KOHTAAMINEN
Citymarketin parkkipaikalla
kepein askelin kettu
jolkottelee minua vastaan.
Oudoksuen se katsoo
kypäräni häikäisevää tähtinauhaa,
minä sitä.
Hetkeksi katseemme kohtaavat,
kaksi outoa aamuhämärässä,
päämme päällä auki
syvä taivas.
😀
Rauhallista joulunaikaa kaikille oudoille ja ihan tavallisille! 😉
Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).
Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?
Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.
Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.
Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.
Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.
Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.
Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.
Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉
Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.
Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: HanneleOn vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀
Pidän lukemisesta, en ainoastaan koskettavista tarinoista, jännittävistä juonikuvioista, monitahoisista ihmisistä salaisuuksineen, raikkaista kielikuvista, pohdiskeluun houkuttelevista ajatuksista, mielenkiintoisista rakenteista ja paradoksien poksahteluista. Pidän myös itse lukuprosessista, siitä kun silmät kulkevat riveillä ja rivien väleissä. Pidän sanojen näkemisestä, niiden makustelemisesta, kirjaimista, joista sanat rakentuvat. Haluan itse määrätä lukemisen rytmin, milloin luen nopeammin, lennän hiukan rivien yläpuolella, ja milloin sukellan sanoihin ja lauseisiin, jään polskuttelemaan niihin tai palaan takaisin, tutkin luettua ajatusta uudestaan, miten se linkittyy seuraaviin lauseisiin tai edelliseen kappaleeseen, miten sanat keskustelevat toistensa kanssa, sytyttävät toisensa tuleen.
Siksi en ole ollut äänikirjojen kuukausitilaaja, ja vain satunnaisesti kuunnellut niitä, vaikka kuunteleminen on minulle tuttua puuhaa podcastien kautta. Äänikirjojen kuunteleminen ei ole kuitenkaan lukemista siinä mielessä kuin lukemisen miellän. Mutta siinä on kyllä puolensa.
Äänikirjoissa tahdin määrää ääninäyttelijä. Sanoja ei näe, kirjaimet eivät erotu, kuulee vain puheen virtaa. Tuntuu melkein siltä, että kieli katoaa, jää vain mielikuvat, jotka syntyvät omassa päässä, kun näyttelijä sopottaa korvaan. Mutta asialla on toinenkin puoli. Samalla kun kirjailijan ääni ikään kuin häipyy jonnekin takavasemmalle, ääninäyttelijä tulee kuuntelijan lähelle; tulee tunne, että lukija ja kuuntelija jakavat yhteisen kokemuksen. Kirjan ääressä ei olekaan yksin, vaan toisen kanssa.
Äänikirjapalvelut jakavat auliisti pitkiä kokeilujaksoja, joiden tarkoitus on koukuttaa asiakas. Tällaiseen ilmaiseen houkutukseen (BookBeat) tartuin minäkin pari viikkoa sitten. Kyllä, äänikirjojen kuunteluun jää todella helposti koukkuun, sillä kuunnella jaksaa enemmän kuin lukea. Kuunteleminen on passiivisempaa. Jos lukee itse, aivot joutuvat ahertamaan enemmän. Kuunnella voi muita asioita tehdessä, oheistoimintona. Aivoille kuunteleminen on kuitenkin myös hyödyllistä. Nykytutkimukset antavat viittauksia siihen, että liikkuessa ja kuntoillessa kannattaisi kuunnella jotain (mitä tahansa, joka vaatii keskittymistä); tämä lisää verenkiertoa aivoissa entisestään (myös liikunta itsessään tekee sitä). Ja sehän on monelta kantilta hyvä asia, että veri kiertää aivoissa vilkkaasti. 😀 Mieliala nousee, ja aivot saavat happea ja ravinteita.
Aluksi ajattelin vain kuunnella Tilda Laaksosen uunituoreen Jäljillä-kirjan. Ajattelin, että kun Tilda itse lukee kirjan, niin kuunteleminen olisi samanlainen kokemus kuin hänen true crime -podcastinsa kuunteleminen. Ja niin olikin. Kuuntelin kirjan parissa päivässä. Korvani hotkaisivat sen.
