kaikista mahdollista kanavista, jopa uudenuutukaisesta televisiosta, joka on ilmestynyt perheen olohuoneeseen. Poika kerää faktatietoa joka solullaan, ja myös lukija saa hänen kauttaan tietää lukuisia jännittäviä asioita avaruudesta ja kuulennoista. Nykyajan ihmisestä, jolle mustat aukot alkavat olla arkipäivää, voivat kuun valloittamisen aiheuttama innostus ja spekulaatiot tuntua hassuilta ja lapsellisilta, mutta kesällä 1969 ja sen jälkeenkin oltiin melko varmoja muun muassa siitä, että Kuussa olisi asutusta jo vuonna 2000. Tällaisia spekulaatioita myös kirjan poika pohdiskelee.
Avaruuslennot ja kirjat toimivat pojalla pakokeinona todellisuudesta, joka on karua Francon Espanjassa. Vaikka perheellä on tädin mieheltä osamaksulla ostettu televisio, niin juokseva vesi ja sisävessa ovat yhtä kaukaista utopiaa kuin taivaalla möllöttävä Kuu. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät raskasta, ruumiillista työtä, johon pojankin täytyy joululomalla osallistua, vaikka muuten hänen annetaan haaveilla huoneessaan aika vapaasti. Hän käy ankarien munkkien pitämää koulua, vaikka muut hänen ikäisensä köyhien perheiden pojat tekevät jo töitä vihannes- ja hedelmätarhoissa vanhempiensa kanssa. Kirjaan Antonio Muñoz Molina lienee kirjannut omia tunteitaan ja ehkä suoranaisia kokemuksiaan, sillä hän on kotoisin hyvin samanlaisista oloista kuin kirjan poika, ja on vieläpä täsmälleen samanikäinen. Kirjan mottona on Antonio Machadon ajatus: ”Sólo recuerdo la emoción de las cosas.” (Muistan vain sen, miltä asiat tuntuivat.) Ja ajatus jatkuu: ”… y se me olvida todo lo demás.” (… ja minulta on unohtunut kaikki muu.)
Lainasin kirjan samalla kertaa suomeksi ja espanjaksi. Tämä oli yllättävän hyvä ja toimiva ratkaisu. Muñoz Molina kirjoittaa sen verran vivahteikasta kieltä, että minulta olisi taatusti jäänyt huomaamatta monia vivahteita ja värikkäitä yksityiskohtia, ja lukeminen olisi ollut tosi hidastakin, jolloin kielen rytmistä olisi ollut vaikea nauttia. Nyt saatoin lukea kirjaa espanjaksi silloin, kun teksti oli helpompaa ja olin virkeämpi, ja suomeksi, kun halusin uppoutua tarinaan, pojan tunteisiin ja ajatuksiin, antaa tekstin soljua läpi omien tunteideni ja kokemusteni. Tarja Härkösen suomennokseen saatoin luottaa ja myös ihastella hänen rennon taitavaa kielenkäyttöään, kun vertasin alkuperäistä tekstiä suomennokseen. Härkönen sai tuotua suomennokseen myös Muñoz Molinan omaperäisen, hyvin täyteläisen ja monesti suorastaan runollisen ”vyörytysrytmin”.
Tämä oli ensimmäinen Muñoz Molinan kirja, jonka olen lukenut, mutta ei varmasti viimeinen. 🙂
Sanoja, sanoja 