Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀

Mainokset

Kaiken takana on äidinkieli

Usein kuulee sanottavan, että voidakseen oppia vieraita kieliä täytyy osata hyvin äidinkieltään. Olen aina ajatellut, että tässä puhutaan kieliopillisista asioista ja rakenteista ja ollut samaa mieltä. Äidinkielen rakenteiden hyvä osaaminen ainakin helpottaa vieraiden kielten oppimista. Jos päässä on jo jonkin kielen rakenteet hyvässä järjestyksessä, uusien rakenteiden liittäminen omaan tietojärjestelmään tapahtuu ainakin vaivattomammin. Jos on opiskellut pitempään joitakin vieraita kieliä ja niiden rakenteita, uusien kielten oppimisesta pitäisi tulla vieläkin helpompaa. Ja yleensä näin onkin, sitä vain ei aina huomaa, kun pänttää uuden kielen sääntöjä, poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia. 😉

Tänä keväänä olen ottanut uuden askeleen espanjan kielen opiskeluissani ja alkanut lukea parasta suomeksi ilmestynyttä espanjan kielioppia, eli ”Taina Hämäläistä”. En mitenkään järjestyksessä, vaan sieltä täältä, kuitenkin yrittäen painaa mieleeni myös niitä hankalia poikkeusten poikkeuksia. Tähän minua ovat innostaneet mm. kurssitoverit: vaikka työväenopiston kurssi päättyi tältä keväältä jo huhtikuun alussa, olemme tavanneet epämuodollisesti milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla ja keskustelleet espanjan kielen koukeroista – välillä espanjaksi, välillä suomeksi. Myös espanjankielisiä sähköposteja on tullut kirjoitettua useita tämän kevään aikana.

Tällainen intensiivinen uppoutuminen kieleen on poikinut uusia oivalluksia. Olen huomannut, mitä pitemmälle ja syvemmälle vieraaseen kieleen sukellan, sitä enemmän tarvitsen omaa äidinkieltäni. Enkä vain sen kieliopillisia asioita, jotka auttavat alkuun ja pitävät perustan vakaana. Mutta silloin kun vieraassa kielessä liikutaan alueilla ja rakenteissa, jollaisia ei suomen kielestä löydy (preteriti, subjunktiivi…), on otettava ”korva” käyttöön.

Samalla tavalla kuin korvaa voi harjoittaa musiikin suhteen, sitä voi – ja tulee! – treenata myös kielen suhteen. Korvaa treenaamme jo kieliopilla, vaikkemme sitä aina huomaakaan. Voimme esimerkiksi kuulostella, mikä merkitysero on sanoilla ”talonpoika” ja ”talon poika”, ”lastenvaatteet” ja ”lasten vaatteet”.

Muuten: myös espanjan kielessä tehdään sama merkitysero lastenvaatteiden (yhdyssana: ropa de niños) ja lasten vaatteiden (genetiivirakenne: ropa de los niños) välillä.

Espanjan kieliopin sääntöjen, poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten ymmärtämisessä tarvitaan paljon korvaa ja kuulostelemista. Onko tässä lauseessa kyse tosiasiasta vai mahdollisuudesta? Onko asia varma vai epävarma? Viitataanko lauseessa tulevaisuuteen? Jossitellaanko tässä? Onko kysyjällä epäilys, ettei sitä tule tapahtumaan, mitä hän kyselee? Onko kyse tuntemattomasta vai tunnetusta? Onko ominaisuus pysyvää vai hetkellistä? Kuvaillaanko tässä jotain tapahtunutta vai onko kyseessä yhteenveto? Esitetäänkö kysymys kohteliaasti? Liittyykö ”en ymmärrä, että”-lauseeseen ajatus, ettei puhuja hyväksy kyseistä käytöstä tai tekoa? Espanjan kieli kukkii rakenteita, joissa on ensin kuultava sävyt, jotta osaisi käyttää oikeita verbimuotoja. Ja sitten ovat tietenkin kaikki substantiivit, adjektiivit ja muut vekkulit sanat, joilla on eri merkityksiä eri tilanteissa.

Esimerkkejä, miten adjektiivin merkitys muuttuu olla-verbien ser ja estar kanssa:
ser salado = olla sukkela, hauska
estar salado = olla suolainen
ser vivo = olla eloisa, vilkas
estar vivo = olla elossa, elävä
ser interesado = olla rahanahne
estar interesado = olla kiinnostunut

Takaisin suomen kieleen. Olen huomannut, että suomen kielen vivahteiden kuuleminen auttaa kuulemaan niitä myös muissa kielissä. Millä tavoin sitten voisi treenata korvaa kuulemaan äidinkielen vivahteet? Tähän on kolme vastausta: lukemalla, analysoimalla lukemaansa ja keskustelemalla siitä toisten kanssa. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on tärkeää kaikkien kielien kohdalla. Tekisi mieli sanoa: hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta korvan harjoittamisen kannalta voi olla hyödyllistä lukea myös ”huonompaa”, sillä myös siinä oppii näkemään – ja kuulemaan – eroja.