Mutta eihän kokeileminen jäänyt tietenkään tähän, vaan minun piti kokeilla muutakin, kun kerran ilmaiseksi sai. Ajattelin, että juonipainotteista dekkaria olisi helppo kuunnella ja pysyä pelkkien korvien varassa kärryillä, ja tartuin sen enempää ajattelematta sovelluksen tyrkyttämään Viveca Stenin kirjaan Lumen uhrit. Tarina tempaisi mukaansa, ja senkin kuuntelin muutamassa päivässä.
Sitten räjähti pankki. Voiko ääneen rakastua? Eksyin scifi-kategoriaan (yllätys, yllätys! 😀 ), ja Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset houkuttelivat minut mukaansa sekä nimellään että kansikuvallaan, genrestä puhumattakaan. Se oli menoa. Martti Ranin rakensi aivoihini Neuvelin tarinan. Kirjan kuuntelemisesta oli kerta kaikkiaan mahdotonta luopua. Kun nappikuulokkeista loppui virta, oli pakko kuunnella ilman niitä.
Uinuvien jättiläisten jälkeen ilman taukoa oli pakko (ihan pakko!) aloittaa Neuvelin trilogian toinen osa Heräilevät jumalat. Taas uppouduin tarinaan ja kaikki muu ympärillä unohtui. Nappikuulokkeita piti ladata, ja tarina seurasi minua vessaan, pyykkitupaan ja melkein uneenkin. Tämän kirjan jälkeen pidin päivän tauon; täytyyhän ihmisen tehdä muutakin, mutta seuraavana päivänä oli pakko aloittaa Neuvelin kolmas kirja Ei enempää kuin ihminen ja kuulla, miten trilogian tarina päättyy. Sen jälkeen aivot kyllä jo humisivat kuin universumi. Kieltämättä minua kiinnostaisi myös selailla Neuvelin kirjoja ja nähdä, miltä teksti näyttää. Varmaan jos niitä lukisin omin silmin, kuulisin päässäni Martti Raninin äänen. 😀
Neuvelin kirjasarjan jälkeen yritin pitää taas taukoa, mutta eihän se onnistunut kovin hyvin. Nyt kuitenkin päätin valita kuunneltavan kirjan tarkoitushakuisemmin. Joitakin viikkoja sitten osallistuin työväenopiston etäkurssille, jonka aiheena oli psykologisen trillerin kirjoittaminen. Ajattelin, että voisin tutkia, miten tämän genren tunnusmerkit ja säännöt toteutuvat. BookBeatistä löytyy tosiaan Jännitys-kategoriasta alakategoria Psykologiset trillerit. Siellä lymyili paljon tuttuja kirjailijoita. Joidenkin kirjoja olin lukenut, vaikken koskaan ollut ajatellut niitä psykologisina trillereinä, vaan ehkä pikemminkin dekkareina. Silmiini osui Martta Kaukosen kirja Terapiassa. Kirjan nimi oli vilahtanut kurssilla, ja niinpä päätin ottaa opuksen kuunteluun. Hah, ei olisi pitänyt, sillä kirjahan koukutti heti.
Terapiassa-kirjassa on neljä kertojaa, ja äänikirjassa näillä jokaisella on oma ääninäyttelijä. Tämä on ihan tajuttoman hypnoottinen ratkaisu. Kirjan ihmisistä tuli tätä kautta todella lihallisia, ihan kuin oikeasti olisi kuunnellut Iran, Clarissan, Arton ja Pekan henkilökohtaisia tilityksiä. Jokaisella näyttelijällä oli oma tapansa puhua, omat painotukset ja ”maneerit”, niin kuin meillä ihmisillä tuppaa olemaan. Kaukosen henkilöt ovat juuri psykologiseen trilleriin sopivia. He valehtelevat, jättävät kertomatta, muistavat väärin, mustamaalaavat toisia tai itseään, panevat vääriä ajatuksia toistensa päähän, ymmärtävät väärin toistensa motiivit, esittävät parempaa kuin ovat, tai huonompaa. Kuuntelija seuraa henkilöiden tilityksiä ja miettii, mikä mahtaa olla loppujen lopuksi totta ja mikä henkilöiden sumutusta. Juuri kun luulee, että tietty henkilö on jotakin, niin käykin ilmi, että hän on jotain toista. Äkkijyrkkiä käänteitä tupsahtelee, juuri kun on tuudittautunut uskomaan jotakin, eli ihan niin kuin tämä lajityyppi vaatii. Keskivaiheen paikkeilla kun täytyy olla selvä kiepsahdus, tai kaksi. Ja loppupuolella jännitys hiipii kohti hyytävän pelottavaa huippuaan. Kaukosen Terapiassa-kirja sopii siis hyvin esimerkiksi psykologisesta trilleristä. Kirjan kieli on myös sitä luokkaa, että tekstin tasolla kirjasta saa varmaan itse luettuna enemmän kuin pelkästään kuuntelemalla.
