Luovuus on seikkailu suunnaton…

…kokeile vain, hämmästy vain sä maailmaa… No, Katri Helena laulaa nuoruudesta eikä luovuudesta, mutta luovuuskin on seikkailua ja seikkailemista ja siinä on ihmeentuntua. Vaikka – näin uskon – se on ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, sekin voi olla vaikeaa ja sitä voi olla hankala houkutella ulos kolostaan. Luovuudesta on kirjoitettu paljon, tässä muutamia pohdintojani suhmuraisen sunnuntaipäivän ratoksi.

Luovuudella on monet kasvot, eri ihmisillä se ilmenee eri tavoin. Joku näkee polulle pudonneen väkkärän männynoksan ja toinen näkee siinä pihasaunan ovenrivan. Joku kokee uudessa tietokoneohjelmassa taas lisää rasittavaa opeteltavaa, toinen näkee ohjelman avaamat ovet ja e-kirjan, jonka sillä voi tehdä. Joku näkee kourallisessa pikkuisia esineitä poisheitettävää krääsää, toinen uniikin kaulakorun. Joku näkee vesakkoa pukkaavassa, ryteikköisessä joenrantatontissa ja vanhassa kanalassa loputtoman työmaan ja riskialttiin sijoituksen, toinen näkee kodikkaan tuvan ja tunnelmallisen takkatulen, kuulee joen rauhoittavan solinan kesäiltana ja näkee pakopaikan arjen rutiineista. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Luovuus on siinäkin mielessä mielenkiintoista, että siinä tuntuu olevan voimassa keskenään ristiriitaisia lainalaisuuksia. Toisaalta luovuus tarvitsee tilaa ja aikaa. Jos täyttää vapaa-aikansakin kaiken maailman ”pitäisi tehdä” -asioilla ja velvollisuuksilla, joissa ei edes täysin sieluin ole mukana, mutta jotka uuvuttavat ja imevät energiaa, luovuudelle ei ehkä jää tilaa. Mieli on tällöin sitoutunut liian ahtaasti vain suorittamiseen. Luovuudelle täytyy järjestää liikkumistilaa. Sohvalle pitäisi voida heittäytyä myös pirteänä, nostaa lasit otsalle ja antaa ajatusten viedä, minne mielivät. Televisio kiinni, puhelin äänettömällä ja sosiaalinen media jossain riittävän kaukana, niin ettei siihen sohvalta ylety. Tai lähteä kävelylle ilman puhelinta ja mp3-soitinta – ilman päämäärää. Usein annamme itsellemme luppoaikaa vain, kun olemme lopen uupuneita. Mutta eniten iloa siitä on silloin, kun on riittävän pirteä siitä nauttimaan.

Jos luovuus toisaalta tarvitseekin energiaa ja tietyn energiatason, niin se myös antaa voimaa. Luovuuden ehkä tunnetuin tila – flow – kääntää energiavirran kohti tekijää. Flow kannattelee, ideoita pukkaa ovista ja ikkunoista, ilo pirskahtelee mielen kauimmaisiinkin sopukoihin. Jaksaa vaikka mitä. Tila on samanlainen kuin urheilijalla, joka treenin tietyssä vaiheessa saa elimistöstään endorfiinisykäyksen ja kokee mielihyvää ja väsymättömyydentunteen, sen, että voisi jatkaa treeniä loputtomiin. Olen usein miettinyt sitä, mistä sitä energiaa flowssa oikein kehittyy, ja tullut siihen tulokseen, että luovassa tilassa ihminen on ehyt ja kokonaisvaltainen. Arjen rutiineissa joudumme jakamaan itseämme moneen suuntaan, pitämään useita lankoja yhtä aikaa käsissä ja palloja ilmassa. Mieli on hajaantunut toimittamaan eri asioita, energia leviää sinne tänne. Luovassa tilassa ihminen on yhtä itsensä kanssa. Luovuuden huuma voi kestää muutaman sekunnin tai pari tuntia, mutta sen ajan koko ihmisen oleminen on keskittynyt yhteen ja hän on yhtä kohteensa kanssa. Energia heijastuu takaisin siitä, mitä tekee, ajattelee. Aika tuntuu hidastuvan, ehkä jopa pysähtyvän tai ainakin menettävän merkityksensä.