Aina kun kuulen valtaapitävien päätöksistä supistaa kirjallisuuden osuutta kouluissa, niskakarvani nousevat pystyyn ja kissankynnet singahtavat esille. Lukemisen vaaliminen on äärettömän tärkeää niin monelle asialle, ei pelkästään vieraiden kielten oppimiselle, vaan myös esimerkiksi ihmisenä kasvamiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että Espanjassa opettajien ja kirjailijoiden lisäksi myös psykologit ja psykiatrit ovat järkyttyneitä Rajoyn hallituksen päätöksestä poistaa kansainvälinen kirjallisuus lukion oppiaineista. Täysin järjetöntä! (<jupinaa>Taas olisi kirveellä töitä!</jupinaa>).

Lehmusten alla

Espanjalainen kirjailija María José Moreno ei ole Suomessa varmaankaan kovin tunnettu. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin siitä mielenkiintoinen, että Amazonin e-kirjojen myyntilistojen kärjessä Morenon kirja Bajo los tilos on keikkunut. Moreno kyllä yritti kulkea perinteistä kirjoittajan tietä pitkin ja lähetti käsikirjoituksensa kustantajalle. ”Me ignoraron completamente”, hän kertoo yhdessä haastattelussaan. Hylkäys ei kuitenkaan lannistanut tätä cordobalaista yliopiston opettajaa ja psykiatria, vaan hän tuuppasi käsikirjoituksensa Amazonin e-kirjoihin. Kun kirjaa Bajo los tilos oli ladattu yli 10 000 kertaa, yksi kustantajakin heräsi ja tarjoutui kustantamaan kirjan paperimuodossa. Bajo los tilos ei ole Morenon ainoa e-kirja-menestys: myös esikoisteosta Vida y milagros de un ex on ladattu yli 40 000 kertaa. Moreno onkin e-kirjojen puolestapuhuja ja kannustaa aloitteleviakin kirjoittajia julkaisemaan käsikirjoituksiaan sähköisessä muodossa.

Bajo los tilos (e-kirja 2012, paperiversio 2014 Ediciones B) on suomeksi lehmusten alla, mutta nimestään huolimatta kirja ei ole mikään rakkausromaani. Se kertoo naisesta, jonka äiti on juuri kuollut. Kirja alkaa hautajaisista. Äiti kuoli lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Tytär, María alkaa selvittää, miksi äiti, joka ei koskaan liikkunut yksin missään, äkkiä lähti näin pitkälle matkalle. Miksi hän lähti juuri nyt, kun tytär oli raskaana? Itsepintaisesti, pala palalta María kaivaa esiin vanhempiensa tarinaa ja sukunsa historiaa. Paljastuu vaiettuja asioita, jotka ovat synkkiä ja surullisia.

Moreno itse on sanonut, että kirja kertoo tunteista. Ja näin on. Hän ei tuhlaa sanoja ulkokohtaiseen kuvaukseen, vaan vie lukijan suoraan tunteiden myrskynsilmään. Intensiteettiä lisää minäkerronta ja preesens, joilla tarinaa viedään eteenpäin. Menneet asiat toki ovat menneissä aikamuodoissa, joten espanjanopiskelija saa mietittäväkseen koko joukon aikamuotoja eri tilanteissa. Subjunktiivin käyttö erityisesti pisti silmään, koska kaikissa kohdissa en keksinyt syytä sen käytölle.

Kirjan María ottaa läpi kirjan härkää sarvista ja kääntää jokaisen kiven selvittäessään äitinsä salaisuutta. Hän ottaa yhteen isänsä kanssa rajusti kerta toisen jälkeen ja joutuu miettimään suhdettaan tähän uudelta kantilta. Sisukkuus tuottaa tulosta, ja lopulta María saa valaistua kaikki pimeät nurkat lähisukunsa historiassa. Marían toiminnan näen symbolina: hän siivoaa pölyiset ullakot, tyhjentää synkät kellarit ja kopistaa luurangot kaapeista ulos, jotta hänen kohdussa kasvava lapsensa voi syntyä valheista vapaaseen sukuun. María raivaa lapselleen tilaa, jossa tällä on mahdollisimman hyvä elää ja kasvaa.

Isän ja tyttären yhteenotot eivät johda lopulliseen välirikkoon. Tietyllä tavalla kirja on siis terapeuttinen: voidaan tapella kovastikin eikä ymmärretä tai hyväksytä toisen tekoja, mutta silti tajutaan ne hyvät puolet, joita suhteessa on, ja suhteen tärkeys. Kaikessa tunteenpyörityksessä kirja on uskottava, henkilöiden teot eivät ole irti siitä maailmasta, mihin he ovat syntyneet ja missä heidän on täytynyt elää. Maríaa aikaisemmat sukupolvet eivät löytäneet tietä ulos langetetusta kohtalostaan, mutta María pystyy murtamaan vaiettujen asioiden muurit.

