Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀

Emily haluaa vain kirjoittaa

Nainen istuu pienen pöydän ääressä. Hiusten tumma virta yöpaidan lumella. Öljylampun keltainen valo väreilee vielä tyhjällä paperilla. Ikkunan takana hiilenmusta yö. Nainen katsoo kuvaansa lasin pinnalla, katsoo kuvan ja itsensä läpi, näkee lähelle ja kauas, omaa aikaansa kauemmas. Hän kastaa kynän terän musteeseen ja alkaa kirjoittaa:
”If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain…”

Näin Emily Dickinson (1830–1886) ehkä kirjoitti monet runoistaan, paitsi että hän kirjoitti runot ilmeisesti lyijykynällä paperilappusille ja kirjeet sen sijaan musteella. Hän kirjoitti varmasti myös päiväsaikaan, käsittihän hänen tuotantonsa lähes 1800 runoa. Hänen eläessään näistä runoista julkaistiin vain vajaat 10. Testamentissaan hän pyysi, että runot tuhottaisiin hänen kuoltuaan, mutta onneksi nuorempi sisar Lavinia, joka löysi runot Emilyn kapioarkusta, antoi ne julkaistaviksi.

Emily Dickinson oli kirjoittajana kapinallinen, oman tiensä kulkija. Hän loi oman runomaailmansa, omaperäisen tyylin, joka ei kumartanut perinteille eikä kielioppisäännöille. Hän käytti isoa alkukirjainta ja välimerkkejä sen mukaan, mitä runot vaativat, ja hänen rivinsä olivat modernisti hyvin lyhyitä. Kun hänen runojaan lopulta julkaistiin kokoelmana vuonna 1890, niitä oli muokattu rankasti ajan tyyliin sopivimmiksi, ja vasta vuonna 1955 maailma oli valmis ottamaan vastaan hänen runonsa alkuperäisessä muodossaan.

On mielenkiintoista – ja surullistakin, että runoja kirjoittaessaan Emily Dickinson oli rohkea, peloton oman äänensä ja visionsa toteuttaja ja että hän raivasi itselleen määrätietoisesti sen pienen tilan, jossa hän saattoi kirjoittaa, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisukynnyksen ylittämiseen, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Hän ei koskaan saanut tietää, miten tärkeä osa hänen runoillaan on englanninkielisessä ja koko maailmankin runoudessa. Epäilikö hän sittenkin runojaan? Eikö pitänyt niitä tarpeeksi hyvinä? Uskoiko ulkopuolisten – kapeakatseisten – arvioita runoistaan? Vai oliko niin, että yksityisyyttään tarkasti vaalivana ei halunnut paljastaa sisintään muille, ymmärtämättömille? Huomasiko hän, ettei maailma ollut vielä valmis ottamaan vastaan hänen omintakeista, outoa maailmaansa? Tietyllä tavalla Emily taisteli itsensä kanssa saman kysymyksen äärellä kuin me somessa pyörivät nykyihmiset: mitä näyttää toisille julkisuudessa ja mitä pitää kokonaan vain itsellään?

”I’m Nobody! Who are you?
Are you – Nobody – too?
Then there’s a pair of us!
Don’t tell! they’d advertise – you know!…”

Dickinson

Miksi Emily Dickinson on mielessäni erityisesti nyt? No, melkeinpä vahingossa aloin seurata Apple TV+ :ssa Dickinson-sarjaa (2019–), josta on tähän mennessä julkaistu kaksi kautta. Se kertoo nuoresta Emily Dickinsonista, hänen perheestään ja ystävistään. Sarja perustuu niin paljon kuin mahdollista historiallisiin tietoihin, mutta on tehty tietyllä hieman kreisillä twistillä. Sarjan luoja Alena Smith kertoi yhdessä haastattelussaan, ettei hän halunnut luoda historiallista sarjaa, vaan näyttää, mistä olemme tulleet tähän aikaan.

Dickinson-sarja on määritelty Applen suoratoistossa komediaksi, mikä on aika kapea-alainen määritelmä, ja muutamat näyttelijöistäkin ällistyivät tästä leimasta. Itse olisin laittanut sarjan draama-luokkaan. Kyllä, sarjassa on huumoria, mutta se on vain yksi mauste muiden makujen joukossa. Monesti huumori jätetään katsojan hartioille, eikä sitä alleviivata. Useimmat huumorikohdat ovatkin hienovaraisia lyhyitä välähdyksiä, joissa nykyajan sanoja ja eleitä vilautetaan katsojalle. Henkilö saattaa sanoa ”cool” tai ”dude” tai tehdä nykyajan musiikkivideoista tuttuja käsiliikkeitä.

