HAH HAH HAA, kun naurattaa… tai sitten ei

Komedian tekeminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on hyvän komedian tekeminen. Tämän sai taas huomata, kun YLE1 marssitti kesäkatsottavaksi uuden espanjalaisen sarjan Naapureina Madridissa (Aquí no hay quien viva). Toki sarjalla on isot saappaat täytettävänä, mutta kovin, kovin kauas Serranojen edesottamuksista uusi sarja näyttää parin ensimmäisen jakson perusteella jäävän.

Hyvä komedia  on valon ja varjon tanssi.

Hyvän komedian piirteitä on valon ja varjon vuorottelu. Ilman varjoa ei valokaan tule kaikessa loistossaan esille. Tarvitaan tummia sävyjä vaaleiden vastapainoksi. Tämän tiesi jo Aleksis Kivi, ja sen tiesi myös Serranojen käsikirjoittajat, jotka laittoivat katsojan nauramaan ja itkemään yhdessä Diegon, Santin, Fitin ja kumppaneiden kanssa. Sarjassa mentiin naimisiin, saatiin lapsia, sairastuttiin, kuoltiin, rakastuttiin, petettiin ja tultiin jätetyksi. Kun sattui, se näytettiin, eikä kipeitäkään tunteita lakaistu nopeasti pois seuraavan kohtauksen tieltä, vaikka vauhtia sarjasta ei puuttunut. Näyttelijät saivat näytellä tunneskaalaa laidasta laitaan.

Naapureina Madridissa on unohtanut varjot… ja tunteet. Vauhti on vieläkin hurjempi kuin Serranoissa, ja koko ajan tykitetään katsojaa hahahaa-vitseillä. Helmiäkin joukossa on, mutta kun vitsejä ja sähellystä tauotta vyöryy 50-55 minuuttia katsojan niskaan, tulee pakosta halu sulkea silmät ja korvat ja kirkua: ¡Demasiado ruido!

Jotain on käsikirjoittajalla mennyt pahasti pieleen, jos henkilöiden kohtalot eivät kosketa katsojaa ja hänelle on ihan sama, mitä näille tapahtuu. Naapureina Madridissa -sarjan henkilöt eivät toki ole vielä millään lailla ehtineet kasvaa katsojan mielessä kokonaisiksi ihmisiksi. Mutta jos meno jatkuu tällaisena, mahtavatko koskaan ehtiäkään? Ei ole mikään helppo nakki näyttelijälle näytellä uskottavasti, jos käsikirjoitus rajaa mahdollisuudet vain karikatyyriin. Sellaisessa osassa pärjääminen vaatii jo tosi vankkaa ammattitaitoa. Parin jakson perusteella voi sanoa, että vanhat, kokeneet rouvat pelittävät uudessa sarjassa paljon paremmin kuin nuoremmat, joista suurin osa näyttää otetun sarjaan lähinnä ulkonäkönsä perusteella. Ja saappaat, jotka heidän pitäisi täyttää, ovat aivan liian suuret.

Jos vertaa näyttelijäkaartia Serranoihin, niin on pakko kiinnittää huomiota, että uudesta sarjasta puuttuvat kokeneet ja taitavat keski-ikäiset näyttelijät, sellaiset, jotka taas pitivät Serranoja pystyssä ja liikkeessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Serranojen Lucía Gómezia näytellyt Belén Rueda, jonka taidoista saa hyvän kuvan Alejandro Amenábarin hienossa elokuvassa Meri sisälläni (Mar adentro).

Miksi ilkeilyä pidetään huumorina?

Täytyy tunnustaa, että olen tilannekomiikan ja oivaltavan huumorin ystävä. En oikein jaksa ymmärtää, mitä hauskaa on siinä, että käsikirjoittajat laittavat henkilöt olemaan ilkeitä toisilleen. Ja sitten sille pitäisi nauraa. Naapureina Madridissa ihmiset ilkeilevät toisilleen; sarjan koko huumori-ilmasto näyttää perustuvan tälle. Serranoissa se perustui tilanteille, väärinkäsityksille, luonteenpiirteille jne. eli hyvin samantapaisille asioille kuin arkielämässäkin. Vitsejä ei yleensä alleviivattu; katsoja sai nauraa, jos nauratti.

