Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Abo Vetus & Ars Nova 2016

Mainokset

Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeDekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)

Machu Picchuun ja takaisin yhdessä tunnissa

Inkojen vanha rauniokaupunki Machu Picchu (”vanha vuori” tai ”vanha huippu”) on varmaan Perun kuuluisin matkailukohde. Se sijaitsee Andien harjanteella, 2430 metrin korkeudessa. Machu Picchun rakentaminen aloitettiin vuonna 1440 ja kaupungissa oli noin 200 rakennusta. Machu Picchussa oli asukkaita aina siihen asti, kun espanjalaiset conquistadorit saapuivat Peruun 1532. Miksi Machu Picchun asukkaat hylkäsivät kaupunkinsa, vaikkeivät valloittajat sitä koskaan löytäneet, on edelleen arvoitus.

Vuosittain Machu Picchulla vierailee 400000 turistia, mikä rasittaa 500 ihmisen kotikaupunkina palvellutta paikkaa huolestuttavasti. Machu Picchu vajoaakin sentin kuukaudessa, ja tämän lisäksi sitä uhkaavat maanvyöryt, joiden takia turisteja on jouduttu pelastamaan helikoptereilla lähialueilta. Pelätään, että seuraava isompi mutavyöry voi tehdä pahaa jälkeä Machu Picchulla.

Machu Picchu on kiehtova, mystinen nähtävyys, jonka monet haluavat kaikesta huolimatta nähdä omin silmin. Mutta entä jos ei ole rahaa tai mahdollisuutta matkustaa maapallon toiselle puolelle? Tai jos isoissa turistilaumoissa tungeksiminen ei viehätä? Täytyykö haudata kaikki haaveet kokea Machu Picchun lumo? Tyytyä netistä löytyviin valokuviin (mikä ei sekään ole huono vaihtoehto)?

Ihan kaikista haaveista ei tarvitse luopua. Machu Picchu löytyy myös virtuaalimaailma Second Lifestä, San Martín de Porresin yliopiston kupeesta. Paikka on tehty hyvin kunnianhimoisesti muistuttamaan aitoa esikuvaansa. Kun vertaa valokuvia virtuaalikaupunkiin, ei voi kuin ihailla viitseliäisyyttä ja intohimoa, jolla inkakaupunki on toteutettu. Jopa kaupungin vieressä oleva vuorenhuippu näyttää samalta kuin valokuvissa. Saa juosta ylös alas rappuja (hengästymättä!), kuljeskella labyrintissa, käydä moikkaamassa laamoja ja ottaa valokuvia sielunsa kyllyydestä. Seurata voi myös viitoitettua reittiä, joka johtaa merkillepantavien paikkojen luokse, kuten Kolmen ikkunan temppeliin tai Auringon temppeliin. Niiden kohdalla on aidon paikan valokuvalla varustettu opastaulu. Taulua klikkaamalla saa itselleen muistilapun, jossa on tietoa paikasta espanjaksi ja englanniksi. Second Life myös mahdollistaa singahtamisen ilmaan ja koko kaupunkia voi ihailla lintuperspektiivistä.

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Laamoja voi käydä moikkaamassa.

Laamoja voi käydä moikkaamassa. Ne ovat kilttejä eivätkä haise. 😉 Takana ylhäällä näkyy San Martín de Porresin yliopiston rakennus.

Intihuatana – Auringon temppeli

Intihuatana – Auringon temppeli

Mikä mainio paikka historianopetukselle! Jos olisin opettaja, veisin luokkani oitis tutustumaan tähän hienoon paikkaan, eikä se maksaisi mitään… No, sähköstä joutuu aina hiukan pulittamaan. Virtuaalivierailu ei myöskään millään tavalla rasita aitoa paikkaa. Ja jos ei jaksa kerralla kulkea koko paikkaa läpi, aina voi tulla uudestaan. Niinä aikoina, kun olen vieraillut virtuaalisessa Machu Picchussa, muita ei siellä yleensä ole ollut. On voinut rauhassa vaellella tuossa meditatiivisessa ympäristössä, miettiä omiaan tai sitä, kuinka ihmeellisiä asioita ihminen saakaan aikaan yhdessä toisten kanssa – niin virtuaalisia kuin käsinkosketeltaviakin. Jos haluaa paikalle oppaan, sekin onnistuu teleporttipaikan taulua klikkaamalla. Mutta muistaa kannattaa aikaero; perulaiset voivat olla unten mailla, kun eurooppalaiset turistit ovat virkeimmillään.