Myös synkempiä, historiallisiin kehyksiin liittyviä teemoja sarjassa on, kuten naisten asema. Esimerkiksi Emilyn isän mielestä nainen ei saa julkaista tekstejään, vaikka kaikin mokomin saa kirjoittaa niitä pöytälaatikkoon. Äiti taas on koko ajan naittamassa Emilyä milloin millekin sikafarmarille. Myös orjakysymystä käsitellään sarjassa, sillä Dickinsonin nuoret – Emily, Austin ja Lavinia – eivät hyväksy orjuutta eivätkä rotusortoa.

Dickinson-sarja rikkoo rajoja vähän samaan tyyliin kuin Emilyn runot aikoinaan. Hailee Steinfeld Emilynä tekee raikasta, intohimoista työtä. Myös muut näyttelijät tuovat hahmoistaan esiin monenlaisia piirteitä: herkkyyttä, huumoria, haavoittuvuutta ja pimeitä puolia. Sarjassa on paljon symboliikkaa, joka voi mennä ohi, jos ei ole tarkkana. Ja muuten, monet hullunkuriset jutut, joita helposti luulee käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksen tuotteiksi, saattavat ollakin sellaisia, jotka ovat tapahtuneet Dickinsonien ehkä hieman erikoisessa perheessä.

Musiikilla on tärkeä osuus Dickinson-sarjassa, ja ehdottomasti upein kappale kaikessa lyhyydessään on Split The Lark, jonka sarjassa laulaa Emilyn rakasta ystävää Sueta esittävä Ella Hunt niin uskomattoman herkästi. Kylmät väreet kulkevat joka kerta, kun tämän kuuntelen, ja jotkut näyttelijätkin itkivät sen kuullessaan. Tähän herkkään lauluun on hyvä lopettaa tämä artikkeli. 🙂

Kirja jonka nimi olisi voinut olla Matria

Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.

ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.

Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.

Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.

Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)

Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.

Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.

Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.

Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).

Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.

Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.

Korona-ajan lukemisia 1

Semikaranteenissa kotona kökötellessä olisi aikaa lukea vaikka kirja päivässä, mutta näinä epävarmuuden aikoina keskittymiskyky ei ehkä ole ollut parhaimmillaan. Kirjastot ovat kiinni, ja kaipaan kovasti sitä, että pääsisin sinne selailemaan kirjoja tai edes varaamalla netistä hakemaan lukemista (miksei edes tätä pystyttäisi järjestämään?). Kirjoja ei köyhä voi kauheasti ostaakaan, joten on täytynyt turvautua omaan kirjahyllyyn, ja satunnaisesti myös e-kirjoihin, joita saa toisinaan edullisemmin ja jopa ilmaiseksi. Lukemisto on koostunut aika sekalaisesta seurakunnasta. Ja kirjojen lisäksi on tullut luettua myös spekulatiivisia novelleja lehdistä. 😀

Willa Cather: Antonia ystäväni
WSOY 1963, suom. Leena Karro
Alkuperäinen teos: My Antonia (1918)

Tämän kirjan sain joululahjaksi, kun olin 14-vuotias. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Kirja tuli mieleen uudestaan, kun näin taannoin yhden kurssikaverini palauttavan tutun näköisen kirjan työväenopiston kirjalainauspisteeseen. Hän oli pitänyt kirjasta, joten ajattelin silloin, että ai jaa, aikuinenkin voisi lukea tämän kirjan. Niinpä kun mietin, mitä omasta hyllystäni lukisin, tämä laiha, pehmeäkantinen opus tuli mieleen, ja kaivoin sen lapsena lukemieni kirjojen laatikosta.
Kirja kertoo Jim Burden -nimisestä pojasta, joka vanhempien kuoltua matkaa isovanhempiensa luokse Nebraskan preerioille, missä uudisasukkaat tekevät kovasti töitä raapiakseen evästä henkensä pitimiksi. Antonia taas on böömiläistyttö, joka muuttaa perheensä kanssa naapuriin, ja Jim alkaa opettaa hänelle englantia. Vaikka elämä on kovaa, tarina ei kieri pohjamudissa, vaan kuvaa rikkaasti ja värikkäästi mielenkiintoisia ihmisiä, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan sekä nebraskalaista maisemaa ja vuodenaikoja. Laihuudestaan huolimatta kirja on täyttä tavaraa: ihmisten persoonallisuudet piirtyvät hienosti esiin, yhtä hienosti Cather kuvaa myös luontoa. Antonia ystäväni on siis yli 100 vuotta vanha kirjallinen helmi!

