Uusia uria aivoihin

Aikaisemmin sanottiin, että ristisanojen ja sudokujen tekeminen tai tietokonepasianssin ja muiden pulmapelien pelaaminen ovat hyviä keinoja dementian torjumisessa. Nykyään ollaan eri mieltä. Tämän tapaiset puuhastelut ovat tietenkin tosi mukavaa ajanvietettä, mutta kun olemme tehneet niitä jonkin aikaa, alamme itse asiassa toistaa vain aikaisemmin opittuja kaavoja. Aivojen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu kulkee vanhoja, valmiita reittejä, ja tämä tuttujen polkujen kulkeminen ei auta meitä taistelussa dementiaa vastaan. Parempaa aivojumppaa kuin sudokut, ristikot ja mobiilipulmapelit saattaa jopa tarjota liikunta: lähteä vaikkapa ulos kävelemään tai tehdä jotain muuta fyysistä kuin täyttää sudokuja tai poksutella Candy Crashiä.

Se, mikä on aivoille parasta monipuolisen ravinnon, riittävän liikunnan ja levon lisäksi, on uuden oppiminen. Kun opimme uusia asioita – mitä tahansa, aivoihin syntyy kokonaan uusia polkuja, ja tämä on se vitamiini, jolla voimme oikeasti taistella dementiaa vastaan. Tärkeää on siis haastaa aivot joka päivä opiskelemalla jotain uutta, olipa se mitä tahansa. Sillä hetkellä kun eteemme tulee jokin asia, josta emme tiedä mitään tai hyvin vähän ja luontainen laiskuutemme haluaisi vetäytyä aivojen tutuille poluille, ehkäpä jonnekin pikkuaivojemme sohvannurkkaan, meidän itse asiassa pitäisi ilahtua, kääriä hihat ylös ja tarttua asiaa sarvista. Sillä uusi, työläs asia on juuri sitä, mitä aivomme tarvitsevat. Kun ähellämme uuden oppimisen kimpussa, voimme ajatella, kuinka juuri sillä hetkellä aivoihimme on syntymässä ihka uusi ura. Voiko olla mitään ihmeellisempää!

Tästä näkövinkkelistä katsottuna kansalais- ja työväenopistojen merkitys kansanterveyden kannalta tulee entistäkin tärkeämmäksi. Ne eivät ole pelkästään aikuisten vapaa-ajan viihdekeskuksia, joissa voi opiskella ja harjoitella erilaisia taitoja, vaan niillä on tärkeä merkitys myös siinä, että aivomme säilyttävät hyvän työkyvyn läpi elämän. Aivoja ei koskaan pitäisi päästää eläkkeelle!

——

Vieraan kielen opiskeleminen on hyvää aivojumppaa. Kieltä opiskellessa tulee koko ajan eteen uutta asiaa, joka on ymmärrettävä ja painettava muistiin, ja toisaalta opiskelija näkee, kuinka paljon on jo oppinut. Kun oppii ensimmäisen verbin preesenstaivutuksen, tulee hulppea olo. Kun on opiskelut indikatiivit, subjunktiivit, konditionaalin, imperatiivin ja futuurin, aivoihin on syntynyt aivan uusi urien verkosto. Ja vaikka emme haluaisi kasvoillemme ryppyjä, niin aivoissa niitä kannattaa olla paljon: mitä ryppyisemmät ja ”ymmärtäväisemmät” aivot, sen kauniimmat ne on. 😀

Jokaisessa opiskelussa – myös vieraan kielen – tulee suvantovaiheita ja hetkiä, jolloin opiskelija miettii, haluaako jatkaa eteenpäin vai riittääkö tähän asti opittu. Jos kielitaito on jo sitä luokkaa, että pystyy lukemaan dekkareita alkuperäisellä kielellä, katsomaan elokuvia ja TV-sarjoja ilman suomenkielistä tekstitystä, lukemaan lehtiä ja Internet-artikkeleja, tulee sellainen olo, että haluaisi levätä laakereilla, että saavutetun kielitaidon ylläpitämiseen riittäisivät nämä viihteenä luetut dekkarit ja katsotut elokuvat sekä satunnainen vanhan kertaaminen oppikirjoista. Omasta kokemuksesta tiedän, etteivät riitä. Kielitaito lähtee laskuun, asioita jotka on joskus osannut, tipahtelee muistista, oma aktiivinen kielenkäyttö kapeutuu ja supistuu pikkuhiljaa, vääjäämättä.

