Strangerland – outoa tunnelmaa

Australialais-irlantilainen Strangerland on hieman outo elokuva, tai ainakin päähenkilö Catherine on mutkikas henkilö, jonka psyykkeen on vaikea saada tarttumakohtia. Jotain mystistä ui koko ajan pinnan alla, pinnan tuntumassa, ei vain Catherinen vaan muidenkin perheenjäsenten nahkojen sisällä, ja koko elokuvassa, joka pitää katsojan pihdeissään loppuun asti (lähes kaksi tuntia).

Koska elokuvakin on jännän outo, siitä sopinee kirjoittaa myös outo arvostelu, joka ei ole edes arvostelu. 😀 Teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Strangerland (2015)
Ohjaaja: Kim Farrant
Pääosissa: Nicole Kidman, Joseph Fiennes, Hugo Weaving


Yöllä hiekka on mustaa.

Kun aurinko ryömii maailman takaa ja raapii hiekan vereslihalle, karahtaen hiekka löytää oman värinsä, punaisen. Auringon selän takaa tulee tuuli, joka sytyttää hiekan tuleen.

Hiekan liekit täyttävät maailman: poltettua oranssia, tiilenpunaista. Ihmiset ja talot uppoavat kuumaan, kuivaan sumuun. Voi nähdä vain auton pyöreät etuvalot, keltaiset, kun se ajaa hitaasti ohi koskettamatta ketään, liukuu ulos tästä maailmasta. Kyydissään kukkaan puhjennut.

Mies etsii kadonneita lapsiaan. Nainen etsii tytärtään ja poikaansa. Mies etsii naista, joka istuu hänen vieressään, niin syvällä, ettei häntä voi löytää. Ellei hän tule ulos. Mutta ovia on vaikea löytää, löydettyjä avata, lukittuja murtaa, jos ei tiedä, missä on. Nainen erehtyy ovista. Rae ei ole hänen ovensa, vaikka olisi Smith tai Elrond. Eikä mies. Ovet ovat lähempänä, ihossa, tai vieläkin lähempänä.

Nainen etsii lapsiaan, mutta ensin hänen on kadotettava se, joka luulee olevansa, ja löydettävä itsensä. Hän ei ole tämä tytär. Lopulta nainen puristuu näkymättömän seinän läpi, se riipii häneltä vaatteet, ja hän tulee näkyviin kaikille muille, paitsi itselleen. Mies löytää naisen, mutta nainen ei.

Mies on löytänyt pojan aavikolta. Hiekan tuli on sammunut ja aurinko nuollut poikaa tulikielellään. Poika ei puhu, ei ole mitään sanottavaa. Ei ole sellaisia kysymyksiä, joihin voisi vastata tyynesti. Tytärtä mies ei voi löytää, koska hän sekoittaa tämän naiseen.

Nainen ja mies eivät ymmärrä, ettei tytär ole kenenkään kuva tai kopio, vaan oma itsensä. Tytär, itsensä oma, etääntyy yhä lähemmäs itseään. On jo kulkenut pitemmän tien kuin vanhempansa.

Kun poika vihdoin puhuu, nainen ja mies alkavat räpytellä silmiään auki. Vielä ne ovat täynnä kuumaa, punaista hiekkaa.

Katveessa

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea suomen kielen sana ”katve” voi tarkoittaa? Minä jäin miettimään tätä, kun luin Anne Leinosen uunituoretta kirjaa Katve. Kun kuusi estää valon tulon johonkin paikkaan, voimme sanoa, että istumme kuusen katveessa eli kuusen varjostamassa paikassa. Katve voi merkitä myös suojaa tuulelta tai vesisateelta. Merkityksessä kuollut kulma katve tarkoittaa esimerkiksi tilannetta liikenteessä, kun emme näe jotain toista tiellä kulkijaa, koska hän jää katveeseen. Katve esiintyy myös vaikkapa sotilaallisessa merkityksessä, kun tutka ei katvealueen takia pysty havaitsemaan lentokonetta. Myös pitkiä matkoja autolla ajaessa huomaamme katvealueita radiosignaalissa, kun autoradio alkaa säristä ja kanavia ”menee sekaisin”. Katve-sanaan sisältyy siis jotain varjoisaa, mystistä, jotain johon katseemme ei yllä eikä tutkamme näe. Se on jonkinlainen häiriö maisemassa ja reaalimaailmassa. Juuri sellaisen mystisesti kiehtovan ja mielikuvitusta kutittelevan tarinan Leinonen tarjoilee meille Katve-kirjassaan.