Tätä kirjoittaessa tuli taas Serranoja ikävä. Nyyh. Aika näyttää, miten käy Naapureina Madridissa -sarjalle. Espanjankielinen wiki hehkuttaa sarjaa gran éxitoksi. Jos YLE näyttää kaikki 90 jaksoa, saamme nähdä, saavuttaako uusi sarja Suomessakin Serranojen kaltaisen suuren menestyksen. Vai jääkö se vain espanjaa opiskelevien kielenharjoitteluksi. Siitäkin huolimatta, että uudesta sarjasta on tehty erinäinen määrä muitakin versioita (Argentiina, Chile, Columbia, Italia, Kreikka…), siihen pätee vielä tällä hetkellä  sanonta: Mucho ruido y pocas nueces (paljon melua tyhjästä).

Mainokset

Avatar ja ihmeentuntu

Sekavan perjantaipäivän päätteeksi korkkasin pohjoissavolaisen mallasjuomapullon, työnsin DVD-levyn Macin kyljestä sisään, nostin jalat geelitäytteiselle rannetuelle ja kallistin työtuolin sopivaan asentoon…

Sence of wonder, ihmeentuntu on vaikeasti selitettävä termi, koska mikään sanallinen selitys ei tunnu kertovan läheskään kaikkea. Kirjoitin Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n ABC-sanaselityksiin siitä seuraavasti: ”Scifi- ja fantasiakirjallisuuden lukijassa herättämä tunne jostain kummallisesta, mystisestä ja kiehtovasta. Olennainen piirre sf/f-kirjallisuudessa.” Enkä ole tyytyväinen, toivottavasti joku toinen editoi tuon paremmaksi. Ihmeentuntu on jotain, mikä valtaa lukijan ja katsojan niin täydellisesti ja koskettaa niin syvältä, että sen kuvaaminen sanallisesti tuntuu kömpelöltä ja vajaalta. Se täytyy kokea, ja siihen jää koukkuun. Sence of wonder on se syy, miksi aina uudestaan hakeudun scifin ja spekulatiivisen fiktion pariin. Siitä ei koskaan voi saada tarpeekseen… toivottavasti koskaan en ole niin vanha, että ihmeentuntu lakkaisi vetämästä minua puoleensa.

Myönnän, että Avatar-elokuvassa oli puutteita: juoni ei ollut kovinkaan kummallinen, itse asiassa hyvinkin ennalta-arvattava, taistelukohtaus oli puuduttavan pitkä, monet yksityiskohdat na’veissa hm… naiiveja ja liian inhimillisiä. Mutta ihmeentuntua Avatarissa oli! 2,5 tunnin ajaksi unohdin täydellisesti tämän reaalimaailman. Pandoran ihmeellinen atmosfääri ui luihin ja ytimiin – kerta kaikkiaan. Voin vain kuvitella, millainen vaikutus olisi ollut, jos Avatarin olisi katsonut elokuvateatterin pimeässä salissa isolta screeniltä. (Tosin silloin olisi ollut muiden katsojien armoilla, joutunut kuuntelemaan teini-ikäisten jonninjoutavia jorinoita, karkkipapereiden rapinaa ja muita häiritseviä ääniä.) Macin 24-tuumainen näyttö oli minulle täysin riittävä, sillä kun elokuva loppui, tuntui kuin olisin ollut puolen vuoden matkalla ja unohtanut entisen elämäni ja sen tärkeiltä tuntuvat asiat kokonaan.

Avatar-elokuva iski siihen samaan psyyken kohtaan, jonka takia ihmiset luovat itselleen hahmoja – avatareja – virtuaalimaailmoihin. Mutta hahmon liikuttaminen tietokoneen näytöllä on kaukana siitä, että itse kulkisi ja eläisi avatarina mystisessä maailmassa. Asia, jota moni virtuaalipelejä pelaava on varmaan miettinyt: jospa saisi ihan oikeasti kokea, miltä tuntuisi elää siellä. Vaikka tuskin selviäisin Pandoralla hengissä tuntiakaan, niin elokuvan jälkeinen tunnelma oli niin vahva, että olisin vaihtanut miettimättä arkielämäni siihen tuntiin. Netticolosseumilla tniemi kirjoitti eräässä viestissään: ”… kirjoittaessani olen ehjempi ihminen.” Ihmeentunnulla on samanlainen vaikutus: se yhdistää ihmisessä eri puolet toisiinsa ja eheyttää.

Avatar-elokuva sai miettimään kuolemaa, kuolemista. En kaipaa pääsyä enkel’kuoroon, eikä ikuinen harpunsoitto kuulosta houkuttelevalta. Jos vain mahdollista, vaihtaisin nämä siihen, että vaikka vain muutaman sekunnin ajan minä pysyisi sen verran kasassa, että voisi kokea jotain mystistä, ihmeentunnun.