Ainoa keino estää tämä alamäki on oppia lisää ja oppia uutta. Haastaa itsensä vielä senkin jälkeen kun vieras kieli on jo mukavasti hallussa. Tässäkin asiassa on hyvä lähteä pois omalta mukavuusalueelta ja yrittää ymmärtää jokin vaikea asia, joka aluksi tuntuu ihan mahdottomalta. Pohtia sitä yhdessä ystävien kanssa. Kysyä opettajalta neuvoja. Etsiä tietoa Internetistä – kriittisesti. Ihmetellä, mitä kaikkea jännittävää vieraan kielen opiskelu voikaan tarjota.

Joka ilta voisi kysyä itseltään: olenko poistunut tänään kertaakaan mukavuusalueiltani? Olenko oppinut mitään uutta? Jos vastaus on kielteinen, niin ennen iltauutisia ehtii hyvin opetella uusia tanssiaskeleita YouTube-videon avulla tai opiskella erguir-verbin indikatiivin preesenstaivutuksen (ne molemmat muodot!). Aivot on siitä ihmeellinen värkki, että ne eivät käytössä kulu. Päinvastoin, niitä kannattaa käyttää. 😀

Oppiminen lähtee tästä: kierränkö tutulle polulle vai kiipeänkö esteen yli?

Mainokset

Kieliopin uudet tuulet

Matkailu avartaa, sanoo vanha klisee, ja tämähän pitää kyllä paikkansa. Mitä avoimemmin uskaltaa katsoa ympärilleen – omat sisäiset lukot, toiveet ja odotukset unohtaen tai ainakin sivuun siirtäen –, sitä enemmän matkalta saa. Eikä tämä koske ainoastaan ulkomaanmatkailua, vaan myös omaan kotikaupunkiinsa tutustumista uteliaasti, avoimin mielin. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea sain kokea Granadan-matkallani, vaan keskityn kielioppiin, erityisesti yhteen asiaan, joka pörisee nyt päässäni.

Granadan-matka oli minulle kahdella tavalla erikoinen: ensimmäinen kerta Andalusiassa ja ensimmäinen kerta, kun opiskelin espanjaa espanjalaisessa kielikoulussa. Jälkimmäinen jännitti etukäteen ihan sairaasti. Ymmärränkö yhtään mitään, mitä natiivit opettajat puhuvat? Ymmärränkö kielioppia, kun käytetään eri termejä kuin Suomessa? Saanko itse sanottua mitään? Näytänkö ihan idiootilta? Etukäteen Suomessa tehdyn ja mielestäni aika vaikean testin perusteella ystäväni ja minut sekä kaksi muuta 10 hengen suomalaisesta ryhmästämme laitettiin superior-ryhmään. Paikan päällä meille suomalaisille järjestettiin kyllä yhteishaastattelu, mutta kukaan meistä ei varmaankaan päässyt siinä jännittävässä tilanteessa omalle puhetasolleen.

Superior-ryhmään pääseminen (joutuminen?) ilahdutti ja pelotti. Toisaalta päättelin, että sellaisessa ryhmässä ei ehkä tarvitse kerrata tuikituttuja kielioppiasioita, mutta samalla pelotti se, että siinä vaadittaisiin sellaista tietotasoa, jota minulla ei ole. Ensimmäisinä kahtena päivänä olo oli hiukan pettynyt ja sekava; välillä tuntui siltä, että opetellaan triviaaleja asioita tai aikaa tuhraantuu tyhjäkäyntiin. Opettajat sanoivat meille, että koska olemme superior-ryhmässä, opetuksessa mennään jo kielen nyansseihin ja hienouksiin. Ystävän kanssa oltiin tästä hiukkasen eri mieltä; olisimme kaivanneet sellaisia asioita, joita voisimme käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi puheessamme, ja minä toivoin sellaisia haasteellisia kielioppiharjoituksia, joita työväenopisto ei tarjoa. Mikä kuitenkin ilahdutti heti alusta alkaen, oli se, että ymmärsin opettajien puhetta melko vaivattomasti ja tuntien seuraaminen luonnistui yllättävänkin helposti.

