Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).
Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.
Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.
Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.
Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.
’Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉
Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀
Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.
Sanoja, sanoja 