Anne Leinonen: Katve
(Osuuskumma 2020)

Vaikka olen kirjastojen uskollinen asiakas ja luen sujuvasti myös e-kirjoja puhelimelta, niin pakko myöntää, ettei mikään voita sitä tunnetta, kun saa pitää kädessään ihka uutta kirjaa, haistella sen paperin puhdasta tuoksua ja tutkia ja hivellä virheettömiä kansia. Silloin ikään kuin tiivistyy ja kirkastuu tunne (joka toki on aina läsnä, kun alkaa lukea tuntematonta kirjaa), joka oli lapsena, kun avasi joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Se jännitys ja kihelmöivä odotus! Minulle myös kirjojen kansikuvat ovat tärkeitä, ja Katveessa kansikuva on erityisen onnistunut, se antaa aavistuksen, että jotain mystistä, jotain vaarallista piilee pinnan alla, kaikkialla.

Kirja kertoo keski-ikäisestä, Helsingissä asuvasta Tapanista, joka ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee hoitamaan tätiään Itä-Suomeen. Vanha Eira-täti asuu saaressa yksin ja on sairaana. Tapani solahtaa maalaisarkeen ja alkaa toimitella arkiaskareita, siivoaa mökkiä ja kunnostaa rakennuksia, pilkkoo puita, kalastaa, tekee lihamakaronilaatikkoa ja käy kylällä kaupassa. Arkisen aherruksen lomassa Tapani törmää kuitenkin pieniin outoihin asioihin, näkee painajaisia, eikä kaunis suomalainen maalaismaisema olekaan niin viaton kuin ensisilmäyksellä näyttää. On paikkoja, jotka kannattaa kiertää; Eira ja muut paikalliset sen tietävät.

Outous hiipii kirjassa pienin askelin, aluksi melkein huomaamatta ja pitää niin Tapanin kuin lukijan kaikki aistit hereillä. Leinonen virittää tavalliseen suomalaiseen maalaismaisemaan outouden kudelman, joka ylettyy kaikkialle ja rikkoo rajoja. Tekoälyn neuroverkoista juuri lukeneena minulle tuli mieleen lukuisien eri tasoilla olevien verkkojen kudelma, jossa signaalit kulkevat neuronien kautta verkkotasosta toiseen kohti lopputulosta. Ja kun lukija luulee, että kaikki on selvillä, tulee vielä uusia yllätyksiä.
Täytyy myöntää, että Katvetta en uskaltanut lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; pelkäsin, että Tapanin painajaiset sukeltaisivat minunkin uniin. Ja että realiteettitestaus ei menisikään heittäen läpi, jos heräisin keskellä yötä. 😀

Tarinaa kuljetetaan koko ajan Tapanin silmien kautta, minkä koin jälleen hyvänä ratkaisuna. Minulle lukijana näköjään sopii tämä paljon paremmin kuin moniääninen kerronta. Päähenkilön tarinaan uppoutuu, pääsee hyvin hänen päänsä sisään eikä ole vaikeaa löytää samaistumispintojakaan. Päähenkilön edesottamukset ja kohtalo tulevat tärkeäksi. Sitä ikään kuin tekee matkaa yhdessä päähenkilön kanssa. Kirjassa vilahtelee muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, varsinkin Eira-tädistä piirtyy esiin jännittävä ja monitahoinen hahmo. Katveessa suomalainen luonto on myös hyvin rikkaana ja fyysisenä läsnä, melkeinpä kuin yhtenä henkilönä; sitäkin lukija saa tutkailla yhdessä Tapanin kanssa.

Mikä tässä kirjassa minua vielä ilahdutti, oli kieli. Leinosen kieli on aivan uskomattoman rikasta. En muista nyt toista kirjailijaa, jonka kieli olisi näin rikasta ja elävää (paitsi Aleksis Kiven). Monesti pysähdyin sanojen äärelle ja totesin: ”Ai niin, tämäkin sana on olemassa! Miksi sitä ei käytetä?” Ja toki oli sanoja, joita en tuntenut, mutta jotka osasin tulkita asiayhteydestä tai siksi, että suonissani virtaa jonkin verran savolaista ja pikkuliraus karjalaistakin verta. Toisinaan elokuvalla voidaan kertoa enemmän kuin tekstillä, mutta ei Katveen kohdalla, sillä sen kieli on niin elävää ja aistivoimaista, että tuntuu kuin lukijakin olisi siellä, kun ”lumi kohahti joka askeleella”, ”taivaanvuohi lensi pyrstösulat mäkättäen yli”, ”tsirputus kävi korviin” ja ”valo kipristeli poskipäitä”. Joku tutkija voisi tehdä Katveesta tutkimuksen: kuinka monta eri verbiä kirjasta löytyykään!

Eilen illalla jätin siis jäähyväiset Kakskierron saarelle, ja nyt olen hiukan kateellinen niille, joilla Katve on vielä lukematta ja tämä kiehtova matka odottaa kulkemista kuin joululahja avaamista. Lisävinkkinä voin kertoa, että samoihin Itä-Suomen maisemiin sijoittuu Anne Leinosen Metsän äiti -kirja, josta kirjoitin blogissa täällä.