Kolmantena päivänä saimme eteemme kielioppiharjoitusmonisteen. Jihuu! Ja tunnin jälkeen olo oli tosi onnellinen. Erinomainen opettaja Rafa osasi selittää kielioppihienouksia todella selkeästi. Myös seuraavana päivänä oli yksi tunti näitä harjoituksia ja sitten viimeisenä koulupäivänä, viimeisellä tunnilla Rafa räjäytti pankin. Hän sanoi: ”Tulette kiittämään minua, kun kerron teille tämän asian.” Ja sitten hän kertoi aivan uuden lähestymistavan subjunktiiviin. Jos minun aivojani olisi sillä hetkellä kuvattu PETissä, niin olisi saattanut nähdä aikamoisen ilotulituksen. 😀

Perinteisen opetustavan mukaan subjunktiivin käyttöä varten joutuu opettelemaan lukuisan määrän eri tilanteita, joissa subjunktiivi on pakollinen. Qué tal 2 -oppikirjassa subjunktiivitilanteet ja säännöt ovat vielä selkeitä ja suoraviivaisia, mutta mitä pitemmälle kieltä opiskelee, sitä pitempiä ovat verbien ja konjunktioiden listat, joita joutuu painamaan mieleensä. On pääsäännöt, poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Loputon suo. Perinteisessä tavassa opettelemme noita sääntöjä ja listoja ulkoa, ja tekstiä tai puhetta tuottaessamme mietimme, onko tämä verbi tai konjunktio jossain näistä listoista ja mitkä säännöt ja poikkeukset pätevät juuri tähän listaan. Meille kerrotaan, että subjunktiivi on epävarmuuden aikamuoto, mutta suomalainen korva ei kuule epävarmuutta kaikissa subjunktiivitilanteissa.

Tällä hetkellä Espanjassa on kuitenkin opettajia, jotka kehittävät tuttuihin kielioppitilanteisiin uusia selitystapoja. Rafa kuuluu näihin opettajiin. El método cognitivo. Kognitiivinen metodi on lähtöisin Granadasta. Tässä tavassa ei enää opetellakaan ulkoa loputtomia listoja eri tilanteita varten, vaan mietitään lauseen sisältöä. Indikatiivi on ”declarar” ja subjunktiivi ”no declarar”. Esimerkiksi kun lauseessa on subjunktiivi (oikein), verrataan sitä siihen, miten merkitys muuttuisi, jos siihen virheellisesti laitettaisiin indikatiivi. Esimerkkien avulla minulle selvisi, että monissa subjunktiivitilanteissa subjunktiivin käyttö tarkoitti sellaista, joka ei ole vielä olemassa tai tapahtumassa (tai mahdollista), ja indikatiivi sellaista, joka on jo tapahtumassa, toteutuu parhaillaan.

Oikein: Quiero que vengas. (Haluan, että tulet.) Subjunktiivi (vengas) kertoo jostakin, jota ei vielä ole, ”sinä” on jossain, mutta ei vielä tulemassa. Tuleminen ei vielä tapahdu. Vain minun haluamiseni on ”declarar”.
Väärin: Quiero que vienes. (Haluan, että tulet.) Venir-verbin indikatiivi tarkoittaa, että sinä jo tulet, tuleminen jo tapahtuu. Joten lauseen merkitys on ihan absurdi. Sama juttu kuin jos söisin jäätelöä ja julistaisin Haluan jäätelön. Miksi haluaisin jotain, mikä minulla jo on, mikä jo tapahtuu? Indikatiivin käyttö tässä että-lauseessa johtaa absurdiin ajatukseen, vain subjunktiivi on mahdollinen, jos halutaan muodostaa järkevä lause.

Tämä pieni esimerkki raotti minulle ihan uuden näkymän indikatiivin ja subjunktiivin paritanssiin. Koska suomen kielessä ei ole subjunktiivia, joudumme käyttämään espanjan subjunktiivia ”koska säännöissä sanotaan niin”, ymmärtämättä merkitystä ja sisältöä. Kognitiivinen metodi yrittää valottaa subjunktiivia ja muita espanjan kieliopin hienouksia uudesta näkökulmasta, merkityksen ymmärtämisen kautta. Niillä kahdella subjunktiivisäännöllä, jotka Rafa meille opetti, pystytään selittämään 80 % subjunktiivin käyttötilanteista, ja samalla ne myös antavat kielen ymmärtämiseen ihan uusia työkaluja.

