Armautua

Viime yönä näin unen, jossa ”keksin” uuden sanan suomen kieleen, tai ainakin luulen, että se on uusi. En ole kuullut sitä aikaisemmin, eivätkä hakukoneetkaan löytäneet minulle Internetin tietolaarista osumaa.

Armautua.

Selitin tai yritin selittää unessa jollekin ihmiselle armautua-verbin merkitystä. Se tarkoittaa jotain sellaista kuin olla itselleen armollinen, antaa itselleen anteeksi, ei tuomita itseään. Mutta sanaan liittyy vielä lisäsävy. Kun edellä olevat kolme määritelmää antavat kuvan aktiivisesta, tietoisesta toiminnasta itseä kohtaan, armautua-sanassa nuo teot tapahtuvat ikään kuin itsestään, niin kuin hiukset harmaantuvat omia aikojaan iän myötä tai ruoka hautuu uunissa itsekseen. Armautua on itsestään tapahtuva, luonnollinen prosessi, joka tarvitsee vain alustan, millä se tapahtuu, ja mahdollisuuden eli ajan antaman tilan.

Elämä ei ole helppoa, aina kun on yhdestä vastoinkäymisestä selvinnyt, toinen kurkkii jo nurkan takana. Hengähdyshetket ja suvannot jäävät usein liian lyhyiksi. Jos lohduttaa itseään puolukkapiirakalla, niin onko se säälittävää, vai pitäisikö antaa armautumisen tapahtua ja ajatella, nyt tarvitsin tätä, jotta jaksaisin seuraavaan päivään? Kun vastaan tulee kurjia ja raskaita asioita, joille emme voi mitään ja jotka on vain elettävä läpi – tavalla tai toisella – niin eikö silloin jokainen selviytymiskeino, joka ei vahingoita toisia eikä aiheuta peruuttamattomia vahinkoja itsellekään, ole silloin ihan hyvä keino?

Jos armautus ei tapahdu itsestään, sitä voi harjoitella niin kauan kunnes se on osa omia selviytymiskeinoja. 😀

Armauttaa.

Armautua-sanasta voisin johtaa toisen verbin: armauttaa. Tämä olisi samanlainen prosessi, joka kuitenkin kohdistuu toiseen ihmiseen. Elämä on rankkaa myös toiselle ihmiselle, eivätkä käytettävissä olevat suojautumiskeinot ja selviytymistavat ole aina parhaita mahdollisia, jokainen roikkuu elämän syrjässä kiinni niillä keinoilla, mitä hänellä sattuu olemaan. Kun näemme toisessa ihmisessä taistelun- ja kamppailunjälkiä – olivatpa ne mitä tahansa – olisiko silloin inhimillisempää armauttaa, olla toiselle armollinen eikä kommentoida pilkallisesti tai tuomita tätä toista, vaikka omat selviytymiskeinomme olisivatkin omasta mielestämme 😉 hienostuneemmat?

Korona-aika koettelee meitä kaikkia erityisen rankasti, kaipaamme ystäviä, kosketusta, elämän helppoutta, vanhaa, tuttua turvallisuutta, pinna on kireällä, masennusta pukkaa ovista ja ahdistusta ikkunoista. On ihan oikein yrittää selviytyä tästä ajasta siten kuin parhaaksi katsoo, itseään ja toista vahingoittamatta.

Armautusta kehiin! 😀

Viruksia ja helmisimpukoita

Loppuvuosi 2020 sujui Python-ohjelmointikieltä opiskellessa niin tiiviisti, että fiktion lukeminen ja blogiartikkelien kirjoittaminen jäivät aivan paitsioon. Joululomalla lukaisin suomalaisten naiskirjailijoiden dekkarinovelleja sisältävän kirjan Kylmää kyytiä (Elisa kirja 2020), jossa oli ihan mainioita rikostarinoita. Myös spekulatiivisia novelleja tuli luettua Spin-, Kosmoskynä- ja Portti-lehdistä. Pyhien tienoilla kirjoitin itsekin pitkästä aikaa fiktiota: rikosnovellin. 😀

Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)

Olin ladannut puhelimeen jo marraskuun lopulla Finlandia-palkitun Margaritan tarkoituksenani lukea se joululomalla, mutta pääsin kirjan pariin toden teolla vasta tämän vuoden puolella. Kirja kertoo muutaman ihmisen tarinaa rinnakkain. Yksi tarina kulkee sota-aikana ja toiset tarinat 1950-luvulla. Alussa tarinat kulkevat erillään, mutta pikkuhiljaa ja varsinkin loppupuolella tarinat ja ihmisten kohtalot alkavat kutoutua kiinni toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Lukija saa kokea kutkuttavia yllätyksiä, sen lisäksi että Kytömäen kieli on kaunista ja sukeltaa tuon tuostakin pinnan alle päähenkilöiden, erityisesti Sennin mielessä ja ajatuksissa.