Morenon kirja herätti monia tunteita ja omat muistotkin aktivoituivat jälleen. Jäin myös miettimään, miksi kirjailija oli valinnut päähenkilön nimeksi oman etunimensä María. Jännästi tämä kirja tarttui lähes vahingossa käteeni kirjastossa, jossa olin tappamassa aikaa eikä edes ollut tarkoitus lainata mitään. Kohtalolla oli kai sormensa pelissä, tässäkin?

Metsän äidin syliin

Kevään odotetuin kirja on ollut ehdottomasti Anne Leinosen Metsän äiti (Atena 2017). Tämä artikkeli sisältää omia tunnelmiani kirjan luettuani sekä Anne Leinosen haastattelun, jonka tein sähköpostitse. Sekä artikkeli että haastattelu on pyritty tekemään sillä tavoin, ettei juonen jännittäviä yksityiskohtia paljasteta. Näin nekin, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet, voivat lukea tämän turvallisesti. Metsän äidin juoni on niin mielikuvitusta kutkuttava, että mitä vähemmän siitä etukäteen tietää, sitä antoisampaa on kulkea kirjan polkua yhä syvemmälle tarinaan.

Kirja kertoo Riinasta, joka palaa kotikylään tekemään kotiseutuyhdistykselle vanhojen rakennusten kartoitustyötä. Kylä hieman originelleine asukkaineen ja sisäänlämpiävine tunnelmineen on hyvinkin perisuomalaisen tuntuinen pikkupaikka. Pitkät poissaolovuodet ovat tehneet Riinasta ulkopuolisen, ja ulkopuolisia – kylän tapoihin vihkiytymättömiä – katsotaan aina hiukan vinoon. Riina joutuu kohtaamaan sekä oman menneisyytensä että kylän nykyisyyden ja peilaamaan itseään näitä vasten. Kuka hän on? Mikä hänestä on tullut?

Ensimmäinen asia, mihin kiinnitin kirjassa huomiota, oli kieli. Ensinnäkin sen rikkaus. Sain suorastaan säväreitä siitä, miten rikasta kirjan kieli oli. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi kouluihin luettavaksi jo pelkästään kielen rikkauden takia. Suomen kielessä on valtavasti hyviä sanoja, joita emme käytä, kun tyydymme aina perussettiin. Toiseksi: kielen tiheys. Metsän äidin kieli on niin tiheää, että sen kosketuksen voi melkein tuntea. Kaikki turhat jaarittelut ja selittelyt on poissa. Koen, että se on lukijan kunnioittamista. Lukijan ei tarvitse lukea mitään turhaa, ei mitään laimeaa eikä latteuksilla laimennettua. Muutenkin kirja on ihan järkyttävän hyvin editoitu. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen punakynä eikä tekstin tiivistäminen. Yksi kohta kirjassa oli, josta en tykännyt… en tykkää vastaavasta missään kirjassa, TV-sarjassa tai elokuvassa, mutta annettakoon anteeksi, koska se oli ainoa koko kirjassa. Tosin Metsän äidissä kyseinen kohta kokonaisuuteen nivoutuneena on jopa perusteltua (näen sen merkityksen kyllä!). Juonispoilerin takia en kerro, mikä tuo kohta on. 😛

Kirjan kieli on kuin metsä. Lukija kulkee kielen polkua pitkin yhä syvemmälle metsään, joka ympäröi hänet joka puolelta kuin syli. Kieli hengittää hänen ihoaan vasten, hän hengittää kielen tahtiin. Olin suunnitellut lukevani kirjaa metsässä, mutta sen verran kylmää tuolla maalis-huhtikuisessa metsässä oli, että se jäi vain haaveeksi.

Kieli on mukana luomassa kirjan mystistä tunnelmaa. Kirjassa on kauhuelementtejä, mutta ei liikaa. En ole puhtaan kauhun ystävä. Pidän enemmänkin psykologisesta, viipyilevästä, vihjailevasta, älykkäästä kauhusta, joka ajoittain tihenee käsin kosketeltavaksi ja hiuksia nostattavaksi, ja juuri niin kauhu toimii tässä kirjassa. Riina tekee arkisia askareita, ajattelee arkisia asioita, ja sitten yhtäkkiä jokin pikku asia nitkahtaa vinoon. Sitten toinen ja kolmas. Sekä Riina että lukija ihmettelevät, mitä hittoa täällä oikein tapahtuu. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mihin voi uskoa? Voiko mihinkään?