Olen etsinyt espanjan kielen sielua kaikki nämä vuodet, ja tuo 15 minuutin opetustuokio Granadassa CastiLa-nimisessä kielikoulussa nytkäytti minua hyppyaskeleen eteenpäin. Nyt uskon vieläkin varmemmin, että kielen sielu löytyy kieliopin ja rakenteiden kautta; täytyy vain etsiä ja löytää uusia näkökulmia, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Espanjan ja ehkä muidenkin kielien kieliopin opetus tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, kun opettajat ja kielitieteilijät kehittävät uusia tapoja opettaa ja oppia kieltä. Tuskin maltan odottaa! Elämme jännittäviä aikoja, de verdad. 🙂

Kaukana siintävät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Placeta Cristo Azucenas, Granada, España.

Kielioppi on seikkailu.

Sukellus saksan sanojen mereen

Veli antoi minulle lahjaksi kolmen kuukauden kieliopinnot WordDive-alustaan. WordDive on suomalainen e-oppimisen innovaatio kieltenopiskeluun. Opiskelussa voi käyttää selainta tietokoneella ja puhelimeen tai tablettiin voi asentaa mobiilisovelluksen. Näitä kaikkia voi käyttää rinnakkain ja lomittain. WordDivessä voi opiskella useita kieliä, ja opetuskieleksikin voi valita suomen lisäksi muitakin kieliä (jos haluaa näin treenata kahta kieltä yhtä aikaa). Kahden viikon ilmaisen kokeilujakson aikana voi testata ohjelman rajoitettua versiota kaikessa rauhassa ennen ostopäätöksen tekoa. Yhden kielen kuukausimaksu WordDivessä on 9,99 €.

Koska pääopiskelukielenäni on tällä hetkellä espanja ja koska olen siinä jo sen verran pitkällä, että sanasukellus ei tuntunut järkevältä, valitsin WordDiveen opiskelukieleksi saksan. Saksa oli lukioaikoina lempikieleni, hurahdin siihen silloin täysin. Koulun lopetettuani vietin kolme kuukautta Hampurissa saksalaisessa perheessä, mutta tämän jälkeen tulivat muut asiat elämääni, ja saksan kieli jäi vuosikymmeniksi käyttämättä. Saksalaisia dekkarisarjoja on tullut joskus katsottua toisella silmällä, mutta muuten saksan kieli on painunut muiden asioiden alle. Viime kesänä lukaisin läpi Hallo 1 -oppikirjan ja kuuntelin CD:ltä jopa muutaman oppitunnin ja tehtävän, mutta homma ei lähtenyt lentoon ja saksanopiskelu liiskaantui espanjan C1- ja C2-tason kielioppipohdintoihin, joita harrastimme ystävän kanssa kesälomalla. Mutta lahjan myötä oli loistava syy antaa saksalle uusi mahdollisuus.

WordDiven ideana on opiskella kieltä sananmukaisesti sukeltamalla sanojen mereen. Opiskeltavia sanoja voi valita aihealueittain. Valitsin aluksi matkailun, mikä tuntui järkevältä, mutta jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä sanasto minua niinkään kiinnosta, ja vaihdoin päämääräksi kaikki alueet. Tällöin käyttööni tuli 18 saksankurssia, joita voin tehdä siinä järjestyksessä kuin milloinkin mieli halajaa tai systemaattisemmin pari kurssia rinnakkain.

Opiskelu tapahtuu yksinkertaisella ja äärettömän koukuttavalla tavalla. Kutakin kurssia voi opiskella tietokoneen selaimessa helpolla tavalla ja pääharjoituksessa. Mobiilisovelluksessa on vielä keskitaso-vaihtoehto. Kaikissa vaihtoehdoissa on kuva, jolle pitää valita tai kirjoittaa sitä tarkoittava sana tai verbiharjoituksissa oikea verbi ja sille oikea aikamuoto. Pronominiharjoituksessa pitää laittaa oikea pronomini valmiiseen lauseeseen.