Kannattaa myös piipahtaa naapurissa

Naapuritontiltakin löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista. Jos pohkeissa on vielä riittävästi voimaa, voi kavuta teleporttiplazan vieressä sijatsevan temppelin kiviportaat ylös, ihailla hetken maisemia ja sen jälkeen laskeutua temppelin sisään… taidenäyttelyyn! Félix Olivan (1932–2004) värikylläisiä, vaikuttavia maalauksia on ripustettu temppelin uumeniin, ja niitä voi ihailla ja zoomailla samalla kun laskeutuu alaspäin.

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Juu, kannattaa olla rohkea, kulkea huteran näköiset puuportaat loppuun asti ja hypätä vielä parin metrin pudotus ihan pohjalle asti. Sieltä löytyy uusi yllätys, hieno hauta tykötarpeineen, jälleen täsmällinen kopio reaalimaailman vastaavasta. Huaca Señor de Sipan  – ehkäpä Amerikan merkittävin arkeologinen löytö. Temppeli haudan päältä on tosimaailmasta jo ajan saatossa murentunut pois, ja hauta siirretty turvaan.

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

Nyt ollaankin jo niin syvällä, että on turvauduttava lentämiseen tai teleporttaamiseen, muuten ei hautapaikasta pois pääse… ellei siellä jossain sitten ole salaovea. Kun ollaan Second Lifessä, kaikki on mahdollista!

Jos olisin fiksu, laittaisin tähän suoran teleporttilinkin virtuaaliseen Machu Picchuun, mutta sitäpä en tee, sillä etsiessä voi löytää jotain, mitä ei osaa odottaakaan. Niin minullekin kävi: löysin Machu Picchun ihan sattumalta. Mikä on sinun Machu Picchusi?

Vain enkelit voivat soittaa Jumalalle

Javier Sierra El ángel perdidoHuhtikuun lopulla, Espanjan-matkan viimeisenä päivänä suunnistin Las Canterasin rannan toiseen päähän, missä sijaitsee iso A:lla alkava kauppakeskus (nimi ei jäänyt mieleen, vaikka kuulin sen useaan otteeseen). Kauppoja keskuksesta löytyi moneen menoon, oli merkkipaikkoja ja halpishalleja. Tuntui olevan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Äkkiä muistin, etten ollut vielä ostanut espanjalaista kirjaa, romaania siis (mojo-kastikkeiden reseptivihkosen ja Kanariansaarten sanontoja käsittelevän kirjasen olin kyllä jo ostanut). Aloin siis etsiä tuossa valtavassa kauppakeskuksessa kirjakauppaa. Etsin ja etsin ja välillä olin eksyksissäkin. Olin jo luovuttamassa, kun silmään osui pieni R-kioskin tapainen tienda, josta sai ostaa lehtiä, karkkia ja sen sellaista. Näin siellä pikkiriikkisen kirjahyllyn ahtaassa nurkassa. Kirjoja oli melko vähän ja aitoja espanjalaisia vielä vähemmän. Javier Sierran El ángel perdido veti puoleensa, ei pelkästään mielenkiintoisen nimen, vaan myös kaunissävyisen kannen takia. Se oli kuitenkin pelottavan paksu: pelkkää romaanitekstiä peräti 531 sivua ja sen päälle kirjailijan matkapäiväkirja. Jaksaisinko kahlata sellaisen opuksen espanjaksi ikinä? Hetken pyöriteltyäni kirjaa kädessä tulin siihen tulokseen, että onhan minulla aikaa… seuraavat 10 vuotta. Maksaessani kirjaa tiendan pitäjä (keski-ikäinen mies) onnitteli minua hyvästä valinnasta. 🙂

Selailtuani kirjaa sieltä täältä ja luettuani pari ensimmäistä lukua totesin, ettei kirjan teksti ole mitenkään ylivoimaista. Sanasta sanaan sitä ei tarvitsisi ymmärtää. Pääasia, että ymmärtää juonen ja ”selitysten” puolelta tärkeimmät asiat. Vieraskielisen kannalta kirjassa on ihanan lyhyet luvut, yleensä vain parin sivun mittaiset. Sellaisen lukeminen yhdeltä istuimelta ei tuntunut liian työläältä. Koska romaanilukujonossani on paljon muitakin kirjoja odottamassa, päätin asettaa kirjan lukemiselle tavoitteen: 100 sivua viikossa. Silloin kirjan romaaniosio olisi luettu loppuun kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna.

No, kirja on nyt luettu ja deadlineen olisi vielä viikko. Hienosti etuajassa. 🙂 Sen huomasin, että ymmärtäminen parani sitä mukaa, kun kirja eteni. Ikään kuin lukulihakset olisivat juoksussa lämmenneet. Toisekseen, kirja tempaisi mukaansa. Vaikka se alussa vilisi cliffhangereita (= luku loppuu jännään paikkaan ja seuraavassa luvussa hypätään ihan toiseen tilanteeseen ja kertojaan) ja vaikken ole kauhean ihastunut alleviivaaviin cliffhangereihin, niin nyt ne eivät ärsyttäneet juurikaan. Jännitystä piisasi joka näkökulmassa.

