Kirjojen taikaa

Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että olen katsonut kaikki Harry Potter -elokuvat, muutamaan kertaan jopa, ja lukenut aikoinaan tuoreeltaan neljä ensimmäistä Potter-kirjaa. Viidettäkin aloitin, mutta siinä minua alkoi häiritä kirjaan tehty laiska editointi, ja niinpä se kirja jäi minulta kesken (en jaksanut kahlata läpi niitä jaarituksia 😉 ). Yleensä en lue nuorille tai lapsille suunnattuja kirjoja, mutta silloin tällöin teen poikkeuksia.

Ei ole ollenkaan huono ajatus ravistella omia lukutottumuksiaan. Herkästi rakennamme lukemiseemme hiekkalaatikon, olemme uskollisia vain muutamalle genrelle. Kannattaa kuitenkin uskaltautua edes joskus kapuamaan ulos omasta hiekkalaatikostaan ja kokeilemaan jotain uutta. Parhaimmassa tapauksessa tekee löytöjä ja kohtaa iloisia yllätyksiä, ja kuin huomaamatta se hiekkalaatikkokin kasvaa suuremmaksi ja antaa yhä monipuolisempia elämyksiä.

Anne Leinonen:
Kirjanoita (WSOY 2017)
Noitakirja (WSOY 2018)

Anne Leinosen nuortenkirjoja olen lukenut ennenkin, ja koska näissä kahdessa nyt lukemassani kirjassa eletään spekulatiivisessa maailmassa, niin mikään suuri rajanylitys tämä ei ollut minulle, jos ollenkaan. Ja luettuani ennen näitä kirjoja Antonio Muñoz Molinan järkäleen Sefarad halusin jotain aivan toisenlaista tyyliä. Sefarad oli kyllä aivan upea kirja ja Tarja Härkösen suomennos nautinnollista. Kirja vaati kuitenkin valtavaa keskittymistä, ja teksti oli niin täyttä, että sitä saattoi lukea vain pieninä paloina. Sen jälkeen kaipasin jotain muuta tyyliä.

Leinosen kirjojen päähenkilö Aura on 17-vuotias, aikuisuuden kynnyksellä. Henkilönä hän on minusta mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Harry Potter, jos nyt välttämättä halutaan verrata näitä kahta. Aura elää tavallisen tytön elämää Helby-nimisessä kaupungissa, joka muistuttaa osittain Helsinkiä. Aura on elämässään tienhaarassa, koulunkäynti ei maistu, ja niinpä hän päättää hakea töitä. Häntä onnistaakin, ja työ MUT:issa eli Menetettyjen unelmien talossa alkaa.

Kuten kirjojen nimetkin kertovat, niissä esiintyy noitia, lausutaan loitsuja ja tehdään taikoja. Jännittävän ja monipolvisen juonen lisäksi seurataan Auran kasvua. Tämä onkin minusta pitkälti myös kasvutarina, jossa hieman epävarmasta, mutta tarmokkaasta nuoresta kasvaa aikuinen, joka ottaa vastuun omasta ja myös muiden ihmisten elämästä. Aura on myös sankari ja hyvä sankari onkin. Hän kelpaa sankariksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Vaikka elokuvaan tai TV-sarjaan asti!

Samalla huolella, millä Leinonen rakentaa Auraa, hän rakentaa myös maailmaa, missä Aura perheineen ja ystävineen elää. Pala palalta maailma ja sen salaisuudet avautuvat lukijalle, ja kaikkea jännittävää sekä huikea kokonaisuus paljastuu. Todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä Aura ja lukija siitä ensin ajattelevat.

Vaikka kirjat ovat fantasiaa, spekulatiivista fiktiota, ja itse tykkään lukea fantasian fantasiana (ilman latistavia tulkintoja ja viittauksia realismiin), näissä kirjoissa on erilaisia psykologisia tasoja, jotka antavat mahdollisuuden myös monenlaisiin psykologisiin tulkintoihin. Auran suhde aikuisiin ja irtiotot heistä on helpostikin nähtävissä nuoren itsenäistymisenä ja aikuistumisena. Siinä, missä aikuiset ovat kangistuneet omiin vallantavoitteluihin, ahneuksiin ja keskinäisiin kähinöihin, Aura oppii katsomaan tuota kaikkea ulkopuolelta ja irtautumaan näistä, näkemään ja löytämään toisenlaisia, parempia ratkaisuja, olemaan kypsempi. Kirjat sopisivatkin loistavasti kouluissa luettaviksi ja analysoitavaksi. Varmasti oppilaille tulisi paljon ahaa-elämyksiä, ja he saattaisivat jopa löytää yhteneväisyyksiä omaan elämäänsä.

Kuten Leinosen kirjat yleensäkin, myös Kirjanoita ja Noitakirja ovat hienosti editoituja, repliikit napakoita, kuvaukset komeasti kuosissaan pysyviä. Kieli on rikasta, tarjoaa lukijalle elämyksiä ja vahvoja kuvia. Voisin poimia lukuisia esimerkkejä, mutta tässä yksi makupala: ”Silke riputteli silmäluomiaan.” Ja sitten yksi ehdoton lempisanani: ”kirjasyntyinen”. Voiko olla hienompaa sanaa! Haluaisin sen T-paitani rinnukseen tai käsivarteen tatuoituna (jos sen saisi ilman kipua 😀 ).