Se, miten koukuttavaa äänikirjojen kuunteleminen on, on niin pelottavaa, että ilmaisjakson jälkeen täytynee laittaa kertakaikkinen stoppi, mutta sitä ennen… mitähän kuuntelisin seuraavaksi?
Kuunnellut äänikirjat:
Tilda Laaksonen: Jäljillä
Viveca Sten: Lumen uhrit
Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset
Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat
Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen
Martta Kaukonen: Terapiassa
Espido Freire: Cuentos malvados
Delia Owens: Suon villi laulu
Ranskalaisista elokuvista minulla on sellainen mielikuva, että niissä puhutaan paljon. En siis ollut kauhean yllättynyt, että myös ranskalaisessa dekkarissa höpötetään ummet ja lammet, mutta kyllä se pisti silmään Fred Vargasin kirjassa Muistoksi käynnistäsi.
Fred Vargasia pidettäneen Ranskan ykkösnimenä dekkarinkirjalijoiden joukossa. Nimimerkin taakse kätkeytyy kuudenkympin paremmalle puolelle ehtinyt nainen, jonka oikea nimi on Frédérique Audoin-Rouzeau. Koulutukseltaan Vargas on arkeologi, ja ammatista saamaansa tietoa hän käyttää hyväksi kirjoissaan. Vargas on julkaissut useita dekkareita, hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle ja hän on saanut myös kirjallisuuspalkintoja. Oli siis jo korkea aika tutustua tämän arvostetun kirjailijan tyylin.
Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019)
Suomennos: Marja Luoma
Alkuperäinen teos: Un peu plus loin sur la droite (1996)
Vaskikirjaston kirjoja netissä selatessani huomasin, että Vargas on aika lailla luettu ja monet kirjat olivat lainassa, mutta pari vargasia löytyi Ilpoisten sivukirjastosta; niistä valitsin varovaisesti ohuimman (272 sivua) ja tukevasti kovakantisen. Muistoksi käynnistäsi kuuluu Vargasin ns. Evankelista-sarjaan, on sen toinen osa. Lukukokemusta ei kuitenkaan haitannut se, etten tiennyt henkilöhahmoista ennestään mitään. Vargas piti lukijan hyvin perillä henkilöistä; jos heidän menneisyyteensä viitattiin, sitä valotettiin riittävästi. Kirjan tarina vaikutti täysin itsenäiseltä.
Päähenkilö Louis Kehlweiler on täysiverinen eksentrikko, jolla on lemmikkinä rupikonna. Tätä otusta hän kantaa takin taskussa joka paikkaan. Hän on sisäministeriöstä potkut saatuaan eläkkeellä, mutta ei suinkaan kuluta päiviään toimettomana. Hänellä on laaja, tavallisista ihmisistä koottu verkosto Pariisissa ja jopa ympäri Ranskaa. Nämä ihmiset, samoin kuin Kehlweiler itse, tarkkailevat ympäristöä ja muita ihmisiä ja raportoivat Kehlweilerille poikkeavista tai oudoista tapahtumista. Kehlweilerilla on laaja arkisto näitä raportteja ja lehtileikkeitä. Kun sitten jokin outo tapahtuma kiinnittää hänen huomionsa, hän alkaa tutkia sitä mahdollisen rikoksen selvittämiseksi. Sellaisesta tapahtumaketjusta myös Muistoksi käynnistäsi -kirja kertoo.
