Chiaroscuro – valohämyä

Päivänä muutamana luin Elizabeth Stroutin esikoisteosta Pikkukaupungin tyttö (alkup. Amy and Isabelle 1998; Tammi 2020, suom. Marja Haapio). Sivulla 114 törmäsin italiankieliseen sanaan chiaroscuro. Toinen kirjan päähenkilöistä, koulutyttö Amy katselee ikkunasta ulos, missä pilvet ovat synkistyneet, mutta aurinko vielä paistaa pilvimassan ympärillä: ”Valo ja pimeä kamppailivat auki revähtäneellä talvitaivaalla.” Amy muistaa erään taulun vanhan rouvan kotona, missä hän oli käynyt aiemmin siivoamassa. Vieressä seisova matikanopettaja Robertson selittää Amylle, että chiaroscuro eli valohämy kuvaa tätä ilmiötä, valoisaa ja pimeää yhtä aikaa.

Sanassa chiaroscuro voidaan nähdä kaksi sanaa: chiaro (kirkas, valoisa, selkeä) ja scuro (pimeä, synkkä). Chiaroscuro liitetään maalaustaiteeseen ja valokuvaukseen, kun teoksessa siirrytään asteittain valosta varjoon siten, että vaikutelma on dramaattinen. Valon ja varjon raja on voimakas ja melko jyrkkä. Valonlähde (esimerkiksi kynttilä) on yleensä selkeä, se valaisee hyvin vain jonkin tietyn kohdan maalauksessa tai valokuvassa, ja muu osa häipyy varjoon. Chiaroscuron käytöllä teoksessa saadaan aikaan kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Suomeksi chiaroscuro on yleensä käännetty valohämyksi. Tämä termi voi viitata kuitenkin myös sfumatoon ja tenebrismiin. Sfumato tarkoittaa ääriviivojen utuista häivyttämistä ja värisävyjen pehmeää sekoittumista, esimerkkinä vaikkapa Leonardo Da Vincin Mona Lisa, jossa valaistus on tasaisempaa kuin chiaroscurossa. Tenebrismissä valon ja varjon leikki on käsittääkseni vieläkin dramaattisempaa ja kovempaa kuin chiaroscurossa. Termien käyttö näyttää menevän monesti lomittain, ja samaa maalausta saatetaan käyttää esimerkkinä kaikista näistä tekniikoista, varsinkin chiaroscurosta ja tenebrismistä.

Italialaista taidemaalaria Michelangelo Merisi da Caravaggiota (1571-1610) pidetään chiaroscuron ja myös tenebrismin mestarillisena käyttäjänä. Hän maalasi tauluja esim. pyhimyksistä, joiden lihakset ja ihon hän sai hienosti näkyviin valon ja varjon taitavalla käytöllä. Caravaggiota pidetään voimakkaan chiaroscuron kehittäjänä. Monet muutkin renessanssiajan maalarit käyttivät chiaroscuroa, ja Rembrant 1600-luvulla.

Valokuvaustaiteessakin chiaroscurolla on oma paikkansa, ja sitä on käytetty paljon mustavalkoisissa muotokuvissa, joissa kuvattavan kasvoille lankeaa osittainen varjo, joka syvenee ja sulautuu taustaan tai tausta häipyy kokonaan pimentoon. Myös arkisista esineistä löytyy uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia, kun niitä kuvaa pimeässä tai hämärässä paikassa ja valonlähteellä valaistaan esine vain yhdestä suunnasta. Netistä löytyy sekä kuvia että englanninkielisiä ohjeita chiaroscuro-valokuvien ottoon.

Kielioppi on seikkailu

Tänään minulla on juhlapäivä. Liputkin liehuivat tangoissa, kun aamupäivällä tihkusateessa pyöräilin lähimmälle pakettiautomaatille. Siellä se kaivattu, pari päivää sitten tilaamani kirja odotti minua. Italian kielioppi. Oi, tätä onnea! 😀

Monet inhoavat syvästi kielioppia tai vähintäänkin suhtautuvat siihen karsaasti, pakkopuurona, jota on nautittava, jotta saisi kielen haltuun. Kieltentunneilla, varsinkin alkeissa, uutta kielioppiasiaa opeteltaessa monesti oppilaat pommittavat opettajaa kysymyksellä: ”Mutta jos en osaa sanoa sitä oikein, niin ymmärtävätkö natiivit silti minua?” Ja usein opettaja sanoo, että luultavasti ymmärtävät. Mutta ei aina!