Auran tarina on erityinen herkkupala kirjojen ystäville ja lukemista rakastaville. Kirjoilla on keskeinen ja äärettömän tärkeä rooli tässä tarinassa; ne nousevat toiseksi päähenkilöksi Auran rinnalle. Kirjoissa on lukuisia viittauksia niin muihin kirjoihin kuin kirjailijoihinkin. Jos haluaa, voi vaikkapa kokeilla bongata, kuinka monta tuttua teosta tai nimeä kirjoista löytyy. Itse hyrähtelin muun muassa Carlos Castanedan kadulle. Ah, 80-luku, jolloin kaikki lukivat Castanedan kirjoja ja aikuiset odottivat uutta suomennosta Don Juanista kuin lapset muutama kymmenen vuotta myöhemmin harrypottereita. Tuttujen kirjojen lisäksi bongasin myös kirjan, joka singahti oitis lukulistalleni (siitä kuullaan syksyllä ehkä tässä blogissa). Ja kyllä se kirjojen labyrintti toi hyvällä tavalla mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa”-kirjasarjan. 😀

Jos kiinnostuit ja päätit nyt suunnata kirjastoon, niin kannattaa lainata molemmat kirjat samoin tein, sillä kirjat muodostavat yhdessä Auran tarinan, ja kun on kerran aloittanut lukemisen, ei voi lopettaa, ennen kuin pääsee hienoon loppuun asti. Siellä paljastuu lopulta koko huikea kaari. 😀 Tässä muuten hyvä lahjaidea nuorelle!

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀

Espanjalaisia noir-dekkareita

Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.

Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.

Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)

Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.

Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀

Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.

Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.

Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.

Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.

Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂

Koiramaisia ilmauksia espanjaksi

Kielenopiskelussa joutuu toisinaan kapuamaan jyrkkiäkin ja tavattoman kivisiä ylämäkiä, olipa kyse puhutusta kielestä (esim. espanja) tai ajetusta kielestä (esim. Python). Silloin tekee mieli iskeä hanskat tiskiin tai espanjalaisittain ”tirar la toalla”.

Yhtenä päivänä puhisin Python-kurssin ohjelmointitehtävien kanssa ja sanoin, etten ikinä tajua näitä, olen NIIN huono. Minua muistutettiin silloin lempeästi, että tällaisia hetkiähän minulla on ollut muutamia myös espanjan opiskelun aikana, ja nyt on ihan toinen ääni kellossa. 😀 Ehkäpä Pythonin kanssa tulee vielä joskus tilanne, jolloin vain poimin kirsikoita kakun päältä, eivätkä eteen ilmestyvät vaikeudet tunnu enää ylipääsemättömiltä, vaan ihan ratkaistavissa olevilta.

Espanjan kielen kanssa elämä tosiaan sujuu nykyään leppoisasta. Ei ehkä enää suurta intohimoa, vaan lämmin ystävyyssuhde, jossa on paljon kivoja, pieniä ilonpilkahduksia, noita kirsikoita, joita voin nyt poimia sieltä täältä, silloin kun sattuu olemaan aikaa. Eikä niitä tarvitse edes pahemmin etsiskellä!

Koiraan liittyy paljon – ja yleensä negatiivisia – ilmauksia eri kielissä. Mikä on tietysti ikävää, sillä koirathan ovat aivan ihania olentoja. Mutta ennen vanhaan koirien elämä ei ollut mitenkään kivaa. Koiranilmalla kaikki muut olivat sisällä, mutta koirat joutuivat olemaan ulkona, satoi tai paistoi.

Myös espanjan kielessä on koiraan liittyviä ilmauksia. Tänään minua vastaan tuli muutamia kirsikoita poimittavaksi eli ilmaukset ”tener un día de perros” (olla koirienpäivä) ja ”pasar una noche de perros” (viettää koirienyö). Molemmissa tapauksissa on kyse jostain negatiivisesta. Jos illalla sanon ”He tenido un día de perros.”, tarkoitan, että minulla on ollut tosi kurja päivä (koska lukuisista yrityksistä huolimatta en saanut ainoatakaan ohjelmointitehtävää kaikista testeistä läpi).

”Hace un día de perros” tarkoittaa samaa kuin suomen kielen ilmaus ”on koiranilma”. Toisin sanoen tuulee, on koleaa ja vettä tulee kuin saavista kaataen, espanjassa taas sataa ruukkuihin (”llover a cántaros”). Mielenkiintoista kyllä tällä espanjan kielen ”hace un día de perros”-sanonnalla on alkujaan ollut toisenlainen merkitys.

Täytyy mennä ajassa useita vuosituhansia taaksepäin muinaiseen Mesopotamiaan. Aikana, jolloin tähdet määrittelivät ihmisten elämää, uskottiin, että kesän helteisimmät päivät olivat suorassa yhteydessä Sirius-tähteen, joka on koko taivaan näennäisesti kirkkain tähti ja sijaitsee Ison koiran (Canis Major) tähdistössä. Siriuksen nimi tulee kreikan polttavaa tarkoittavasta sanasta Seirious. Sirius tunnetaan suomeksi myös nimellä Koirantähti, ja espanjaksi sitä voidaan kutsua termillä La Abrasadora (polttava, paahtava). Heinäkuun puolenvälin jälkeen, noin kolmisen viikkoa, Sirius tulee pois Auringon takaa ja alkaa näkyä aamuisin juuri ennen auringonnousua. Tätä ”koirakuuta” pidetään kesän kuumimpana ajanjaksona. Suomeksi puhumme mätäkuusta, ja espanjaksi tätä kesän polttavan kuumaa ajanjaksoa sanotaan canículaksi, joka voi siis RAEn sanakirjan mukaan tarkoittaa vuoden kuuminta aikaa, ajanjaksoa, jolloin Sirius ilmestyy taivaalle Auringon kanssa, ja joissakin Etelä-Amerikan maissa (Costa Rica, Guatemala ja Nicaragua) se tarkoittaa kuivaa periodia sadekaudella.