Anne Leinosen kirja Katve mustikanvarpujen katveessa 😉

Korona-ajan lukemisia 2

Pikkukaupunki lämpeää sisäänpäin

Tämän kirjan lukukokemus parani, mitä pidemmälle kirjaa luin. Alussa jotkut asiat ärsyttivät, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjaan sisään.

J.K. Rowling: Paikka vapaana (Otava 2012)
Alkuteos: The Casual Vacancy

Kauas Tylypahkan maagisesta maailmasta on Rowling lennähtänyt luudallaan kirjoittaessaan Pagfordin pikkukaupungin ihmisistä ja heidän arjestaan. Paikka vapaana on ollut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia – lukematta. Kerran aikaisemmin aloitin jo sitä, mutta silloin se vaikutti äärettömän tylsältä ja alkusivujen jälkeen jätin suosiolla kesken. Lukemista etsiskellessäni ja kirjastojen avautumista odotellessani kirjan kelta-oranssit kannet kirkuivat ylimmältä hyllyltä siihen malliin, että päätin selättää kirjan, kun kerran koronarajoitusten ansiosta aikaa oli kahlata tylsempikin opus.

Tällä toisella kerralla kirja ei vaikuttanut niin tylsältä kuin olin muistavinani, mutta ymmärsin kyllä, miksi kirja oli jäänyt minulta kesken aikaisemmin. Heti alussa Rowling marssittaa esiin erinäisen määrän ihmisiä, joiden suhteista ei saa heti selvää, ja jonkin matkaa luettuaan hajamielisellä lukijalla on jo miniät ja anopit, pojat ja isät, tyttäret ja näiden kaverit sekaisin, ystävistä, vihollisista ja työtovereista puhumattakaan. Heti alussa olisi pitänyt kirjoittaa ylös, kuka on kenenkin kanssa naimisissa ja muut sukulaisuussuhteet sekä ammatit ja työpaikat, jotta lukeminen olisi helpottunut. Tarinaa tosiaan viedään eteenpäin eri ihmisten näkökulmista, ja vasta pikkuhiljaa alkaa pikkukaupungin koko ihmissuhdekudelma tulla näkyviin. Tämän verkon kutomisessa ja hallinnassa Rowling onkin todella taitava. Olisi hauska tietää, millaista tekniikkaa ja mitä tekstinkäsittelyohjelmaa hän käyttää pitääkseen kaikki langat käsissään. Mutta hyvin hän ne pitää ja hallitsee mestarillisella otteella, ei voi kuin ihailla.

Henkilöiden lukumäärän lisäksi toinen asia, mikä tökki kirjaa lukiessa, oli se, että Rowling kuvaa näitä ihmisiä ja heidän sisäistä maailmaansa pikkuilkeästi, eikä aina niin pikkukaan. Kun olin ehtinyt tutustua jo kaikkiin kirjan henkilöihin, huomasin, että ainoa, joka oikeastaan oli ollut mukava ihminen, kuoli kolmannella sivulla. Pitkän aikaa lukiessani mietin Rowlingin motiiveja siihen, miksi tehdä ihmisistä näin epämiellyttäviä ja ikäviä. Mietin, miltä tuntui elää tällaisten tyyppien pään sisällä viisi vuotta, joka Rowlingilta meni kirjan kirjoittamiseen (hän kirjoitti muutakin kyllä samaan aikaan, mikäli olen ymmärtänyt oikein). Mietin myös, onko Rowlingin oma sisäinen maailma tällainen; toivottavasti ei. Eräässä haastattelussa hän kuitenkin kertoi, että oli laittanut kirjaan joitakin asioita oman elämänsä synkästä vaiheesta, jo taakse jääneestä, joten se selittänee ehkä jotain. Sitten on tietenkin todennäköisin syy, eli se etten minä ymmärrä brittihuumoria. 😀 Kirjaa on luonnehdittu ilkikuriseksi ja mustaksi komediaksi; jälkimmäistä Rowling ei allekirjoittanut eräässä haastattelussa, vaan luonnehti kirjaa ”komedialliseksi tragediaksi”. Ehkä olin huomaavinani joitain huvittavia detaljeja ja ehkä joissakin ihmisissä on huvittavia piirteitä, mutta ei, en näe mitään naurettavaa, jos ihmisellä on OCD (pakko-oireinen häiriö), vaikka se saisikin hänet käyttäytymään ”hupaisasti”. :-/

Jotkut henkilöhahmot kuitenkin kasvoivat kirjan edetessä niin, että sain heihin kosketuspintaa. Suurin osa aikuisista jäi hieman ikäviksi loppuun asti, osasta löytyi tarinan edetessä piirteitä, jotka pehmensivät tai ainakin selittivät heidän ajatusmaailmaansa, mutta muutama teini-ikäinen kasvoi sen verran kokonaisiksi ihmisiksi, että aloin pitää heistä todella ja heidän elämänsä ja kohtalonsa tuli tärkeäksi.

