Kielioppi on seikkailu

Tänään minulla on juhlapäivä. Liputkin liehuivat tangoissa, kun aamupäivällä tihkusateessa pyöräilin lähimmälle pakettiautomaatille. Siellä se kaivattu, pari päivää sitten tilaamani kirja odotti minua. Italian kielioppi. Oi, tätä onnea! 😀

Monet inhoavat syvästi kielioppia tai vähintäänkin suhtautuvat siihen karsaasti, pakkopuurona, jota on nautittava, jotta saisi kielen haltuun. Kieltentunneilla, varsinkin alkeissa, uutta kielioppiasiaa opeteltaessa monesti oppilaat pommittavat opettajaa kysymyksellä: ”Mutta jos en osaa sanoa sitä oikein, niin ymmärtävätkö natiivit silti minua?” Ja usein opettaja sanoo, että luultavasti ymmärtävät. Mutta ei aina!

Empiirisen tutkimukseni perusteella (hahaa! XD) olen huomannut, että matemaattisesti tai teknisesti asioita katsovat suhtautuvat usein suopeammin kielioppeihin. Erityisesti meitä ärsyttävät aikuisille suunnattujen oppikirjojen sirpaleisuus. Kielioppiasioita opetetaan näissä kirjoissa tipottain ja osittain, niin että kyseisestä asiasta on mahdotonta saada mitään kokonaiskuvaa. Se on vähän sama asia kuin jos matemaattinen funktio tai algoritmi kirjoitettaisiin vain osittain. No, eihän niitä saa niin toimimaan! Oppitunneilla aikuisopiskelijat kysyvätkin usein ”entäs sitten jos”-kysymyksiä, joihin opettaja joutuu vastaamaan oppikirjan ulkopuolelta. Oma italianopettajani oppi nopeasti arvaamaan, mitä kysymyksiä tulisimme esittämään, ja oli usein varustautunut jo valmiiksi esimerkeillä, joista oppikirjassa ei mainittu sanaakaan. Niitä kirjoittelivat vihkoihinsa ylös asiasta kiinnostuneet (eli lähes kaikki). Mutta tällöin tieto on monissa eri paikoissa: kirjan ja vihkon sivuilla. Sen löytäminen on hankalaa silloin kun jälkeen päin tietoa tarvitsee. Kielioppikirjassa asiat esitetään kokonaisuuksina, ja saat jopa vastauksia kysymyksiin, joita et ole ehtinyt vielä muotoilemaan edes höyryävän pääsi sisällä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta.

Upouuden kirjan avaaminen on aina hieno hetki. Se tuoksu, ne puhtaat, koskemattomat sivut, se odotus, mitä nautintoja kirja tuleekaan tarjoamaan. Uuden kieliopin avaaminen on vieläkin juhlallisempi hetki. Kielioppikirjaa ei vain lukaista nopeasti läpi, vaan siitä tulee luotettava matkakumppani useiksi vuosiksi, ehkä loppuelämäksi. Se on tuki ja turva pitkällä matkalla uuden kielen – ja vanhemmankin – maailmaan. Se opastaa välttämään karikkoja ja antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Ja kertoo parhaassa tapauksessa myös asioita, joita emme osaa vielä edes kysyä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta jo sinällään, ja kun kieltä opiskelee pitemmälle, tuota aarreaittaa voi kasvattaa omilla kommenteilla, esimerkeillä ja täydennyksillä. Kirja rikastuu entisestään.

Mutta miksi kielioppia vihataan? Johtavatko jäljet koulumaailmaan? Sen sijaan että kielioppi koettaisiin seikkailuna, mahdollisesti orastava rakkaus siihen tapetaan kuolettavan tylsillä harjoituksilla, joissa punakynä viuhuu heti pienimmästäkin virheestä.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun vihkossani ei opettajan punakynä tee enää kitkeriä huomautuksia eikä minun tarvitse pelätä kokeissa tai tenteissä hylätyksi tulemista. Olen vapaa seikkailemaan kielioppien ihmeellisessä maailmassa.

Minulle kielioppi on todellakin seikkailu. Näitä kirjoja minun ei kannata ottaa sänkyyn iltalukemiseksi, sillä silloin ei uni taatusti tule. Aina on vielä yksi mielenkiintoinen asia, joka täytyy tsekata. Minua ei myöskään häiritse se, etten muista kaikkia kieliopin tarjoamia tietoja. Sen, mitä en muista, voin löytää uudestaan, ja voin ilahtua taas, että ”onpa jännä juttu tämä”.

On selvää, että aikuiset opiskelevat kieltä monista eri syistä. Joillekin riittää, että osaa hiukan turistikieltä, mitä tarvitaan ulkomailla hotellissa, ravintolassa ja nähtävyyksissä. Että tuntee maan tapoja ja osaa käyttäytyä kohteliaasti. Jotkut kaipaavat turistimatkoillekin edistyneempää kielitaitoa, niin että voivat käydä rikkaampia, monipolvisia keskusteluja paikallisten kanssa ja selviytyä hyvin vaikkapa ongelmatilanteista. Jotkut opiskelevat saadakseen siitä todistuksen tai voidakseen lukea kirjoja alkuperäisellä kielellä.
Ja sitten on meitä hulluja, jotka opiskelevat kieltä kielen itsensä takia, joille vieraan kielen opiskelu on matka sinänsä. Jotka saavat kiksejä sanonnoista ja kieliopin kiemuroista, joita ymmärtääkseen on pakko vääntää aivot uuteen asentoon. 😀

Työväenopiston kurssit loppuivat tällä viikolla. Edessä on lähes viiden kuukauden tauko. Sinä aikana kielten opiskelu ja opitun ylläpito on opiskelijan omilla harteilla. Mutta niinhän se on aina. Opettajat ovat oppaita, jotka luotsaavat meitä matkalla kieleen ja kielessä, mutta itse kunkin on tehtävä tuo matka ihan itse. Ja jokainen saa tehdä tästä matkasta ihan oman näköisensä. 😀 (Kieliopille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus. 😉 )

Pienet askeleet, kullanarvoiset

Sanotaan, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina olemme saaneet huomata, kuinka disinformaation pikku liruista voi kasvaa vuolas likaoja, joka melkein hukuttaa alleen tulokset tutkimuksista, jotka on tehty tieteellisen kriittisesti. Mutta hyvässä mielessä pikkuiset purot ovat tarpeellisia kaikissa isoissa projekteissa.

Uuden kielen opettelemista voi varmasti pitää isomman puoleisena projektina. Se vaatii opiskelijalta aikaa, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, motivaatiota ja kykyä keskittyä pieniin yksityiskohtiin silloinkin, kun kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vaikeaa tai mahdotonta.

