Perinnekuunnelmia virtuaalimaailmassa

Nuotio rätisee kotoisesti ja noitamainen kahvipannu porisee tulessa. Tukkien ja kantojen päällä, nuotion lämpimässä valossa istuu seitsemän ihmistä keskittyneen hartaina. Ohi leijuu verentahrima kummitusmorsian, jonka kädet on katkaistu ranteista. Se ei piittaa nuotion ääressä istujista, vaan häilyy oman pakkomielteensä ajamana. Sumu ryömii maata pitkin, pyörii kuuntelijoiden jaloissa kuin elävä, joka paikkaan ulottuva olento.

On marraskuisen sunnuntain alkuilta, ja YLE:n kummitustalon pihamaan Second Lifessä on vallannut kuunnelmaklubi. Yolanda on käynnistänyt ensimmäisen kuunnelman Akkainsaunan, jonka kuulevat samanaikaisesti myös Suomen Maatalousmuseon näyttelytilojen heinälatoon kerääntyneet ihmiset. Akkainsauna on loistava aloitus illalle, se sopii mainiosti YLE:n kummitustalon hämyiseen, hieman pelottavaan tunnelmaan; onhan se hyvin perinteinen kummitustarina, sellainen joita lapsena kerrottiin toisille synttärijuhlien päätteeksi.

Toinen kuunnelma Kaisa Matintyttären teloitus ei ihan avaudu minulle, sen lopun viimeinen repliikki jää jotenkin ilmaan. Kolmas kuunnelma Ei voipaperia Katrille jää teknisen ongelman takia hiukan kesken, mutta ei haittaa, sillä nuotion äärellä istuvat arvaavat lopun varmasti nappiin. Hyvin toteutettuja, tiheätunnelmaisia kuunnelmia kaikki.

YLE:n kummitustalon pihalla

YLE:n kummitustalon pihalla perinnekuunnelmille löytyy oikea tunnelma.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuuntelin kuunnelmia Second Lifessä. Kerran olin vaeltelemassa virtuaalimaailman oudoissa maisemissa ja satuin ohittamaan nuotion, jonka äärellä ihmiset istuskelivat hiljaa tuijottaen tuleen. Laitoin äänen päälle minäkin ja jäin koukkuun, kuuntelemaan englanninkielistä scifi-kuunnelmaa.

Jos et päässyt mukaan Second Life -kuunnelmasessioon, voit lainata perinnekuunnelma-CD:tä kaukolainana kirjastoista. Varsinais-Suomen kirjastoista CD saattaa löytyäkin suoraan hyllyltä. Lisää tietoa löytyy Loimaan kuunnelmapäivien sivuilta.

Marraskuu on kummitusjuttujen aikaa… huhuu… huhuu… kerrotaan niitä toisillemme tai käydään vaeltamassa kummallisissa paikoissa.

Mainokset

Jokaisella kirjalla on sielu

Enkelipeli on luettu. Niin kuin Tuulen varjo myös tämä Ruiz Zafónin kirja oli elämys. Matka ihmisenä olemiseen. Ylistyslaulu Barcelonalle, mutta huikea oodi myös kirjalle ja kirjoittamiselle.

Carlos Ruiz Zafón Enkelipeli (suom. Anu Partanen), lainaus:

”Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. Kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu jotka sen ovat lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu.”

Enkelipeli jätti jälkensä minuun. Tunnelma väreilee yhä täällä. Olohuoneessani on vielä nähtävissä Barcelonan kujien varjoja. Enkelipeli on niitä kirjoja, jotka kutsuvat kirjoittamaan, saavat valkoisen arkin näytöllä näyttämään houkuttelevimmalta paikalta maailmassa… mitä se tietysti onkin, helvetti ja taivas yhteensulautuneena.

Enkelipeliä virtuaalisesti

Carlos Ruiz Zafón EnkelipeliBarcelonan matkallani syyskuussa en voinut tietenkään olla poikkeamatta kirjakauppoihin aina kun se oli mahdollista. Oli myös pakko pysähtyä tutkimaan Paseo de Gracian varrelle pystytettyjen kirjanmyyntitelttojen antia. Silmiin sattui usein Carlos Ruiz Zafónin uusin kirja, suomeksi Enkelipeli. Se, jota en ollut vielä lukenut. Sitä oli tarjolla niin katalonian kuin espanjan kielellä. Hypistelin kyllä El juego del ángel -kirjoja, mutta päätin, ettei espanjankielentaitoni vielä riitä tämän tiiliskiven läpi kahlaamiseen sen alkuperäisessä kieliasussa. Niinpä kirja jäi sinne, synnyinsijoilleen.