Lopussa kirja on traaginen. Haastattelussa haastattelija sanoi itkeneensä lukiessaan kirjan loppua. Rowling sanoi siihen, ettei hänellä olisi mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei itkisi loppua lukiessaan. No, minä en varsinaisesti itkenyt, mutta myönnän nieleskelleeni ja olin hyvin, hyvin murheellinen.

Summa summarum: Paikka vapaana ei ole ollenkaan huono kirja eikä loppujen lopuksi tylsäkään. Se on hyvin kirjoitettu ja kirjallisella – tekstin – tasolla tarkkaavainen lukija löytää paljon ilahduttavaa, kuten hyviä, omaperäisiä ja tuoreita kielikuvia.

Jos joku ei jaksa kahlata kirjaa läpi, niin siitä ovat englantilaiset tehneet kolmen jakson minisarjankin. Löytyy ihan tuolla alkuteoksen nimellä The Casual Vacancy. En ole nähnyt sarjaa, mutta jotkut sen nähneet ovat sanoneet sen olevan uskollinen kirjalle ja jopa joissakin kohdissa kirjaa parempi (ehkä näyttelijät ovat pystyneet syventämään joitakin henkilöhahmoja, jotka kirjassa jäivät hiukan karikatyyreiksi). Sarjassa on tunnettuja näyttelijöitä. Ensin ajattelin, että tämä voisi olla ihan katsottava ohjelma, mutta sitten näin, että Michael Gambon esittäisi Howard Mollisonia. Gambon on yksi lempinäyttelijöistäni ja uskon, että hän on mestarillinen myös tässä osassa, mutta ei, ei, ei, en halua nähdä Gambonia Mollisonina. 😀

Tarkoitus oli kirjoittaa tässä myös Gabriel García Márquezin kirjasta Pelon hetki, jonka lukemisen lopetin eilen, mutta tästä kirjoituksesta tuli jo niin pitkä, että ”Ese pueblo de mierda” täytyy jättää toiseen kertaan.

Runo elää arjessa

Eilen illalla istahdin TV:n ääreen ja aika sattumalta päätin Areenan sarjojen sijaan katsoa Teemalta tulevan elokuvan Paterson. Mitään muuta en elokuvasta tiennyt kuin Ylen kuvailun, että se olisi lämminhenkinen. Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut.

Kuvakaappaus elokuvasta

Paterson (2016)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Paterson: Adam Driver
Laura: Golshifteh Farahani
Runot: Ron Padgett
Nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää (tästä päivästä 16.5.2020 lukien)

Elokuva kertoo Paterson-nimisessä kaupungissa asuvasta bussikuskista, jonka nimi on myös Paterson. Hän viettää vaatimatonta elämää vaimonsa ja koiransa kanssa, käy töissä, ulkoiluttaa koiraa ja juo paikallisessa pubissa tuopposen olutta. Näemme hänet kävelemässä töihin tai töistä, ajamassa bussia ja aina kun hänellä on hetki aikaa, hän ei suinkaan ala näpelöidä älypuhelinta (hänellä ei sellaista ole), vaan hän kaivaa muistivihkonsa esiin ja kirjoittaa runoja. Välillä hän kirjoittaa runoja päässään ilman paperia. Hänen runonsa nousevat arjesta ja muistoista. Ne ovat eleettömiä ja rauhallisia kuin mies itse.

Bussikuski Paterson on sympaattinen kaveri, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka toimii erittäin vastuuntuntoisesti, kun tapahtuu jotain yllättävää. Hän ei emmi tällaisissa tilanteissa, vaan vastuunottaminen toisista ihmisistä tapahtuu luonnostaan, helposti kuin hengittäminen.

Patersonin vaimo Laura on tietyssä mielessä miehensä vastakohta: siinä missä Paterson on vaatimaton myös suhteessa runoihinsa, hieman erikoinen Laura koko ajan kaipaa menestystä ja kuuluisuutta välillä hyvinkin epärealistisesti. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ristiriitoja parin suhteeseen, vaan kumpikin tukee ja kunnioittaa toista ja antaa toiselle tilaa toteuttaa omintaan.

Elokuvan tempo on hidas ja melkeinpä monotoninen, mutta juuri se virittää hienon, rauhallisen, suorastaan meditatiivisen tunnelman. Pienet yksityiskohdat ja pienen pieni, alleviivaamaton huumori palkitsevat tarkkaavaisen katsojan oivalluksilla. Paterson on erittäin hyvä leffa katsoa kiireisen päivän päätteeksi, kun haluaa rauhottua yöunia varten. Elokuvassa on pitkiä pätkiä ilman repliikkejä, ja tämä antaa katsojallekin aikaa ja tilaa omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Tuntuukin siltä, että elokuva avaa tilaa joka suuntaan ja laajenee siten itsensä ulkopuolelle. Elokuva on itsessään runo.