El ángel perdido -kirjaa voisi varovasti verrata Dan Brownin Da Vinci -koodiin. Mutta siinä missä Brown yritti kaikin keinoin (= saarnaamalla) vakuuttaa tarinansa olevan ihan oikeasti totta, niin Sierra rikkoo reilusti ja rehellisesti spekulatiivisen fiktion rajan. Muun muassa tämä tekee kirjasta paljon mielenkiintoisemman ja myös ajattelullisesti stimuloivamman kuin Brownin koodi. Ihmeentuntu! Toisaalta, El ángel perdido perustuu olemassa oleviin tietohin ja tunnettuihin mytologioihin (kuten Raamattu ja Gilgamesh), samoin historiallisiin henkilöihin ja dokumentteihin. Plus että Sierra kävi henkilökohtaisesti – ja henkensä kaupalla! – tutustumassa Ararat-vuoreen, joka näyttelee tärkeää osaa kirjassa. Kaiken tämän ihmiskunnan muistissa olevan perinnön päälle ja siitä kasvavana Sierra rakentaa huikean tarinansa, joka ulottuu Espanjan luoteisnurkasta Santiago de Compostelasta ja Noiasta, Valkoiseen taloon Washington D.C:hin ja Turkkiin Ararat-vuorelle.

En paljasta juonta tämän enempää. Kirjaa ei ehkä vielä ole suomennettu (englanniksi kyllä saa: The Lost Angel).

Loppusanat:

Eilen kirjaa selaillessani silmä osui takalieppeen alareunaan, jossa lukee: Aplicación gratuita del libro para iPad y iPhone (Kirjan ilmainen ”äpsi” iPadille ja iPhonelle). Joopa joo, sovellus ja ensimmäinen luku olivat ilmaisia… ja siitähän se sitten taas lähti. 😉 Kun näyttelijä Alba Solan kaunis, lämmin, tumma ääni soljui korvaani, olin myyty. Oli pakko ostaa koko äänikirja (no, eihän se maksanut kuin 9 euroa). Voin siis käyttää kirjaa jatkossa vaikkapa espanjan opiskelussa (paljon uusia sanoja jo opinkin).

Vanhan laitteen arvoitus

Jokainen meistä lienee kirjoittanut koulussa – ainakin kerran – aineen aiheesta Vanha ***** muistelee tai Vanhan ***** tarina tai jonkin vastaavan. Tällaisilla aineenaiheilla sai herkutella alemmilla luokilla, mutta myöhemmin – varsinkin lukiossa – aiheet olivat yleensä rutikuivia asia-aiheita, joissa tieto ja tietäminen näyttelivät pääosaa eikä mielikuvitukselle annettu niissä juurikaan sanansijaa.

Viime kevään huippuaineita lukiessa tuli mieleen, mihin ainekirjoituksessa vuosien varrella jää uusien asioiden keksiminen, omien tarinoiden, henkilöhahmojen ja maailmojen luominen. On tietenkin hienoa, että abiturientit pystyvät analysoimaan kirjallisuutta, maailmanpolitiikkaa ja muita tärkeitä asioita hienosti ja monipuolisesti, mutta yhtä tärkeää olisi kannustaa nuoria luomaan jotain ihan omaa ja uutta, sellaista jossa potkitaan hiukan yli laidan, uskalletaan kurkottaa hiekkalaatikon reunojen toiselle puolelle. Uuden luominen ei saisi olla vain poikkeuksellisesti lahjakkaiden ihmisten yksinoikeus, vaan jokaisella tulee olla oikeus omiin tarinoihin.

Lukiossa – mistä ajasta on jo hirmuisen kauan 😉 – kaipasin luovia aineenaiheita, sellaisia kuin Vanha mersu muistelee. Sellaisia joissa sai päästää luovan ja ideoivan lapsen itsessään valloilleen. Mutta sellaisia aiheita ei koskaan tullut. Aina piti olla aikuisen analyyttinen, vaikkei edes vielä ollut aikuinen. Täytyi pukertaa jokin pakkopulla ja jättää intohimoisempi kirjoittaminen ja tarinoiden luominen kouluajan ulkopuolelle.

Mitä niin pelottavaa on luovissa aiheissa, omissa tarinoissa ja maailmoissa, että ne täytyy sulkea koulusta pois? Ja mitä järkeä tällaisessa sulkemisessa on? Sillä nämä tarinat ja maailmathan elävät meissä joka tapauksessa. Ne ovat olemassa; miksi niiden rikkaus ei saisi kukkia, kasvaa ja rehottaa myös koulussa?

Tarinat kunniaan ja annetaan niiden vanhojen esineiden muistella!