Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.
Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)
Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.
Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.
Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.
El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.
Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.
Sanoja, sanoja 