Empiirisen tutkimukseni perusteella (hahaa! XD) olen huomannut, että matemaattisesti tai teknisesti asioita katsovat suhtautuvat usein suopeammin kielioppeihin. Erityisesti meitä ärsyttävät aikuisille suunnattujen oppikirjojen sirpaleisuus. Kielioppiasioita opetetaan näissä kirjoissa tipottain ja osittain, niin että kyseisestä asiasta on mahdotonta saada mitään kokonaiskuvaa. Se on vähän sama asia kuin jos matemaattinen funktio tai algoritmi kirjoitettaisiin vain osittain. No, eihän niitä saa niin toimimaan! Oppitunneilla aikuisopiskelijat kysyvätkin usein ”entäs sitten jos”-kysymyksiä, joihin opettaja joutuu vastaamaan oppikirjan ulkopuolelta. Oma italianopettajani oppi nopeasti arvaamaan, mitä kysymyksiä tulisimme esittämään, ja oli usein varustautunut jo valmiiksi esimerkeillä, joista oppikirjassa ei mainittu sanaakaan. Niitä kirjoittelivat vihkoihinsa ylös asiasta kiinnostuneet (eli lähes kaikki). Mutta tällöin tieto on monissa eri paikoissa: kirjan ja vihkon sivuilla. Sen löytäminen on hankalaa silloin kun jälkeen päin tietoa tarvitsee. Kielioppikirjassa asiat esitetään kokonaisuuksina, ja saat jopa vastauksia kysymyksiin, joita et ole ehtinyt vielä muotoilemaan edes höyryävän pääsi sisällä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta.

Upouuden kirjan avaaminen on aina hieno hetki. Se tuoksu, ne puhtaat, koskemattomat sivut, se odotus, mitä nautintoja kirja tuleekaan tarjoamaan. Uuden kieliopin avaaminen on vieläkin juhlallisempi hetki. Kielioppikirjaa ei vain lukaista nopeasti läpi, vaan siitä tulee luotettava matkakumppani useiksi vuosiksi, ehkä loppuelämäksi. Se on tuki ja turva pitkällä matkalla uuden kielen – ja vanhemmankin – maailmaan. Se opastaa välttämään karikkoja ja antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Ja kertoo parhaassa tapauksessa myös asioita, joita emme osaa vielä edes kysyä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta jo sinällään, ja kun kieltä opiskelee pitemmälle, tuota aarreaittaa voi kasvattaa omilla kommenteilla, esimerkeillä ja täydennyksillä. Kirja rikastuu entisestään.

Mutta miksi kielioppia vihataan? Johtavatko jäljet koulumaailmaan? Sen sijaan että kielioppi koettaisiin seikkailuna, mahdollisesti orastava rakkaus siihen tapetaan kuolettavan tylsillä harjoituksilla, joissa punakynä viuhuu heti pienimmästäkin virheestä.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun vihkossani ei opettajan punakynä tee enää kitkeriä huomautuksia eikä minun tarvitse pelätä kokeissa tai tenteissä hylätyksi tulemista. Olen vapaa seikkailemaan kielioppien ihmeellisessä maailmassa.

Minulle kielioppi on todellakin seikkailu. Näitä kirjoja minun ei kannata ottaa sänkyyn iltalukemiseksi, sillä silloin ei uni taatusti tule. Aina on vielä yksi mielenkiintoinen asia, joka täytyy tsekata. Minua ei myöskään häiritse se, etten muista kaikkia kieliopin tarjoamia tietoja. Sen, mitä en muista, voin löytää uudestaan, ja voin ilahtua taas, että ”onpa jännä juttu tämä”.