Usein on myös osattava unohtaa projektin valtavuus, jottei kangistu heti lähtötelineisiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa. Projektin mittavuus – kuten uuden kielen opetteleminen – voi tuntua niin musertavalta, ettei sitä jaksa edes aloittaa. Opiskelun aloittamista pohtivan silmissä se saattaa olla kerrostalon kokoinen lumikasa, joka täytyy siirtää toiseen paikkaan lusikalla. Helpompi on odottaa kevättä ja antaa auringon sulattaa mokoma köntsä hulevedeksi. 😉

Mutta entä jos urakan näkisikin polkuna, ja sen sijaan että pähkäilisi ja haikailisi projektin aloittamista viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, sen aloittaisi juuri nyt. Ottaisi sen ensimmäisen pienen askeleen tänään ja katsoisi, minne polku vie. Tai miten pitkälle. Sitoutuisi vain siihen hetkeen, mitä elää, siihen polunpätkään, minkä näkee seuraavaan mutkaan asti.

Monesti kielten opiskelijoita neuvotaan asettamaan tavoitteita, tekemään suunnitelmia, aikatauluja, välietappeja, opiskelemaan jotain päämäärää ja hyötyä tai peräti koetta varten. Jo nämä vaatimukset saattavat nostaa stressikäyrää ja tuskanhiki kihoaa otsaryppyihin kaikista ”pitäisi tehdä” -asioista. Sitä uupuu, ennen kuin ehtii edes aloittaa. Mutta entä jos ei tekisikään mitään pitkän matkan suunnitelmia ja aikataulutuksia, ei räppäisi itselleen korkeita tavoitteita eikä deadlineja? Mitäpä jos opiskelisi kieltä niin kuin täyttäisi ristisanatehtävää tai ratkaisisi sudokua? Ilman paineita, otsa sileänä ja kuivana. Ihan huvin vuoksi. Uteliaisuudesta.

Io sono

Olin haikaillut italian kielen perään jo kauan. Italia kuulosti kivalta, tuo kaareva intonaatio, aaltoilu ja puolipitkät vokaalit, kielen pirteys, ässien pehmeät ja kirpeät sihahtelut. Harmitti, kun en ymmärtänyt tästä kielestä yhtään mitään. Tuntui, että jäin jotain paitsi. Mutta ajatus siitä, että taas täytyisi päntätä päähän lukematon määrä verbien taivutuksia, sanoja ja niiden merkityksiä, ennen kuin tajuaisi kielestä mitään, tuntui aivan liian suurelta urakalta. En millään jaksaisi, parasta vain keskittyä espanjan kieleen, kun se oli jo riittävästi hallussakin, parannella ja syventää osaamista siinä. Kaipaus ja uteliaisuus italian kieleen kuitenkin jäyti mieltä.

Viime keväänä päätin sittenkin ottaa ensimmäisen pienen askeleen italian kielessä. Lupasin itselleni, että voin lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Päätin, etten pänttää, en mitään, en edes verbien taivutuksia. Asiat saavat jäädä päähän tai olla jäämättä. Ei väliä. Maailmani ei kaadu, vaikka unohdan sanoja tai kirjoitan sanan espanjaksi italian sijaan. Valitsin tarkoitukseeni Duolingo-ohjelman, koska siinä aloitetaan pienesti ja edetään pienin askelin, koska siitä oli olemassa ilmaisversio eikä minun tarvinnut sitoutua mihinkään. Aluksi ainoa rahallinen satsaukseni oli ”maitokaupan vihkot”, ne ohuet, jotka halvimmillaan maksavat 39 senttiä, ja pari pehmeää (B2 ja B3) lyijykynää. Sen sijaan että pänttäsin sanoja, kirjoitin lauseita vihkoihin italiaksi ja englanniksi (joka on yksi Duolingon opetuskielistä). Kirjoitin, koska pehmeällä lyijykynällä on aivan älyttömän ihana kirjoittaa ja kynällä kirjoittaminen taas kuulemma tekee hyvää aivoille (sanovat aivotutkijat).

Eilen räpsähti näytölle 300. päivä putkeen italian opiskelua (täytyy kyllä myöntää, että teen välillä ihan huvin vuoksi myös Duolingon espanjan tehtäviä). Tuntuu siltä, että vasta pari päivää sittenhän korkkasin ensimmäisen vihkon ja kirjoitin ensimmäisen italiankielisen lauseen ”io sono”, minä olen. Nyt on menossa 13. maitokaupan vihko, ja monen monituiset sanat ja verbien muodot tuntuvat jo ihan tutuilta, niin kuin olisin tiennyt ne aina. Oikeasti tämä on aika ihmeellistä, kun enhän ole opiskellut italiaa ”vakavasti” enkä ”tositarkoituksella”, ihan vain leikkimielellä, huvin vuoksi. En ole ostanut edes sanakirjaa ja kieliopin lainasin kirjastosta. 😛

Il tempo vola, sananmukaisesti aika lentää. Kun katsomme aikaa eteenpäin, se tuntuu usein pitkältä, mutta kun olemme kulkeneet pienin askelin joka päivä jonkin aikaa ja katsomme taaksepäin, tuntuu, että aikaa on kulunut yllättävän vähän ja kävelty matka on yllättävän pitkä. Miten pienistä askelista onkaan syntynyt näin pitkä matka! Lähes 10 kuukautta on mennyt italian kielen kanssa seurustellessa kuin huomaamatta, ja vieraasta on tullut tuttu, ystävä.

Ja sitten…
Viime syksynä aloitin Duolingon rinnalla italian alkeiden opiskelun Turun työväenopistossa kahdesta syystä: opettaja ja kurssikaverit. Yhdessä muiden innostuneiden kanssa on mukava tehdä tätä matkaa, ja opettajalta saa aina tarvittaessa kullanarvoisia vinkkejä ja tietoa kielestä, Italian kulttuurista ja italialaisesta elämänmenosta ja ihmisistä; näitä asioita ei Duolingosta saa. Tässä ryhmäopiskelussakin pyrin kuitenkin muistamaan hauskanpidon, leikkimielen ja uteliaisuuden. Ja yritän vältellä pänttäämistä. 😀

Aamutuimaan lauantaina 300 päivän opiskeluputki tuli täyteen, pienin askelin joka päivä.

