Kieliopin uudet tuulet

Matkailu avartaa, sanoo vanha klisee, ja tämähän pitää kyllä paikkansa. Mitä avoimemmin uskaltaa katsoa ympärilleen – omat sisäiset lukot, toiveet ja odotukset unohtaen tai ainakin sivuun siirtäen –, sitä enemmän matkalta saa. Eikä tämä koske ainoastaan ulkomaanmatkailua, vaan myös omaan kotikaupunkiinsa tutustumista uteliaasti, avoimin mielin. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea sain kokea Granadan-matkallani, vaan keskityn kielioppiin, erityisesti yhteen asiaan, joka pörisee nyt päässäni.

Granadan-matka oli minulle kahdella tavalla erikoinen: ensimmäinen kerta Andalusiassa ja ensimmäinen kerta, kun opiskelin espanjaa espanjalaisessa kielikoulussa. Jälkimmäinen jännitti etukäteen ihan sairaasti. Ymmärränkö yhtään mitään, mitä natiivit opettajat puhuvat? Ymmärränkö kielioppia, kun käytetään eri termejä kuin Suomessa? Saanko itse sanottua mitään? Näytänkö ihan idiootilta? Etukäteen Suomessa tehdyn ja mielestäni aika vaikean testin perusteella ystäväni ja minut sekä kaksi muuta 10 hengen suomalaisesta ryhmästämme laitettiin superior-ryhmään. Paikan päällä meille suomalaisille järjestettiin kyllä yhteishaastattelu, mutta kukaan meistä ei varmaankaan päässyt siinä jännittävässä tilanteessa omalle puhetasolleen.

Superior-ryhmään pääseminen (joutuminen?) ilahdutti ja pelotti. Toisaalta päättelin, että sellaisessa ryhmässä ei ehkä tarvitse kerrata tuikituttuja kielioppiasioita, mutta samalla pelotti se, että siinä vaadittaisiin sellaista tietotasoa, jota minulla ei ole. Ensimmäisinä kahtena päivänä olo oli hiukan pettynyt ja sekava; välillä tuntui siltä, että opetellaan triviaaleja asioita tai aikaa tuhraantuu tyhjäkäyntiin. Opettajat sanoivat meille, että koska olemme superior-ryhmässä, opetuksessa mennään jo kielen nyansseihin ja hienouksiin. Ystävän kanssa oltiin tästä hiukkasen eri mieltä; olisimme kaivanneet sellaisia asioita, joita voisimme käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi puheessamme, ja minä toivoin sellaisia haasteellisia kielioppiharjoituksia, joita työväenopisto ei tarjoa. Mikä kuitenkin ilahdutti heti alusta alkaen, oli se, että ymmärsin opettajien puhetta melko vaivattomasti ja tuntien seuraaminen luonnistui yllättävänkin helposti.

Kolmantena päivänä saimme eteemme kielioppiharjoitusmonisteen. Jihuu! Ja tunnin jälkeen olo oli tosi onnellinen. Erinomainen opettaja Rafa osasi selittää kielioppihienouksia todella selkeästi. Myös seuraavana päivänä oli yksi tunti näitä harjoituksia ja sitten viimeisenä koulupäivänä, viimeisellä tunnilla Rafa räjäytti pankin. Hän sanoi: ”Tulette kiittämään minua, kun kerron teille tämän asian.” Ja sitten hän kertoi aivan uuden lähestymistavan subjunktiiviin. Jos minun aivojani olisi sillä hetkellä kuvattu PETissä, niin olisi saattanut nähdä aikamoisen ilotulituksen. 😀

Perinteisen opetustavan mukaan subjunktiivin käyttöä varten joutuu opettelemaan lukuisan määrän eri tilanteita, joissa subjunktiivi on pakollinen. Qué tal 2 -oppikirjassa subjunktiivitilanteet ja säännöt ovat vielä selkeitä ja suoraviivaisia, mutta mitä pitemmälle kieltä opiskelee, sitä pitempiä ovat verbien ja konjunktioiden listat, joita joutuu painamaan mieleensä. On pääsäännöt, poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Loputon suo. Perinteisessä tavassa opettelemme noita sääntöjä ja listoja ulkoa, ja tekstiä tai puhetta tuottaessamme mietimme, onko tämä verbi tai konjunktio jossain näistä listoista ja mitkä säännöt ja poikkeukset pätevät juuri tähän listaan. Meille kerrotaan, että subjunktiivi on epävarmuuden aikamuoto, mutta suomalainen korva ei kuule epävarmuutta kaikissa subjunktiivitilanteissa.

Tällä hetkellä Espanjassa on kuitenkin opettajia, jotka kehittävät tuttuihin kielioppitilanteisiin uusia selitystapoja. Rafa kuuluu näihin opettajiin. El método cognitivo. Kognitiivinen metodi on lähtöisin Granadasta. Tässä tavassa ei enää opetellakaan ulkoa loputtomia listoja eri tilanteita varten, vaan mietitään lauseen sisältöä. Indikatiivi on ”aclarar” ja subjunktiivi ”no aclarar”. Esimerkiksi kun lauseessa on subjunktiivi (oikein), verrataan sitä siihen, miten merkitys muuttuisi, jos siihen virheellisesti laitettaisiin indikatiivi. Esimerkkien avulla minulle selvisi, että monissa subjunktiivitilanteissa subjunktiivin käyttö tarkoitti sellaista, joka ei ole vielä olemassa tai tapahtumassa (tai mahdollista), ja indikatiivi sellaista, joka on jo tapahtumassa, toteutuu parhaillaan.