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (e-kirja)
Aula & Co 2018, suom. Pekka Tuomisto
Alkuperäinen teos: The Tattooist of Auschwitz (2018)

Historiallinen kirja on myös Auschwitzin tatuoija, joka on saanut aika suuren suosion ja monet lukijat ovat suorastaan hurahtaneet tähän kirjaan. Siinä, missä Antonia ystäväni kertoo uudisasukkaiden selviytymisestä Nebraskan ankarissa olosuhteissa reilut 100 vuotta sitten, Auschwitzin tatuoija vie lukijat 2. maailmansotaan ja keskitysleirin kurjuuteen. Mutta vaikka kirja kertoo järkyttävistä ja yöunet vievistä historiallisista tapahtumista, niin tämäkään kirja ei jämähdä kurjuuteen, vaan on Lale Sokolovin ja Gita Furmanin selviytymistarina.
Auschwitzin tatuoija ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, tässä suhteessa se painii selvästi alemmassa sarjassa kuin Antonia ystäväni. Siinä on paljon kömpelyyttä ja taitamattomuuttakin, niin kerronnassa kuin kuvauksessa, mutta nämä puutteet on oikeastaan aika helppo antaa anteeksi, sillä tarina on niin uskomaton ja mielenkiintoinen. Luin kirjaa fiktiona, ja vasta lopussa minulle selvisi, että kyseessä oli tositarina. Jos tästä kirjasta haluaa jotain oppia, niin sen nyt ainakin, että selviytymisessä tarvitaan onnea, asennetta, sopeutumiskykyä ja älliä. Eikä vaikeimmissakaan tilanteissa kannata luovuttaa!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen (e-kirja)
WSOY 2019, suom. Helene Bützow
Alkuperäinen teos: Tiggaren (2016)

Viime kesänä luin tästä Emma Sköld -sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, joista kirjoitin silloin täällä. Aluksi hurahdin Sarenbrantin tyyliin, ja mutta sitten jatkuvat cliffhangerit alkoivat tuntua rasittavilta. Kun toinen osa päättyi niin kuin päättyi, päätin ottaa etäisyyttä Sarenbrantiin. Nyt kuukausien jälkeen olin valmis kolmanteen osaan ja ottamaan selvää, mitä loppujen lopuksi tapahtui, ja ihan hyvä, että otin, sillä Kerjäläinen tuo mukanaan iloisiakin yllätyksiä. Kirja vie tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, lyhyin luvuin. Tämä toki lisää jännitystä ja tiivistää tunnelmaa hienosti, mutta tällainen sirpalemainen eteneminen ruokki pahasti myös keskittymisvaikeuksiani. Lyhyet luvut antoivat mahdollisuuden tuon tuostakin keskeyttää lukeminen ja tsekata somekanavat, koska luin kirjaa puhelimella. Paljon aikaa kirjassa meni siihen, kun eri henkilöt omissa luvuissaan spekuloivat eri vaihtoehdoilla. Tämä oli hiukan puuduttavaa, koska lukija oli koko ajan pari askelta edellä. Joku voisi tehdä tutkimuksen siitä, kuinka monta kysymyslausetta kirjasta löytyy. Paljon! Pahis on tässä kirjassa pelkästään pahis, eikä Sarenbrant osannut tuoda häneen vivahteita.
Jos on lukenut sarjan kaksi ekaa osaa (Avoimet ovet ja Osasto 73), kannattaa varmaan tsekata Kerjäläisestä, miten kaikki päättyy.

Anna Jansson: Pelon vangit
Gummerus 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäinen teos: Rädslans fångar (2016)

Maria Wern on tv-poliisisarjojen ystäville tuttu rikospoliisi, jolle näyttelijä Eva Röse on antanut kasvot – ja pitkät vaaleat, kadehdittavan upeat hiuksensa. 😉 Röse on nähty tänä keväänä myös Heder-sarjassa, jonka ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso nähtiin TV:ssä sunnuntaina (Heder-sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan).
Anna Jansson on vakuuttava dekkarikirjailija. Hän luo täydet hahmot, näkee vaivaa henkilöiden persoonallisuuksien kuvaamisessa ja antaa niille tilaa. Vaikka hänkin vie tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, hän ei ole lainkaan niin hätäinen kuin Sarenbrant, vaan tuntuu nauttivat kirjoittamisesta ja uppoutuvan henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Tässä tarinassa erilaisten rikosten selvittämisen lisäksi Jansson kuvaa outoja sääilmiöitä, jotka ravistelevat Gotlannin saarta, mihin Maria Wern -kirjojen tapahtumat sijoittuvat. Jansson kirjoittaa erittäin viihdyttäviä dekkareita.

