Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäkeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.

The Way – El Camino – Matkalla

Kuukausia, ehkäpä peräti yli vuosi sitten näin ohimennen Espanjan televisiossa mainoksen elokuvasta, jossa Martin Sheen kulki rinkka selässä pitkin kapeaa hiekkatietä. El camino oli espanjalainen nimi, ja ilmeisen huonosti nettihakuja käyttäen en löytänyt silloin juurikaan tietoa elokuvasta. Laitoin kuitenkin elokuvan korvan taakse, sillä Martin Sheen on charmantti ja upea tyyppi, kuin hyvä viini, joka paranee kypsyessään. (Ja sivumennen sanoen: älyttömän seksikäs.) Myös aihe – tuo suosittu pyhiinvaellusmatka, joka alkaa Ranskan puolelta ja jatkuu läpi Espanjan pohjoisosan aina Santiago de Compostelaan asti – kiehtoi minua; kutsuuhan se vuosittain tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa kokemaan El caminon ihmeen. The Way on Emilio Estevezin kirjoittama ja ohjaama elokuva; hän kirjoitti sen isäänsä Martin Sheeniä varten, joka oli aina haaveillut pääsevänsä caminolle. Elokuva on omistettu Emilion isoisälle ja Martin Sheenin isälle, joka oli syntyperältään espanjalainen, Caliciassa syntynyt. (Martin Sheenin alkuperäinen nimi on siis Ramón Estévez.)

Heinäkuun lopun helteillä aloin etsiä elokuvaa systemaattisesti netistä. Nyt tietoa löytyi hyvin, ja lopulta löysin DVD:n myös Suomesta. Tilasin sen Levykauppa Äx:stä (eikä tämä ole mikään maksettu mainos, vaan onnellisen asiakkaan kiitos), ja he tilasivat sen ulkomailta. Levystä tuli ilmoitus torstaina, ja perjantaina kävin kaupunkireissulla hakemassa sen Äx:stä. Elokuvassa ei ole tekstityksiä kuin englanninkielisiä kuulovammaisia varten. Eilen, lauantai-iltana oli juhlahetki ja korkkasin elokuvan.

Elokuva kertoo kalifornialaisesta silmälääkäristä Tom Averystä (Martin Sheen), jonka aikamiespoika (Emilio Estevez) kuolee onnettomuudessa caminolla, ihan matkansa alussa. Tom matkustaa Ranskaan, St Jean Pied de Port -nimiseen pikkukaupunkiin hakemaan poikansa ruumista. Siellä, hotellihuoneessa poikansa tavaroita tutkiessaan hän muuttaa suunnitelmiaan. Pojan ruumis tuhkataan ja tuhka annetaan isälle yksinkertaisessa peltirasiassa. Isä pukee päälleen poikansa retkivarusteet, kiinnittää rasian rinkkaan, heittää rinkan selkään ja lähtee caminolle.

– We leave in the morning, Tom sanoo ranskalaiselle poliisille, joka on auttanut häntä käytännönasioissa koskien pojan kuolemaa.
– We?
– Both of us, Tom kohottaa hiukan peltirasiaa, jota on pitänyt käsissään.

Camino alkaa

Tom-isä paikassa, jossa poika Daniel kuoli caminolla. Kädessä peltirasia, jossa pojan tuhkat ovat.

Caminolla sattuu kaikenlaista. Onhan matkakin melkoinen: 800 kilometriä. Tom sulkeutuu kuoreensa, pyrkii pitämään muut pyhiinvaeltajat etäällä, yrittää karistaa heitä kintereiltään, joutuu hengenvaaraan ja vähitellen huomaa, että tarvitsee toisia ja toiset tarvitsevat häntä. Jokaisen on käveltävä itse, omin jaloin ja sillä tavoin yksin, kuitenkin samalla kertaa kuljetaan yhdessä. Jokainen tekee omaa caminoaan yksin, yhdessä toisten kanssa. Ihan niin kuin elämässäkin. Tomin matkakumppanit ovat persoonallisia tyyppejä, jokaisella on historiansa, jota he kantavat mukanaan ja josta ehkä yrittävät päästä caminolla eroon, ainakin osittain. Jokaisella on omat syynsä lähteä pyhiinvaellusmatkalle.

Caminolla yksin ja yhdessä

Caminolla yksin ja yhdessä

The Way on taitavasti rytmitetty. On tapahtumia, juonenkäänteitä, ihmissuhdesähinää, mutta toisaalta on ihan puhdasta caminoa, kävelyä rinkat selässä, vaihtuvia maisemia. Elokuvan sanomaan ja teemoihin sopii hyvin, että katsojakin saa aina välillä istua omissa ajatuksissaan, kelata rauhassa tunteitaan ja elämäänsä, tehdä omaa caminoaan sohvan nurkassa istuen. Elokuva antaa kauniisti tilaa myös tällaiselle matkalle.

Kun televisiosta on koko kesän tullut American Pie -tyypisiä teinihölmöilyjä, niin olen pikkuhiljaa alkanut kaivata kipeästi jotain aikuisempaa, sellaista joka antaa myös ajattelemisen aihetta ja joista jää pitkäksi aikaa hyvä mieli. Tällaisia The Wayn kaltaisia viisaita ja tyylikkäitä indie-elokuvia näkisin niin mielelläni myös televisiossa.

”You don’t choose a life, Dad, you live one.”

—————

PS. Kannattaa katsoa Espanjan television tekemä 7 minuuttia kestävä haastattelu (englanninkielinen, tekstitys espanjaksi). Siinä isä ja poika – Martin Sheen ja Emilio Estevez – kertovat elokuvasta ja puhuvat viisaita elämästä ja ihmisenä olemisesta. (”Emme ole menossa helvettiin, vaan tulemme sieltä.”)

camino3