Vastauksista saa pisteitä sen mukaan, miten ja mitä tietää, helpossa harjoituksessa pisteitä tulee vähemmän ja pääharjoituksessa eniten. Bonuspisteitäkin ohjelma antaa. Asetuksista voi säätää, kuinka monta kertaa sana on osattava, jotta se siirtyy pysyvästi opittuihin asioihin ja siitä saa ”timantin”, joiden kertymistä tekoäly myös seuraa. Minulla se on oletusarvossaan, eli 8 kertaa on sana tiedettävä oikein. Etenemisnopeutta voi myös säätää: ääripäät ovat ”painotus toistossa” ja ”painotus uusissa asioissa” (itselläni jälkimmäinen).

Koska olen käyttänyt WordDiveä vain saksan opiskeluun, en tiedä, millaisia kursseja muissa kielissä on. En myöskään tiedä, millaista olisi opiskella täysin uutta kieltä WordDivellä. Kokemukseni ja mielipiteeni ovat siis tällä tavoin rajoittuneet.

Osatun kielen uudelleen lämmittämisessä WordDive kyllä onnistuu. Oppimistilanne puhelinsovelluksessa on intuitiivinen ja suggestiivinen. Kuvan, sanan, äänen ja esimerkkilauseen yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Jos vertaan WordDiven saksan tehtäviä Duolingon espanjan tehtäviin, niin WordDivessä tehtävät ovat yksinkertaisemmat ja suoraviivaisemmat, Duolingossa on taas jonkin verran enemmän vaihtelua. Mutta kuvien ja sanojen yhdistämisessä ja ääntämisessä WordDive on täysin ylivoimainen. Duolingossa kuvat ovat vain koristeena, niillä ei ole mitään merkitystä, ja ne voivat olla jopa harhaanjohtavia. WordDivessä kuvat ovat oleellinen osa oppimista, ja siksi ne on tarkoin harkittuja, opeteltavaan sanaan sopivia. Toki on tullut eteen tilanteita, joissa olen tulkinnut kuvan ensin väärin, mutta näitä on aika vähän.

Toinen ihan mahtava asia WordDivessä ovat natiivit näyttelijät, joka puhuvat sanat ja esimerkkilauseet. Näille saksan ”tyypeille” voisin jopa tarjota oluet jossain Gasthausissa. He ovat aivan mahtavia. He nostavat saksan kielen lentoon. Heidän äänensä jäävät soimaan päähän pitemmäksikin aikaa. Jos omaa hyvän musiikkikorvan, voi jopa käyttää heidän ääniään hyväkseen substantiivien suvun muistamisessa, sillä miesäänet sanovat der-sukuiset sanat, lempeä naisääni sanoo die-sukuiset ja kypsempi naisääni das-sukuiset substantiivit. Kun kuuntelee ja toistaa perästä, ääntämiset ja painotukset tulevat kohdilleen. Duolingon koneääni jää kauas jälkeen, ja joissakin kohdissa minusta se lausuu väärin espanjan b- ja v-kirjaimet.

WordDiven tekoäly seuraa opiskelijan kehitystä ja tekee ehdotuksia sen mukaan. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija on tahkonnut tiettyä kurssia ihan riittävästi sille päivälle, se ehdottaa tauon pitämistä tai siirtymistä toiseen kurssiin. Jos opiskelija tekee harjoituksia vain helpolla tavalla ja pelkää vaikeampiin haasteisiin siirtymistä, tekoäly lempeästi kertoo, että nyt olisi aika kokeilla pääharjoitusta. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija saavuttaa päivittäiset tavoitteet hyvin helposti ja paljon enemmänkin, se ehdottaa tavoitteiden nostamista.

WordDiven tehokkuus tulee esiin erityisesti mobiiliversiossa. Puhelin on aina käden ulottuvilla, ja kieltä voi treenata vaikkapa mainostauoilla, kahvipaussilla ja päivällistä syödessä. Jalkalihasharjoituksia tehdessäkin olen worddaivannut. Viikonloppuaamuisin ennen kuin nousen sängystä, saatan tehdä muutaman pikku harjoituksen. Jos treenaa illalla ennen nukkumaanmenoa, voi olla melko varma, että seuraavana aamuna päähän popsahtelee saksankielisiä sanoja ja lauseitakin ”kuin tyhjästä”.

Miten WordDiveä kannattaa opiskella?