Sanonta ”hace un día de perros” on siis alun alkujaan tarkoittanut tappohelleilmaa, mutta nykyään se kuvaa koleaa, kurjaa ilmaa, jolloin vihmoo sadetta.

Tällaisia kirsikoita poimin espanjan kielestä tänään, kun aurinko paistaa, taivas on sininen ja koiratkin voivat viettää ihan leppoisaa kesäpäivää. Eikä ole liian kuumakaan. 😀

”Koiranilma tarkoittaa sitä, kun on sopivan lämmintä, voi olla pihalla kastumatta ja nauttia ulkonaolosta”, tuumaa Touko. Ettäs tiedätte!

Strangerland – outoa tunnelmaa

Australialais-irlantilainen Strangerland on hieman outo elokuva, tai ainakin päähenkilö Catherine on mutkikas henkilö, jonka psyykkeen on vaikea saada tarttumakohtia. Jotain mystistä ui koko ajan pinnan alla, pinnan tuntumassa, ei vain Catherinen vaan muidenkin perheenjäsenten nahkojen sisällä, ja koko elokuvassa, joka pitää katsojan pihdeissään loppuun asti (lähes kaksi tuntia).

Koska elokuvakin on jännän outo, siitä sopinee kirjoittaa myös outo arvostelu, joka ei ole edes arvostelu. 😀 Teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Strangerland (2015)
Ohjaaja: Kim Farrant
Pääosissa: Nicole Kidman, Joseph Fiennes, Hugo Weaving


Yöllä hiekka on mustaa.

Kun aurinko ryömii maailman takaa ja raapii hiekan vereslihalle, karahtaen hiekka löytää oman värinsä, punaisen. Auringon selän takaa tulee tuuli, joka sytyttää hiekan tuleen.

Hiekan liekit täyttävät maailman: poltettua oranssia, tiilenpunaista. Ihmiset ja talot uppoavat kuumaan, kuivaan sumuun. Voi nähdä vain auton pyöreät etuvalot, keltaiset, kun se ajaa hitaasti ohi koskettamatta ketään, liukuu ulos tästä maailmasta. Kyydissään kukkaan puhjennut.

Mies etsii kadonneita lapsiaan. Nainen etsii tytärtään ja poikaansa. Mies etsii naista, joka istuu hänen vieressään, niin syvällä, ettei häntä voi löytää. Ellei hän tule ulos. Mutta ovia on vaikea löytää, löydettyjä avata, lukittuja murtaa, jos ei tiedä, missä on. Nainen erehtyy ovista. Rae ei ole hänen ovensa, vaikka olisi Smith tai Elrond. Eikä mies. Ovet ovat lähempänä, ihossa, tai vieläkin lähempänä.

Nainen etsii lapsiaan, mutta ensin hänen on kadotettava se, joka luulee olevansa, ja löydettävä itsensä. Hän ei ole tämä tytär. Lopulta nainen puristuu näkymättömän seinän läpi, se riipii häneltä vaatteet, ja hän tulee näkyviin kaikille muille, paitsi itselleen. Mies löytää naisen, mutta nainen ei.

Mies on löytänyt pojan aavikolta. Hiekan tuli on sammunut ja aurinko nuollut poikaa tulikielellään. Poika ei puhu, ei ole mitään sanottavaa. Ei ole sellaisia kysymyksiä, joihin voisi vastata tyynesti. Tytärtä mies ei voi löytää, koska hän sekoittaa tämän naiseen.

Nainen ja mies eivät ymmärrä, ettei tytär ole kenenkään kuva tai kopio, vaan oma itsensä. Tytär, itsensä oma, etääntyy yhä lähemmäs itseään. On jo kulkenut pitemmän tien kuin vanhempansa.

Kun poika vihdoin puhuu, nainen ja mies alkavat räpytellä silmiään auki. Vielä ne ovat täynnä kuumaa, punaista hiekkaa.

Katveessa

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea suomen kielen sana ”katve” voi tarkoittaa? Minä jäin miettimään tätä, kun luin Anne Leinosen uunituoretta kirjaa Katve. Kun kuusi estää valon tulon johonkin paikkaan, voimme sanoa, että istumme kuusen katveessa eli kuusen varjostamassa paikassa. Katve voi merkitä myös suojaa tuulelta tai vesisateelta. Merkityksessä kuollut kulma katve tarkoittaa esimerkiksi tilannetta liikenteessä, kun emme näe jotain toista tiellä kulkijaa, koska hän jää katveeseen. Katve esiintyy myös vaikkapa sotilaallisessa merkityksessä, kun tutka ei katvealueen takia pysty havaitsemaan lentokonetta. Myös pitkiä matkoja autolla ajaessa huomaamme katvealueita radiosignaalissa, kun autoradio alkaa säristä ja kanavia ”menee sekaisin”. Katve-sanaan sisältyy siis jotain varjoisaa, mystistä, jotain johon katseemme ei yllä eikä tutkamme näe. Se on jonkinlainen häiriö maisemassa ja reaalimaailmassa. Juuri sellaisen mystisesti kiehtovan ja mielikuvitusta kutittelevan tarinan Leinonen tarjoilee meille Katve-kirjassaan.

