Mielikuvituksen matkassa

Mieli ja mielikuvitus ovat ihmeellisiä asioita. Ne loihtivat maailmoja ja tapahtumia tyhjästä uskomattoman ketterästi ja vaivattomasti. Ja muisti tuo tähän prosessiin ihan oman säväyksensä unohtamalla asioita, muuntelemalla totuutta ja välillä muistamalla kristallinkirkkaasti.

Routasisarukset Päätin lukea Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset uudestaan, nyt kun trilogian kakkososa Hiekkasotilaat on kohta kaupoissa. Ajattelin kerrata tapahtumat, jotta saisin sitten Hiekkasotilaiden lukuelämyksestä kaiken irti. Olen saanut luettua Routasisaruksista nyt 100 sivua, mikä on aika paljon, kun ottaa huomioon, että samalla olen muiden töiden lisäksi perustamassa omaa yritystä, ja suurin osa illoista ja vapaa-ajasta on mennyt numeroiden ja tietojen vääntämisessä y3-lomakkeeseen, joka lähti eteenpäin tänään (kiitos Potkurin ihmisten!), sekä YEL:in, kirjanpitoyrityksen ja muiden asiaan kuuluvien asioiden pähkäilyyn.

Routasisarusten ensimmäisestä lukukerrasta on vajaa vuosi. Arvelin etukäteen, että muistan kirjasta aika paljon, mutta että paljon olen myös unohtanut. Ja olin aivan oikeassa! Onkohan siinä eroja, miten eri ihmiset muistavat lukemaansa kaunokirjallista tekstiä? On varmasti. Onkohan joku tutkinut näitä eroja? Todennäköisesti.

Jo ensimmäisillä riveillä Routasisaruksien maailma tuntui tutulta. Kävelin tutussa maailmassa, olin käynyt siellä ennenkin. Tuossa odotin junaa Udun kanssa. Tuolla työnnettiin Pihkan kanssa tavaroista täynnä olevaa kelkkaa, jota Utu veti. Minulla kaunokirjallinen muisti pelaa juuri näin: maisemia ja maailmoja, jotka mieleni on loihtinut muiden teksteistä, en unohda. Kun niissä on kerran käynyt, niin ne ovat aina olemassa. Kun luen kirjan uudestaan – vuosienkin päästä, mieli vie samannäköiseen maailmaan, minne aikaisemminkin. Yksityiskohdissa saattaa olla eroja, mutta jos mieleni luomista maailmoista voisi ottaa filmin eri lukukerroilla ja verrata näitä otoksia keskenään, niin ne olisivat hämmästyttävän samanlaisia, jopa valaistukseltaan ja tunnelmaltaan.

Sen sijaan juonen suhteen minulla on aina ollut muistamisongelmia. Routasisarusten kanssa ei ole tullut vielä merkittäviä eroja tekstin ja omien mielikuvien suhteen, mutta oikeasti en enää muistanut, miten Udulle kävi riitissä. Jännitin sitä taas, niin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Luettuani kohdan nyt uudestaan, ymmärsin heti, miksen muistanut ”lopputulosta”; olihan se ahdistava kohtaus. Siunattu muisti (joka ei muistanut)! Vielä näiden 100 sivun suhteen ei ole tullut muistiristiriitoja, mutta luultavasti niitäkin tulee: muistan jonkin juonenkäänteen aivan eri tavalla kuin mitä tekstissä on. Tavallisesti näitä ristiriitoja tulee, kun edellisestä lukukerrasta on pitemmän aikaa, yleensä vuosia. Ovatko nämä muistivinksahdukset kirjoittavan ihmisen ominaisuus? Sillä vaikka kuinka uppoutuu ja heittäytyy jonkin kirjan vietäväksi (niin kuin Routasisarusten kanssa on käynyt nyt toistamiseen), niin kirjoittaja ei koskaan lakkaa kirjoittamasta, ei edes lukiessaan toisten tekstejä. Mieli sepittää tarinaa eteenpäin usein nopeammin kuin silmät lukevat.

Eräs suomalainen spekulatiivista fiktiota kirjoittava kirjailija sanoikin kerran käyttävänsä omiin teksteihinsä toisten kirjoittajien jätteitä, eli niitä langanpätkiä, jotka toiset jättävät käsittelemättä, joista heittävät tekstissä vain viitteen, mahdollisuuden. Näihin langanpätkiin lukijan mieli kutoo ajatuksennopeudella juonenmutkan, jota ei oikeassa tekstissä olekaan. Vuosien jälkeen: kumman muistaa paremmin, tekstissä olevan vai oman mielen kutoman? Ja miksi? Siinäpä olisi tutkijoillekin pähkäiltävää.

Loppuvirke: kun kirja on hyvä, toinenkin lukukerta on matka, joka kannattaa tehdä.

Mainokset