Paterson-kaupunki on oikeasti olemassa ja sijaitsee New Jerseyssä. Sen tunnetuin turistikohde on Great Falls -vesiputoukset. Elokuvassa mainitaan myös tuolla alueella asuneita runoilijoita, kuten Allen Ginsberg ja Patersonin oma suosikki William Carlos Williams, jonka runon This is Just to Say Paterson lukee vaimolleen.

Siis, laita puhelin äänettömälle ja vie se toiseen huoneeseen, jätä popcornit nyt paistamatta ja karkkipussit toiseen kertaan, täytä lasisi, niin ettei sitä tarvitse täyttää kahteen tuntiin, himmennä valot, istu mukavasti ja rauhoitu nauttimaan arjen runoudesta ja kauneudesta.

Kuvakaappaus elokuvasta

Korona-ajan lukemisia 1

Semikaranteenissa kotona kökötellessä olisi aikaa lukea vaikka kirja päivässä, mutta näinä epävarmuuden aikoina keskittymiskyky ei ehkä ole ollut parhaimmillaan. Kirjastot ovat kiinni, ja kaipaan kovasti sitä, että pääsisin sinne selailemaan kirjoja tai edes varaamalla netistä hakemaan lukemista (miksei edes tätä pystyttäisi järjestämään?). Kirjoja ei köyhä voi kauheasti ostaakaan, joten on täytynyt turvautua omaan kirjahyllyyn, ja satunnaisesti myös e-kirjoihin, joita saa toisinaan edullisemmin ja jopa ilmaiseksi. Lukemisto on koostunut aika sekalaisesta seurakunnasta. Ja kirjojen lisäksi on tullut luettua myös spekulatiivisia novelleja lehdistä. 😀

Willa Cather: Antonia ystäväni
WSOY 1963, suom. Leena Karro
Alkuperäinen teos: My Antonia (1918)

Tämän kirjan sain joululahjaksi, kun olin 14-vuotias. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Kirja tuli mieleen uudestaan, kun näin taannoin yhden kurssikaverini palauttavan tutun näköisen kirjan työväenopiston kirjalainauspisteeseen. Hän oli pitänyt kirjasta, joten ajattelin silloin, että ai jaa, aikuinenkin voisi lukea tämän kirjan. Niinpä kun mietin, mitä omasta hyllystäni lukisin, tämä laiha, pehmeäkantinen opus tuli mieleen, ja kaivoin sen lapsena lukemieni kirjojen laatikosta.
Kirja kertoo Jim Burden -nimisestä pojasta, joka vanhempien kuoltua matkaa isovanhempiensa luokse Nebraskan preerioille, missä uudisasukkaat tekevät kovasti töitä raapiakseen evästä henkensä pitimiksi. Antonia taas on böömiläistyttö, joka muuttaa perheensä kanssa naapuriin, ja Jim alkaa opettaa hänelle englantia. Vaikka elämä on kovaa, tarina ei kieri pohjamudissa, vaan kuvaa rikkaasti ja värikkäästi mielenkiintoisia ihmisiä, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan sekä nebraskalaista maisemaa ja vuodenaikoja. Laihuudestaan huolimatta kirja on täyttä tavaraa: ihmisten persoonallisuudet piirtyvät hienosti esiin, yhtä hienosti Cather kuvaa myös luontoa. Antonia ystäväni on siis yli 100 vuotta vanha kirjallinen helmi!

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (e-kirja)
Aula & Co 2018, suom. Pekka Tuomisto
Alkuperäinen teos: The Tattooist of Auschwitz (2018)

Historiallinen kirja on myös Auschwitzin tatuoija, joka on saanut aika suuren suosion ja monet lukijat ovat suorastaan hurahtaneet tähän kirjaan. Siinä, missä Antonia ystäväni kertoo uudisasukkaiden selviytymisestä Nebraskan ankarissa olosuhteissa reilut 100 vuotta sitten, Auschwitzin tatuoija vie lukijat 2. maailmansotaan ja keskitysleirin kurjuuteen. Mutta vaikka kirja kertoo järkyttävistä ja yöunet vievistä historiallisista tapahtumista, niin tämäkään kirja ei jämähdä kurjuuteen, vaan on Lale Sokolovin ja Gita Furmanin selviytymistarina.
Auschwitzin tatuoija ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, tässä suhteessa se painii selvästi alemmassa sarjassa kuin Antonia ystäväni. Siinä on paljon kömpelyyttä ja taitamattomuuttakin, niin kerronnassa kuin kuvauksessa, mutta nämä puutteet on oikeastaan aika helppo antaa anteeksi, sillä tarina on niin uskomaton ja mielenkiintoinen. Luin kirjaa fiktiona, ja vasta lopussa minulle selvisi, että kyseessä oli tositarina. Jos tästä kirjasta haluaa jotain oppia, niin sen nyt ainakin, että selviytymisessä tarvitaan onnea, asennetta, sopeutumiskykyä ja älliä. Eikä vaikeimmissakaan tilanteissa kannata luovuttaa!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen (e-kirja)
WSOY 2019, suom. Helene Bützow
Alkuperäinen teos: Tiggaren (2016)