Anne Leinonen: Katve
(Osuuskumma 2020)

Vaikka olen kirjastojen uskollinen asiakas ja luen sujuvasti myös e-kirjoja puhelimelta, niin pakko myöntää, ettei mikään voita sitä tunnetta, kun saa pitää kädessään ihka uutta kirjaa, haistella sen paperin puhdasta tuoksua ja tutkia ja hivellä virheettömiä kansia. Silloin ikään kuin tiivistyy ja kirkastuu tunne (joka toki on aina läsnä, kun alkaa lukea tuntematonta kirjaa), joka oli lapsena, kun avasi joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Se jännitys ja kihelmöivä odotus! Minulle myös kirjojen kansikuvat ovat tärkeitä, ja Katveessa kansikuva on erityisen onnistunut, se antaa aavistuksen, että jotain mystistä, jotain vaarallista piilee pinnan alla, kaikkialla.

Kirja kertoo keski-ikäisestä, Helsingissä asuvasta Tapanista, joka ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee hoitamaan tätiään Itä-Suomeen. Vanha Eira-täti asuu saaressa yksin ja on sairaana. Tapani solahtaa maalaisarkeen ja alkaa toimitella arkiaskareita, siivoaa mökkiä ja kunnostaa rakennuksia, pilkkoo puita, kalastaa, tekee lihamakaronilaatikkoa ja käy kylällä kaupassa. Arkisen aherruksen lomassa Tapani törmää kuitenkin pieniin outoihin asioihin, näkee painajaisia, eikä kaunis suomalainen maalaismaisema olekaan niin viaton kuin ensisilmäyksellä näyttää. On paikkoja, jotka kannattaa kiertää; Eira ja muut paikalliset sen tietävät.

Outous hiipii kirjassa pienin askelin, aluksi melkein huomaamatta ja pitää niin Tapanin kuin lukijan kaikki aistit hereillä. Leinonen virittää tavalliseen suomalaiseen maalaismaisemaan outouden kudelman, joka ylettyy kaikkialle ja rikkoo rajoja. Tekoälyn neuroverkoista juuri lukeneena minulle tuli mieleen lukuisien eri tasoilla olevien verkkojen kudelma, jossa signaalit kulkevat neuronien kautta verkkotasosta toiseen kohti lopputulosta. Ja kun lukija luulee, että kaikki on selvillä, tulee vielä uusia yllätyksiä.
Täytyy myöntää, että Katvetta en uskaltanut lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; pelkäsin, että Tapanin painajaiset sukeltaisivat minunkin uniin. Ja että realiteettitestaus ei menisikään heittäen läpi, jos heräisin keskellä yötä. 😀

Tarinaa kuljetetaan koko ajan Tapanin silmien kautta, minkä koin jälleen hyvänä ratkaisuna. Minulle lukijana näköjään sopii tämä paljon paremmin kuin moniääninen kerronta. Päähenkilön tarinaan uppoutuu, pääsee hyvin hänen päänsä sisään eikä ole vaikeaa löytää samaistumispintojakaan. Päähenkilön edesottamukset ja kohtalo tulevat tärkeäksi. Sitä ikään kuin tekee matkaa yhdessä päähenkilön kanssa. Kirjassa vilahtelee muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, varsinkin Eira-tädistä piirtyy esiin jännittävä ja monitahoinen hahmo. Katveessa suomalainen luonto on myös hyvin rikkaana ja fyysisenä läsnä, melkeinpä kuin yhtenä henkilönä; sitäkin lukija saa tutkailla yhdessä Tapanin kanssa.

Mikä tässä kirjassa minua vielä ilahdutti, oli kieli. Leinosen kieli on aivan uskomattoman rikasta. En muista nyt toista kirjailijaa, jonka kieli olisi näin rikasta ja elävää (paitsi Aleksis Kiven). Monesti pysähdyin sanojen äärelle ja totesin: ”Ai niin, tämäkin sana on olemassa! Miksi sitä ei käytetä?” Ja toki oli sanoja, joita en tuntenut, mutta jotka osasin tulkita asiayhteydestä tai siksi, että suonissani virtaa jonkin verran savolaista ja pikkuliraus karjalaistakin verta. Toisinaan elokuvalla voidaan kertoa enemmän kuin tekstillä, mutta ei Katveen kohdalla, sillä sen kieli on niin elävää ja aistivoimaista, että tuntuu kuin lukijakin olisi siellä, kun ”lumi kohahti joka askeleella”, ”taivaanvuohi lensi pyrstösulat mäkättäen yli”, ”tsirputus kävi korviin” ja ”valo kipristeli poskipäitä”. Joku tutkija voisi tehdä Katveesta tutkimuksen: kuinka monta eri verbiä kirjasta löytyykään!

Eilen illalla jätin siis jäähyväiset Kakskierron saarelle, ja nyt olen hiukan kateellinen niille, joilla Katve on vielä lukematta ja tämä kiehtova matka odottaa kulkemista kuin joululahja avaamista. Lisävinkkinä voin kertoa, että samoihin Itä-Suomen maisemiin sijoittuu Anne Leinosen Metsän äiti -kirja, josta kirjoitin blogissa täällä.

Anne Leinosen kirja Katve mustikanvarpujen katveessa 😉

Korona-ajan lukemisia 2

Pikkukaupunki lämpeää sisäänpäin

Tämän kirjan lukukokemus parani, mitä pidemmälle kirjaa luin. Alussa jotkut asiat ärsyttivät, mutta pikkuhiljaa pääsin kirjaan sisään.

J.K. Rowling: Paikka vapaana (Otava 2012)
Alkuteos: The Casual Vacancy

Kauas Tylypahkan maagisesta maailmasta on Rowling lennähtänyt luudallaan kirjoittaessaan Pagfordin pikkukaupungin ihmisistä ja heidän arjestaan. Paikka vapaana on ollut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia – lukematta. Kerran aikaisemmin aloitin jo sitä, mutta silloin se vaikutti äärettömän tylsältä ja alkusivujen jälkeen jätin suosiolla kesken. Lukemista etsiskellessäni ja kirjastojen avautumista odotellessani kirjan kelta-oranssit kannet kirkuivat ylimmältä hyllyltä siihen malliin, että päätin selättää kirjan, kun kerran koronarajoitusten ansiosta aikaa oli kahlata tylsempikin opus.