Kirja käynnistyy hitaanlaisesti, mutta kun juoni pääsee kunnolla liikkeelle, niin kyllä Vargas pudottelee tasaiseen tahtiin uutta tietoa, niin ettei lukija pääse pitkästymään. Tai no, kyllä ne jorinat olivat välillä hieman rasittavia. Vaikka toisaalta niissä oli oma viehätyksensä. En siis päässyt täysin yksimielisyyteen itseni kanssa, pidinkö niistä pitkähköistä ja monipolvisista repliikeistä ja keskusteluista vai en. 😀 Ehkä sekä että. Kohottelin kyllä kulmia, kun toisilleen ventovieraat ihmiset keskustelivat niin avoimesti ja suorasukaisesti, ettei suomalainen välttämättä puhu ystävälleenkään siten. Mutta ehkäpä ranskalaiseen keskustelukulttuuriin tällainen kuuluu.
Juoni on ihan riittävän monipuolinen, niin ettei murhaajaa keksi ennen aikojaan. Oma veikkaukseni meni piirun verran pieleen. Kun lopussa vedettiin langat yhteen, niin kyllähän Vargas oli ihan selvästi antanut vinkkejä oikeaan suuntaan. Pieni sivujuonikin kirjasta löytyi ja selvitettiin.
Parasta kirjassa ovat mehukkaat ihmiskuvaukset. Tuntuu, että Vargas on todella nähnyt niissä vaivaa ja onnistunut tekemään tosi freesit ja erinomaiset kuvaukset. Niistä kyllä nautin todella! Myös parin henkilön sisäiset pohdiskelut olivat hyviä, vaikka murhaajan kursivoidulla tekstillä painetut luvut eivät minusta olleet niin onnistuneet. Sen tosin ymmärtää, koska Vargas ei tietenkään halunnut paljastaa niissä, kuka on murhaaja. Siksi ne jäivät vähän epämääräisiksi.
Muistoksi käynnistäsi on siis kelpo dekkari, ja voisinpa lukea Fred Vargasilta toisenkin kirjan, ehkä jopa paksumman opuksen. 😀
Edellinen kirja vei minut mielikuvitusmatkalle madridilaiseen kahvilaan, ja tämänkertainen opus sinkautti minut luontevasti Cornwallissa sijaitsevaan rantakahvilaan. Onkohan niin, että alitajuntani valitsee minulle kahviloihin sijoittuvia kirjoja nyt, kun Turku kärvistelee jälleen pandemian leviämisvaiheessa ja kahvilassa vieraileminen fyysisesti ei innosta sillä tavalla kuin normaaleina aikoina?
Brittiläinen Lucy Diamond on tehtaillut parisenkymmentä viihderomaania ja on niiden myötä noussut suosioon ja menestykseen. Häntä lanseerataan perheenäitinä, joka toteutti unelmansa ja ryhtyi kirjailijaksi. Miten omaperäistä! 😉
Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava 2021)
Suom. Eeva Parviainen
Alkuperäinen teos: The Beach Café, julk. 2011
Rantakahvila kertoo kolmekymppisestä Evie Flynnistä, joka ei ole löytänyt itselleen sopivaa työkoloa, vaan tekee sekalaisia pätkätöitä työnvuokrausfirman kautta. Sitten yllättäen hänen tätinsä kuolee ja Evie perii tämän rantakahvilan, joka sijaitsee Carrawenin lahdella Cornwallissa. Tästä alkaa Evien matka yrittäjän ja kahvilanpitäjän vuoristoratamaiseen maailmaan. Enempää yksityiskohtia en kirjan juonesta paljasta; kirja on niin uusi, että monilta se on varmaankin vielä lukematta.
Puhdas viihdekirjallisuus on minulle melko vieras genre, vaikka kyllähän kaikki kirjat jollain tasolla viihdyttävät, tuskin niitä muuten luettaisiin. Mainitsen tämän siksi, että voi olla, etten ymmärrä kaikkia viihdegenren ominaispiirteitä, mikä taas vaikuttaa kommentteihini kirjasta.