Metsän äidin juoni on punottu niin moniulotteiseksi ja -tasoiseksi kudelmaksi, ettei voi kuin ihmetellä ja ihailla. Kirjaa on myös hyvin vaikea tunkea mihinkään lokeroon; se ei vain suostu mahtumaan yksinkertaistaviin kategorioihin. Siinä on dekkarin piirteitä, kauhun tunnelmaa, mutta myös terävänäköistä henkilöpsykologiaa ja sukulaissuhteiden kuvausta, maustettuna suomalaisella kansanuskolla ja mytologialla. Pisteenä iin päällä vahvat, kyvykkäät naiset! Vaski-kirjaston sivuilla kirjan genreksi on mainittu maaginen realismi, kauhukirjallisuus, sukuromaanit, romaanit, kaunokirjallisuus suomalainen kirjallisuus.

Metsän äiti on niitä kirjoja, joiden tunnelma jää viipyilemään vielä senkin jälkeen, kun on lukenut viimeisen rivin. Sen ote ei ihan heti hellitä, ja oma arkikin tuntui muutaman päivän ajan hiukan vinksahtaneelta ja tiheämmältä, jännällä tavalla. Tämän avarasti suomalaista ja ihmistä luonnon osana kuvaavan kirjan nostaisin ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Anne Leinosen haastattelu

Kun itse tekee haastattelun, saa kysyä juuri niitä asioita, joita haluaa. Kysymysten tekeminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, koska olisin halunnut toki kysellä paljon sellaisia asioita, jotka spoilaisivat juonen tapahtumia. Nyt sekä kysymyksissä että vastauksissa on pyritty siihen, ettei juonta ja tarinan yksityiskohtia paljastettaisi.

Kuinka vaikeaa on luoda näin rikas tarina ja pitää kaikki narut käsissä? Mitä vaikeuksia, jos niitä oli? Mikä helppoa?

Anne Leinonen: Aikaa siihen rakentamiseen meni, ensimmäiset kirjalliset versiot tarinasta ovat vuodelta 2012. Itse tarina ydin, alkukuva autiosta tilasta ja napanuoran kaltaisesta humalan juuresta on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Itse pääjuonen keksin erään kesäisen automatkan aikana, ja siihen on rakentunut detaljia detaljin päälle. Tarina on siis kerrostunut ja saanut vaikutteita. Välillä on ollut epätoivon hetkiä, kun olen miettinyt, kestääkö kokonaisuus kasassa ja saako tarinasta varmasti valmiin.

Minun piti hakea kertojan ajatusmaailmaa ja päästä tarpeeksi syvälle sinne. Lopulta päädyimme yhdessä kustannustoimittajani Kanerva Eskolan kanssa siihen, että hän-kerrontaa voisi kokeilla minä-muotoisena. Toteutustapa jäi minun ratkaistavakseni, ja sitten keksin ”pinosta kirjoittamisen”, jota minulle oli aiemmin suositeltu. Laitoin tulosteen pöydälle ja aloin kirjoittaa tekstiä minämuotoisena uusiksi kokonaan uuteen tekstitiedostoon. En siis kopioinut mitään vanhaa sähköisessä muodossa. Ja siinä samalla tulikin sitten pudotettua asioita pois, ja toisaalta lisättyä.

Vihjeiden ripotteleminen ja tapahtumien paljastaminen pikkuhiljaa, ei liian paljon, liian nopeasti, muttei liian hitaastikaan – miten vaikeaa ja työlästä? Mitä kikkoja käytät?

AL: Näkökulma auttoi tässä asiassa: se, että Riina on ollut osa yhteisöä, mutta muuttunut ulkopuoliseksi. Hän tietää jonkin verran eikä ihmettele kaikkea, mutta toisaalta hänellä on omia kipupisteitä. Motiivien tasolla tarinaan tuli ensin mukaan talot ja kissa, sitten posliiniesineet, ja lopulta nukke. Näiden toistuvien ja kertautuvien motiivien kautta uskon kirjoittaessani päässeeni ytimeen käsiksi.

Kuinka paljon suomalaista kansanuskoa ja mytologiaa kirjassa olet hyödyntänyt?

AL: Olen lukenut urani aikana paljon kansanperinteestä ja hyödyntänyt sitä kirjoittamisessani aiemminkin. Tavallaan tarinan taustalla on siis kaikki jo aiemmin käytetty, mutta tätä kirjaa varten luin paljon puuaiheesta, ja erityisen hyödylliseksi osoittautui Kaika Heikkisen kirjoittama Metsänpelko ja tietäjänaiset. Vepsäläisnaisten usko Venäjällä. Siinä kuvattiin hyvin värikkäästi naisten ja metsän välistä suhdetta, ja sain siitä paljon konkreettista potkua tekemiseen.

Kerro Riinasta! Mistä hän ilmestyi kirjan päähenkilöksi?