Tällä toisella kerralla kirja ei vaikuttanut niin tylsältä kuin olin muistavinani, mutta ymmärsin kyllä, miksi kirja oli jäänyt minulta kesken aikaisemmin. Heti alussa Rowling marssittaa esiin erinäisen määrän ihmisiä, joiden suhteista ei saa heti selvää, ja jonkin matkaa luettuaan hajamielisellä lukijalla on jo miniät ja anopit, pojat ja isät, tyttäret ja näiden kaverit sekaisin, ystävistä, vihollisista ja työtovereista puhumattakaan. Heti alussa olisi pitänyt kirjoittaa ylös, kuka on kenenkin kanssa naimisissa ja muut sukulaisuussuhteet sekä ammatit ja työpaikat, jotta lukeminen olisi helpottunut. Tarinaa tosiaan viedään eteenpäin eri ihmisten näkökulmista, ja vasta pikkuhiljaa alkaa pikkukaupungin koko ihmissuhdekudelma tulla näkyviin. Tämän verkon kutomisessa ja hallinnassa Rowling onkin todella taitava. Olisi hauska tietää, millaista tekniikkaa ja mitä tekstinkäsittelyohjelmaa hän käyttää pitääkseen kaikki langat käsissään. Mutta hyvin hän ne pitää ja hallitsee mestarillisella otteella, ei voi kuin ihailla.

Henkilöiden lukumäärän lisäksi toinen asia, mikä tökki kirjaa lukiessa, oli se, että Rowling kuvaa näitä ihmisiä ja heidän sisäistä maailmaansa pikkuilkeästi, eikä aina niin pikkukaan. Kun olin ehtinyt tutustua jo kaikkiin kirjan henkilöihin, huomasin, että ainoa, joka oikeastaan oli ollut mukava ihminen, kuoli kolmannella sivulla. Pitkän aikaa lukiessani mietin Rowlingin motiiveja siihen, miksi tehdä ihmisistä näin epämiellyttäviä ja ikäviä. Mietin, miltä tuntui elää tällaisten tyyppien pään sisällä viisi vuotta, joka Rowlingilta meni kirjan kirjoittamiseen (hän kirjoitti muutakin kyllä samaan aikaan, mikäli olen ymmärtänyt oikein). Mietin myös, onko Rowlingin oma sisäinen maailma tällainen; toivottavasti ei. Eräässä haastattelussa hän kuitenkin kertoi, että oli laittanut kirjaan joitakin asioita oman elämänsä synkästä vaiheesta, jo taakse jääneestä, joten se selittänee ehkä jotain. Sitten on tietenkin todennäköisin syy, eli se etten minä ymmärrä brittihuumoria. 😀 Kirjaa on luonnehdittu ilkikuriseksi ja mustaksi komediaksi; jälkimmäistä Rowling ei allekirjoittanut eräässä haastattelussa, vaan luonnehti kirjaa ”komedialliseksi tragediaksi”. Ehkä olin huomaavinani joitain huvittavia detaljeja ja ehkä joissakin ihmisissä on huvittavia piirteitä, mutta ei, en näe mitään naurettavaa, jos ihmisellä on OCD (pakko-oireinen häiriö), vaikka se saisikin hänet käyttäytymään ”hupaisasti”. :-/

Jotkut henkilöhahmot kuitenkin kasvoivat kirjan edetessä niin, että sain heihin kosketuspintaa. Suurin osa aikuisista jäi hieman ikäviksi loppuun asti, osasta löytyi tarinan edetessä piirteitä, jotka pehmensivät tai ainakin selittivät heidän ajatusmaailmaansa, mutta muutama teini-ikäinen kasvoi sen verran kokonaisiksi ihmisiksi, että aloin pitää heistä todella ja heidän elämänsä ja kohtalonsa tuli tärkeäksi.

Lopussa kirja on traaginen. Haastattelussa haastattelija sanoi itkeneensä lukiessaan kirjan loppua. Rowling sanoi siihen, ettei hänellä olisi mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei itkisi loppua lukiessaan. No, minä en varsinaisesti itkenyt, mutta myönnän nieleskelleeni ja olin hyvin, hyvin murheellinen.

Summa summarum: Paikka vapaana ei ole ollenkaan huono kirja eikä loppujen lopuksi tylsäkään. Se on hyvin kirjoitettu ja kirjallisella – tekstin – tasolla tarkkaavainen lukija löytää paljon ilahduttavaa, kuten hyviä, omaperäisiä ja tuoreita kielikuvia.

Jos joku ei jaksa kahlata kirjaa läpi, niin siitä ovat englantilaiset tehneet kolmen jakson minisarjankin. Löytyy ihan tuolla alkuteoksen nimellä The Casual Vacancy. En ole nähnyt sarjaa, mutta jotkut sen nähneet ovat sanoneet sen olevan uskollinen kirjalle ja jopa joissakin kohdissa kirjaa parempi (ehkä näyttelijät ovat pystyneet syventämään joitakin henkilöhahmoja, jotka kirjassa jäivät hiukan karikatyyreiksi). Sarjassa on tunnettuja näyttelijöitä. Ensin ajattelin, että tämä voisi olla ihan katsottava ohjelma, mutta sitten näin, että Michael Gambon esittäisi Howard Mollisonia. Gambon on yksi lempinäyttelijöistäni ja uskon, että hän on mestarillinen myös tässä osassa, mutta ei, ei, ei, en halua nähdä Gambonia Mollisonina. 😀

Tarkoitus oli kirjoittaa tässä myös Gabriel García Márquezin kirjasta Pelon hetki, jonka lukemisen lopetin eilen, mutta tästä kirjoituksesta tuli jo niin pitkä, että ”Ese pueblo de mierda” täytyy jättää toiseen kertaan.