Solamente, enemmän kuin vain

Työväenopiston kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin joululoman jälkeen. Kaikki kolme, joihin osallistun, pidetään toistaiseksi etäopetuksena. Oikeastaan etäopetus ei ole hassumpaa sekään, varsinkaan näin rospuuttona, kun pyörän selkään ei uskalla ihan kevein perustein hypätä. Kevyenliikenteenväylät ovat aika pelottavia: välillä paksun sohjon tai lumen peitossa, välillä jäisiä ja roukkeloisia. Turvallisempaa on jäädä kotiin, vaikka kävelylenkit nastakengillä sujuvatkin yllättävän hyvin. Sitten asiaan… 😉

Kieliä opiskelevalta kysytään usein, mikä on tuon kielen kaunein sana. Kysymys on oikeastaan aika absurdi. Millä perusteella kaunein? Merkityksensä puolesta vai fonetiikan kannalta? Vai molempien? Monesti opiskelijat valitsevat sanan, jonka he voisivat valita mistä kielestä tahansa, kuten rakkaus, amor, love, kärlek jne. Sanan kauneudella ei välttämättä ole mitään tekemistä juuri kyseisen kielen kanssa, vaan sanan merkitys on opiskelijalle tärkeä millä kielellä tahansa.

Espanjanopiskelun alkutaipaleella valitsin hätäpäissäni espanjan kielen kauneimmaksi sanaksi solamente. Tuohon aikaan sanavarastoni käsitti vain muutamia kymmeniä sanoja. Jostain syystä tykästyin heti kättelyssä tähän soljuvaan sanaan, ja edelleen se taitaa olla rakkain sanani espanjan kielessä. Vaikka sillä on hyvin vaatimaton merkitys (= vain), ylpeästi se sisältää neljä tavua, yhdeksän kirjainta ja piilotettuja merkityksiä. Suomen kielessä lähes huomaamaton vain-sana varmasti ohitetaan tekstissä pysähtymättä; sillä on jotenkin vähättelevä, pois sulkeva tai eristävä merkitys. ”Hän oli vain yksi monien joukossa.” ”Hän osasi puhua vain omaa äidinkieltään.” ”Vain Milla tiesi miehen salaisuuden.”

Minulta on joskus vaadittu perusteluja siihen, miksi pidän niin paljon solamente-sanasta, jonka merkitys on niin vähäinen. Olen vastannut, että se tuo mieleen laineiden lempeän liplatuksen kesäpäivänä järvenrannalla. Mutta solamentessä voi nähdä muitakin puolia. Espanjan kielessä on helppo muodostaa adverbejä. Yksinkertaistettuna: otetaan jostakin adjektiivista feminiinimuoto ja lisätään perään -mente. Sincero – sincera (rehellinen, vilpitön, avoin) ja sinceramente (rehellisesti, vilpittömästi, avoimesti). Solamente-sanassa voi siis nähdä solo-sanan feminiinimuodon sola yhdistettynä mente-päätteeseen. Solo tarkoittaa sanakirjan mukaan yksinäinen, yksin, omin päin, itsestään. Väen väkisin tästä pukkaa mieleen suomennos, jota ei taida olla olemassa: yksinäisesti. 😉 Sen sijaanhan käytämme sanaa yksin. Täytynee siis tyytyä viralliseen suomennokseen ”vain”.

Nyt kun lähdettiin sananpilkkomisen tielle, voidaan hiukan katsoa näitä kahta sanaa sola ja mente. Solan merkityksen jo tiedämme ja mente (fem.) tarkoittaa mieltä, järkeä, ymmärrystä. Sanan solamente voimme siis lennokkaasti suomentaa vaikkapa näin: yksinäinen mieli. Tämä merkitys saattaa herättää ihmisissä surullisia, apeita tai muita tummemman värisiä mielikuvia ja tunteita, mutta jostain syystä minussa herää jonkinlainen rauha: rauhallinen, tyyni tila, jossa on toisten ihmisten vaatimusten, arvotusten, toiveiden ja odotusten ulottumattomissa, siis ihan ikiomassa tilassa ja rauhassa.

Minulle solamente-sanassa on kuitenkin vielä yksi puoli: näen sen väreinä. Solamente alkaa harmaana, tuikahtaa punaisena ja täyttyy hennon vaaleanvihreällä, niin kuin maisema puhkeaa pikkuhiljaa vihreään keväällä pitkän talven jälkeen.

Solamente on siis aivan ihana, rakastettava sana, jota ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Siitä ei voi olla pitämättä, kun se solahtelee lempeästi suussa ja maistuu hennosti mintulta. Pienilläkin sanoilla voi olla suuri merkitys. Tai erilaisia merkityksiä aisteillemme. 😀

Ilman paineita, tauotta

Kesällä kielenopiskelu saa toisenlaisia piirteitä kuin talvisaikaan. Ei ole läksyjä luettavana eikä aikatauluja. Niinpä opiskelusta tulee rennompaa ajelehtimista omien mielenkiinnonkohteiden ja päähänpistojen laineilla. Voi siis ilman paineita toteuttaa opiskelumottoa Sin prisa y sin pausa (ilman kiirettä, ilman taukoa). Kesän aikana olen varmaankin kuunnellut Espanjan radiota ja espanjankielisiä podcasteja enemmän kuin talvella. Aikaa on ollut avata uusia keskusteluja ja kirjoittaa kommentteja muiden avauksiin espanjankielisessä keskusteluryhmässä Facebookissa, unohtua katselemaan videoklippejä ja selailemaan artikkeleja. Espanjan lisäksi olen kerrannut englannin ääntämistäni WordDive-sovelluksella, joka viehättää minua muun muassa sen ”pelillisyyden” vuoksi.

Olenko unohtanut kokonaan espanjan kieliopin kesän aikana? No, en ihan. Runsas viikko sitten avasin Taina Hämäläisen Espanjan kielioppi -kirjan satunnaisesta kohdasta, ja aloin lukea sitä kahvipaussilla tai päivällisellä kuin sanomalehteä. En siis ole hakannut sääntöjä ja poikkeuksia lekalla päähän, vaan lueskellut ilman paineita eteenpäin tuosta sattumalta valikoituneesta kohdasta aina, kun on ollut hetki aikaa. Ilman huolta siitä, jäisikö jotain päähän vai ei. Eteen on tullut tuttuja asioita, vanhaa tietoa täydentäviä juttuja, unohtuneita asioita, vastauksia kysymyksiin, joita olen miettinyt kirjoittaessani espanjaa ja myös täysin uusia asioita.