AL: Riinan nimi taisi alun perin olla Kaisa, mutta muuttui sitten erään Usvan kirjoittajaleirilllä käydyn keskustelun myötä nimeksi, jossa on kuollut osa. Päähenkilön rakentuminen lähti siitä, että hänen piti olla nainen ja raskaana, jotta saan tarinaan suvun jatkumon mukaan. Ikä, 35 vuotta, valikoitui siksi, että koen tuon ikävuoden eräänlaiseksi murroskohdaksi. Riina on elämänsä välitilassa, ja hän tulee keskelle omaa menneisyyttään ratkaisemaan vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä asioita.

Miten paljon ajattelet kieltä kirjoittaessasi? Tuliko kirjan kieli itsestään tarinan myötä, vai teitkö tietoista työtä sen kanssa?

AL: Teen töitä kielen kanssa, mietin ihan sitä, miten päähenkilö ajattelee ja minkälaista kieltä hän käyttää. Onko päähenkilö visuaalinen vai ei, aktiivinen vai passiivinen. Ja sen myötä sitten alkaa koko kieli rakentua. Pidän toki vanhoista sanoista ja murteellisuudesta, minulle on luonteenomaista keksiä sanoja ja kehittää niille uusia käyttötarkoituksia. Joskus täytyy vähän hillitä, etten mene liiallisuuksiin!

Mitä muuta haluaisit kertoa?

AL: Metsän äiti on minulle tärkeä siksi, että se edustaa uutta aluevaltausta kirjoittajana: kauhua tai mysteeriromaania. Toisaalta siihen oli hienoa lisätä detaljeja myös monesta muusta genrestä, vaikka ne saattavatkin olla peiteltyjä ja muuhun kokonaisuuteen sulautettuja. Innostuin tekemään kirjasta trailerinkin, sen voi nähdä täällä:
https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0


Tsekkaa myös:
Anne Leinosen kotisivu


 

Äänikirjoja – kun korvat lukevat

Satunnaisesti eli aika harvoin kuuntelen äänikirjoja, mutta nyt maaliskuussa kuuntelin peräkanaa kaksi kirjaa: Anna Janssonin Vääriin käsiin (Gummerus 2016, kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblom) ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY 2015). Janssonin kirjan ostin Elisa Kirjan tarjouksesta sillä ajatuksella, että sairaalassa leikkauksesta toipuessa ei jaksaisi lukea, mutta kuunnella kyllä. Hirvosen kirjan lainasin ex tempore Vaski-kirjaston kautta ja kuuntelin sitä tabletilla, kun taas Janssonia kuuntelin puhelimella.

Yhteistä näille kirjoille sattui ihan vahingossa olemaan se, että lukija oli kummassakin Krista Putkonen-Örn. Lukijalla on äänikirjassa tosi tärkeä osa. Jos lukijan ääni ja tyyli (maneerit!) ärsyttävät, voi hyväkin kirja mennä piloille. Olen myös huomannut kuuntelijoiden arvioita lukiessani, että sama lukija voi toisesta olla tosi hyvä ja toisesta ärsyttävä. Siksi on järkevää rauhassa kuunnella lukunäyte ennen ostopäätöksen tekemistä.

Krista Putkonen-Örn on lukija minun mieleeni. Hänellä ei ole häiritseviä maneereita, hänen äänensä on luja, varma ja lämmin, lukutyyli selkeä, hän eläytyy tekstiin pienin vivahtein, ei tuo kuitenkaan itseään lukijan ja tekstin väliin. Häntä kuunnellessa mietin, olisivatko nämä kirjat näin hyviä, jos olisin itse ne lukenut.

Toinen tärkeä seikka äänikirjaa kuunnellessa on tekstin selkeys ja ytimekkyys sekä hyvä rytmi. Lukija toki voi paikata rytmillisiä puutteita, mutta jos virkkeet ovat monimutkaisia ja rakenteeltaan hankalia, lukijakaan ei voi sellaisia loputtomiin korjata. Sekä Jansson että Hirvonen kirjoittavat kuitenkin kuunteluunkin hyvin sopivaa tekstiä, ja näitä kirjoja oli helppo seurata pelkän korvan varassa.

Äänikirjaa kuunnellessa ikään kuin palaa lapsuuteen, siihen aikaan kun itse ei osannut vielä lukea – tai vaikka osasikin. Kun äiti luki satuja meille. Kuunnellessa omat kädet ja silmät ovat vapaat. Lapsena saattoi samalla piirtää tai kammata nuken hiuksia. Aikuisenakin voi puuhata jotain tai olla puuhaamatta. Voi maata sängyllä ja laittaa aparaatti tyynylle korvan viereen supisemaan, ja sulkea silmät. Tai voi puuhata keittiössä, mapittaa papereita, pelata pasianssia tai tehdä käsitöitä. Jotkut kuuntelevat äänikirjoja pelkästään autossa. Äänikirjalla on paikkansa, mutta yleensä niiden jälkeen kaipaan kovasti sanojen muodostamia rivejä, sitä kun silmät vaeltavat riviltä toiselle ja näkevät sanat. Lukeminen on – ehkä hieman yllättävästi – myös visuaalinen nautinto.

