Kirja jonka nimi olisi voinut olla Matria

Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.

ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.

Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.

Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.

Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)

Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.

Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.

Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.

Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).

Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.

Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.

Miksi kuuntelen true crime -podcasteja?

Runsas vuosi sitten, pandemian alkuaikoina kirjoitin tänne Jäljillä -podcastista, jota olin juuri silloin alkanut seurata, joten on sopiva hetki palata aiheen pariin. Miksi yhä kuuntelen true crime -podeja, nyt siis myös muutamaa muutakin suomalaista rikospodia?

En varmaankaan ole ihan tyypillinen true crime -podcastien kuuntelija, vaikka kuulunkin siihen sukupuoleen eli naisiin, jotka kuulemma eniten kuuntelevat rikospodeja ja kuluttavat runsaasti myös muita true crime -tuotteita, kuten lukevat/kuuntelevat aiheeseen liittyviä kirjoja ja katsovat true crime -dokumenttielokuvia ja -sarjoja.

Tutkimusten mukaan rikospodien kuuntelijoita kiehtovat muun muassa ihmisen synkempi puoli, karmivat tapahtumat ja rikollisen mielen outo ajatuksenjuoksu. True crimen avulla kuuntelija voi saada kosketuksen omaan pimeään puoleen ja hirveiden tapahtumien kuvittelun kautta voi purkaa ketään vahingoittamatta omia negatiivisia energioita ja tunteita. Tyypilliselle (jos sellaista edes on) true crimen suurkuluttajalle on ilmeisen tärkeää, että kyseessä on ihan oikeasti tapahtunut rikos ja tarinan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, joihin voisi törmätä kadulla.

Minua eivät kiehdo karmivat tapahtumat eikä rikollisen kieroutunut ajatuksenjuoksu. En myöskään koskaan lue true crime -kirjoja (fiktiivisiä dekkareita kyllä) enkä katso aiheeseen liittyviä dokkareita, ja elokuviakin vain, jos niillä on fiktiivinen arvo eli ovat hyvin tehtyjä elokuvia. Sillä, että true crime -tarinat kertovat todellisista tapahtumista, ei ole minulle oikeastaan mitään merkitystä; yhtä hyvin voisin kuunnella fiktiivisiä tarinoita.

Miksi siis kuuntelen suomalaisia true crime -podeja enkä esimerkiksi dekkareita äänikirjoina tai muitakaan äänikirjoja?

Aloitetaan helpommasta päästä: podien pituus. Kun koko tarina kerrotaan 30-45 minuutissa, voin kuunnella sen kertaheitolla, kävelylenkin tai kotitöiden aikana. Tai heittäytyä sängylle lepäämään puoleksi tunniksi. Äänikirjoissa tarina jää aina pakosta kesken, ja koska sen tapahtumat ja henkilöiden nimet ovat vain kuulon varassa, ne jäävät myös huonommin muistiin.

Podit ovat helposti saatavilla, varsinkin jos ne tilaa omaan sovellukseen. Kun uusi jakso ilmestyy eetteriin, se ilmestyy myös sovellukseen. Podit ovat ilmaisia eivätkä sido mihinkään, mutta joistakin podeista olisin jopa valmis maksamaankin jotain.

Kaiken keskiössä on kuitenkin tarina ja se, miten tarina kerrotaan. Nämä suomalaiset rikospodcastit, joita kuuntelen, ovat hyvin tehtyjä. Näkee, että käsikirjoitukseen on panostettu, tekemisentapa on kunnianhimoinen ja tarinan kaari jännittyy useimmissa jaksoissa kutkuttavasti. Henkilöt heräävät henkiin niin kuin hyvässä fiktiossa, ja kuuntelija jää odottamaan, mitä heille tapahtuu ja millaisia kurveja juoni tekeekään.