Lamppu on syttynyt aivojen sopukoissa useammankin kerran, niin kuin kielioppia lukiessa usein käy. Mutta ehkäpä kirkkain valo syttyi, kun luin kappaleen lineaarisesta ja ei-lineaarisesta sanajärjestyksestä. No, nyt ymmärrän! Espanjankielisiä artikkeleja lukiessani olen monesti taistellut ihan mahdottoman monimutkaisten ja koukeroisten virkkeiden kanssa. Vaikka näissä kaikki sanat olisivat olleet tuttuja, on saattanut käydä niin, etten ole saanut virkkeistä mitään tolkkua, koska lauseita on pilkottu ja toisia upotettu monen rivin mittaiseen virkkeeseen. Pilkkuja ei tietenkään näissä ole näkynyt kuin sattumalta. Monesti on ollut aikamoista perkaamista, että virkkeeseen on saanut jotain tolkkua. Joskus on täytynyt nostaa kädet ylös ja jättää koko virkkeen pöheikkö nykäisemättä. Olkoon! Joskus olen pilkuttanut virkkeen suomalaisten pilkkusääntöjen mukaan helpottaakseni ymmärtämistä. Ja todella usein on tehnyt mieli tehdä sekavaan virkkeeseen suomalainen kielenhuolto. 😀

Mutta nyt siis luin Hämäläisen kieliopista, että espanjan kielessä pyrittäisiinkin juuri ei-lineaariseen sanajärjestykseen kirjoitetussa kielessä. Pyrkimys siis on pilkkoa virkkeitä, upottaa joukkoon kokonaisia lauseita, lauseenvastikkeita tai elliptisiä lauseita. Suomen kielessä taas pyrkimys on pikemminkin lyhyehköihin, suoraviivaisiin virkkeisiin, jossa muun muassa lauseenvastikkeiden sijaan suositellaan käytettäväksi mieluummin sivulauseita, jotka eivät sijoitu keskelle toista lausetta, vaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Siinä, missä suomalaiset putkiaivot näkevät jotkut espanjankieliset tekstit sekavina, jopa huolimattomina, niin espanjalaiset moniajoaivot varmasti näkevät suomalaisen tekstin hieman lapsellisena, töksähtelevänä, yksinkertaisena ja tylsänäkin. Kun suomen kielessä luetaan jokin lause kokonaan loppuun, ennen kuin nähdään, miten toinen ajatus kytkeytyy siihen, espanjan kielessä lauseeseen vaikuttava ajatus upotetaan jo matkan varrelle, sehän vaikuttaa virkkeen kokonaisajatukseen ja sävyihin.

Ei voi sanoa, kumpi tyyli olisi parempi. Kyse on kielten ominaispiirteistä. Suomalaisesta tuntuu, että suomea on helpompi lukea ja ymmärtää ja siten välttää väärinkäsityksiä. Mutta jos on koko ikänsä lukenut espanjalaisittain huollettuja tekstejä, niin aivot ovat varmasti muovautuneet sellaisiksi, etteivät ei-lineaariset virkkeet tuota mitään ongelmia. Voisiko suomalaisia, jo paljon käytettyjä ja urautuneita aivoja kouluttaa ymmärtämään myös ei-lineaarisia virkkeitä? Ilman että joka kerta vajoaa epätoivon kaivoon ja ajattelee: ”Tämä oli tässä! Nyt tuli loppu!”

Kielen lineaarisuus ja ei-lineaarisuus ovat itse asiassa aika mielenkiintoisia juttuja, jotka ansaitsisivat oman artikkelinsa. Joku, joka tietää näistä asioista enemmän, voisi sellaisen kirjoittaa – selvällä suomella. Tyydyn tässä vain heittelemään kysymyksiä ilmaan. Ei suomen kieli ole täysin lineaarinen, eikä espanjakaan täysin ei-lineaarinen. Millainen olisi täysin ei-lineaarinen kieli? Siihen yritti vastata elokuva Arrival, jossa kielentutkija ja matemaatikko yrittivät ymmärtää ja tulkita Maahan tulleiden muukalaisten outoa kieltä. Miten täysin ei-lineaarinen kieli vaikuttaa esimerkiksi ajan tajuamiseen, päämääriin ja tavoitteisiin? Kuinka monta kirjoituskättä tai -uloketta täytyisi olla, jotta voisi kirjoittaa yhtä ajatusta samanaikaisesti useammasta kohdasta tai monta, toisiinsa kytkeytynyttä ajatusta, niin että ne ovat valmiit yhtä aikaa? Millaiset aivot tarvitaan? Tarvitaanko useammat aivot? Jos ajantaju muuttuu, ovatko menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä aikaa läsnä ja toisiinsa vaikuttamassa?

PS. Ei-lineaarista kieltä suomen kieli pääsee lähimmäksi runokielessä, imho.

Uusia uria aivoihin

Aikaisemmin sanottiin, että ristisanojen ja sudokujen tekeminen tai tietokonepasianssin ja muiden pulmapelien pelaaminen ovat hyviä keinoja dementian torjumisessa. Nykyään ollaan eri mieltä. Tämän tapaiset puuhastelut ovat tietenkin tosi mukavaa ajanvietettä, mutta kun olemme tehneet niitä jonkin aikaa, alamme itse asiassa toistaa vain aikaisemmin opittuja kaavoja. Aivojen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu kulkee vanhoja, valmiita reittejä, ja tämä tuttujen polkujen kulkeminen ei auta meitä taistelussa dementiaa vastaan. Parempaa aivojumppaa kuin sudokut, ristikot ja mobiilipulmapelit saattaa jopa tarjota liikunta: lähteä vaikkapa ulos kävelemään tai tehdä jotain muuta fyysistä kuin täyttää sudokuja tai poksutella Candy Crashiä.

Se, mikä on aivoille parasta monipuolisen ravinnon, riittävän liikunnan ja levon lisäksi, on uuden oppiminen. Kun opimme uusia asioita – mitä tahansa, aivoihin syntyy kokonaan uusia polkuja, ja tämä on se vitamiini, jolla voimme oikeasti taistella dementiaa vastaan. Tärkeää on siis haastaa aivot joka päivä opiskelemalla jotain uutta, olipa se mitä tahansa. Sillä hetkellä kun eteemme tulee jokin asia, josta emme tiedä mitään tai hyvin vähän ja luontainen laiskuutemme haluaisi vetäytyä aivojen tutuille poluille, ehkäpä jonnekin pikkuaivojemme sohvannurkkaan, meidän itse asiassa pitäisi ilahtua, kääriä hihat ylös ja tarttua asiaa sarvista. Sillä uusi, työläs asia on juuri sitä, mitä aivomme tarvitsevat. Kun ähellämme uuden oppimisen kimpussa, voimme ajatella, kuinka juuri sillä hetkellä aivoihimme on syntymässä ihka uusi ura. Voiko olla mitään ihmeellisempää!

Tästä näkövinkkelistä katsottuna kansalais- ja työväenopistojen merkitys kansanterveyden kannalta tulee entistäkin tärkeämmäksi. Ne eivät ole pelkästään aikuisten vapaa-ajan viihdekeskuksia, joissa voi opiskella ja harjoitella erilaisia taitoja, vaan niillä on tärkeä merkitys myös siinä, että aivomme säilyttävät hyvän työkyvyn läpi elämän. Aivoja ei koskaan pitäisi päästää eläkkeelle!