Pitäisi varmaan sanoa jotain näiden kirjojen sisällöstä. Vai riittäisikö, kun sanon, että tykkäsin? Molemmissa kirjoissa pyöriteltiin samoja teemoja, sitä kuinka lapsuuden kovat kokemukset voivat johtaa väkivaltaan tai kuinka toisinaan on nähtävissä, että syrjäytyminen ja väärät valinnat voivat olla seurausta edellisten sukupolvien teoista, tekemättä jättämisistä, välinpitämättömyydestä tai kyvyttömyydestä.

Janssonin kirja rakentuu eri kertojien tarjoamista palasista, jotka pikkuhiljaa alkavat yhdistyä osaksi samaa kokonaisuutta. Tämä rakenne tuntuu olevan dekkarigenressä tällä hetkellä hyvin suosittu. Janssonin kirjassa rakenne toimii ja vyyhti on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Kirja saa myös pohtimaan, miten eri henkilöiden elämät olisivat muuttuneet, jos yksikin aikuinen olisi ollut heille tukena, puolustanut heitä, kun he olivat lapsia ja nuoria.

Hirvosen Kun aika loppuu on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjoja, mitä olen pitkään aikaan ”lukenut”. Hän ei pelkästään kerro mielenkiintoisia tarinoita eikä pelkästään syväluotaa henkilöidensä psyykeä äärettömän tarkasti ja selvänäköisesti, ymmärtäen, vaan hänen kielensä! Ah, ah, ah! Suomessa on paljon hyvin kirjoittajia, jotka kirjoittavat hyvää tekstiä, hyvärytmisiä lauseita, mutta joiden tyyli ei kauheasti erotu toisista. Ja sitten tulee tällainen kirja, joka tykittää tasaiseen tahtiin kielellisiä orgasmeja niin vaivattomasti ja helpontuntuisesti. Ihan järkyttävää, miten joku voi kirjoittaa näin upeasti läpi kirjan. Novellin mittaisena voisin vielä ymmärtää, mutta että kokonainen kirja tällaista syväuimista sekä kielessä että mielessä. Olen mykistynyt.

Lopuksi hieman tekniikkaa. Elisa Kirjan äänikirjasovellus toimii hyvin. Äänite ladataan omaan laitteeseen, ja sitä voi kuunnella häiriöttä, vaikkei nettiyhteys toimisi hyvin tai ollenkaan. Sen sijaan Vaski-kirjastojen käyttämä Ellibs-palvelu tökki ja tuhersi. Tässä kirjaa kuunnellaan selaimella, mitään erillisohjelmaa ei tarvita. Ohjelma lataa luvun kerrallaan, ja lukujen välillä joutui odottelemaan turhankin kauan. Välillä koko homma jäätyi paikoilleen, ei päässyt eteen eikä taakse, välillä ohjelma pakotti kuuntelemaan saman kappaleen uudestaan. Ja välillä kaikki toimi ihan hyvin. Ainoa, mikä tässä ohjelmassa toimi koko ajan moitteettomasti, oli että se muisti, mihin kappaleeseen olin jäänyt. Jos äänikirjan olisi ostanut ja joutunut kuuntelemaan näin hankalasti, olo olisi ollut vähintäänkin pettynyt, mutta ilmaisena kirjastoversiona tekniikan kangertelulle antaa paljon anteeksi. Toivoisin kuitenkin, että tätäkin tekniikkaa kehitettäisiin niin, että kuuntelu sujuisi kompuroimatta eikä siihen tarvittaisi mitään teknistä taituruutta. Eikä kilokaupalla pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.

Äänikirjojen jälkeen onkin hyvä syventyä taas omaan lukuprosessiin paperisen kirjan äärellä. 🙂

Elämä on kummallista – pelissäkin

Huom! Teksti ei sisällä suoria spoilereita pelin juoneen eikä tapahtumiin.


Life Is Strange on koukuttava, viiden episodin peli, jossa on vahva ja mielenkiintoinen tarina. Se on enemmän kuin pelkkä mysteeripeli, joissa on tapana ratkaista ongelmatilanteita, jotta päästään pelissä eteenpäin. Life Is Strangessä pelaaja joutuu kuin pakosta miettimään tekemiään valintoja vähän syvällisemmin.

Pelin päähenkilö on 18-vuotias Max-tyttö, joka on palannut lapsuutensa kotikaupunkiin Arcadia Bayhin opiskelemaan Blackwellin opistossa valokuvausta ja opettelemaan itsenäistä elämää. Hän asuu opiskelija-asuntolassa ja on jo ehtinyt luoda joitakin kontakteja. Max tunnetaan koulussa hieman geekkinä, valokuvaukselle omistautuneena opiskelijana, joka tykkää olla omissa oloissaan. Ehkä hieman introvertti ja ujo hän on.