Nyt olen lukenut Enkelipeliä noin 200 sivua suomeksi, ja se on tehnyt minulle samat, mitkä teki Ruiz Zafónin edellinen kirja Tuulen varjo (La sombra del viento). Se on vienyt mennessään. Teksti kerta kaikkiaan imuttaa mukaansa. Miten helpontuntuista ja soljuvaa se on! Ruiz Zafón liikkuu kirjoissaan näennäisesti tässä todellisuudessa, mutta sujuttaa mukaan kaikkea selittämätöntä ja mystistä. Spekulatiivista fiktiota parhaimmillaan: lukija ei voi oikein olla varma mistään, todellisuus rispaantuu, rajat hämärtyvät.

Enkelipeli on minulle ensimmäinen kirja, jossa olen hyödyntänyt Googlen ”katunäkymä”-ohjelmaa. Kirjassa kuljetaan Barcelonan kaduilla ja kujasilla, aivan niissä paikoissa, joissa itsekin runsas kuukausi sitten kävelin: Barrio Góticossa eli vanhassakaupungissa ja ylipäätään Barcelonan keskustassa, kuuluisan puistokadun La Ramblan läheisyydessä. Katujen ja aukioiden nimet ovat samoja kuin nytkin, vaikka kirja kertoo 1900-luvun alkupuolelta vuodesta 1917 eteenpäin. Niinpä Barcelonan kartta on ollut ahkerassa käytössä kirjan alusta lähtien. Mutta paperikartalta ei näe, millainen jokin paikka on, miltä siellä näyttää. Siinä tulee apuun Googlen katunäkymä. Parilla hiirenklikkauksella voi kulkea niissä paikoissa, joissa itsekin on tallustellut, ja tietenkin myös täysin tuntemattomissa paikoissa. Tietenkään tämä ei ole sama asia kuin jos itse kulkisi omin – kivistävin – jaloin vanhankaupungin sokkeloissa, mutta yllättävän autenttisen tunnelman Google saa loihdittua. Kujaset tuntuvat ihan yhtä kapeilta kuin luonnossa.

Mutta ei makeaa mahan täydeltä. Calle Flassaders, jossa kirjan päähenkilö asuu, on niin kapea kujanen, että raamikkaan miehen hartiat melkein raappiintuisivat talojen kiviseinämiin. Toisin sanoen kamera-auto ei ollut päässyt sinne, ja talo numero 30 sijoittuu puoleen väliin tuota katua. Googlen ohjelmalla ei sinne pääse kurkkimaan edes risteäviltä kujilta. (Tässä vaiheessa harmittaa tosi paljon, etten lukenut Enkelipeliä viime kesänä, niin kuin olin suunnitellut. Olisin voinut omin silmin käydä katsastamassa Calle Flassadersin syyskuun reissulla… tai mikä pahinta, kävelin ehkä tuota kujasta pitkin täysin tietämättömänä, että se on tärkeä osa Ruiz Zafónin kirjaa.)

Askeleen pitemmälle virtuaalisesti on astunut Dmitri Gluhovskin juuri suomeksi ilmestynyt tulevaisuusdystopia Metro2033 (Like), joka oli alkanut elää omaa elämäänsä verkossa jo kauan ennen kuin se taltutettiin kansien väliin… ei, ei sitä ole saatu taltutettua, vaan se yhä kasvaa ja leviää verkossa, ihmiset kirjoittavat siihen omia tarinoitaan ja sitä voi jo pelata tietokonepelinäkin. Kirjan ja virtuaalitodellisuuden rajat ovat alkaneet hämärtyä.

Ehkä jossain vaiheessa voimme elää kirjaa virtuaalitodellisuudessa, ja kirjailija on siellä vain eräänlainen pelinohjaaja ja kanssapelaaja. Onko se kirjan tappio vai voitto, jää nähtäväksi. Ehkä molempia…

Kuja Barcelonan vanhassakaupungissa