Teemestarin upea kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti Teos-kustantamon kirjoituskilpailun vuonna 2011 ja Kalevin Jäntin palkinnon 2012. Teemestarin kirja on spekulatiivista fiktiota parhaimmillaan. Sitä voisi hyvällä syyllä kutsua scifiksikin. Tässä kirjassa eivät avaruusalukset kuitenkaan lentele, robotit eivät ota valtaa ihmisiltä, tekoäly ei manipuloi eivätkä alienit tule häiritsemään maapallon elämää. Mutta kirjassa spekuloitu tulevaisuus voi olla mahdollinen, yksi monista, voimme olla jo menossa sitä kohti. Siinä mielessä Teemestarin kirja liittyy scifikirjojen säkenöivään helminauhaan yhteiskuntakriittisenä puheenvuorona. Ei sormella osoittelua, saati heristelyä, vaan yhden pienen ihmisen elämä maailmassa, jonka ilmasto lämpeni niin, että jäätiköt sulivat, meri valtasi maata ja makeasta vedestä tuli pula sielläkin, missä sitä nykyään on tuhlattavaksi asti.

Teemestarin kirjan soisi kuitenkin eksyvän myös valtavirtakirjoja lukevien käsiin. Ei tarvitse olla scifiin eikä spekulatiiviseen fiktioon perehtynyt. Kirja kertoo ihmisistä. Pienistä ja varsinkin suurista huolista. Ystävyydestä. Vaikeista valinnoista. Arkipäivän asioista. Kulttuurien sekoittumisesta joksikin uudeksi. Elämästä. Ja kuolemasta.

Kirjan kieli on hyvin kaunista. Se soljuu ja solisee kuin kirjan toinen päähenkilö, vesi. Lauseiden rytmi on rauhallinen, viipyilevä, mietiskelevä. Niin kuin kirjoittajalla ei olisi ollut minnekään kiire. Hän katselee rauhassa ympärilleen, kaikilla aisteilla ja koko tunnekirjolla. Antaa päähenkilön Norian tunnustella elämää mielensä sisäpinnoilla. Kirja on eräänlainen retriitti lukijalle. On hiljennyttävä, että kuulee kirjan nyanssit ja omien ajatusten ja tunteiden ujot oraat. Julmiakin asioita kirjassa tapahtuu, mutta niistä kirjoittaja kertoo yksinkertaisesti, lähes toteavasti, ei mässäile väkivallalla, ehkä sen tähden ne viiltävät kipeästi, tuntuvat jäisen järkyttäviltä. Vapaana leijuva uhka on usein pelottavampaa kuin suora väkivalta.

Ainoa huono puoli kirjassa on sen kannet. Ruskeat värisävyt voisivat toki olla kauniin lämpimätkin ja viitata teehen, mutta tällaisena toteutuksena, enimmäkseen likaisen värisine sävyineen kansikuva on kuin ruudullinen kerniliina, jossa on teekupin jättämä tai kuuman astian polttama rinkula. Kuvaavatko kannet kirjan sisältöä ja kieltä? Soljuuko niissä vesi? Onko niissä sitä pehmeää kauneutta, mitä kirja pitää sisällään? Ei. Ja pahinta on, ettei kansi ole edes myyvä. Se ei houkuttele tarttumaan kirjakaupassa tai kirjastossa. Kirjaa ei edes huomaa siellä, ellei osaa hakea. Täytyy vain toivoa, että ihmiset näkevät kirjan nimen ja tarttuvat kirjaan kansista huolimatta, lukevat ensimmäisen sivun ensimmäisen kappaleen, sen jälkeen kirjaa ei voi enää laskea kädestä, se on luettava viimeiseen pisteeseen asti, eikä siitä senkään jälkeen pysty heti irrottamaan otetta.

Mainokset

Hyvä lukuromaani

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Kesän scifistisen lukuputken katkaisi Mario Vargas Llosan paksu romaani Tuhma tyttö (suom. Sulamit Hirvas). Tämä nobelistin uusimpiin lukeutuva kirja oli mukana siinä palkintokassissa, jonka sain voittoisasta espanjankielisestä pikkutekstistäni viime keväänä. Tuhma tyttö tuntuu nettikeskustelujen perusteella olevan hyvinkin pidetty, ja täytyy myöntää, että minutkin tämä romaani tempaisi mukaansa.

Kirja kertoo perulaisesta miehestä Ricardosta, jonka toive nuoresta pitäen oli vain asua Pariisissa, ja tämän toiveensa hän myös toteutti. Toinenkin intohimo miehellä oli, nimittäin salaperäinen Tuhma tyttö, jonka mies tapasi lapsena 50-luvun Limassa ja myöhemmin Pariisissa. Tuhmalla tytöllä oli monta nimeä ja identiteettiä eikä hänen levotonta sieluaan pystynyt edes rakkaus vangitsemaan. Hän lepatti aina tiehensä, kun oli näkevinään jossain muualla mahdollisesti jotain parempaa. Ricardo koulutti itsestään kääntäjän ja myöhemmin tulkin, eli elämäänsä, tapasi mielenkiintoisia ihmisiä ja kaihosi aina Tuhman tytön perään. Kirja luotsaa päähenkilöään läpi Euroopan lähihistorian, vuosikymmenien ajan.

Kirja on helppolukuinen, todellinen lukuromaani, riittävän mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, jotta yli 400 sivua on helppo lukea läpi, eikä kirja edes tunnu pitkältä. Kirjan kohdalla ei tullut missään vaiheessa tunnetta, että kirjaa olisi pitänyt tiivistää, mikä on osoitus siitä, että kirjan kerronta on hyvin onnistunutta ja sympaattista. Kirjassa ei myöskään ole temppuilua rakenteen kanssa, vaan kerronta etenee kronologisesti. Kiva lukuelämys kaiken kaikkiaan.

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Vargas Llosan kirjoista Paratiisi on nurkan takana (tosin kääntämisen kannalta vain).