Kirjan tyyli on melkoisen löysää, ja napakammasta tyylistä tykkäävänä kirja ei imaissut minua heti mukaansa, vaan oikeastaan mietin, jaksanko lukea kirjaa kovinkaan pitkälle. Jaksoin kuitenkin, kun huomasin, ettei kirjaa tarvitse niin tarkkaan lukeakaan, eli laitoin pikavaihteen päälle. Nopeasta lukemisesta ei ollut haittaa, vaan tunnelmassa ja juonessa pysyin hyvin mukana, vaikken kaikkia Evien sisäisiä vatvomisia tai paikallaan polkevia repliikkejä niin tarkkaan lukenutkaan. Kyllä, mielestäni kirjaa olisi voinut editoida hieman tiukemmalla otteella, mutta voi olla, että viihdekirjaan kuuluu juuri tällainen löysyys.
Kirjan löyhä kieli ei siis minua enää juurikaan häirinnyt, kun ymmärsin käyttää pikalukua. Sen sijaan minua häiritsi tiettyjen ihmisten karikatyyrimäisen kielteinen kuvaus. Se ei ollut mielenkiintoista, eikä Diamond panostanut kuvauksiin, niin että ne olisivat olleet pirullisen terävänäköisiä tai sarkastisia sutkauksia. Ehkä viihdekirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilön unelmien tiellä olevat ihmiset kuvataan limanuljaskoiksi tai muuten täysin ikäviksi ja ällöttäviksi ihmisiksi, semminkin vaikka he eivät todellisuudessa ole niiden unelmien tiellä, vaan ainoastaan päähenkilön pään sisällä. Jäinkin miettimään, ajoiko Diamond kirjassaan sellaista psykologisista ajatusta, että minäkertoja Evie ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä näkemällä muut ihmiset mustavalkoisen inhottavina, jotta ratkaisevan askeleen ottaminen olisi psyykkisesti mahdollista. Voi olla. Evien pään sisällähän kirjassa kuljetaan, ja hänen silmin maailmaa katsotaan. Evie on kokenut olevansa perheensä musta lammas, jota äiti ja sisaret ovat jatkuvasti nokkimassa ja arvostelemassa. Sellainen kokemus saattaa johtaa siihen, että itsekin alkaa nähdä toiset ihmiset mustavalkoisina ja mieluummin juuri vastenmielisinä. Toisaalta sitten ihmiset, jotka tukevat ja mahdollistavat Evien unelman toteutumista, Evie kokee niin mukavina, ettei heitä Diamond jaksa (viitsi?) kuvata juurikaan muuten kuin tuon unelman toteuttajina. Kun vertaan (mitä ei kai pitäisi tehdä) ihmiskuvausta Diamondin kirjassa ja García Bautistan kirjassa, niin ero on aika suuri: jälkimmäisessä kirjassa kaikki ihmiset olivat kiinnostavia, koska he eivät olleet joko mustia tai valkoisia, vaan heissä väreilivät kaikki värit. Mutta kuten jo mainitsin, voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu sellainen ihmiskuvaus, jota Diamond viljelee.
Diamondilla on kirjassa sellainen tyyli, että hän silloin tällöin puhuttelee suoraan lukijaa. Tiedän, että tämä voi ärsyttää joitakin lukijoita, mutta minuapa ei ärsyttänyt. Oikeastaan tämä sopi kirjan jutustelutyyliin; Evie ikään kuin kertoo tarinaansa ja elämänsä ratkaisevaa käännekohtaa lukijalle, ja siihen sopii myös lukijan puhutteleminen, varsinkin näin kun Diamond sen tekee, eli vain silloin tällöin.
Mitäpä sanoisin juonesta? No, juonen käänteet olivat erittäin ennalta-arvattavat. Oikeastaan vain odottelin, miten ja missä vaiheessa jokin käänne tapahtuu, en niinkään mitä tapahtuu. Aina kun Diamond marssitti uuden henkilön Evien elämään, oli heti aika selvää, miten sen ihmisen ja Evien elämät kietoutuvat yhteen. Mutta voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu tällainen ennalta-arvattavuus, lukijahan on silloin tietyllä tavalla turvassa, koska hän tietää jo, mitä tulee tapahtumaan, ei tarvitse pelätä eikä jännittää, vetääkö kirjailija maton lukijan jalkojen alta, sillä lukija on jo ymmärtänyt astua pois matolta, ennen kuin veto tulee. No, minä tykkään tulla yllätetyksi, poikkeuksena lempihahmojeni kuolemat ja tappamiset.