Viime kesänä luin tästä Emma Sköld -sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, joista kirjoitin silloin täällä. Aluksi hurahdin Sarenbrantin tyyliin, ja mutta sitten jatkuvat cliffhangerit alkoivat tuntua rasittavilta. Kun toinen osa päättyi niin kuin päättyi, päätin ottaa etäisyyttä Sarenbrantiin. Nyt kuukausien jälkeen olin valmis kolmanteen osaan ja ottamaan selvää, mitä loppujen lopuksi tapahtui, ja ihan hyvä, että otin, sillä Kerjäläinen tuo mukanaan iloisiakin yllätyksiä. Kirja vie tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, lyhyin luvuin. Tämä toki lisää jännitystä ja tiivistää tunnelmaa hienosti, mutta tällainen sirpalemainen eteneminen ruokki pahasti myös keskittymisvaikeuksiani. Lyhyet luvut antoivat mahdollisuuden tuon tuostakin keskeyttää lukeminen ja tsekata somekanavat, koska luin kirjaa puhelimella. Paljon aikaa kirjassa meni siihen, kun eri henkilöt omissa luvuissaan spekuloivat eri vaihtoehdoilla. Tämä oli hiukan puuduttavaa, koska lukija oli koko ajan pari askelta edellä. Joku voisi tehdä tutkimuksen siitä, kuinka monta kysymyslausetta kirjasta löytyy. Paljon! Pahis on tässä kirjassa pelkästään pahis, eikä Sarenbrant osannut tuoda häneen vivahteita.
Jos on lukenut sarjan kaksi ekaa osaa (Avoimet ovet ja Osasto 73), kannattaa varmaan tsekata Kerjäläisestä, miten kaikki päättyy.

Anna Jansson: Pelon vangit
Gummerus 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäinen teos: Rädslans fångar (2016)

Maria Wern on tv-poliisisarjojen ystäville tuttu rikospoliisi, jolle näyttelijä Eva Röse on antanut kasvot – ja pitkät vaaleat, kadehdittavan upeat hiuksensa. 😉 Röse on nähty tänä keväänä myös Heder-sarjassa, jonka ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso nähtiin TV:ssä sunnuntaina (Heder-sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan).
Anna Jansson on vakuuttava dekkarikirjailija. Hän luo täydet hahmot, näkee vaivaa henkilöiden persoonallisuuksien kuvaamisessa ja antaa niille tilaa. Vaikka hänkin vie tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, hän ei ole lainkaan niin hätäinen kuin Sarenbrant, vaan tuntuu nauttivat kirjoittamisesta ja uppoutuvan henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Tässä tarinassa erilaisten rikosten selvittämisen lisäksi Jansson kuvaa outoja sääilmiöitä, jotka ravistelevat Gotlannin saarta, mihin Maria Wern -kirjojen tapahtumat sijoittuvat. Jansson kirjoittaa erittäin viihdyttäviä dekkareita.

Semikaranteeni jatkuu, ja kirjastojen osittainenkin avautuminen roikkuu jossain hamassa tulevaisuudessa, josta kukaan ei vielä osaa sanoa mitään varmaa. On siis selattava edelleen omaa kirjahyllyä ja tsekattava, löytyykö sieltä lukemattomia kirjoja tai sellaisia, jotka voisi lukea uudestaankin. Vai olisiko vingutettava Mobile Paytä ja ostettava e-kirjoja tarjouksesta?

Podcast lenkkikaverina Jäljillä

Koronavirus on laittanut meidän kaikkien tavallisen arjen uuteen järjestykseen. Oma mielialani heilahtelee kuin pörssikurssit: välillä nenänpää nousee hiukan plussan puolelle ja seuraavassa hetkessä syöksyn uudestaan pohjattomaan, sysimustaan kaivoon, josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Nyt jos koskaan tarvitaan erilaisia juttuja, joilla kestämme tämän epävarmuuden, pelon ja jatkuvat synkät uutiset. Kekseliäs ihminen onkin luonut yhtä sun toista lajitoveriensa iloksi, ja netistä ja somesta löytyy kaikenlaista viihdykettä kotona jumittavalle kansalle.