——

Vieraan kielen opiskeleminen on hyvää aivojumppaa. Kieltä opiskellessa tulee koko ajan eteen uutta asiaa, joka on ymmärrettävä ja painettava muistiin, ja toisaalta opiskelija näkee, kuinka paljon on jo oppinut. Kun oppii ensimmäisen verbin preesenstaivutuksen, tulee hulppea olo. Kun on opiskelut indikatiivit, subjunktiivit, konditionaalin, imperatiivin ja futuurin, aivoihin on syntynyt aivan uusi urien verkosto. Ja vaikka emme haluaisi kasvoillemme ryppyjä, niin aivoissa niitä kannattaa olla paljon: mitä ryppyisemmät ja ”ymmärtäväisemmät” aivot, sen kauniimmat ne on. 😀

Jokaisessa opiskelussa – myös vieraan kielen – tulee suvantovaiheita ja hetkiä, jolloin opiskelija miettii, haluaako jatkaa eteenpäin vai riittääkö tähän asti opittu. Jos kielitaito on jo sitä luokkaa, että pystyy lukemaan dekkareita alkuperäisellä kielellä, katsomaan elokuvia ja TV-sarjoja ilman suomenkielistä tekstitystä, lukemaan lehtiä ja Internet-artikkeleja, tulee sellainen olo, että haluaisi levätä laakereilla, että saavutetun kielitaidon ylläpitämiseen riittäisivät nämä viihteenä luetut dekkarit ja katsotut elokuvat sekä satunnainen vanhan kertaaminen oppikirjoista. Omasta kokemuksesta tiedän, etteivät riitä. Kielitaito lähtee laskuun, asioita jotka on joskus osannut, tipahtelee muistista, oma aktiivinen kielenkäyttö kapeutuu ja supistuu pikkuhiljaa, vääjäämättä.

Ainoa keino estää tämä alamäki on oppia lisää ja oppia uutta. Haastaa itsensä vielä senkin jälkeen kun vieras kieli on jo mukavasti hallussa. Tässäkin asiassa on hyvä lähteä pois omalta mukavuusalueelta ja yrittää ymmärtää jokin vaikea asia, joka aluksi tuntuu ihan mahdottomalta. Pohtia sitä yhdessä ystävien kanssa. Kysyä opettajalta neuvoja. Etsiä tietoa Internetistä – kriittisesti. Ihmetellä, mitä kaikkea jännittävää vieraan kielen opiskelu voikaan tarjota.

Joka ilta voisi kysyä itseltään: olenko poistunut tänään kertaakaan mukavuusalueiltani? Olenko oppinut mitään uutta? Jos vastaus on kielteinen, niin ennen iltauutisia ehtii hyvin opetella uusia tanssiaskeleita YouTube-videon avulla tai opiskella erguir-verbin indikatiivin preesenstaivutuksen (ne molemmat muodot!). Aivot on siitä ihmeellinen värkki, että ne eivät käytössä kulu. Päinvastoin, niitä kannattaa käyttää. 😀

Oppiminen lähtee tästä: kierränkö tutulle polulle vai kiipeänkö esteen yli?

Kieliopin uudet tuulet

Matkailu avartaa, sanoo vanha klisee, ja tämähän pitää kyllä paikkansa. Mitä avoimemmin uskaltaa katsoa ympärilleen – omat sisäiset lukot, toiveet ja odotukset unohtaen tai ainakin sivuun siirtäen –, sitä enemmän matkalta saa. Eikä tämä koske ainoastaan ulkomaanmatkailua, vaan myös omaan kotikaupunkiinsa tutustumista uteliaasti, avoimin mielin. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea sain kokea Granadan-matkallani, vaan keskityn kielioppiin, erityisesti yhteen asiaan, joka pörisee nyt päässäni.

Granadan-matka oli minulle kahdella tavalla erikoinen: ensimmäinen kerta Andalusiassa ja ensimmäinen kerta, kun opiskelin espanjaa espanjalaisessa kielikoulussa. Jälkimmäinen jännitti etukäteen ihan sairaasti. Ymmärränkö yhtään mitään, mitä natiivit opettajat puhuvat? Ymmärränkö kielioppia, kun käytetään eri termejä kuin Suomessa? Saanko itse sanottua mitään? Näytänkö ihan idiootilta? Etukäteen Suomessa tehdyn ja mielestäni aika vaikean testin perusteella ystäväni ja minut sekä kaksi muuta 10 hengen suomalaisesta ryhmästämme laitettiin superior-ryhmään. Paikan päällä meille suomalaisille järjestettiin kyllä yhteishaastattelu, mutta kukaan meistä ei varmaankaan päässyt siinä jännittävässä tilanteessa omalle puhetasolleen.

Superior-ryhmään pääseminen (joutuminen?) ilahdutti ja pelotti. Toisaalta päättelin, että sellaisessa ryhmässä ei ehkä tarvitse kerrata tuikituttuja kielioppiasioita, mutta samalla pelotti se, että siinä vaadittaisiin sellaista tietotasoa, jota minulla ei ole. Ensimmäisinä kahtena päivänä olo oli hiukan pettynyt ja sekava; välillä tuntui siltä, että opetellaan triviaaleja asioita tai aikaa tuhraantuu tyhjäkäyntiin. Opettajat sanoivat meille, että koska olemme superior-ryhmässä, opetuksessa mennään jo kielen nyansseihin ja hienouksiin. Ystävän kanssa oltiin tästä hiukkasen eri mieltä; olisimme kaivanneet sellaisia asioita, joita voisimme käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi puheessamme, ja minä toivoin sellaisia haasteellisia kielioppiharjoituksia, joita työväenopisto ei tarjoa. Mikä kuitenkin ilahdutti heti alusta alkaen, oli se, että ymmärsin opettajien puhetta melko vaivattomasti ja tuntien seuraaminen luonnistui yllättävänkin helposti.

Kolmantena päivänä saimme eteemme kielioppiharjoitusmonisteen. Jihuu! Ja tunnin jälkeen olo oli tosi onnellinen. Erinomainen opettaja Rafa osasi selittää kielioppihienouksia todella selkeästi. Myös seuraavana päivänä oli yksi tunti näitä harjoituksia ja sitten viimeisenä koulupäivänä, viimeisellä tunnilla Rafa räjäytti pankin. Hän sanoi: ”Tulette kiittämään minua, kun kerron teille tämän asian.” Ja sitten hän kertoi aivan uuden lähestymistavan subjunktiiviin. Jos minun aivojani olisi sillä hetkellä kuvattu PETissä, niin olisi saattanut nähdä aikamoisen ilotulituksen. 😀

Perinteisen opetustavan mukaan subjunktiivin käyttöä varten joutuu opettelemaan lukuisan määrän eri tilanteita, joissa subjunktiivi on pakollinen. Qué tal 2 -oppikirjassa subjunktiivitilanteet ja säännöt ovat vielä selkeitä ja suoraviivaisia, mutta mitä pitemmälle kieltä opiskelee, sitä pitempiä ovat verbien ja konjunktioiden listat, joita joutuu painamaan mieleensä. On pääsäännöt, poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Loputon suo. Perinteisessä tavassa opettelemme noita sääntöjä ja listoja ulkoa, ja tekstiä tai puhetta tuottaessamme mietimme, onko tämä verbi tai konjunktio jossain näistä listoista ja mitkä säännöt ja poikkeukset pätevät juuri tähän listaan. Meille kerrotaan, että subjunktiivi on epävarmuuden aikamuoto, mutta suomalainen korva ei kuule epävarmuutta kaikissa subjunktiivitilanteissa.