Runo elää arjessa

Eilen illalla istahdin TV:n ääreen ja aika sattumalta päätin Areenan sarjojen sijaan katsoa Teemalta tulevan elokuvan Paterson. Mitään muuta en elokuvasta tiennyt kuin Ylen kuvailun, että se olisi lämminhenkinen. Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut.

Kuvakaappaus elokuvasta

Paterson (2016)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Paterson: Adam Driver
Laura: Golshifteh Farahani
Runot: Ron Padgett
Nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää (tästä päivästä 16.5.2020 lukien)

Elokuva kertoo Paterson-nimisessä kaupungissa asuvasta bussikuskista, jonka nimi on myös Paterson. Hän viettää vaatimatonta elämää vaimonsa ja koiransa kanssa, käy töissä, ulkoiluttaa koiraa ja juo paikallisessa pubissa tuopposen olutta. Näemme hänet kävelemässä töihin tai töistä, ajamassa bussia ja aina kun hänellä on hetki aikaa, hän ei suinkaan ala näpelöidä älypuhelinta (hänellä ei sellaista ole), vaan hän kaivaa muistivihkonsa esiin ja kirjoittaa runoja. Välillä hän kirjoittaa runoja päässään ilman paperia. Hänen runonsa nousevat arjesta ja muistoista. Ne ovat eleettömiä ja rauhallisia kuin mies itse.

Bussikuski Paterson on sympaattinen kaveri, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka toimii erittäin vastuuntuntoisesti, kun tapahtuu jotain yllättävää. Hän ei emmi tällaisissa tilanteissa, vaan vastuunottaminen toisista ihmisistä tapahtuu luonnostaan, helposti kuin hengittäminen.

Patersonin vaimo Laura on tietyssä mielessä miehensä vastakohta: siinä missä Paterson on vaatimaton myös suhteessa runoihinsa, hieman erikoinen Laura koko ajan kaipaa menestystä ja kuuluisuutta välillä hyvinkin epärealistisesti. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ristiriitoja parin suhteeseen, vaan kumpikin tukee ja kunnioittaa toista ja antaa toiselle tilaa toteuttaa omintaan.

Elokuvan tempo on hidas ja melkeinpä monotoninen, mutta juuri se virittää hienon, rauhallisen, suorastaan meditatiivisen tunnelman. Pienet yksityiskohdat ja pienen pieni, alleviivaamaton huumori palkitsevat tarkkaavaisen katsojan oivalluksilla. Paterson on erittäin hyvä leffa katsoa kiireisen päivän päätteeksi, kun haluaa rauhottua yöunia varten. Elokuvassa on pitkiä pätkiä ilman repliikkejä, ja tämä antaa katsojallekin aikaa ja tilaa omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Tuntuukin siltä, että elokuva avaa tilaa joka suuntaan ja laajenee siten itsensä ulkopuolelle. Elokuva on itsessään runo.

Paterson-kaupunki on oikeasti olemassa ja sijaitsee New Jerseyssä. Sen tunnetuin turistikohde on Great Falls -vesiputoukset. Elokuvassa mainitaan myös tuolla alueella asuneita runoilijoita, kuten Allen Ginsberg ja Patersonin oma suosikki William Carlos Williams, jonka runon This is Just to Say Paterson lukee vaimolleen.

Siis, laita puhelin äänettömälle ja vie se toiseen huoneeseen, jätä popcornit nyt paistamatta ja karkkipussit toiseen kertaan, täytä lasisi, niin ettei sitä tarvitse täyttää kahteen tuntiin, himmennä valot, istu mukavasti ja rauhoitu nauttimaan arjen runoudesta ja kauneudesta.

Kuvakaappaus elokuvasta

Korona-ajan lukemisia 1

Semikaranteenissa kotona kökötellessä olisi aikaa lukea vaikka kirja päivässä, mutta näinä epävarmuuden aikoina keskittymiskyky ei ehkä ole ollut parhaimmillaan. Kirjastot ovat kiinni, ja kaipaan kovasti sitä, että pääsisin sinne selailemaan kirjoja tai edes varaamalla netistä hakemaan lukemista (miksei edes tätä pystyttäisi järjestämään?). Kirjoja ei köyhä voi kauheasti ostaakaan, joten on täytynyt turvautua omaan kirjahyllyyn, ja satunnaisesti myös e-kirjoihin, joita saa toisinaan edullisemmin ja jopa ilmaiseksi. Lukemisto on koostunut aika sekalaisesta seurakunnasta. Ja kirjojen lisäksi on tullut luettua myös spekulatiivisia novelleja lehdistä. 😀

Willa Cather: Antonia ystäväni
WSOY 1963, suom. Leena Karro
Alkuperäinen teos: My Antonia (1918)