Otin Rantakahvilan kevyeksi, viihdyttäväksi kesälukemiseksi, ja sitä se oli ihan riittävässä määrin. Tarina nappasi mukaansa suht hyvin, ja Evie oli päähenkilönä ihan mukiinmenevä (hiukan hän saisi kyllä rajoittaa alkoholin käyttöä 😀 ). Sopiva aivot-narikkaan-kirja rannalle, mökille tai vaikkapa sateiseen viikonloppuun marraskuussa.
Muuten, kirjassa mainitaan nimeltä joitakin englantilaisia ja amerikkalaisia leivonnaisia, joista googletin Victoria-kakun ja Rocky Road -suklaapalat (nam!). Kirjan lopussa on vieläpä skonssien leivontaohje, joka meni minulla heti Ei jatkoon -mappiin, kuten kaikki leivonnaiset, joissa rasva täytyy nyppiä jauhoihin. 😀 Tosin monissa leivonnaisissa nyppimisen voi ohittaa juoksevalla rasvalla tai rasvan sulattamisella mikrossa, mutta sitä en tiedä, onnistuisiko se skonssien kohdalla. Se varoituksen sana siis, että kirja voi saada jauhopeukalon syyhyämään. 😉
Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.
Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.
Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.
Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!
Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.
Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.
Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.
Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!
Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.
Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.
Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)
Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.
Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.
Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.
Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.
Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀
Nainen istuu pienen pöydän ääressä. Hiusten tumma virta yöpaidan lumella. Öljylampun keltainen valo väreilee vielä tyhjällä paperilla. Ikkunan takana hiilenmusta yö. Nainen katsoo kuvaansa lasin pinnalla, katsoo kuvan ja itsensä läpi, näkee lähelle ja kauas, omaa aikaansa kauemmas. Hän kastaa kynän terän musteeseen ja alkaa kirjoittaa:
”If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain…”
Näin Emily Dickinson (1830–1886) ehkä kirjoitti monet runoistaan, paitsi että hän kirjoitti runot ilmeisesti lyijykynällä paperilappusille ja kirjeet sen sijaan musteella. Hän kirjoitti varmasti myös päiväsaikaan, käsittihän hänen tuotantonsa lähes 1800 runoa. Hänen eläessään näistä runoista julkaistiin vain vajaat 10. Testamentissaan hän pyysi, että runot tuhottaisiin hänen kuoltuaan, mutta onneksi nuorempi sisar Lavinia, joka löysi runot Emilyn kapioarkusta, antoi ne julkaistaviksi.
Emily Dickinson oli kirjoittajana kapinallinen, oman tiensä kulkija. Hän loi oman runomaailmansa, omaperäisen tyylin, joka ei kumartanut perinteille eikä kielioppisäännöille. Hän käytti isoa alkukirjainta ja välimerkkejä sen mukaan, mitä runot vaativat, ja hänen rivinsä olivat modernisti hyvin lyhyitä. Kun hänen runojaan lopulta julkaistiin kokoelmana vuonna 1890, niitä oli muokattu rankasti ajan tyyliin sopivimmiksi, ja vasta vuonna 1955 maailma oli valmis ottamaan vastaan hänen runonsa alkuperäisessä muodossaan.
On mielenkiintoista – ja surullistakin, että runoja kirjoittaessaan Emily Dickinson oli rohkea, peloton oman äänensä ja visionsa toteuttaja ja että hän raivasi itselleen määrätietoisesti sen pienen tilan, jossa hän saattoi kirjoittaa, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisukynnyksen ylittämiseen, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Hän ei koskaan saanut tietää, miten tärkeä osa hänen runoillaan on englanninkielisessä ja koko maailmankin runoudessa. Epäilikö hän sittenkin runojaan? Eikö pitänyt niitä tarpeeksi hyvinä? Uskoiko ulkopuolisten – kapeakatseisten – arvioita runoistaan? Vai oliko niin, että yksityisyyttään tarkasti vaalivana ei halunnut paljastaa sisintään muille, ymmärtämättömille? Huomasiko hän, ettei maailma ollut vielä valmis ottamaan vastaan hänen omintakeista, outoa maailmaansa? Tietyllä tavalla Emily taisteli itsensä kanssa saman kysymyksen äärellä kuin me somessa pyörivät nykyihmiset: mitä näyttää toisille julkisuudessa ja mitä pitää kokonaan vain itsellään?