Semikaranteeni jatkuu, ja kirjastojen osittainenkin avautuminen roikkuu jossain hamassa tulevaisuudessa, josta kukaan ei vielä osaa sanoa mitään varmaa. On siis selattava edelleen omaa kirjahyllyä ja tsekattava, löytyykö sieltä lukemattomia kirjoja tai sellaisia, jotka voisi lukea uudestaankin. Vai olisiko vingutettava Mobile Paytä ja ostettava e-kirjoja tarjouksesta?

Kesäjännitystä

Kesään kuuluvat perinteisesti dekkarit; tiedä sitten, kuka tämänkin on päättänyt. Joka tapauksessa tämä kesä on ollut itselläni dekkarikesä. Sain juuri luettua kuudennen, joka ehkä pikemminkin on jännityskirja eikä mikään perinteinen dekkari.

Ensimmäiseksi, kesän alussa luin Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (Otava 2018). Tämän kirjan nappasin Elisa kirjan tarjouksesta ja luin e-kirjana puhelimen näytöltä. Waren psykologinen trilleri, joksi kirjaa mainostetaan, on hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö Hal saa yllättävän kirjeen ja tempautuu mukaan jännittävään seikkailuun. Kyseessä ei ole siis mikään poliisin toimintaa seuraava tarina, vaan tavallinen ”tavis” sompailee juonen kuvioissa ja yrittää saada tolkkua asioista. Hal ei kylläkään itse ole mikään ihan tavallinen dekkarin päähenkilö, ei minkään Mrs. Marple, vaan nuori rahapulassa oleva nainen, joka yrittää elättää itsensä tekemällä tarot-ennustuksia, vaikka tietääkin ne huuhaaksi.

Kesän toinen dekkari oli myös tarjouksena ostettu e-kirja, nimittäin Sofie Sarenbrantin Avoimet ovet (WSOY 2019). Tämä kirja kuuluu sarjaan, jonka pääosassa on rikostarkastaja Emma Sköld. WSOY on kovalla kiireellä suomennuttanut sarjan kolme keskimmäistä osaa tänä vuonna, vaikka esimerkiksi tämä kirja (ruotsiksi Visning pågår) on julkaistu jo 2014. Sarjaan kuuluu muitakin osia.
Vaikkei Sarenbrant ole ehkä ihan kaikkein terävimmässä kärjessä ruotsalaisten dekkaristien pyramidissa, niin kyllä hänen kirjansa onnistui kaappaamaan mukaansa ja ihan lujaan otteeseen – aluksi. Niin että Avoimet ovet -kirjan jatko-osa Avdelning 76 (Massolit Förlag 2015) oli pakko lukea heti perään ja ruotsiksi (myös e-kirjana puhelimen näytöltä), koska  suomennos olisi maksanut liikaa ja kirjaston kirjoihin oli piiitkääähkön puoleinen jono.
Sarenbrant viljelee paljon gliffhangereita, jotka tekee helpoksi, kun kertojaääniä on enemmän kuin yksi. En ole gliffhangereiden ystävä, mutta kieltämättä ne koukuttavat – jonkin aikaa. Gliffhangereita toki voi käyttää, mutta mielestäni vain mausteena, ei niin että jännitys rakentuu suurelta osin niille. Kaksi kirjaa siis kestin gliffhangereita, mutta kun toisen kirjan loppuunkin niitä oli Sarenbrant tunkenut, niin hiukan meni maku. Se tuntui liian törkeältä kalastelulta ja lukijan aliarvioimiselta. Niinpä en sitten ole lukenut seuraavaa osaa (Tiggaren), mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa senkin lukaisen. 😉