Tähän ei ole yhtä vastausta. Riippuu ihmisestä, hänen tavoitteistaan ja elämäntilanteestaan sekä siitä, opiskeleeko täysin uutta kieltä vai herättääkö henkiin aiemmin opittua. Mutta olipa oma tilanne millainen tahansa, niin se, mitä jokaisen kannattaa tehdä, on kuunnella ja toistaa ääneen. Tämä on äärettömän tehokas tapa! Jopa substantiivien artikkelit jäävät paremmin mieleen, kun puhuu sanan ääneen. Se, että opiskelee kieltä yhtä aikaa kahdella aistilla (näkee ja kuulee) ja vielä itse puhumalla, on ylivertaisen tehokasta, ja tämän puolesta puhuvat myös tutkimustulokset.

Kaikille WordDiven avulla opiskeleville suosittelen myös leikkimielisyyttä. Vaikka opiskelisi tositarkoituksella ja kaikella vakavuudella, kannattaa WordDivellä myös pelata. Aina ei kannata vääntää tiukkoja pääharjoituksia, vaan ihan leikkimielellä voi pelata helppoja tehtäviä. Itse aloitan uuden kurssin aina helpoilla harjoituksilla, joiden avulla nopeasti saan käsityksen, millaisia sanoja kyseissä osiossa tulee vastaan.

Muistisääntöjä kannattaa kehitellä itselle, niin kuin aina kielten opiskelussa. Riippuen tilanteesta ne voivat olla verbimuotojen ritirimpsuja tai jotain muuta. Artikkelien kohdalle voi kehitellä monenlaisia poppakonsteja. Minun oli esimerkiksi vaikea muistaa, että Maus-sana on feminiini. Jotenkin vain sen eteen tuli aina väärä artikkeli, maskuliini, kunnes istutin tämän hiiri-sanan kahden siihen liittyvän feminiinisanan väliin die Katze – die Maus – die Tastatur (kissa – hiiri – näppäimistö).

Oppiiko WordDivellä kielen?

Tämäkin riippuu täysin opiskelijasta ja hänen tavastaan opiskella. WordDiven sivuilta löytyy kyllä kielioppeja, ja jos haluaa oppia kielen ihan oikeasti, niin kieliopilta ei voi välttyä. Jostain on ne kielen rakenteet opeteltava, ja kielioppi usein auttaa muistamisessa, kaikissa kielissä, mutta varsinkin hyvin jäsentyvässä saksan kielessä. Yhden kielioppisäännön opettelemisella voi säästyä lukuisten yksittäisten detaljien päähän pänttäämiseltä.

Kieltä ei myöskään opi pelkästään toistamalla. On opeteltava tuottamaan kieltä, puhuttua tai/ja kirjoitettua, mitä nyt itse kukin haluaa painottaa tai tarvitsee. On kuviteltava tilanteita, mihin voisi joutua, ja yrittää selvitä niistä puhumalla. Miten selviän kaupassa, ravintolassa, lentokentällä? Mitä sanon, jos matkatavarani ovat kadonneet tai olen eksynyt vieraassa kaupungissa? Päivän tapahtumista voi pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa sähköposteja kuvitteelliselle ihmiselle; parasta tietenkin olisi, että vastaanottaja olisi oikea ihminen. Facebookin kieliryhmissä voi ottaa osaa keskusteluihin. Kieltä oppii vain aktivoitumalla ja käyttämällä, mutta WordDive on innostava ja hauska tuki ja tsemppaaja.

Nyt olen worddaivannut noin kuukauden, seitsemästä kurssista olen saanut ”päästötodistuksen” ja timantteja on kasassa 744. On ollut pakko rajoittaa opiskelua, sillä saksa alkoi jyrätä espanjan yli. Nyt opiskelen saksaa pääsääntöisesti vain aamulla, ja torstaisin vain illalla espanjan jälkeen, jotta saksa ei pääse sekoittamaan espanjaa. Espanjalle annan kyllä selvästi enemmän aikaa, mutta WordDiven ansiosta saksa soi nyt päässä vahvemmin. Matkanteko WordDiven kanssa on ollut virkistävää. Ja saksa on oikeasti kiva kieli sekin.