Jos et ole koskaan kokeillut podcastien kuuntelemista, niin nyt voisi olla hyvää aikaa tutustua tähän mainioon harrastukseen. Podcasteja voi kuunnella puhelimella, tabletilla ja tietokoneella silloin, kun itselle parhaiten sopii. Jos omistaa iPhonen, aloittaminen ei voisi olla helpompaa, sillä tässä puhelimessa on valmiiksi asennettuna Podcastit-sovellus. Muilla puhelimilla voi podcasteja kuunnella Spotifylla, joka vaatii asennuksen ja rekisteröinnin, mutta kuukausimaksua ei ole pakko maksaa, jos parit mainokset silloin tällöin eivät haittaa. Acast-sovelluksella voi myös kuunnella podcasteja, ja monia podcasteja voi kuunnella niiden omilta kotisivuilta. Ja podcasteja on joka lähtöön ja aiheeseen, vaikka millä kielellä, joten jokaiselle löytyy varmaan sopiva, kun jaksaa hieman etsiskellä. Tässä artikkelissa käsittelen yhtä suomalaista, erittäin suosittua podcastia.

Jäljillä

Kuukausi sitten minulle suositeltiin (kiitos, Lauriina!) suomalaista true crime -podcastia Jäljillä. Tilda Laaksonen aloitti tämän mainion rikospodcastinsa tekemisen keväällä 2018, jaksoja on tällä hetkellä reilut 80 ja lisäjaksoja tulee viikottain. Jäljillä-podcast on noussut suosituimmaksi suomalaiseksi rikospodcastiksi, eivätkä sen kymmenet tuhannet kuuntelijat voi olla väärässä. Sarja on hyvä!

Jäljillä-sarjassa käsitellään rankkoja rikoksia: murhia, tappoja, kidnappauksia, sarjamurhia, kadonneita ihmisiä jne. Osa rikoksista on selvinnyt, mutta monet ovat jääneet mysteereiksi. Jos TV-sarjojen, elokuvien ja dekkareiden rikosjuonet tuntuvat usein epätodellisilta ja mahdottomilta, niin tosielämä pistää paremmaksi: maailma on täynnä jännittäviä ja ihmeellisiä rikosmysteereitä. Vaikka Jäljillä-podcastissa käsiteltävät rikokset ovat rankkoja, Laaksonen ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, siitä kiitos. 🙂

Laaksonen esittelee joka jaksossa yhden rikoksen, ja jaksoja voi kuunnella ihan missä järjestyksessä tahansa. Jaksot (jotka olen kuunnellut) ovat olleet reilun 40 minuutin mittaisia, joten ne ovat ihan sopivia vaikkapa kävelylenkille. Laaksosen ääni on miellyttävä, ja lenkillä tuleekin sellainen olo, että on kävelyllä kaverin kanssa, joka kertoo minulle jännittävää tositarinaa. Mutta podcasteja toki voi kuunnella muulloinkin kuin kävellessä. Yhtenä päivänä sain pölyt pyyhittyä (inhokkityö!) ihan huomaamatta, kun uppouduin yhteen Jäljillä-rikokseen. Myös niskan rentoutus pilates-pallon avulla sängyllä maaten sujuu oikein hyvin podcastia kuunnellessa.

Jäljillä on erittäin laadukas ja tyylikäs podcast; Laaksonen tekee jokaista tapausta varten huolellisen taustatyön etsien tietoa eri lähteistä. Hänen kriittinen asenteensa lähteitä kohtaan on myös plussaa. Tarinan hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että kuuntelija voi nähdä tapahtumat ja henkilöt mielessään aivan kuin kirjaa lukiessa tai äänikirjaa kuunnellessa. Näihin tosielämän tarinoihin uppoaa kuin hyvään kirjaan ja siten saa siirrettyä korona-ahdistuksen takavasemmalle – ainakin hetkeksi.

Jäljillä-podcastilla on myös Instagram-tili (@jaljilla_podcast), jonne Laaksonen laittaa jaksoihin liittyviä kuvia, ja siellä voi myös spekuloida mahdollisia syyllisiä ja rikostapahtumien käänteitä. Jaksoja voi kuunnella selaimenkin kautta podtail.comissa, jos se tuntuu helpommalta.

Tarkoitus oli tässä artikkelissa kirjoittaa myös parista espanjankielisestä podcastista, mutta jätänkin ne toiseen artikkeliin.