On selvää, että aikuiset opiskelevat kieltä monista eri syistä. Joillekin riittää, että osaa hiukan turistikieltä, mitä tarvitaan ulkomailla hotellissa, ravintolassa ja nähtävyyksissä. Että tuntee maan tapoja ja osaa käyttäytyä kohteliaasti. Jotkut kaipaavat turistimatkoillekin edistyneempää kielitaitoa, niin että voivat käydä rikkaampia, monipolvisia keskusteluja paikallisten kanssa ja selviytyä hyvin vaikkapa ongelmatilanteista. Jotkut opiskelevat saadakseen siitä todistuksen tai voidakseen lukea kirjoja alkuperäisellä kielellä.
Ja sitten on meitä hulluja, jotka opiskelevat kieltä kielen itsensä takia, joille vieraan kielen opiskelu on matka sinänsä. Jotka saavat kiksejä sanonnoista ja kieliopin kiemuroista, joita ymmärtääkseen on pakko vääntää aivot uuteen asentoon. 😀

Työväenopiston kurssit loppuivat tällä viikolla. Edessä on lähes viiden kuukauden tauko. Sinä aikana kielten opiskelu ja opitun ylläpito on opiskelijan omilla harteilla. Mutta niinhän se on aina. Opettajat ovat oppaita, jotka luotsaavat meitä matkalla kieleen ja kielessä, mutta itse kunkin on tehtävä tuo matka ihan itse. Ja jokainen saa tehdä tästä matkasta ihan oman näköisensä. 😀 (Kieliopille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus. 😉 )

Pienet askeleet, kullanarvoiset

Sanotaan, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina olemme saaneet huomata, kuinka disinformaation pikku liruista voi kasvaa vuolas likaoja, joka melkein hukuttaa alleen tulokset tutkimuksista, jotka on tehty tieteellisen kriittisesti. Mutta hyvässä mielessä pikkuiset purot ovat tarpeellisia kaikissa isoissa projekteissa.

Uuden kielen opettelemista voi varmasti pitää isomman puoleisena projektina. Se vaatii opiskelijalta aikaa, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, motivaatiota ja kykyä keskittyä pieniin yksityiskohtiin silloinkin, kun kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vaikeaa tai mahdotonta.

Usein on myös osattava unohtaa projektin valtavuus, jottei kangistu heti lähtötelineisiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa. Projektin mittavuus – kuten uuden kielen opetteleminen – voi tuntua niin musertavalta, ettei sitä jaksa edes aloittaa. Opiskelun aloittamista pohtivan silmissä se saattaa olla kerrostalon kokoinen lumikasa, joka täytyy siirtää toiseen paikkaan lusikalla. Helpompi on odottaa kevättä ja antaa auringon sulattaa mokoma köntsä hulevedeksi. 😉

Mutta entä jos urakan näkisikin polkuna, ja sen sijaan että pähkäilisi ja haikailisi projektin aloittamista viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, sen aloittaisi juuri nyt. Ottaisi sen ensimmäisen pienen askeleen tänään ja katsoisi, minne polku vie. Tai miten pitkälle. Sitoutuisi vain siihen hetkeen, mitä elää, siihen polunpätkään, minkä näkee seuraavaan mutkaan asti.

Monesti kielten opiskelijoita neuvotaan asettamaan tavoitteita, tekemään suunnitelmia, aikatauluja, välietappeja, opiskelemaan jotain päämäärää ja hyötyä tai peräti koetta varten. Jo nämä vaatimukset saattavat nostaa stressikäyrää ja tuskanhiki kihoaa otsaryppyihin kaikista ”pitäisi tehdä” -asioista. Sitä uupuu, ennen kuin ehtii edes aloittaa. Mutta entä jos ei tekisikään mitään pitkän matkan suunnitelmia ja aikataulutuksia, ei räppäisi itselleen korkeita tavoitteita eikä deadlineja? Mitäpä jos opiskelisi kieltä niin kuin täyttäisi ristisanatehtävää tai ratkaisisi sudokua? Ilman paineita, otsa sileänä ja kuivana. Ihan huvin vuoksi. Uteliaisuudesta.