Ruokamarketissa käydessäni käteen tarttui – ihan vahingossa – parilla eurolla norjalaisen Anne Holtin tuplapokkari Kuoleman kadut (Gummerus 2017). Tämä opus sisältää kaksi 2000-luvun alussa ilmestynyttä Inger Johanne Vik -dekkaria: Minkä taakseen jättää ja Julkkismurhat. Myös Anne Holt käyttää useita kertojia tarinan eteenpäin viemisessä, mutta jännityksen luojana hän on taitavampi kuin Sarenbrant. Holt kehittää jännitystä ja latausta hitaasti, melkein huomaamatta kaiken muun kerronnan joukossa. Hänen henkilöhahmonsa ovat myös täydempiä, melkeinpä lihaa ja verta, ilman alleviivauksia ja osoittelua. Holt pääsee henkilöidensä nahan sisään ja pukee nämä päälleen erittäin uskottavasti.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tulee espanjalaisen kirjailijan Arturo Pérez-Reverten kirja, jonka sain juuri luettua loppuun. Kyseessä on Falcó-sarjan ensimmäinen osa Falcó (Alfaguara 2016). Lainasin yhtä aikaa tämän kirjan myös suomenkielisenä Vakooja nimeltään (Like 2017), ja silmäilin espanjankielistä versiota lukiessani myös suomennosta silloin tällöin. Falcó poikkeaa edellä mainituista nykyaikaan sijoittuvista dekkareista monella tavalla. Kirja sijoittuu vuoteen 1936, jolloin Espanjassa riehui sisällissota (guerra civil) ja koko maa oli ihan sekaisin. Lorenzo Falcó toimittaa kyseenalaisia, salaisia tehtäviä Amiraalille, ja hänen touhujaan lukiessa tulee hiukan mieleen James Bond – license to kill -tyyppi siis, joskin Falcó on Bondia huomattavasti kovempi ja toteuttaa paljon rumempia toimeksiantoja. Alussa olikin hieman vaikea pitää tästä kovapintaisesta, raa’asta tyypistä, mutta pikkuhiljaa Pérez-Reverte saa ujutettua päähenkilöönsä pehmentäviä piirteitä. Tarinaa viedään vain Falcón näkökulmasta, ja tämä tuntuikin hyvältä ratkaisulta; lukijan ei tarvinnut kokoa ajan hyppiä eri henkilöiden päänuppien sisällä. Jännitystä tarinaan tuovat yllättävät ja vaaralliset tilanteet, kun kaikki ei aina menekään edes Falcón tarkkojen suunnitelmien mukaan. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta toisaalta myös vetäviä, hyviä dialogeja, säpinää ihmissuhteissa, historian havinaa ja Falcón monesti hyvinkin mielenkiintoisia pohdintoja. Tupakan tuoksua ja testosteronin suihketta. 😉

Mitäs sitten lukisin seuraavaksi?

Kuun tuuli

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Apollo 11:n kuumoduuli Eagle laskeutui Kuuhun ja astronautit Armstrong ja Aldrin kävellä köpöttelivät Kuun tomuisella pinnalla. Siksipä olikin pääsiäisenä ihan sopiva aika lukea Antonio Muñoz Molinan Kirja El viento de la Luna (Kuun tuuli, suom. Tarja Härkönen). Kirja ilmestyi Espanjassa 2006 ja suomeksi 2011 (Tammi).

Kirja kertoo murrosiän hormonimyrskyissä kärvistelevästä 13-vuotiaasta pojasta, jota kiehtoo suunnattomasti Apollo 11:n edesottamukset. Kunnon nörtin tavoin hän pyrkii seuraamaan kuulentoa kaikista mahdollista kanavista, jopa uudenuutukaisesta televisiosta, joka on ilmestynyt perheen olohuoneeseen. Poika kerää faktatietoa joka solullaan, ja myös lukija saa hänen kauttaan tietää lukuisia jännittäviä asioita avaruudesta ja kuulennoista. Nykyajan ihmisestä, jolle mustat aukot alkavat olla arkipäivää, voivat kuun valloittamisen aiheuttama innostus ja spekulaatiot tuntua hassuilta ja lapsellisilta, mutta kesällä 1969 ja sen jälkeenkin oltiin melko varmoja muun muassa siitä, että Kuussa olisi asutusta jo vuonna 2000. Tällaisia spekulaatioita myös kirjan poika pohdiskelee.

Avaruuslennot ja kirjat toimivat pojalla pakokeinona todellisuudesta, joka on karua Francon Espanjassa. Vaikka perheellä on tädin mieheltä osamaksulla ostettu televisio, niin juokseva vesi ja sisävessa ovat yhtä kaukaista utopiaa kuin taivaalla möllöttävä Kuu. Vanhemmat ja isovanhemmat tekevät raskasta, ruumiillista työtä, johon pojankin täytyy joululomalla osallistua, vaikka muuten hänen annetaan haaveilla huoneessaan aika vapaasti. Hän käy ankarien munkkien pitämää koulua, vaikka muut hänen ikäisensä köyhien perheiden pojat tekevät jo töitä vihannes- ja hedelmätarhoissa vanhempiensa kanssa. Kirjaan Antonio Muñoz Molina lienee kirjannut omia tunteitaan ja ehkä suoranaisia kokemuksiaan, sillä hän on kotoisin hyvin samanlaisista oloista kuin kirjan poika, ja on vieläpä täsmälleen samanikäinen. Kirjan mottona on Antonio Machadon ajatus: ”Sólo recuerdo la emoción de las cosas.” (Muistan vain sen, miltä asiat tuntuivat.) Ja ajatus jatkuu: ”… y se me olvida todo lo demás.” (… ja minulta on unohtunut kaikki muu.)