Tämän kirjan sain joululahjaksi, kun olin 14-vuotias. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Kirja tuli mieleen uudestaan, kun näin taannoin yhden kurssikaverini palauttavan tutun näköisen kirjan työväenopiston kirjalainauspisteeseen. Hän oli pitänyt kirjasta, joten ajattelin silloin, että ai jaa, aikuinenkin voisi lukea tämän kirjan. Niinpä kun mietin, mitä omasta hyllystäni lukisin, tämä laiha, pehmeäkantinen opus tuli mieleen, ja kaivoin sen lapsena lukemieni kirjojen laatikosta.
Kirja kertoo Jim Burden -nimisestä pojasta, joka vanhempien kuoltua matkaa isovanhempiensa luokse Nebraskan preerioille, missä uudisasukkaat tekevät kovasti töitä raapiakseen evästä henkensä pitimiksi. Antonia taas on böömiläistyttö, joka muuttaa perheensä kanssa naapuriin, ja Jim alkaa opettaa hänelle englantia. Vaikka elämä on kovaa, tarina ei kieri pohjamudissa, vaan kuvaa rikkaasti ja värikkäästi mielenkiintoisia ihmisiä, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan sekä nebraskalaista maisemaa ja vuodenaikoja. Laihuudestaan huolimatta kirja on täyttä tavaraa: ihmisten persoonallisuudet piirtyvät hienosti esiin, yhtä hienosti Cather kuvaa myös luontoa. Antonia ystäväni on siis yli 100 vuotta vanha kirjallinen helmi!

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (e-kirja)
Aula & Co 2018, suom. Pekka Tuomisto
Alkuperäinen teos: The Tattooist of Auschwitz (2018)

Historiallinen kirja on myös Auschwitzin tatuoija, joka on saanut aika suuren suosion ja monet lukijat ovat suorastaan hurahtaneet tähän kirjaan. Siinä, missä Antonia ystäväni kertoo uudisasukkaiden selviytymisestä Nebraskan ankarissa olosuhteissa reilut 100 vuotta sitten, Auschwitzin tatuoija vie lukijat 2. maailmansotaan ja keskitysleirin kurjuuteen. Mutta vaikka kirja kertoo järkyttävistä ja yöunet vievistä historiallisista tapahtumista, niin tämäkään kirja ei jämähdä kurjuuteen, vaan on Lale Sokolovin ja Gita Furmanin selviytymistarina.
Auschwitzin tatuoija ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, tässä suhteessa se painii selvästi alemmassa sarjassa kuin Antonia ystäväni. Siinä on paljon kömpelyyttä ja taitamattomuuttakin, niin kerronnassa kuin kuvauksessa, mutta nämä puutteet on oikeastaan aika helppo antaa anteeksi, sillä tarina on niin uskomaton ja mielenkiintoinen. Luin kirjaa fiktiona, ja vasta lopussa minulle selvisi, että kyseessä oli tositarina. Jos tästä kirjasta haluaa jotain oppia, niin sen nyt ainakin, että selviytymisessä tarvitaan onnea, asennetta, sopeutumiskykyä ja älliä. Eikä vaikeimmissakaan tilanteissa kannata luovuttaa!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen (e-kirja)
WSOY 2019, suom. Helene Bützow
Alkuperäinen teos: Tiggaren (2016)

Viime kesänä luin tästä Emma Sköld -sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, joista kirjoitin silloin täällä. Aluksi hurahdin Sarenbrantin tyyliin, ja mutta sitten jatkuvat cliffhangerit alkoivat tuntua rasittavilta. Kun toinen osa päättyi niin kuin päättyi, päätin ottaa etäisyyttä Sarenbrantiin. Nyt kuukausien jälkeen olin valmis kolmanteen osaan ja ottamaan selvää, mitä loppujen lopuksi tapahtui, ja ihan hyvä, että otin, sillä Kerjäläinen tuo mukanaan iloisiakin yllätyksiä. Kirja vie tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, lyhyin luvuin. Tämä toki lisää jännitystä ja tiivistää tunnelmaa hienosti, mutta tällainen sirpalemainen eteneminen ruokki pahasti myös keskittymisvaikeuksiani. Lyhyet luvut antoivat mahdollisuuden tuon tuostakin keskeyttää lukeminen ja tsekata somekanavat, koska luin kirjaa puhelimella. Paljon aikaa kirjassa meni siihen, kun eri henkilöt omissa luvuissaan spekuloivat eri vaihtoehdoilla. Tämä oli hiukan puuduttavaa, koska lukija oli koko ajan pari askelta edellä. Joku voisi tehdä tutkimuksen siitä, kuinka monta kysymyslausetta kirjasta löytyy. Paljon! Pahis on tässä kirjassa pelkästään pahis, eikä Sarenbrant osannut tuoda häneen vivahteita.
Jos on lukenut sarjan kaksi ekaa osaa (Avoimet ovet ja Osasto 73), kannattaa varmaan tsekata Kerjäläisestä, miten kaikki päättyy.

Anna Jansson: Pelon vangit
Gummerus 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäinen teos: Rädslans fångar (2016)

Maria Wern on tv-poliisisarjojen ystäville tuttu rikospoliisi, jolle näyttelijä Eva Röse on antanut kasvot – ja pitkät vaaleat, kadehdittavan upeat hiuksensa. 😉 Röse on nähty tänä keväänä myös Heder-sarjassa, jonka ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso nähtiin TV:ssä sunnuntaina (Heder-sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan).
Anna Jansson on vakuuttava dekkarikirjailija. Hän luo täydet hahmot, näkee vaivaa henkilöiden persoonallisuuksien kuvaamisessa ja antaa niille tilaa. Vaikka hänkin vie tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, hän ei ole lainkaan niin hätäinen kuin Sarenbrant, vaan tuntuu nauttivat kirjoittamisesta ja uppoutuvan henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Tässä tarinassa erilaisten rikosten selvittämisen lisäksi Jansson kuvaa outoja sääilmiöitä, jotka ravistelevat Gotlannin saarta, mihin Maria Wern -kirjojen tapahtumat sijoittuvat. Jansson kirjoittaa erittäin viihdyttäviä dekkareita.

