Hajanaisia ajatuksia helatorstain ratoksi
Helatorstai tuli tänä vuonna puskasta. Jos veli ei olisi soittanut eilen keskiviikkoiltana ja keskustelumme myötä käynyt vahingossa ilmi, että helatorstai on yhden yön takana, istuisin varmaan nyt tässä työpöydän ääressä onnellisen tietämättömänä ”vapaapäivästä”. Todellisuus olisi paljastunut vasta illansuussa, kun olisin suunnistanut markettiin ruokaostoksille. Yrittäjällä kun ei ole noita lakisääteisiä vapaapäiviä, niin niistä ei aina muista pitää lukua. Ihmettelin kyllä keskiviikkona asiakkaiden Hyvät pyhät! -toivotuksia, mutta sen suuremmin ne eivät sitten ”häirinneet” arkea. Todellisuus on hauras, mutta joskus se voi olla todella paksunahkainenkin. Ja ihmisellä on luontainen taipumus säilyttää oma todellisuutensa – toisinaan hinnalla millä hyvänsä.
Tästä päästäänkin hyvin huteraa aasinsiltaa pitkin toiseen aiheeseen. No, ei ole edes aasinsilta, pikemminkin riuku tai ohueksi hiutunut köysi, jos sitäkään. Let’s be extra careful out there.
Joitakin viikkoja sitten kuvittelin suurellisesti, että pystyisin kääntämään satuja suomesta espanjaksi. Olisiko ihminen voinut erehtyä enemmän! Koska itse en kirjoita satuja kuin aikuisille, huhuilin Facebookissa suomalaisilta kirjoittajilta satuja ja tarinoita, joita voisin kääntää Plan-kummitytölleni espanjaksi. Kuinka ollakaan, kirjailija Magdalena Hai luki toiveeni ja tarjosi minulle ystävällisesti www-sivuillaan olevia satuja tähän hyväntekeväisyystarkoitukseen. Surffasin siis korkean aallon harjalla hänen sivuilleen etsimään sopivia satuja 13-vuotiaalle perulaiselle tyttöselle.
Siitä lienee liian pitkä aika, kun edellisen kerran luin satuja. Miten minulla saattoikaan olla sellainen kuvitelma, että sadut ovat simppeliä ja yksioikoista kieltä? Kun aloin lukea viehättävää satua Aamunkaste ja Mesikorva: Talven taika, todellisuus valkeni minulle rytinällä: miten ihmeessä pystyisin kääntämään tekstin taianomaisen tunnelman? Juonen ehkä pystyisin just ja just vääntämään espanjankielisiksi lauseiksi, mutta kaikki se ihana sadunoloisuus ja kauniit yksityiskohdat, ne jäisivät pois. Täytyi nostaa kädet ylös. No can do. Harmin paikka.
Tästä takaiskusta huolimatta kuvittelen yhä, että pystyisin kääntämään espanjankielistä kaunokirjallisuutta suomeksi. Ei mitä tahansa, mutta jotain sopivaa. Toiveenani on jo jonkin aikaa ollut, että kääntäisin edes yhden espanjalaisen kirjailijan María Aixa Sanzin pienistä viehättävistä, ajatuksia herättävistä tarinoista. Ei hänenkään kielensä ole simppeliä, mutta näin päin – espanjasta suomeen – saattaisin sen klaarata, jos olisi mahdollista kysellä joitakin kohtia kirjailijalta itseltään. Hänen tarinoillaan olisi annettavaa myös suomalaisille lukijoille. Ehkä kesällä olisi aikaa tähän projektiin… ai juu, kesähän alkaa jo parin päivän päästä, ja kohta se on jo ohi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa.
Kun en pysty kääntämään suomalaisia satuja espanjaksi, niin pitäisikö yrittää kirjoittaa niitä itse suoraan espanjaksi? Kumpi olisi vaikeampaa: kirjoittaa espanjaksi vai kirjoittaa satuja? Espanjaksi kirjoittaminen ei – yllättävää kyllä – ole niin vaikeaa, koska tekstiin voi aina valita sellaiset ilmaukset ja lauserankenteet, mitkä jo osaa, ja maustaa tarinaa tarvittaessa ja varovasti sanakirjan sanoilla ja ilmauksilla. Netin kautta voi etsiä tietoa siitä, miten tiettyjä sanontoja on käytetty ja missä yhteyksissä. Tunnustella sävyjä. Kieli ei tietenkään ole sitä, mitä kirjoittaisi suomeksi, mutta kun kirjoittaa espanjaksi, huomaa toisinaan, kuinka joitakin espanjankielisiä ilmauksia olisi vaikea kääntää suomeksi täsmällisesti, että täytyisi käyttää jotain kiertoilmausta, kun taas espanjassa selviää lyhyellä täsmällisellä sanonnalla. Sama pätee tietenkin toisinkin päin – suomesta espanjaan.
Satujen kirjoittaminen sen sijaan on vaikeaa, ehkä liian vaikeaa minulle. Saisinko niistä sellaisia, jotka kiinnostaisivat lapsia? Vaikka ne olisivat itsestä kivoja, niin pitkästyisivätkö lapset niitä lukiessaan? Milloin sadut ovat liian pelottavia? Milloin liian lällyjä? Vai pitäisikö ajatella niin, että lapsia – niin kuin aikuisiakin – on erilaisia: toiset tykkää söpöstelystä, toiset mörkötarinoista? Itse pidin lapsena onnellisista lopuista. Äiti oli erittäin taitava – lukiessaan satuja meille – lennosta muuttamaan ne onnellisiksi, jopa Grimmin veljesten sadut. Pieni merenneitokin päättyi äidin lukiessa onnellisesti; sensuroimattoman, tuon tosi surullisen version luin vasta vähän isompana. Mutta mikä on onnellinen loppu? Aikuisillakin on hyvin eri käsityksiä siitä. Sama loppu voi toiselle olla synkkä ja toiselle valoisa. Voiko lopun jättää auki, pikkulukijan/kuuntelijan itsensä täytettäviksi? Kaikki aikuisetkaan eivät pidä avonaisista lopuista, vaikka monet, varsinkin lyhyet tarinat ja novellit tarvitsevat ainakin osittain avoimen lopun, jonka lukijan mielikuvitus saa sitten täydentää, miten haluaa, tai olla täydentämättä. Lapsille kirjoittaessa joutuisi näköjään pohtimaan ihan samoja asioita kuin kirjoittaessa aikuisille.
Jään miettimään sitä, että kirjoittaisin sadun. Sitä voin miettiä näin ”vapaapäivänä” ja samalla seurata naapurin muuttopuuhia, lukea ehkä välillä jotain ja viedä nyt ainakin nuo vanhat lehdet pois nurkista kuleksimasta.
Hyvää helatorstaita vaan! 🙂
PS. Yhden aikuisille suunnatun kauhutarinan kirjoitin espanjaksi ja laitoin nettiin pari viikkoa sitten. Aquí tienen: Los rincones oscuros. =:-O
Sanoja, sanoja 