Lainasin kirjan samalla kertaa suomeksi ja espanjaksi. Tämä oli yllättävän hyvä ja toimiva ratkaisu. Muñoz Molina kirjoittaa sen verran vivahteikasta kieltä, että minulta olisi taatusti jäänyt huomaamatta monia vivahteita ja värikkäitä yksityiskohtia, ja lukeminen olisi ollut tosi hidastakin, jolloin kielen rytmistä olisi ollut vaikea nauttia. Nyt saatoin lukea kirjaa espanjaksi silloin, kun teksti oli helpompaa ja olin virkeämpi, ja suomeksi, kun halusin uppoutua tarinaan, pojan tunteisiin ja ajatuksiin, antaa tekstin soljua läpi omien tunteideni ja kokemusteni. Tarja Härkösen suomennokseen saatoin luottaa ja myös ihastella hänen rennon taitavaa kielenkäyttöään, kun vertasin alkuperäistä tekstiä suomennokseen. Härkönen sai tuotua suomennokseen myös Muñoz Molinan omaperäisen, hyvin täyteläisen ja monesti suorastaan runollisen ”vyörytysrytmin”.

Tämä oli ensimmäinen Muñoz Molinan kirja, jonka olen lukenut, mutta ei varmasti viimeinen. 🙂

Voimaannuttava TV-sarja La otra mirada

Runsaat kolme viikkoa sitten katsoin Espanjan televisiosta ensimmäisen jakson sarjasta nimeltä La otra mirada. Miten löysin tämän sarjan? Eräässä espanjan kielen keskusteluryhmässä Facebookissa sarjaa suositteli yksi ryhmän moderaattoreista. Kun kukaan isosta ryhmästä ei kommentoinut, tämä italialainen nainen muistutti meitä uudestaan, että tätä sarjaa ei todellakaan kannata jättää väliin. Vaikka tällaiselle scifi-tytölle historialliset sarjat jäävät hiukan mukavuusalueen ulkopuolelle, päätin katsoa sarjasta ainakin ensimmäisen jakson, jos en muusta syystä, niin sitten kielen takia. Se olikin sitten menoa, hurahdin sarjan maailmaan ja tunnelmaan, näyttelijöihin, koko pakettiin.

Jaksoja katsoessani mietin, pitäisikö lähettää YLElle ehdotus, että hommaisivat sarjan myös Suomen televisioon. Ei tarvitse miettiä enää. La otra mirada alkaa YLE Teemalla keskiviikkona 7.11.2018 (uusinnat lauantaipäivisin). Loistavaa! Kerron tässä jutussa yleisiä asioita sarjasta, en paljasta yksityiskohtaisia juonikuvioita.

La otra miradan oppilaat: Candela, Roberta, María Jesús, Margarita, Flavia ja Macarena

Sarja kertoo sevillalaisesta tyttökoulusta 1920-luvun alussa. Pääosat on miehit… eipäs, kun naisitettu: sarja seuraa neljän opettajan ja kuuden oppilaan elämää sisäoppilaitoksessa. Vaikka espanjalainen yhteiskunta tuohon aikaan oli täysin miesvaltainen, tässä sarjassa miehet ovat sivuosissa, joko tukemassa naisten päätöksiä tai vastustamassa niitä. Oppilaat tulevat pääsääntöisesti varakkaista, konservatiivisista perheistä, ja heidän vanhemmillaan on luultavasti tyttöjen varalle suunnitteilla vain hyvä avioliitto, mutta koulussa opetus otetaan tosissaan. Toki tytöille opetetaan, miten astiat asetetaan juhlakattauksessa ja miten naisen tulee istua selkä suorana. Mutta tämän lisäksi heille opetetaan kaikkea muuta, biologiasta taiteisiin. Koulun nuori johtaja Manuela ja uusi opettaja Teresa haastavat tytöt myös ajattelemaan omilla aivoilla, kyseenalaistamaan yleisinä pidettyjä totuuksia ja ennakkokäsityksiä, myös omiaan. Tytöille opetetaan metoo-hengessä, että ”no es no” eikä mies omista naista, edes vaimoaan.

La otra mirada: Candela opiskelee, Luisa opettaa.

Sydänsuruja on niin oppilailla kuin opettajilla; jokainen pyrkii tekemään niin hyviä ja oikeilta tuntuvia ratkaisuja kuin mahdollista. Tehdään virheitä, korjataan niitä, tehdään kipeitä päätöksiä, yritetään luoda itselle tilaa hengittää ja elää miesten hallitsemassa maailmassa. Tyttöjen välillä on keskinäisiä kähinöitä, kuinkas muuten, kun kerran asutaan ja eletään yhdessä 24/7. Opettajilla on mielipide-eroja siitä, mihin suuntaan koulua ja opetusta pitäisi viedä.