Life Is Strange: Max

Ensimmäisen episodin alussa, istuessaan luennolla Max äkkiä tajuaa, että hän voi peruuttaa ajassa pari minuuttia taaksepäin. Hän voi siis muuttaa jo tapahtunutta,  korjata sattuneen vahingon, auttaa ystävää tai itseään tai muuttaa tekemäänsä valintaa. Niin, ja ne valinnat, ne tekevät tästä pelistä mielenkiintoisen, sillä monet niistä vaikuttavat tulevaisuuteen. Vaikka omaa elämäänsä voi kelata takaisin rewind-näppäimellä, niin valintojen tekemistä se ei helpota. Päinvastoin oikeastaan, koska silloin joutuu pohtimaan pitempään seurauksia. Ja sitten kun valinta on viimein tehty ja pelissä on edetty seuraavaan tilanteeseen, tehtyä ei voi enää peruuttaa. Aivan niin kuin elävässä elämässäkin. Omista sanoista ja teoista on pakko kantaa vastuu ja ottaa vastaan seuraukset. Ja niin kuin elämässä, myöskään Life Is Strange -pelissä ei voi tietää etukäteen, miten omat teot ja päätökset vaikuttavat tulevaan ja muihin ihmisiin, miten nämä tulevat reagoimaan. On vain pakko yrittää tehdä sellaisia päätöksiä ja tekoja, joiden kanssa voi olla sujut juuri sillä hetkellä, kun päätöksen tekee. Antaako vallan pelolle vai uskaltaako olla rohkea ja oikeudenmukainen, vaikka tietää suututtavansa vaarallisia ihmisiä? Miten pitkälle voi mennä auttaessaan toisia ihmisiä? Entä jos kovista yrityksistä huolimatta ei voi pelastaakaan jotakuta? 

Pelissä on pieniä lyhytkestoisia tehtäviä, joita pelaajan täytyy suorittaa. Jotkut ovat helppoja, sen kun kävelee ne läpi, ja jotkut vaikeampia, joissa tarvitaan useampaakin taaksepäinkelausta ja pohdintaa, mitä asioita täytyy tehdä ja missä järjestyksessä, että ehtii tehdä jokaisen kohdan ajoissa. Pelin suuri juonikaari kestää varmaankin kaikki viisi episodia; olen pelannut vasta kaksi jaksoa, joten tässä vaiheessa en yhtään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Aavistella tietysti voin sitäkin enemmän. 😉

Muiden vastaavanlaisten pelien tavoin tässäkin pelissä kannattaa käydä juttelemassa eri ihmisten kanssa aina kun se on mahdollista. Tällä tavoin saa tietää asioita muista pelin hahmoista, ihmissuhteista ja itsestään eli Maxistä. Mutta poikkeuksena moniin peleihin, kannattaa miettiä, onko eettisesti fiksua mennä esimerkiksi tonkimaan kaverin roskista. Tai tehdä muita vastaavia nuuskimisia. Se ei ole suotavaa todellisuudessa eikä aina pelissäkään. Tässäkin joutuu miettimään, mihin kaikkeen nokkansa pistää, jotta saa tietää riittävästi pelin kannalta, ja milloin kannattaa olla pidättyvämpi. Mutta silmälaput silmillä ei ole syytä kulkea, vaan tsekkailla ilmoitustauluja ja ympäristöä.

Vahvan, hyvin toteutetun tarinan ansiosta peliin humpsahtaa sisään kuin huomaamatta. Pelistä tulee ikään kuin totta. Tämä tapahtuu vielä vahvemmin kuin hyvää kirjaa lukiessa tai elokuvaa katsoessa, koska tässä pelaaja itse on pelin sisällä tekemässä valintoja. Ei siis ihme, että rankan kakkosjakson jälkeen pelin alareunassa pyörii teksti, jossa kehotetaan menemään pelin kotisivuille talk-osioon, jos tuntee tarvetta jutella jonkun kanssa. Kyseisellä sivulla on maittain nuorille tarkoitettuja ”auttavia” puhelinnumeroita. Suomen kohdalla on ihan suomen kielellä Mannerheimin lastensuojeluliiton tiedot ja puhelinumerokin.

Vaikka pelissä on rankempia kohtia, uskaltaisin silti suositella peliä myös nuorille, vaikka tässä pelissä taitaa kyllä olla 18 vuoden ikäraja. Alaikäisen kannattaakin pelata peliä yhdessä aikuisen kanssa, tai niin että esimerkiksi vanhemmat ja nuori pelaavat eri tallennusta ja keskustelevat pelin herättämistä ajatuksista. Pelin avulla voisi hyvinkin käydä läpi oikean elämän ongelmatilanteita nuoren elämässä, kuten vaikkapa koulukiusaamista, ystävyyssuhteita jne. Pelissä on kolmen pelin tallennusmahdollisuus, mikä mahdollistaa toki myös sen, että peliä voi pelata ja tallentaa tekemällä erilaisia valintoja ja vertailla, miten ne muuttavat pelin kulkua. Pelin käyttöliittymä tietokoneella pelattaessa vaatii hiukan totuttelua eikä ole kaikkein helpoimpia. Varsinkin alussa liikkuminen sekä ihmisiin ja esineisiin kohdistuva aktiivisuus voi olla vaikeaa, mutta pelin edetessä tähänkin harjaantuu. 🙂

