Kun sunnuntaiaamupäivän sade lakkasi ja pilvipatja oheni lupaavasti, hyppäsin rengaspollen selkään ja polkaisin kaupungille. Yksi Facebook-kavereistani oli tykännyt Galleria Joellasta, ja tämä tykkäys oli pulpahtanut iloisesti uutisvirtaani. Ihan viime tingassa vieläpä, sillä turkulaisen taidemaalarin Kati Immosen Metsä vastaa -taidenäyttely oli tänään viimeistä päivää Galleria Joellassa.
Ilma oli harmaa, mutta kostea ja raikas, hyvä hengittää, ja ajokelikin pääsääntöisesti ihan poljettava. Maiseman rumuudelta ja likaisuudelta yritin sulkea silmäni – täysin onnistumatta.
Nimensä mukaisesti näyttely käsitti luontoaiheisia maalauksia, vesiväreillä, tussilla tai näillä molemmilla tehtyjä. Kaksi maalauksista oli tosi isoja ja loput pienempiä. Jos en olisi köyhä yrittäjä, olisin hyvinkin voinut ostaa näistä tauluista useammankin. Hauska pöllötaulu BUU olisi sopinut aiheeltaan jopa olkapäälläni keikkuvaan pöllölaukkuun. Samoin karvainen kaveri päässään valkoinen karvalakki (Turkikset) vetosi heti ja herätti myös muistoja lapsuudesta: velipojalla oli juuri samanlainen valkoinen karvalakki, josta läpät roikkuivat korvien päällä. Käsien iho muistaa yhä vielä tuon lakin tekokarvan synteettisen tunnun, sellaisen nihkeän, jäykän ja kovan. Myös tummasävyinen Karvaiset oli tunnelmallinen ja vastapäisellä seinällä olevat kolme lintutaulua.
Immosen luontoaiheiset taulut eivät kuitenkaan ole pelkästään söpöjä tai kauniita tai tunnelmallisia. Taulut ottavat myös kantaa, mutta se ei tapahdu repivästi eikä hyökkäävästi. Oivallus jää katsojan harteille. Tauluja voi katsoa sellaisenaankin, mutta oma oivallus tuo tietenkin ihan toisenlaisen syvyyden kokemukseen. Näyttelyn mainoksessa on maalaus, jossa puhtaanvalkoinen, karvainen eläin näyttäisi loikoilevan paksulla puunoksalla rentona jalat oikosenaan, juuri sillä tavalla kuin olemme luontodokumenteissa nähneet joidenkin eläinten lepäilevän. Eläimen silmät ja silmäripset ovat häikäisevän siniset ja kauniit. Lähemmäksi mennessä huomaa valkoisen kaunokirjoitustekstin (Immoselle tyypillisen): ”mä tykkään pukeutua kuin kuninkaalliset”. Ensin tulee mieleen, että kyseessä on kuvan eläimen ajatus, mutta jokin ei sittenkään täsmää. Maalauksen nimi Kärpännahka avaa oven lopulliselle tulkinnalleni (liekö edes oikea, mutta ainakin omani!): ajatus on puun, joka on koristellut yhden oksansa kärpännahalla. Tämän jälkeen onkin helppo (?) huomata, kuinka sinisen taivaan yläpuolella on synkäntumma pilvikerros, samoja sävyjä kuin puunoksassa.
Kati Immonen: Kärpännahka (vesiväri, 2014).
Kuva skannattu kortista, joten värit eivät ole ihan oikeat.
Jos itse olisin maalannut Kärpännahka-taulun, olisin varmaan itkenyt koko maalausprosessin ajan. Tästä huolimatta kokemukseni Metsä vastaa -näyttelyn tauluista on, että oivallus niistä syntyy usein huumorinvälähdyksen kautta. Ensin tulee huvittunut ajatus, että ”onpas hassu” tai ”hauskasti ajateltu”, ja sitten oivallus lyö kuin leka ja tuo mukanaan surun. Näiden taulujen ajatukset pysäyttävät.
Mukaan ei siis lähtenyt yhtään taulua, mutta muutama kortti kuitenkin, ja tilaukseen meni myös Talvisatu-kirja, jonka noudan tulevalla viikolla.
Kati Immosen maalauksia voi ihailla netissä hänen omilla sivuillaan.
Sanoja, sanoja 