Kirjasta voisi kirjoittaa moneltakin kantilta, sen verran rikas ja monitahoinen se on, jo pelkkä ajankuvaus – 50-luku – tuo jänniä nostalgian tuulahduksia. Miten muun muassa tiedonkulku onkaan muuttunut! Tässä artikkelissa pohdin kuitenkin vain yhtä kirjan aihetta, sillä se osui niin tähän päivään.

1950-luvulla maailma ja Suomi sen mukana koki poliovirusepidemian. Päinvastoin kuin koronavirus, polio tarttui lapsiin 600 kertaa todennäköisemmin kuin aikuisiin (Wikipedia), aikuisilla tauti oli kuitenkin yleensä pahempi. Vaikka suurimmalle osalle sairastuneita virus aiheutti vain tavallisia flunssanoireita, polio myös halvaannutti ja rampautti monia, joista osa kuoli. Virus levisi varsinkin Helsingissä, jossa ihmisiä asui tiheämmin kuin maaseudulla. Suositeltiin, että ihmiset välttäisivät kokoontumisia, jotta virus ei pääsisi leviämään, mutta kuten nytkin, monet vähättelivät vaaraa eivätkä noudattaneet suosituksia.

Päähenkilö Senni työskenteli yhdessä vaiheessa sairaalassa, jossa hoidettiin polion halvaannuttamia lapsia ja nuoria. Hoitohenkilökunta altisti itsensä tartuntavaaralle, ihan niin kuin nyt korona-aikana. Jonas Salkin rokotetta odotettiin vuonna 1955 kuin kuuta nousevaa, aivan samoin kuin me odotimme koronarokotteiden valmistumista ja hyväksymistä ja tällä hetkellä massarokotusten alkamista. Kun rokotetta alettiin saada myös Suomeen, osastonhoitaja toppuutteli, ettei tilanne ollut ohi. Niinpä vuosi 1956 oli polioepidemian synkin ja tartuntoja ilmeni parina seuraavanakin vuonna, mutta vähenemässä määrin.

Viimeisin polioepidemia koettiin Suomessa vuosina 1984-85, jolloin kansa massarokotettiin ns. Sabinin sokeripalarokotteella. Koska täällä meilläkin on rokotevastaisia, vai pitäisikö sanoa tartuntatautimyönteisiä, eivätkä kaikki vanhemmat anna rokottaa lapsiaan poliota vastaan, polioepidemian puhkeaminen saattaa olla mahdollista, jos laumasuoja heikkenee liikaa.

Polio voi tuntua meistä kovin kaukaiselta, niin kuin koronakin voi olla niille, jotka eivät ole itse sairastuneet pahasti ja joiden läheisetkin ovat säästyneet taudin vaikeilta muodoilta. Minä kuitenkin olen tuntenut naisen, joka sairastui lapsena polioon. Muistan, kuinka hän sitkeästi käveli kahden kainalosauvan varassa, vaikka polvet taipuivat taaksepäin. Sen katseleminenkin tuntui tosi pahalta. Koska olen nähnyt omin silmin, mitä poliovirus voi aiheuttaa, se on ollut minulle aina todellinen ja vakava uhka. Sellaisena, hyvin todellisena, koen myös koronan.

Monen muun asian lisäksi Kytömäen Margarita sai siis minut pohtimaan tällaisia virusasioita, vaikka polio on vain oikeastaan sivuosassa kirjassa. Kirjaa ei siis kannata jättää lukematta, vaikkei juuri nyt jaksaisi viruksista enempää lukea. Myös luonnonsuojelulliset teemat uivat teoksessa monella tasolla, ja erityisen sympaattinen on helmisimpukan tarina. Se sai minut ajattelemaan simpukoita uudesta näkökulmasta. Summa summarum: Margarita on kyllä Finlandia-palkintonsa ansainnut ja lukemisen arvoinen.