Kuukausi: maaliskuu 2019

by

Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

by

Viattomuuden loppu

”Onko ananas pelottava?” pohti kaksi nuorta vierailijaa Hannaleena Heiskan näyttelyssä Turun taidemuseossa ja tuli siihen johtopäätökseen, että taulussa oleva ananas oli kyllä pelottava. Kuvantunnistusohjelmaa Heiskan ananas olisi varmaan pystynyt huijaamaan, niin kuin samassa salissa olevat kasvokuvatkin, jotka olivat ananasta hieman pelottavamman ja vaarallisemman näköisiä niin nuorten kuin vähän vanhempienkin katsojien mielestä. Kasvokuvat, niin kuin ananaskin, oli naamioitu erikokoisilla ja -värisillä ympyröillä. Joissakin tauluissa silmät katsoivat katsojaa mustan ympyrän sisältä. Vihamielisesti? Uhmakkaasti? Ilkikurisesti?

Kuvia katsellessa jäin miettimään, miten pitkälle olisin itse valmis menemään huijatakseni kasvojentunnistusohjelmaa. Tai missä menee sietokykyni raja sitten, kun nämä ohjelmat levittäytyvät kaupallisiin tarkoituksiin? Miltä tuntuisi, jos kauppakeskuksessa kävellessäni kamera skannaisi naamatauluni systeemiin ja ohi kulkiessani mainostaulut alkaisivat huudella minulle ryppyvoidetarjouksia ja vitamiinipilleriuutuuksia? Systeemi yhdistäisi naamani aikaisempiin ostoksiini ja käynteihini ja tekisi minusta asiakasprofiilin. Harmittaisiko tämä minua niin, että maalaisin kasvoilleni symmetrisiä kuvioita ja rullasin hiukseni tötteröille, jotta minua ei tunnistettaisi? Yleistyisivätkö tällaiset kasvomaalaukset kasvojentunnistusohjelmien yleistyessä? Vai tyytyisinkö vetämään hupun kasvojeni peitoksi? Tai välittäisinkö edes; onhan K- ja S-kauppaketjuilla minusta ja ostotottumuksistani jo nyt valtavat määrät dataa (ja silti henkilökohtaiset tarjoukset eivät edelleenkään osu kohdalleen kuin vahingossa 😀 ).

Camouflage-kuvia katsellessa toivoin, että ennen kasvojentunnistusohjelmien yleistymistä ne paranisivat huomattavasti tämän hetkisistä versioista, jotteivät ne sekoittaisi tuiki tavallisen näköistä naamatauluani jonkun taparikollisen pärstään.

Hannaleena Heiska, Camouflage-ananas

Jos Camouflage-sali toi hajanaisia mielleyhtymiä Minority Report -elokuvaan, niin näyttelyn viimeisessä salissa oltiin keskellä vuoden 1982 Blade Runner -elokuvaa. Seiniltä ei meitä kuitenkaan tuijottanut Harrison Fordin tutut kasvot, vaan replikantit Rachael ja Roy. Blade Runner sijoittuu marraskuiseen Los Angelesiin vuonna 2019. Ankean näköinen paikka, jossa aina sataa (!). Sadetta olin näkevinäni myös Heiskan maalauksissa. Replikantit taas ovat ihmisen kaltaisia, bio- ja geeniteknologialla luotuja androideja, joiden elinikä on ohjelmoitu neljäksi vuodeksi. Niillä ei ole lapsuuden muistoja eikä tunteita. Muuten he menevät täydestä ihmisenä.

Taidemuseon esitteissä ja mainoksissa on Rachael-replikantin kalpean vangitsevat kasvot. Katse ajautuu yhä uudestaan ja uudestaan silmiin, joiden kauniin sininen väri valuu poskille. Kun näin tämän maalauksen ensimmäisen kerran, en tiennyt mitään sen yhteyksistä Blade Runneriin. Sitä katsellessa tuli vain mieleen sanapari ”viattomuuden loppu”. Kun ihminen menettää sinisilmäisyytensä ja alkaa nähdä ympärillä ja itsessään myös tummia ja murrettuja värejä, hän itkee sinisilmäisyyden pois itsestään. Myös elokuvassa Rachael menettää viattomuutensa: hän on luullut olevansa ihminen, eläneensä ihmiselämän pituisesti, ja sitten hän saa tietää olevansa replikantti, johon on vain istutettu yhden ihmisen lapsuudenmuistoja, harha, että hänellä olisi menneisyys. Kun Rachael saa tietää, etteivät muistot kuulu hänelle, hän itkee. Voiko itkeä ilman tunteita? Voiko tunteita istuttaa replikanttiin? Harrison Fordin näyttelemä Deckard näyttää niin uskovan. Hän haluaisi, että Rachael alkaisi rakastaa häntä. Entä, olisiko androidi, johon on syötetty tunteita, enemmän ihminen kuin empatiaan kykenemätön psykopaatti-ihminen?

Tekevätkö juuri muistot ja tunteet meistä ihmisiä? Mitä muistot oikeastaan ovat? Vain koettuja, nopeasti ohimeneviä hetkiä, jotka katoavat ajan virtaan kuin kyyneleet sateeseen? Replikantti-Royn sanoin: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.”

Hannaleena Heiska, Rachael #2

Hannaleena Heiskan näyttely Turun taidemuseossa 8.2.–19.5.2019 (Kannattaa tsekata!) 😀