Tällä hetkellä Espanjassa on kuitenkin opettajia, jotka kehittävät tuttuihin kielioppitilanteisiin uusia selitystapoja. Rafa kuuluu näihin opettajiin. El método cognitivo. Kognitiivinen metodi on lähtöisin Granadasta. Tässä tavassa ei enää opetellakaan ulkoa loputtomia listoja eri tilanteita varten, vaan mietitään lauseen sisältöä. Indikatiivi on ”declarar” ja subjunktiivi ”no declarar”. Esimerkiksi kun lauseessa on subjunktiivi (oikein), verrataan sitä siihen, miten merkitys muuttuisi, jos siihen virheellisesti laitettaisiin indikatiivi. Esimerkkien avulla minulle selvisi, että monissa subjunktiivitilanteissa subjunktiivin käyttö tarkoitti sellaista, joka ei ole vielä olemassa tai tapahtumassa (tai mahdollista), ja indikatiivi sellaista, joka on jo tapahtumassa, toteutuu parhaillaan.

Oikein: Quiero que vengas. (Haluan, että tulet.) Subjunktiivi (vengas) kertoo jostakin, jota ei vielä ole, ”sinä” on jossain, mutta ei vielä tulemassa. Tuleminen ei vielä tapahdu. Vain minun haluamiseni on ”declarar”.
Väärin: Quiero que vienes. (Haluan, että tulet.) Venir-verbin indikatiivi tarkoittaa, että sinä jo tulet, tuleminen jo tapahtuu. Joten lauseen merkitys on ihan absurdi. Sama juttu kuin jos söisin jäätelöä ja julistaisin Haluan jäätelön. Miksi haluaisin jotain, mikä minulla jo on, mikä jo tapahtuu? Indikatiivin käyttö tässä että-lauseessa johtaa absurdiin ajatukseen, vain subjunktiivi on mahdollinen, jos halutaan muodostaa järkevä lause.

Tämä pieni esimerkki raotti minulle ihan uuden näkymän indikatiivin ja subjunktiivin paritanssiin. Koska suomen kielessä ei ole subjunktiivia, joudumme käyttämään espanjan subjunktiivia ”koska säännöissä sanotaan niin”, ymmärtämättä merkitystä ja sisältöä. Kognitiivinen metodi yrittää valottaa subjunktiivia ja muita espanjan kieliopin hienouksia uudesta näkökulmasta, merkityksen ymmärtämisen kautta. Niillä kahdella subjunktiivisäännöllä, jotka Rafa meille opetti, pystytään selittämään 80 % subjunktiivin käyttötilanteista, ja samalla ne myös antavat kielen ymmärtämiseen ihan uusia työkaluja.

Olen etsinyt espanjan kielen sielua kaikki nämä vuodet, ja tuo 15 minuutin opetustuokio Granadassa CastiLa-nimisessä kielikoulussa nytkäytti minua hyppyaskeleen eteenpäin. Nyt uskon vieläkin varmemmin, että kielen sielu löytyy kieliopin ja rakenteiden kautta; täytyy vain etsiä ja löytää uusia näkökulmia, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Espanjan ja ehkä muidenkin kielien kieliopin opetus tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, kun opettajat ja kielitieteilijät kehittävät uusia tapoja opettaa ja oppia kieltä. Tuskin maltan odottaa! Elämme jännittäviä aikoja, de verdad. 🙂

Kaukana siintävät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Placeta Cristo Azucenas, Granada, España.

Kielioppi on seikkailu.

Sukellus saksan sanojen mereen

Veli antoi minulle lahjaksi kolmen kuukauden kieliopinnot WordDive-alustaan. WordDive on suomalainen e-oppimisen innovaatio kieltenopiskeluun. Opiskelussa voi käyttää selainta tietokoneella ja puhelimeen tai tablettiin voi asentaa mobiilisovelluksen. Näitä kaikkia voi käyttää rinnakkain ja lomittain. WordDivessä voi opiskella useita kieliä, ja opetuskieleksikin voi valita suomen lisäksi muitakin kieliä (jos haluaa näin treenata kahta kieltä yhtä aikaa). Kahden viikon ilmaisen kokeilujakson aikana voi testata ohjelman rajoitettua versiota kaikessa rauhassa ennen ostopäätöksen tekoa. Yhden kielen kuukausimaksu WordDivessä on 9,99 €.

Koska pääopiskelukielenäni on tällä hetkellä espanja ja koska olen siinä jo sen verran pitkällä, että sanasukellus ei tuntunut järkevältä, valitsin WordDiveen opiskelukieleksi saksan. Saksa oli lukioaikoina lempikieleni, hurahdin siihen silloin täysin. Koulun lopetettuani vietin kolme kuukautta Hampurissa saksalaisessa perheessä, mutta tämän jälkeen tulivat muut asiat elämääni, ja saksan kieli jäi vuosikymmeniksi käyttämättä. Saksalaisia dekkarisarjoja on tullut joskus katsottua toisella silmällä, mutta muuten saksan kieli on painunut muiden asioiden alle. Viime kesänä lukaisin läpi Hallo 1 -oppikirjan ja kuuntelin CD:ltä jopa muutaman oppitunnin ja tehtävän, mutta homma ei lähtenyt lentoon ja saksanopiskelu liiskaantui espanjan C1- ja C2-tason kielioppipohdintoihin, joita harrastimme ystävän kanssa kesälomalla. Mutta lahjan myötä oli loistava syy antaa saksalle uusi mahdollisuus.

WordDiven ideana on opiskella kieltä sananmukaisesti sukeltamalla sanojen mereen. Opiskeltavia sanoja voi valita aihealueittain. Valitsin aluksi matkailun, mikä tuntui järkevältä, mutta jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä sanasto minua niinkään kiinnosta, ja vaihdoin päämääräksi kaikki alueet. Tällöin käyttööni tuli 18 saksankurssia, joita voin tehdä siinä järjestyksessä kuin milloinkin mieli halajaa tai systemaattisemmin pari kurssia rinnakkain.