”I’m Nobody! Who are you?
Are you – Nobody – too?
Then there’s a pair of us!
Don’t tell! they’d advertise – you know!…”
Dickinson
Miksi Emily Dickinson on mielessäni erityisesti nyt? No, melkeinpä vahingossa aloin seurata Apple TV+ :ssa Dickinson-sarjaa (2019–), josta on tähän mennessä julkaistu kaksi kautta. Se kertoo nuoresta Emily Dickinsonista, hänen perheestään ja ystävistään. Sarja perustuu niin paljon kuin mahdollista historiallisiin tietoihin, mutta on tehty tietyllä hieman kreisillä twistillä. Sarjan luoja Alena Smith kertoi yhdessä haastattelussaan, ettei hän halunnut luoda historiallista sarjaa, vaan näyttää, mistä olemme tulleet tähän aikaan.
Dickinson-sarja on määritelty Applen suoratoistossa komediaksi, mikä on aika kapea-alainen määritelmä, ja muutamat näyttelijöistäkin ällistyivät tästä leimasta. Itse olisin laittanut sarjan draama-luokkaan. Kyllä, sarjassa on huumoria, mutta se on vain yksi mauste muiden makujen joukossa. Monesti huumori jätetään katsojan hartioille, eikä sitä alleviivata. Useimmat huumorikohdat ovatkin hienovaraisia lyhyitä välähdyksiä, joissa nykyajan sanoja ja eleitä vilautetaan katsojalle. Henkilö saattaa sanoa ”cool” tai ”dude” tai tehdä nykyajan musiikkivideoista tuttuja käsiliikkeitä.
Myös synkempiä, historiallisiin kehyksiin liittyviä teemoja sarjassa on, kuten naisten asema. Esimerkiksi Emilyn isän mielestä nainen ei saa julkaista tekstejään, vaikka kaikin mokomin saa kirjoittaa niitä pöytälaatikkoon. Äiti taas on koko ajan naittamassa Emilyä milloin millekin sikafarmarille. Myös orjakysymystä käsitellään sarjassa, sillä Dickinsonin nuoret – Emily, Austin ja Lavinia – eivät hyväksy orjuutta eivätkä rotusortoa.
Dickinson-sarja rikkoo rajoja vähän samaan tyyliin kuin Emilyn runot aikoinaan. Hailee Steinfeld Emilynä tekee raikasta, intohimoista työtä. Myös muut näyttelijät tuovat hahmoistaan esiin monenlaisia piirteitä: herkkyyttä, huumoria, haavoittuvuutta ja pimeitä puolia. Sarjassa on paljon symboliikkaa, joka voi mennä ohi, jos ei ole tarkkana. Ja muuten, monet hullunkuriset jutut, joita helposti luulee käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksen tuotteiksi, saattavat ollakin sellaisia, jotka ovat tapahtuneet Dickinsonien ehkä hieman erikoisessa perheessä.
Musiikilla on tärkeä osuus Dickinson-sarjassa, ja ehdottomasti upein kappale kaikessa lyhyydessään on Split The Lark, jonka sarjassa laulaa Emilyn rakasta ystävää Sueta esittävä Ella Hunt niin uskomattoman herkästi. Kylmät väreet kulkevat joka kerta, kun tämän kuuntelen, ja jotkut näyttelijätkin itkivät sen kuullessaan. Tähän herkkään lauluun on hyvä lopettaa tämä artikkeli. 🙂
Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.
Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.
Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.
Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂
Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.
Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂
Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.
Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.
Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)
Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.
Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.
Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.
El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.
Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.
Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.
ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.
Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.
Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.
Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.
Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)
Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.
Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.
Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.
Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).
Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.
Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.
Sanoja, sanoja 