Yhtä hyvin voisin siis kuunnella fiktiivisiä tarinoita, vai voisinko? Äänikirjoissa koulutetut näyttelijät – hyvät sellaiset – toimivat lukijoina. Mutta he ”vain” lukevat toisten kirjoittamia tekstejä (mikä ei toki ole mitenkään väheksyttävää, päinvastoin!). Podeissa puhuja ja kirjoittaja on sama henkilö, ja parhaimmassa tapauksessa hän ei vain lue kirjoittamaansa käsikirjoitusta läpi, vaan kertoo sen kuulijalle. Podin pitäjä tarinoi, jutustelee. Tässä palataan ehkä ihmiskunnan varhaishistoriaan, jolloin istuttiin nuotion ääressä ja kerrottiin tarinoita. Parhaat podaajat pystyvät luomaan tuon jutustelun tunnelman samalla kun pidättäytyvät kuitenkin käsikirjoituksessa ja tarinassa.

Pidän myös siitä, että podaaja ilmaisee omia tunteitaan. Kun rikokset ovat järkyttäviä, tarvitsen sitä, että kertoja ihmettelee ja kauhistelee tapahtumia, tuntee samoin kuin minä. Kysehän on kuitenkin rikoksista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet oikeille ihmisille. Muistan erityisesti yhden Hollywoodin rikosrekisterin jakson, jossa käsiteltiin lapseen kohdistuvia rikoksia, ja silloin tuntui tosi hyvältä podihostin painokkaasti tuomitsevat kommentit aikuisten järkyttävistä teoista. Kun podaaja ilmaisee aidosti omia tunteitaan, hän tulee kuuntelijan rinnalle ja ottaa tätä kädestä. Parhaimmat podaajat osaavat ilmaista tämän myös luontevasti äänensävyillä.

Kuuntelen tällä hetkellä säännöllisesti seuraavia suomalaisia true crime -podcasteja: Maanantaimysteeri, Joku tietää jotain, Murha joka tapahtui, Jäljillä, Palmujen varjoissa, Pahan äärellä ja Murhan anatomia. Minusta on hauskaa, että jokaisella on oma ääni ja tyyli; tunnistan nämä podaajat nykyään jo pelkän äänen perusteella. 😀 Koen mielenkiintoisena senkin, että joissakin podeissa kerrotaan faktoja, jotka liittyvät tarinan teemaan, vaikkeivät suoraan itse tarinaan.

Onko minulla suosikkia näiden mainitsemieni true crime -podcastien joukossa? No, ehkä on: Maanantaimysteeri. 😀 Onko minulla suosikkeja jaksojen joukossa? Eniten minua ehkä jäävät vaivaamaan katoamistapaukset, jotka eivät selviä. Vaikken tallenna muistiini nimiä ja jaksoja, niin yhtä katoamista en saa kumitettua mielestäni: Brandon Swansonin tapaus (Jäljillä 13.7.2018) on tosi mystinen monella tavalla. Siitä voisi kirjoittaa jopa fiktiivisen novellin. Toinen jakso, joka on jäänyt mieleen, on Palmujen varjoissa -podissa 4.12.2020 käsitelty Asunta Basterran murha. Se on hirvittävän surullinen tapaus, jonka selvittelyä seurasin Espanjan television kautta tuoreeltaan tuolloin vuonna 2013. Siitäkin voisi kirjoittaa fiktiivisen novellin, niin että Asuntan ei tarvitsisikaan kuolla, mutta paha saisi silti palkkansa. Sitä aina toivon, että loppupeleissä edes paha saisi palkkansa.

Kaipa true crime -podcastien kuunteleminen on minulle samanlaista eskapismia kuin dekkareiden lukeminen tai TV-sarjojen katsominen, ja pandemian aikana podeilla on ollut tärkeä rooli päivästä toiseen selviytymisessä.

Nyt sitten vain odotellaan seuraavien jaksojen ilmestymistä ja jatketaan Fernando Aramburun Äidinmaa-kirjan lukemista (eskapismia kai sekin). 😀