Vaikka luovuus toisaalta tarvitsee tilaa, hiljaisuutta, aikaa ja tekemättömyyttä, se näyttää puhkeavan kukkaan tekemisestä. Kirjoittajat huomaavat usein, että kirjoittaessaan intensiivisesti yhtä tekstiä muita tekstinideoita alkaa popsahdella mieleen ja vaatia huomiota. Sama juttu maalareilla, joilla yhden taulun ääressä ahertaminen poikii uusia ideoita, tai vaikkapa koruntekijöillä. Mutta luovuus ei pysy nahoissaan ja antaa piutpaut rajoille. Kehittäessään uutta ruokalajia voi äkkiä saada idean keittokirjan tekemisestä, uudesta apuvälineestä tai kakkublogista. Kirjoittaessaan novellia voi saada idean sarjakuvaan tai yhteistyöprojektiin. Veistäessään männynoksasta pihasaunan ovenkahvaa voi saada tuote- tai yritysidean. Tutkaillessaan uutta tietokoneohjelmaa voi saada oivalluksen maalaukselle, lehtiartikkelille tai uudelle vaatteelle. Vain tekemällä pääsee flow-tilaan.

Luovuus tuntuu myös kutsuvan luokseen luovuutta. Toisen ihmisen luova tuotos sytyttää itsessä kipinän, josta kasvaa idea ja ideasta – pienen puurtamisen jälkeen – taas jotain ihan uutta. Toisen kirjoittajan yhdestä sivulauseesta voi toinen kirjoittaa kokonaisen novellin. Luovuus kukkii myös siellä, missä on luovia ihmisiä. Toisten innostus ja ideointi tempaa mukaansa, ja äkkiä huomaa, että omassa tyhjässä päässä alkaa nousta monenlaisia versoja. Innostus on hyvin tarttuvaa, ja yhdessä jaettuna elämän suurimpia iloja.

Luovuuden kanssa käsi kädessä tuntuu kulkevan myös uuden oppiminen ja taitojen kehittyminen. Kun on parempi jossain asiassa ja voi toteuttaa visioitaan niin kuin on ne nähnyt, niin alkaa myös saada uusia ideoita, jotka eivät olisi voineet syntyä, elleivät tiedot ja taidot olisi lisääntyneet. Niin kuin uuden kielen oppiminen avartaa maailmaa, niin tekee myös minkä tahansa uuden taidon oppiminen. Yksinkertaistettuna: mitä enemmän osaa, sitä enemmän luovuudella on mahdollisuuksia ja maaperää. (Mutta keskittyminen tiettyihin asioihin tuottaa ehkäpä paremmin tulosta kuin hajauttamalla itseään joka suuntaan. Silti kannattaa kuunnella itseään ja olla avoin myös ihan uusille suunnille.)

Myös luovuuden esiinkutsuminen on taito, jota voi kehittää. Kun oppii tuntemaan oman luovuusmekanisminsa toiminnan, pystyy paremmin ja ehkä helpommin luomaan elämäänsä tilanteita, joissa luovuudelle on tilaa.

Luovasta ideasta on vielä pitkä matka valmiiseen tuotokseen. Osa ideoista murentuu matkalla muiden ideoiden osasiksi. Osasta saa valmiin, kun on tekee töitä, kestää epävarmuutta, uskoo itseensä, oppii suhtautumaan vähättelevälle naureskelulle kuin hanhen selkä vedelle, oppii tekemään eron kehittävän ja tuhoavan kritiikin välillä, antaa projektille riittävästi aikaa ja potkii sitä eteenpäin kuin tarvitaan, on kärsivällinen ja… sanoinko jo: uskoo itseensä. Mutta tämä on sitten ihan toisen artikkelin aihe.

Mainokset