Opiskelu tapahtuu yksinkertaisella ja äärettömän koukuttavalla tavalla. Kutakin kurssia voi opiskella tietokoneen selaimessa helpolla tavalla ja pääharjoituksessa. Mobiilisovelluksessa on vielä keskitaso-vaihtoehto. Kaikissa vaihtoehdoissa on kuva, jolle pitää valita tai kirjoittaa sitä tarkoittava sana tai verbiharjoituksissa oikea verbi ja sille oikea aikamuoto. Pronominiharjoituksessa pitää laittaa oikea pronomini valmiiseen lauseeseen.

Vastauksista saa pisteitä sen mukaan, miten ja mitä tietää, helpossa harjoituksessa pisteitä tulee vähemmän ja pääharjoituksessa eniten. Bonuspisteitäkin ohjelma antaa. Asetuksista voi säätää, kuinka monta kertaa sana on osattava, jotta se siirtyy pysyvästi opittuihin asioihin ja siitä saa ”timantin”, joiden kertymistä tekoäly myös seuraa. Minulla se on oletusarvossaan, eli 8 kertaa on sana tiedettävä oikein. Etenemisnopeutta voi myös säätää: ääripäät ovat ”painotus toistossa” ja ”painotus uusissa asioissa” (itselläni jälkimmäinen).

Koska olen käyttänyt WordDiveä vain saksan opiskeluun, en tiedä, millaisia kursseja muissa kielissä on. En myöskään tiedä, millaista olisi opiskella täysin uutta kieltä WordDivellä. Kokemukseni ja mielipiteeni ovat siis tällä tavoin rajoittuneet.

Osatun kielen uudelleen lämmittämisessä WordDive kyllä onnistuu. Oppimistilanne puhelinsovelluksessa on intuitiivinen ja suggestiivinen. Kuvan, sanan, äänen ja esimerkkilauseen yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Jos vertaan WordDiven saksan tehtäviä Duolingon espanjan tehtäviin, niin WordDivessä tehtävät ovat yksinkertaisemmat ja suoraviivaisemmat, Duolingossa on taas jonkin verran enemmän vaihtelua. Mutta kuvien ja sanojen yhdistämisessä ja ääntämisessä WordDive on täysin ylivoimainen. Duolingossa kuvat ovat vain koristeena, niillä ei ole mitään merkitystä, ja ne voivat olla jopa harhaanjohtavia. WordDivessä kuvat ovat oleellinen osa oppimista, ja siksi ne on tarkoin harkittuja, opeteltavaan sanaan sopivia. Toki on tullut eteen tilanteita, joissa olen tulkinnut kuvan ensin väärin, mutta näitä on aika vähän.

Toinen ihan mahtava asia WordDivessä ovat natiivit näyttelijät, joka puhuvat sanat ja esimerkkilauseet. Näille saksan ”tyypeille” voisin jopa tarjota oluet jossain Gasthausissa. He ovat aivan mahtavia. He nostavat saksan kielen lentoon. Heidän äänensä jäävät soimaan päähän pitemmäksikin aikaa. Jos omaa hyvän musiikkikorvan, voi jopa käyttää heidän ääniään hyväkseen substantiivien suvun muistamisessa, sillä miesäänet sanovat der-sukuiset sanat, lempeä naisääni sanoo die-sukuiset ja kypsempi naisääni das-sukuiset substantiivit. Kun kuuntelee ja toistaa perästä, ääntämiset ja painotukset tulevat kohdilleen. Duolingon koneääni jää kauas jälkeen, ja joissakin kohdissa minusta se lausuu väärin espanjan b- ja v-kirjaimet.

WordDiven tekoäly seuraa opiskelijan kehitystä ja tekee ehdotuksia sen mukaan. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija on tahkonnut tiettyä kurssia ihan riittävästi sille päivälle, se ehdottaa tauon pitämistä tai siirtymistä toiseen kurssiin. Jos opiskelija tekee harjoituksia vain helpolla tavalla ja pelkää vaikeampiin haasteisiin siirtymistä, tekoäly lempeästi kertoo, että nyt olisi aika kokeilla pääharjoitusta. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija saavuttaa päivittäiset tavoitteet hyvin helposti ja paljon enemmänkin, se ehdottaa tavoitteiden nostamista.

WordDiven tehokkuus tulee esiin erityisesti mobiiliversiossa. Puhelin on aina käden ulottuvilla, ja kieltä voi treenata vaikkapa mainostauoilla, kahvipaussilla ja päivällistä syödessä. Jalkalihasharjoituksia tehdessäkin olen worddaivannut. Viikonloppuaamuisin ennen kuin nousen sängystä, saatan tehdä muutaman pikku harjoituksen. Jos treenaa illalla ennen nukkumaanmenoa, voi olla melko varma, että seuraavana aamuna päähän popsahtelee saksankielisiä sanoja ja lauseitakin ”kuin tyhjästä”.

Miten WordDiveä kannattaa opiskella?

Tähän ei ole yhtä vastausta. Riippuu ihmisestä, hänen tavoitteistaan ja elämäntilanteestaan sekä siitä, opiskeleeko täysin uutta kieltä vai herättääkö henkiin aiemmin opittua. Mutta olipa oma tilanne millainen tahansa, niin se, mitä jokaisen kannattaa tehdä, on kuunnella ja toistaa ääneen. Tämä on äärettömän tehokas tapa! Jopa substantiivien artikkelit jäävät paremmin mieleen, kun puhuu sanan ääneen. Se, että opiskelee kieltä yhtä aikaa kahdella aistilla (näkee ja kuulee) ja vielä itse puhumalla, on ylivertaisen tehokasta, ja tämän puolesta puhuvat myös tutkimustulokset.

Kaikille WordDiven avulla opiskeleville suosittelen myös leikkimielisyyttä. Vaikka opiskelisi tositarkoituksella ja kaikella vakavuudella, kannattaa WordDivellä myös pelata. Aina ei kannata vääntää tiukkoja pääharjoituksia, vaan ihan leikkimielellä voi pelata helppoja tehtäviä. Itse aloitan uuden kurssin aina helpoilla harjoituksilla, joiden avulla nopeasti saan käsityksen, millaisia sanoja kyseissä osiossa tulee vastaan.

Muistisääntöjä kannattaa kehitellä itselle, niin kuin aina kielten opiskelussa. Riippuen tilanteesta ne voivat olla verbimuotojen ritirimpsuja tai jotain muuta. Artikkelien kohdalle voi kehitellä monenlaisia poppakonsteja. Minun oli esimerkiksi vaikea muistaa, että Maus-sana on feminiini. Jotenkin vain sen eteen tuli aina väärä artikkeli, maskuliini, kunnes istutin tämän hiiri-sanan kahden siihen liittyvän feminiinisanan väliin die Katze – die Maus – die Tastatur (kissa – hiiri – näppäimistö).

Oppiiko WordDivellä kielen?