Semikaranteeni jatkuu, ja kirjastojen osittainenkin avautuminen roikkuu jossain hamassa tulevaisuudessa, josta kukaan ei vielä osaa sanoa mitään varmaa. On siis selattava edelleen omaa kirjahyllyä ja tsekattava, löytyykö sieltä lukemattomia kirjoja tai sellaisia, jotka voisi lukea uudestaankin. Vai olisiko vingutettava Mobile Paytä ja ostettava e-kirjoja tarjouksesta?

Podcast lenkkikaverina Jäljillä

Koronavirus on laittanut meidän kaikkien tavallisen arjen uuteen järjestykseen. Oma mielialani heilahtelee kuin pörssikurssit: välillä nenänpää nousee hiukan plussan puolelle ja seuraavassa hetkessä syöksyn uudestaan pohjattomaan, sysimustaan kaivoon, josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Nyt jos koskaan tarvitaan erilaisia juttuja, joilla kestämme tämän epävarmuuden, pelon ja jatkuvat synkät uutiset. Kekseliäs ihminen onkin luonut yhtä sun toista lajitoveriensa iloksi, ja netistä ja somesta löytyy kaikenlaista viihdykettä kotona jumittavalle kansalle.

Jos et ole koskaan kokeillut podcastien kuuntelemista, niin nyt voisi olla hyvää aikaa tutustua tähän mainioon harrastukseen. Podcasteja voi kuunnella puhelimella, tabletilla ja tietokoneella silloin, kun itselle parhaiten sopii. Jos omistaa iPhonen, aloittaminen ei voisi olla helpompaa, sillä tässä puhelimessa on valmiiksi asennettuna Podcastit-sovellus. Muilla puhelimilla voi podcasteja kuunnella Spotifylla, joka vaatii asennuksen ja rekisteröinnin, mutta kuukausimaksua ei ole pakko maksaa, jos parit mainokset silloin tällöin eivät haittaa. Acast-sovelluksella voi myös kuunnella podcasteja, ja monia podcasteja voi kuunnella niiden omilta kotisivuilta. Ja podcasteja on joka lähtöön ja aiheeseen, vaikka millä kielellä, joten jokaiselle löytyy varmaan sopiva, kun jaksaa hieman etsiskellä. Tässä artikkelissa käsittelen yhtä suomalaista, erittäin suosittua podcastia.

Jäljillä

Kuukausi sitten minulle suositeltiin (kiitos, Lauriina!) suomalaista true crime -podcastia Jäljillä. Tilda Laaksonen aloitti tämän mainion rikospodcastinsa tekemisen keväällä 2018, jaksoja on tällä hetkellä reilut 80 ja lisäjaksoja tulee viikottain. Jäljillä-podcast on noussut suosituimmaksi suomalaiseksi rikospodcastiksi, eivätkä sen kymmenet tuhannet kuuntelijat voi olla väärässä. Sarja on hyvä!

Jäljillä-sarjassa käsitellään rankkoja rikoksia: murhia, tappoja, kidnappauksia, sarjamurhia, kadonneita ihmisiä jne. Osa rikoksista on selvinnyt, mutta monet ovat jääneet mysteereiksi. Jos TV-sarjojen, elokuvien ja dekkareiden rikosjuonet tuntuvat usein epätodellisilta ja mahdottomilta, niin tosielämä pistää paremmaksi: maailma on täynnä jännittäviä ja ihmeellisiä rikosmysteereitä. Vaikka Jäljillä-podcastissa käsiteltävät rikokset ovat rankkoja, Laaksonen ei kuitenkaan mässäile väkivallalla, siitä kiitos. 🙂

Laaksonen esittelee joka jaksossa yhden rikoksen, ja jaksoja voi kuunnella ihan missä järjestyksessä tahansa. Jaksot (jotka olen kuunnellut) ovat olleet reilun 40 minuutin mittaisia, joten ne ovat ihan sopivia vaikkapa kävelylenkille. Laaksosen ääni on miellyttävä, ja lenkillä tuleekin sellainen olo, että on kävelyllä kaverin kanssa, joka kertoo minulle jännittävää tositarinaa. Mutta podcasteja toki voi kuunnella muulloinkin kuin kävellessä. Yhtenä päivänä sain pölyt pyyhittyä (inhokkityö!) ihan huomaamatta, kun uppouduin yhteen Jäljillä-rikokseen. Myös niskan rentoutus pilates-pallon avulla sängyllä maaten sujuu oikein hyvin podcastia kuunnellessa.

Jäljillä on erittäin laadukas ja tyylikäs podcast; Laaksonen tekee jokaista tapausta varten huolellisen taustatyön etsien tietoa eri lähteistä. Hänen kriittinen asenteensa lähteitä kohtaan on myös plussaa. Tarinan hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että kuuntelija voi nähdä tapahtumat ja henkilöt mielessään aivan kuin kirjaa lukiessa tai äänikirjaa kuunnellessa. Näihin tosielämän tarinoihin uppoaa kuin hyvään kirjaan ja siten saa siirrettyä korona-ahdistuksen takavasemmalle – ainakin hetkeksi.

Jäljillä-podcastilla on myös Instagram-tili (@jaljilla_podcast), jonne Laaksonen laittaa jaksoihin liittyviä kuvia, ja siellä voi myös spekuloida mahdollisia syyllisiä ja rikostapahtumien käänteitä. Jaksoja voi kuunnella selaimenkin kautta podtail.comissa, jos se tuntuu helpommalta.

Tarkoitus oli tässä artikkelissa kirjoittaa myös parista espanjankielisestä podcastista, mutta jätänkin ne toiseen artikkeliin.

Jännittäviä kuunteluhetkiä! 😀