Mutta se, mikä tässä sarjassa tuntuu niin hyvältä, on positiivinen energia, yhteishenki ja ystävyys. Kun oppilas tarvitsee tukea, koko opettajakunta unohtaa mielipide-erot ja puolustaa häntä. Ketään ei jätetä. Opettajat yrittävät suojella tyttöjä myös ”turhilta” kärsimyksiltä. He käyvät keskusteluja oppilaiden kanssa tuntien ulkopuolella. Koulussa on aidon välittämisen ilmapiiri, joka tuntuu katsojastakin tosi hyvältä, vaikka elämän kipeät kolhut koskettavat kaikkia jollain tavalla ja joskus itkettää katsojaakin.

Toinen hyvä asia on se, että hahmot kasvavat. Näin ollen tietty henkilö ei aina jankkaa samoja mielipiteitään, mitä hänellä on sarjan alussa, vaan tässä sarjassa näkee, miten aikuisetkin ihmiset voivat muuttua ja kyseenalaistaa omia aikaisempia mielipiteitään, joustaa, jos ei muuta. Kehitys kulkee vääjäämättä eteenpäin suljetussa sisäoppilaitoksessakin.

La otra mirada: Roberta opettajien (Ángela ja Manuela sekä Teresa ja Luisa) keskellä.

Espanjanopiskelijoille La otra mirada tarjoaa mukavaa harjoitusta. Monet näyttelijöistä puhuvat yllättävänkin selkeästi. Osa toki puhuu vahvaa Andalusian murretta nimenomaan lausumisen tasolla, ja tämä on aika haasteellista, mutta niistäkin hetkistä selviää tekstityksen avulla. Myös YLE mahdollistaa sen, että sarjaa voi seurata espanjankielisen tekstityksenkin kanssa, jolloin ohjelman hyöty opiskelijalle tuplaantuu. Mutta jos haluaa vain nauttia sarjasta, niin suomenkieliset tekstit reilusti käyttöön!

Tätä kirjoittaessani olen katsonut 1. tuotantokaudesta 11 jaksoa ja kaksi on vielä katsomatta. Ehdin nähdä ne ennen keskiviikkoa. Mutta kyllä, aion seurata sarjaa myös Teemalta ja nauttia isosta ruudusta (iPadin tuijottelun sijaan) ja siitä, että kun tiedän juonen, voin keskittyä enemmän näyttelijöiden työskentelyyn ja – tietenkin puheen kuuntelemiseen.

Eipä sitten muuta kuin popcornit paukkumaan keskiviikkoiltana (tai lauantaipäivänä) ja koko perheen voimalla katsomaan La otra miradaa. Erityisesti haastan äidit ja tyttäret katsomaan yhdessä tätä sarjaa. Voisinpa itsekin katsoa La otra miradaa äidin kanssa! Olisi syntynyt tosi mielenkiintoisia keskusteluja. 🙂

---

Kuvat ovat ruutukaappauksia iPadin näytöltä.

Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Dekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)

Machu Picchuun ja takaisin yhdessä tunnissa

Inkojen vanha rauniokaupunki Machu Picchu (”vanha vuori” tai ”vanha huippu”) on varmaan Perun kuuluisin matkailukohde. Se sijaitsee Andien harjanteella, 2430 metrin korkeudessa. Machu Picchun rakentaminen aloitettiin vuonna 1440 ja kaupungissa oli noin 200 rakennusta. Machu Picchussa oli asukkaita aina siihen asti, kun espanjalaiset conquistadorit saapuivat Peruun 1532. Miksi Machu Picchun asukkaat hylkäsivät kaupunkinsa, vaikkeivät valloittajat sitä koskaan löytäneet, on edelleen arvoitus.

Vuosittain Machu Picchulla vierailee 400000 turistia, mikä rasittaa 500 ihmisen kotikaupunkina palvellutta paikkaa huolestuttavasti. Machu Picchu vajoaakin sentin kuukaudessa, ja tämän lisäksi sitä uhkaavat maanvyöryt, joiden takia turisteja on jouduttu pelastamaan helikoptereilla lähialueilta. Pelätään, että seuraava isompi mutavyöry voi tehdä pahaa jälkeä Machu Picchulla.

Machu Picchu on kiehtova, mystinen nähtävyys, jonka monet haluavat kaikesta huolimatta nähdä omin silmin. Mutta entä jos ei ole rahaa tai mahdollisuutta matkustaa maapallon toiselle puolelle? Tai jos isoissa turistilaumoissa tungeksiminen ei viehätä? Täytyykö haudata kaikki haaveet kokea Machu Picchun lumo? Tyytyä netistä löytyviin valokuviin (mikä ei sekään ole huono vaihtoehto)?

