Scifististä lukuaikaa

Perinteisesti kesään kuuluu lukeminen. Illat ovat pitkiä ja valoisia, aikaa ja energiaa tuntuu olevan enemmän kuin talvella ja lukea voi melkein missä vain. Voi siis uppoutua paksumpiin opuksiin kaikessa rauhassa. Kahden kuukauden aikana luin kolme paksua scifi-kirjaa, sivuja yhteensä lähes 1500. Onko scifi tuhdimpaa tavaraa, vai onko nyt menossa kirjarintamalla laveasanaisuuden virtaus? Varsinkin kun kaksi lukemistani kirjoista olivat trilogian osia.

Luetut kirjat
Javier Sierra: El ángel perdido
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (trilogian toinen osa)
Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Konejumalat (trilogian kolmas osa)

Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Työläin kirjoista oli tietenkin El ángel perdido, espanjan kielen takia. Tästä kirjasta olen kirjoittanut blogissa jo aiemmin. Tämä oli näistä kolmesta kirjasta myös kaikkein pisin. Suomen kielellä luettuna kirja tuskin olisi ollut hankala: vaikka sivuja oli paljon, kieli oli napakkaa ja tarina vyöryi eteenpäin vauhdikkaasti monen kertojan voimin. Ja tarina rakentui olemassa olevaan maailmaan, jota höystettiin ihmeentunnulla ja reippaalla mielikuvituksella.

Fraktaaliruhtinas taas oli työläs sen takia, että se oli niin scifiä. Välillä tuntui, kuin olisi lukenut vierasta kieltä, ja osittainhan se sitä olikin. Tässäkin tapahtumat ja maisemat vaihtuivat tiuhaan tahtiin, välillä oli suorastaan vaikeuksia hahmottaa, missä päin avaruutta sillä kertaa oltiin ja millaiset lainalaisuudet olivat tällöin voimassa. Kirja oli kiehtova, koska se kertoi niin erilaisesta ja oudosta maailmasta, jolla oli enää vähän yhteyksiä tähän nykyiseen.

Lappalainen - Leinonen: Konejumalat

Lappalainen – Leinonen: Konejumalat

Konejumalat oli monessa mielessä hyvinkin erilainen kuin edelliset. Vaikka siinäkin – Fraktaaliruhtinaan tavoin – luotiin kokonainen oma oudohko maailma omine lainalaisuuksineen, sen ymmärtämisessä ei ollut vaikeuksia. Maailma ja sen ihmiset eivät olleet yliluonnollisista kyvyistään huolimatta niin kaukana meistä, ja toisaalta näitä kuvattiin laveasti ja tarkkaan. Syynä tähän lienee, että kirja on nuortenkirja. Asioita selitettiin – aikuisen kannalta – ehkä turhankin rautalangasta vääntäen. Varsinkin henkilöiden sisäisissä monologeissa – jälleen aikuisen kannalta – tuntui olevan toistoa ja hiukan jopa vatvomistakin. Lukiessa yritin miettiä ja kuulostella, miten 14-vuotias minä olisi kirjaan suhtautunut. Eri lailla ilman muuta, nuorena pitkät romaanit olivat usein ne rakkaimmat. Trilogia olisi saanut varmaan aikaan hurmoksen! Ja nuorena kaipasi kyllä sitä selittelyäkin, ei haitannut, vaikka samaa asiaa pyöriteltiin hieman eri sanoin. Kiitollisena luki joka sanan! Aikuisena sitä on kai hiukan kyynisempi, mene tiedä. Ehkä ainakin kaipaa hiukan ilmaa tekstin väliin, mahdollisuutta itse täyttää aukkokohtia, oivaltaa asioita. Mutta trilogia Routasisarukset – Hiekkasotilaat – Konejumalat olisi loistava ja hieno lahja kelle tahansa nuorelle! Vaikkapa rippilahjaksi. Harmi, ettei sellaisia lähipiiristä löydy.

Näiden kirjojen kohdalla tulin myös miettineeksi, mitä jos niistä tehtäisiin elokuva. Todennäköisintä lienee, että El ángel perdidosta sellainen väsättäisiin (väsättiinhän Dan Browninkin opuksista). Kuitenkin juuri se – kirjan lukeneelle – olisi näistä kaikkein tylsin. Kun juonen tietää, paljon lisää ei elokuva voisi tuoda… paitsi kasan erikoistehosteita ja kuuluisat näyttelijät. Fraktaaliruhtinaan kohdalla taas elokuva saattaisi polkea tekstin jalkoihinsa ja olla hyvinkin huono vaihtoehto. Pystyttäisiinkö luomaan niin outo maailma elokuvallisesti, ja että se silti olisi vielä ymmärrettävä? Kuinka paljon kompromisseja jouduttaisiin tekemään ja kuinka paljon ne söisivät tarinan briljattimaisia särmiä? Yhtenä ongelmana olisi tietenkin sortuminen tehosteiden liikatarjontaan. Sen sijaan Konejumalat ja trilogian aikaisemmat osat voisivat onnistua elokuvina oikein hyvin, sen verran monipuolinen ja toisaalta tajuttava on tämän trilogian maailma ja ihmiset. Ne antavat mahdollisuuden monenlaisiin elokuvallisiin painotuksiin ja vivahteisiin. Erikoistehosteita maltillisesti hyödyntäen voisi maalata upeita maisemia, sellaisia joita on nähty elokuvissa Avatar, Sormusten herra ja Hobitti. Muinaisen liitoa erilaisen maapallon yllä voisi katsella useamman minuutin (ja Muinainenhan oli ehdoton suosikkini… tahtoo sellaisen ja heti!).

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen lukukesä tähän asti. Konejumalien maailma elää vielä päällimmäisenä mielessä, sen tunnelmat ja ihmiskohtalot. (Udun rakettimatkasta muuten saisi hyvin yhden kirjan aikaiseksi ja Muinaisesta toisen.) Ongelmana scifin lukemisessa on se, että valtavirtakirjallisuus ei oikein sytytä scifin jälkeen. Yritin jo hiukan raottaa J.K. Rowlingsin Paikka vapaana -kirjaa, mutta puultahan se maistui. Toisena vaihtoehtona olisi Vargas Llosan Tuhma tyttö, joka löytyi espanjan kilpakirjoitukseni palkintokassista. Mahtaisiko sen kieli olla niin tenhoavaa ja ajatukset niin avaria, että se pärjäisi mielikuvitusta kutkuttaville scifi-maailmoille? Vai pitäisikö pitää pieni tauko fiktion lukemisessa ja lukea jotain ”todellista”. Blääh! Kuulostaa tylsältä. Ei kai sitä kesäänsä viitsi tuhlata johonkin ”totelliseen”. Fiktiota kehiin vaikka väkisin!

Mainokset