Jännittäviä kuunteluhetkiä! 😀

Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Makeaakin makeampaa, Dulcinea

Joskus laiskottaa niin, ettei viitsi tarkistaa sanakirjasta jotain tuntematonta sanaa, joka pitäisi sanoa tai kirjoittaa espanjaksi. Sitä vain heittää lonkalta sanan, joka kuulostaa jotenkin sopivalta ja riittävän espanjankieliseltä. Toisinaan osuu oikeaan, eli sana tulee muistista, vaikkei sitä koekaan muistavansa, ainakaan varmasti. Toisinaan menee ihan pieleen: ilmaan heitetty sana tarkoittaa ihan muuta (kun sen sitten lopulta ja myöhemmin sanakirjasta tsekkaa). Joskus sana osuu lähelle oikeaa; siinä on ehkä kirjaimen tai kahden heitto (yleensä kirjaimet i ja e joko puuttuvat keskeltä tai ovat siellä liikaa).

Ja joskus luulee osuneensa oikeaan, sana kuulostaa ihan espanjankieliseltä ja juuri sitä tarkoittavalta, mitä olikin hakemassa, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei kyseistä sanaa ole olemassakaan. Surullisena on luovuttava siitä ja yritettävä kumittaa aivoihin raappiutunut muistijälki pois, mutta monesti sana putkahtaa uudestaan ja uudestaan toisissa yhteyksissä. Se ei vain halua kuolla.

Viikonloppuna luin Rosa Monteron kolumnin El País -lehdestä. Tykkään hänen kolumneistaan. Aiheet ovat kiinnostavia, Monteron mielipiteet raikkaita, ja hän ilmaisee ne suoraan, turhia kiertelemättä. Teksteissä näkyy pitkä elämänkokemus ja erinomainen yleissivistys, hyvin tehty taustatyö. Ja ne on hyvin kirjoitettujakin, hyvää ja rikasta kieltä. Espanjanopiskelijan kannattaakin lukea niitä kynä ja vihko käden ulottuvilla; aina löytyy hyödyllisiä sanontoja ja hauskoja sanoja.

Viikonlopun kolumnissa Montero esitteli uuden sanan, jota on turha etsiä Real Academia Españolan sanakirjasta: dulcinear. Tämä on siitä hauska verbi, että sen merkityksen ymmärtää, vaikka sen näkee ensimmäisen kerran. Riittää kun tietää, että dulce on espanjaksi makea, niin asiayhteydestä sanalle löytää sopivan merkityksen, vaikkei sen suomentaminen sitten niin yksinkertaista olekaan.

Tuulestahan – tai ehkä juuri sieltä 😉 – Montero ei sanaa tempaissut omiin tarkoituksiinsa. Hän käytti dulcinear-sanaa kolumnissaan tarkoittamaan sitä, mitä me teemme ihmiselle, johon olemme rakastuneet. Me näemme tämän ruusunpunaisten silmälasien läpi, ”unohdamme” epämieluisat piirteet, pidämme häntä täysin virheettömänä, upeana ihmisenä, eikä meillä hälytyskellot soi edes silloin, kun kyseinen tyyppi käyttää meitä hyväkseen vaikkapa petkuttamalla meiltä rahaa. Rakastumisemme ”imelöittää” (”dulsinoi”) 😀 kohteen, ja itse asiassa olemme rakastuneet johonkin ällömakeaan kuvaan kohteesta, emme todelliseen ihmiseen.

Dulcinear’ sopii tähän merkitykseen ja tarkoitukseen erinomaisesti. Facebookissa, Monteron sivulla, espanjankieliset ihastuivat kyseiseen sanaan ja antoivat siitä Monterolle positiivista palautetta. Joku ilmoitti ottavansa tämän mainion verbin myös omaan käyttöönsä. Sanahan ei viittaa pelkästään dulce-makeaan, vaan Miguel de Cervantes Saavedran kirjaan. Don Quijoten seikkailuja tuntevat tietävät, että tällä herralla oli haaveiden kohde: Dulcinea. Mutta oliko Dulcineaa, tuota ihmeellisen ihanaa ja upeaa naista ollenkaan olemassa, vai oliko se vain Don Quijoten luoma haavekuva? Hän itsekin sanoo: ”Dios sabe si hay Dulcinea o no en el mundo…” (toisen käden tietoa: fuente; suom. ”Jumala tietää, onko Dulcineaa olemassa tässä maailmassa vai ei…”).
Dulcinea-sana löytyy myös RAEn sanakirjasta, vaikkei sen veliverbiä siellä näykään… vielä 😉

Täydennän aina silloin tällöin vanhaa suomi-espanja-suomi-sanakirjaani hyödyllisillä sanoilla, ja viimeisin uusi sana on nyt dulcinear. 😀

Kuvan olen ottanut vuonna 1876 ilmestyneestä ruotsinkielisestä Don Quixote -kirjasta, jota isoisäni isosisko Selma näkyy lukeneen 13-vuotiaana vuonna 1885.

Daphne, Kyllikki, Raakel ja Filip

Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!

Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.

Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).

Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?

Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.

Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.

Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.

Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.

Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.

Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)