Io sono

Olin haikaillut italian kielen perään jo kauan. Italia kuulosti kivalta, tuo kaareva intonaatio, aaltoilu ja puolipitkät vokaalit, kielen pirteys, ässien pehmeät ja kirpeät sihahtelut. Harmitti, kun en ymmärtänyt tästä kielestä yhtään mitään. Tuntui, että jäin jotain paitsi. Mutta ajatus siitä, että taas täytyisi päntätä päähän lukematon määrä verbien taivutuksia, sanoja ja niiden merkityksiä, ennen kuin tajuaisi kielestä mitään, tuntui aivan liian suurelta urakalta. En millään jaksaisi, parasta vain keskittyä espanjan kieleen, kun se oli jo riittävästi hallussakin, parannella ja syventää osaamista siinä. Kaipaus ja uteliaisuus italian kieleen kuitenkin jäyti mieltä.

Viime keväänä päätin sittenkin ottaa ensimmäisen pienen askeleen italian kielessä. Lupasin itselleni, että voin lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Päätin, etten pänttää, en mitään, en edes verbien taivutuksia. Asiat saavat jäädä päähän tai olla jäämättä. Ei väliä. Maailmani ei kaadu, vaikka unohdan sanoja tai kirjoitan sanan espanjaksi italian sijaan. Valitsin tarkoitukseeni Duolingo-ohjelman, koska siinä aloitetaan pienesti ja edetään pienin askelin, koska siitä oli olemassa ilmaisversio eikä minun tarvinnut sitoutua mihinkään. Aluksi ainoa rahallinen satsaukseni oli ”maitokaupan vihkot”, ne ohuet, jotka halvimmillaan maksavat 39 senttiä, ja pari pehmeää (B2 ja B3) lyijykynää. Sen sijaan että pänttäsin sanoja, kirjoitin lauseita vihkoihin italiaksi ja englanniksi (joka on yksi Duolingon opetuskielistä). Kirjoitin, koska pehmeällä lyijykynällä on aivan älyttömän ihana kirjoittaa ja kynällä kirjoittaminen taas kuulemma tekee hyvää aivoille (sanovat aivotutkijat).

Eilen räpsähti näytölle 300. päivä putkeen italian opiskelua (täytyy kyllä myöntää, että teen välillä ihan huvin vuoksi myös Duolingon espanjan tehtäviä). Tuntuu siltä, että vasta pari päivää sittenhän korkkasin ensimmäisen vihkon ja kirjoitin ensimmäisen italiankielisen lauseen ”io sono”, minä olen. Nyt on menossa 13. maitokaupan vihko, ja monen monituiset sanat ja verbien muodot tuntuvat jo ihan tutuilta, niin kuin olisin tiennyt ne aina. Oikeasti tämä on aika ihmeellistä, kun enhän ole opiskellut italiaa ”vakavasti” enkä ”tositarkoituksella”, ihan vain leikkimielellä, huvin vuoksi. En ole ostanut edes sanakirjaa ja kieliopin lainasin kirjastosta. 😛

Il tempo vola, sananmukaisesti aika lentää. Kun katsomme aikaa eteenpäin, se tuntuu usein pitkältä, mutta kun olemme kulkeneet pienin askelin joka päivä jonkin aikaa ja katsomme taaksepäin, tuntuu, että aikaa on kulunut yllättävän vähän ja kävelty matka on yllättävän pitkä. Miten pienistä askelista onkaan syntynyt näin pitkä matka! Lähes 10 kuukautta on mennyt italian kielen kanssa seurustellessa kuin huomaamatta, ja vieraasta on tullut tuttu, ystävä.

Ja sitten…
Viime syksynä aloitin Duolingon rinnalla italian alkeiden opiskelun Turun työväenopistossa kahdesta syystä: opettaja ja kurssikaverit. Yhdessä muiden innostuneiden kanssa on mukava tehdä tätä matkaa, ja opettajalta saa aina tarvittaessa kullanarvoisia vinkkejä ja tietoa kielestä, Italian kulttuurista ja italialaisesta elämänmenosta ja ihmisistä; näitä asioita ei Duolingosta saa. Tässä ryhmäopiskelussakin pyrin kuitenkin muistamaan hauskanpidon, leikkimielen ja uteliaisuuden. Ja yritän vältellä pänttäämistä. 😀

Aamutuimaan lauantaina 300 päivän opiskeluputki tuli täyteen, pienin askelin joka päivä.

Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