Ei muuta kuin pelailemaan. 🙂

Life Is Strange: Max ja Chloe

Tempusten temppuilua

Lauantai-iltapäivänä heittäydyin sohvalle lukemaan pientä opusta nimeltä Grejen med verb ja keräämään voimia kotitöiden tekemiseen. Olin juuri tuntia aikaisemmin käynyt palauttamassa kirjastoon Taina Hämäläisen Espanjan kieliopin (Finn Lectura 2016), lueskellut siellä uusimpia Hufvudstadsbladet-lehtiä ja lainannut kotilukemistoksi tuon pikku opuksen. Pahaa-aavistamatta ja kevein mielin naureskelin Sara Lövestamin hauskalle tavalle kirjoittaa niinkin kuolemanvakavasta asiasta kuin kielioppi. (No, oikeastihan kielioppi on hauskaa ja kevyttä kuin hattara… silloin kun sitä voi vain tutkia eikä tarvitse päntätä ulkoa eikä muistaa mitään, mitä ei luonnostaan muista).

Niin sitten jouduin ilman ennakkovaroitusta sivulle 27 ja lauseeseen ”I svenskan finns det fyra tempus: presens, preteritum, perfekt och pluskvamperfekt”. Siis täh? Preteritum? Mitä ihmettä on tapahtunut sille sympaattiselle aikamuodolle, jota minun nuoruudessa kutsuttiin imperfektiksi? Luin kirjaa hiukan eteenpäin, ja eteen tuli lause ”De som är kvar i den gamla verkligheten tror fortfarande att det heter imperfekt”. Jasså. Olen siis elänyt vanhassa todellisuudessa ties kuinka kauan.

Uutta ruotsin tempusta täytyi sulatella hiukan. Oikeastaan tämähän oli aika pieni muutos, suorastaan mitätön, vain yksi sana yhdessä aikamuodossa. Espanjan kieleen verrattuna kuin kilin luikaus. Silloin kun aloitin espanjan opiskelun, meille opetettiin, että indikatiivin aikamuotoja olivat presente (preesens), pretérito imperfecto (imperfekti), pretérito indefinido tai pelkkä indefinido, pretérito perfecto (perfekti) ja pretérito pluscuamperfecto (pluskvamperfekti). Vuosien varrella olemme kiistelleet siitä, olisiko preteritiä pitänyt kutsua indefinidoksi, sillä kaikki menneet aikamuodothan ovat espanjan kielessä pretériton huonetta ja sukua. Sitten myöhemmin olen saanut kuulla, että pretérito indefinido on oikeastaan pretérito perfecto simple (yksinkertainen perfekti) ja pretérito perfecto puolestaan pretérito perfecto compuesto (yhdistetty perfekti).

Mutta jotta asia ei menisi turhan yksinkertaiseksi, niin näillä vekkuleillahan on muitakin nimiä, esim. Latinalaisessa Amerikassa käytettyjä. Pretérito indefinido eli pretérito perfecto simple voisi olla tuttavallisesti myös pelkkä pretérito (nii-in, sitä voi kutsua suomeksikin ihan rauhallisin mielin preteritiksi). Imperfekti – tuo kaltoin kohdelluin aikamuoto kaikissa kielissä – olisi myös copretérito (siis ihan oikeesti hei, miksi?). Perfektillä näyttäisi olevan nimenä antepresente ja pluskvamperfektilla antecopretérito. Myös muut aikamuodot omaavat toisia nimiä, paitsi preesens, joka on sitkeästi presente.

Näiden muiden kielten nimisekoiluiden takia oli pakko tarkistaa, mitä Kielitoimiston kielioppioppaassa sanottiin suomen aikamuodoista. Saatoin huokaista helpotuksesta: vielä olivat vanhat nimet voimassa. Mutta ei voi olla miettimättä, milloin myös suomen kielen aikamuotoihin osuvat muutosten tuulet ja imperfekti pyyhkäistään pois Suomenkin kielikartalta. Jään odottamaan mielenkiinnolla – ja sydän rauhattomasti pamppaillen –, miten asiat tulevaisuudessa kehkeytyvät. (Ehkä perustan puolueen Imperfektiläiset. 😀 )

—————
Lähteet:
Sara Lövestam, Grejen med verb – Grammatik som du aldrig har sett den förut (Pirat förlaget 2014)
Taina Hämäläinen, Espanjan kielioppi (Finn Lectura 2016)
Kielitoimiston kielioppiopas (Kotimaisten kielten keskus 2015)
Internet (mm. rae.es)

Kielioppikirjoja