Ajatuksia kielten opiskelusta (taas)

Vieraan kielen opiskelu on usein aika yksinäistä puuhaa. Ei ole olemassa mitään oikoteitä sanojen, verbien aikamuotojen ja kielioppisääntöjen omaksumiseen. Ne on vain päntättävä päähän – tavalla tai toisella – ja mitä vanhempi opiskelija on, sitä kovemmin joutuu tekemään töitä. Aikuiselle kaikki uudet vieraat kielet ovat haasteellisia. Nuoret aivot taipuvat uusien asioiden oppimiseen ketterämmin. Mutta jokaisen on tehtävä töitä itsensä kanssa. Näiden perusasioiden opiskelemiseen voi kehitellä erilaisia, itselle parhaiten sopivia metodeja. Joku taivuttaa verbejä kuntosalin soutulaitteessa, joku tankkaa kielioppia imuroidessaan. Joku pänttää numeroita iltakävelyllä autojen rekisterikilvistä (tunnustan tehneeni näin!). Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan ne eivät vahingoita muita ihmisiä, eläimiä, toisten omaisuutta eikä luontoa. 😉

Kieliä voi nykyään opiskella myös erilaisilla ohjelmilla ja sovelluksilla, joita voi asentaa tietokoneisiin, tabletteihin ja puhelimiin tai käyttää suoraan selaimella. Sovellukset voivat olla pelien kaltaisia, kannustavia ja jopa koukuttavia. Ohjelman tekoäly seuraa edistymistä ja muuttaa tavoitteita sekä asettaa tai tarjoaa uusia päämääriä sitä mukaa kun opiskelija etenee.

Yksin voi päästä pitkällekin opiskelussa, kun käyttää hyväkseen eri tekniikoita, mutta yksinopiskelusta puuttuu yksi tärkeä osa kieltä: toiset ihmiset. Metsää ei voi olla ilman puita eikä kieltä ilman ihmisiä. Yksi puu ei tee metsää eikä yksi ihminen tarvitse kieltä. Niin puut kuin ihmisetkin tarvitsevat lajitovereitaan voidakseen huminoida ja kahista yhdessä.

Jossain vaiheessa kielen opiskelua jokainen haluaa kokeilla kieltä käytännössä, suhteessa toiseen ihmiseen. On tärkeää kokea tilanteita, joissa voi tuottaa vierasta kieltä joko kirjoittamalla tai puhumalla ja nähdä, miten toinen ihminen ymmärtää sen, vastaa ja heittää pallon takaisin. Ulkomailla toki voi tätä tehdä, mutta harvalla on mahdollisuutta matkustella siellä joka viikko. Vierasta kieltä voi testata myös tunneilla opiskelukavereiden ja opettajan kanssa. Aina ei ole pakko matkustaa ulkomaille voidakseen käyttää vierasta kieltä ja nähdäkseen, miten on edistynyt sen opiskelussa. Kavereiden kesken ei tarvitse jännittää niin kauheasti: olemme kaikki samassa tilanteessa, oppimassa uutta kieltä.

Nyt kun työväenopistossa on joulutauko, huomaan selvästi, että jotain puuttuu elämästä. Vaikka ihan laiskana en ole ollut. Kaverin kanssa teimme subjunktiiviharjoituksia, ja nyt on tehtävänä pari prepositioharjoitusta. Mikä ero on ilmauksilla ”hacia aquí” ja ”por aquí”? Molemmat kun näyttäisivät tarkoittavan ”täällä päin”, ”näillä tienoilla”. Onko jompikumpi täsmällisempi, vai voiko niitä käyttää toistensa synonyymeinä? Hmm… Entä sitten vanha taistelupari por ja para ja niiden lukuisat merkitykset eri tilanteissa? Hmm… Tässäpä on mietittävää ennen kurssin alkua.

——
PS. Sain joulupukilta lahjaksi kolmen kuukauden WordDive-kurssin haluamassani kielessä. Valitsin saksan, joka oli intohimoni lukioaikoina, mutta sen jälkeen jäänyt pois aktiivikäytöstä. Parin päivän jälkeen olen huomannut, miten vanha käyttämätön kieli alkaa nousta muistin kätköistä. Siinä on jotain peräti maagista! Ihmeellisiä asioita tulee mieleen ja yllättäviä asioita alkaa muistaa, kun muistia hiukan hieroo. Kaikki se tieto on maannut aivojen kovalevyllä ja on yhä noudettavissa tietoisuuteen ja käyttöön. Aikuiselle täysin uuden kielen opettelu on hidasta ja työlästä, mutta jos on nuorena opiskellut jonkin kielen, niin sen uudelleen lämmittäminen onkin yllättävän helppoa. Ja hauskaa! 😀

Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