Tämäkin riippuu täysin opiskelijasta ja hänen tavastaan opiskella. WordDiven sivuilta löytyy kyllä kielioppeja, ja jos haluaa oppia kielen ihan oikeasti, niin kieliopilta ei voi välttyä. Jostain on ne kielen rakenteet opeteltava, ja kielioppi usein auttaa muistamisessa, kaikissa kielissä, mutta varsinkin hyvin jäsentyvässä saksan kielessä. Yhden kielioppisäännön opettelemisella voi säästyä lukuisten yksittäisten detaljien päähän pänttäämiseltä.

Kieltä ei myöskään opi pelkästään toistamalla. On opeteltava tuottamaan kieltä, puhuttua tai/ja kirjoitettua, mitä nyt itse kukin haluaa painottaa tai tarvitsee. On kuviteltava tilanteita, mihin voisi joutua, ja yrittää selvitä niistä puhumalla. Miten selviän kaupassa, ravintolassa, lentokentällä? Mitä sanon, jos matkatavarani ovat kadonneet tai olen eksynyt vieraassa kaupungissa? Päivän tapahtumista voi pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa sähköposteja kuvitteelliselle ihmiselle; parasta tietenkin olisi, että vastaanottaja olisi oikea ihminen. Facebookin kieliryhmissä voi ottaa osaa keskusteluihin. Kieltä oppii vain aktivoitumalla ja käyttämällä, mutta WordDive on innostava ja hauska tuki ja tsemppaaja.

Nyt olen worddaivannut noin kuukauden, seitsemästä kurssista olen saanut ”päästötodistuksen” ja timantteja on kasassa 744. On ollut pakko rajoittaa opiskelua, sillä saksa alkoi jyrätä espanjan yli. Nyt opiskelen saksaa pääsääntöisesti vain aamulla, ja torstaisin vain illalla espanjan jälkeen, jotta saksa ei pääse sekoittamaan espanjaa. Espanjalle annan kyllä selvästi enemmän aikaa, mutta WordDiven ansiosta saksa soi nyt päässä vahvemmin. Matkanteko WordDiven kanssa on ollut virkistävää. Ja saksa on oikeasti kiva kieli sekin.

Ajatuksia kielten opiskelusta (taas)

Vieraan kielen opiskelu on usein aika yksinäistä puuhaa. Ei ole olemassa mitään oikoteitä sanojen, verbien aikamuotojen ja kielioppisääntöjen omaksumiseen. Ne on vain päntättävä päähän – tavalla tai toisella – ja mitä vanhempi opiskelija on, sitä kovemmin joutuu tekemään töitä. Aikuiselle kaikki uudet vieraat kielet ovat haasteellisia. Nuoret aivot taipuvat uusien asioiden oppimiseen ketterämmin. Mutta jokaisen on tehtävä töitä itsensä kanssa. Näiden perusasioiden opiskelemiseen voi kehitellä erilaisia, itselle parhaiten sopivia metodeja. Joku taivuttaa verbejä kuntosalin soutulaitteessa, joku tankkaa kielioppia imuroidessaan. Joku pänttää numeroita iltakävelyllä autojen rekisterikilvistä (tunnustan tehneeni näin!). Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan ne eivät vahingoita muita ihmisiä, eläimiä, toisten omaisuutta eikä luontoa. 😉

Kieliä voi nykyään opiskella myös erilaisilla ohjelmilla ja sovelluksilla, joita voi asentaa tietokoneisiin, tabletteihin ja puhelimiin tai käyttää suoraan selaimella. Sovellukset voivat olla pelien kaltaisia, kannustavia ja jopa koukuttavia. Ohjelman tekoäly seuraa edistymistä ja muuttaa tavoitteita sekä asettaa tai tarjoaa uusia päämääriä sitä mukaa kun opiskelija etenee.

Yksin voi päästä pitkällekin opiskelussa, kun käyttää hyväkseen eri tekniikoita, mutta yksinopiskelusta puuttuu yksi tärkeä osa kieltä: toiset ihmiset. Metsää ei voi olla ilman puita eikä kieltä ilman ihmisiä. Yksi puu ei tee metsää eikä yksi ihminen tarvitse kieltä. Niin puut kuin ihmisetkin tarvitsevat lajitovereitaan voidakseen huminoida ja kahista yhdessä.

Jossain vaiheessa kielen opiskelua jokainen haluaa kokeilla kieltä käytännössä, suhteessa toiseen ihmiseen. On tärkeää kokea tilanteita, joissa voi tuottaa vierasta kieltä joko kirjoittamalla tai puhumalla ja nähdä, miten toinen ihminen ymmärtää sen, vastaa ja heittää pallon takaisin. Ulkomailla toki voi tätä tehdä, mutta harvalla on mahdollisuutta matkustella siellä joka viikko. Vierasta kieltä voi testata myös tunneilla opiskelukavereiden ja opettajan kanssa. Aina ei ole pakko matkustaa ulkomaille voidakseen käyttää vierasta kieltä ja nähdäkseen, miten on edistynyt sen opiskelussa. Kavereiden kesken ei tarvitse jännittää niin kauheasti: olemme kaikki samassa tilanteessa, oppimassa uutta kieltä.

Nyt kun työväenopistossa on joulutauko, huomaan selvästi, että jotain puuttuu elämästä. Vaikka ihan laiskana en ole ollut. Kaverin kanssa teimme subjunktiiviharjoituksia, ja nyt on tehtävänä pari prepositioharjoitusta. Mikä ero on ilmauksilla ”hacia aquí” ja ”por aquí”? Molemmat kun näyttäisivät tarkoittavan ”täällä päin”, ”näillä tienoilla”. Onko jompikumpi täsmällisempi, vai voiko niitä käyttää toistensa synonyymeinä? Hmm… Entä sitten vanha taistelupari por ja para ja niiden lukuisat merkitykset eri tilanteissa? Hmm… Tässäpä on mietittävää ennen kurssin alkua.

——
PS. Sain joulupukilta lahjaksi kolmen kuukauden WordDive-kurssin haluamassani kielessä. Valitsin saksan, joka oli intohimoni lukioaikoina, mutta sen jälkeen jäänyt pois aktiivikäytöstä. Parin päivän jälkeen olen huomannut, miten vanha käyttämätön kieli alkaa nousta muistin kätköistä. Siinä on jotain peräti maagista! Ihmeellisiä asioita tulee mieleen ja yllättäviä asioita alkaa muistaa, kun muistia hiukan hieroo. Kaikki se tieto on maannut aivojen kovalevyllä ja on yhä noudettavissa tietoisuuteen ja käyttöön. Aikuiselle täysin uuden kielen opettelu on hidasta ja työlästä, mutta jos on nuorena opiskellut jonkin kielen, niin sen uudelleen lämmittäminen onkin yllättävän helppoa. Ja hauskaa! 😀

Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