Ihan kaikista haaveista ei tarvitse luopua. Machu Picchu löytyy myös virtuaalimaailma Second Lifestä, San Martín de Porresin yliopiston kupeesta. Paikka on tehty hyvin kunnianhimoisesti muistuttamaan aitoa esikuvaansa. Kun vertaa valokuvia virtuaalikaupunkiin, ei voi kuin ihailla viitseliäisyyttä ja intohimoa, jolla inkakaupunki on toteutettu. Jopa kaupungin vieressä oleva vuorenhuippu näyttää samalta kuin valokuvissa. Saa juosta ylös alas rappuja (hengästymättä!), kuljeskella labyrintissa, käydä moikkaamassa laamoja ja ottaa valokuvia sielunsa kyllyydestä. Seurata voi myös viitoitettua reittiä, joka johtaa merkillepantavien paikkojen luokse, kuten Kolmen ikkunan temppeliin tai Auringon temppeliin. Niiden kohdalla on aidon paikan valokuvalla varustettu opastaulu. Taulua klikkaamalla saa itselleen muistilapun, jossa on tietoa paikasta espanjaksi ja englanniksi. Second Life myös mahdollistaa singahtamisen ilmaan ja koko kaupunkia voi ihailla lintuperspektiivistä.

Machu Picchun sisäänkäynti Second Lifessä

Osa Machu Picchua korkealta lintuperpektiivistä

Laamoja voi käydä moikkaamassa. Ne ovat kilttejä eivätkä haise. 😉 Takana ylhäällä näkyy San Martín de Porresin yliopiston rakennus.

Intihuatana – Auringon temppeli

Mikä mainio paikka historianopetukselle! Jos olisin opettaja, veisin luokkani oitis tutustumaan tähän hienoon paikkaan, eikä se maksaisi mitään… No, sähköstä joutuu aina hiukan pulittamaan. Virtuaalivierailu ei myöskään millään tavalla rasita aitoa paikkaa. Ja jos ei jaksa kerralla kulkea koko paikkaa läpi, aina voi tulla uudestaan. Niinä aikoina, kun olen vieraillut virtuaalisessa Machu Picchussa, muita ei siellä yleensä ole ollut. On voinut rauhassa vaellella tuossa meditatiivisessa ympäristössä, miettiä omiaan tai sitä, kuinka ihmeellisiä asioita ihminen saakaan aikaan yhdessä toisten kanssa – niin virtuaalisia kuin käsinkosketeltaviakin. Jos haluaa paikalle oppaan, sekin onnistuu teleporttipaikan taulua klikkaamalla. Mutta muistaa kannattaa aikaero; perulaiset voivat olla unten mailla, kun eurooppalaiset turistit ovat virkeimmillään.

Kannattaa myös piipahtaa naapurissa

Naapuritontiltakin löytyy yhtä sun toista mielenkiintoista. Jos pohkeissa on vielä riittävästi voimaa, voi kavuta teleporttiplazan vieressä sijatsevan temppelin kiviportaat ylös, ihailla hetken maisemia ja sen jälkeen laskeutua temppelin sisään… taidenäyttelyyn! Félix Olivan (1932–2004) värikylläisiä, vaikuttavia maalauksia on ripustettu temppelin uumeniin, ja niitä voi ihailla ja zoomailla samalla kun laskeutuu alaspäin.

Félix Oliva – maalauksia Second Lifessä

Juu, kannattaa olla rohkea, kulkea huteran näköiset puuportaat loppuun asti ja hypätä vielä parin metrin pudotus ihan pohjalle asti. Sieltä löytyy uusi yllätys, hieno hauta tykötarpeineen, jälleen täsmällinen kopio reaalimaailman vastaavasta. Huaca Señor de Sipan  – ehkäpä Amerikan merkittävin arkeologinen löytö. Temppeli haudan päältä on tosimaailmasta jo ajan saatossa murentunut pois, ja hauta siirretty turvaan.

El Señor de Sipan – hauta Second Lifessä on upea kopio alkuperäisestä

Nyt ollaankin jo niin syvällä, että on turvauduttava lentämiseen tai teleporttaamiseen, muuten ei hautapaikasta pois pääse… ellei siellä jossain sitten ole salaovea. Kun ollaan Second Lifessä, kaikki on mahdollista!

Jos olisin fiksu, laittaisin tähän suoran teleporttilinkin virtuaaliseen Machu Picchuun, mutta sitäpä en tee, sillä etsiessä voi löytää jotain, mitä ei osaa odottaakaan. Niin minullekin kävi: löysin Machu Picchun ihan sattumalta. Mikä on sinun Machu Picchusi?