Oikein: Quiero que vengas. (Haluan, että tulet.) Subjunktiivi (vengas) kertoo jostakin, jota ei vielä ole, ”sinä” on jossain, mutta ei vielä tulemassa. Tuleminen ei vielä tapahdu. Vain minun haluamiseni on ”aclarar”.
Väärin: Quiero que vienes. (Haluan, että tulet.) Venir-verbin indikatiivi tarkoittaa, että sinä jo tulet, tuleminen jo tapahtuu. Joten lauseen merkitys on ihan absurdi. Sama juttu kuin jos söisin jäätelöä ja julistaisin Haluan jäätelön. Miksi haluaisin jotain, mikä minulla jo on, mikä jo tapahtuu? Indikatiivin käyttö tässä että-lauseessa johtaa absurdiin ajatukseen, vain subjunktiivi on mahdollinen, jos halutaan muodostaa järkevä lause.

Tämä pieni esimerkki raotti minulle ihan uuden näkymän indikatiivin ja subjunktiivin paritanssiin. Koska suomen kielessä ei ole subjunktiivia, joudumme käyttämään espanjan subjunktiivia ”koska säännöissä sanotaan niin”, ymmärtämättä merkitystä ja sisältöä. Kognitiivinen metodi yrittää valottaa subjunktiivia ja muita espanjan kieliopin hienouksia uudesta näkökulmasta, merkityksen ymmärtämisen kautta. Niillä kahdella subjunktiivisäännöllä, jotka Rafa meille opetti, pystytään selittämään 80 % subjunktiivin käyttötilanteista, ja samalla ne myös antavat kielen ymmärtämiseen ihan uusia työkaluja.

Olen etsinyt espanjan kielen sielua kaikki nämä vuodet, ja tuo 15 minuutin opetustuokio Granadassa CastiLa-nimisessä kielikoulussa nytkäytti minua hyppyaskeleen eteenpäin. Nyt uskon vieläkin varmemmin, että kielen sielu löytyy kieliopin ja rakenteiden kautta; täytyy vain etsiä ja löytää uusia näkökulmia, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Espanjan ja ehkä muidenkin kielien kieliopin opetus tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, kun opettajat ja kielitieteilijät kehittävät uusia tapoja opettaa ja oppia kieltä. Tuskin maltan odottaa! Elämme jännittäviä aikoja, de verdad. 🙂

Kaukana siintää Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Placeta Cristo Azucenas, Granada, España.

Kielioppi on seikkailu.

Mainokset

Pikkukiviä, lohkareita ja löytämisenilo

Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”

Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.

Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.

Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.

Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.

Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.

Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?

Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.

Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.

Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.

Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!

Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.

Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀

Kaiken takana on äidinkieli

Usein kuulee sanottavan, että voidakseen oppia vieraita kieliä täytyy osata hyvin äidinkieltään. Olen aina ajatellut, että tässä puhutaan kieliopillisista asioista ja rakenteista ja ollut samaa mieltä. Äidinkielen rakenteiden hyvä osaaminen ainakin helpottaa vieraiden kielten oppimista. Jos päässä on jo jonkin kielen rakenteet hyvässä järjestyksessä, uusien rakenteiden liittäminen omaan tietojärjestelmään tapahtuu ainakin vaivattomammin. Jos on opiskellut pitempään joitakin vieraita kieliä ja niiden rakenteita, uusien kielten oppimisesta pitäisi tulla vieläkin helpompaa. Ja yleensä näin onkin, sitä vain ei aina huomaa, kun pänttää uuden kielen sääntöjä, poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia. 😉

Tänä keväänä olen ottanut uuden askeleen espanjan kielen opiskeluissani ja alkanut lukea parasta suomeksi ilmestynyttä espanjan kielioppia, eli ”Taina Hämäläistä”. En mitenkään järjestyksessä, vaan sieltä täältä, kuitenkin yrittäen painaa mieleeni myös niitä hankalia poikkeusten poikkeuksia. Tähän minua ovat innostaneet mm. kurssitoverit: vaikka työväenopiston kurssi päättyi tältä keväältä jo huhtikuun alussa, olemme tavanneet epämuodollisesti milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla ja keskustelleet espanjan kielen koukeroista – välillä espanjaksi, välillä suomeksi. Myös espanjankielisiä sähköposteja on tullut kirjoitettua useita tämän kevään aikana.

Tällainen intensiivinen uppoutuminen kieleen on poikinut uusia oivalluksia. Olen huomannut, mitä pitemmälle ja syvemmälle vieraaseen kieleen sukellan, sitä enemmän tarvitsen omaa äidinkieltäni. Enkä vain sen kieliopillisia asioita, jotka auttavat alkuun ja pitävät perustan vakaana. Mutta silloin kun vieraassa kielessä liikutaan alueilla ja rakenteissa, jollaisia ei suomen kielestä löydy (preteriti, subjunktiivi…), on otettava ”korva” käyttöön.

Samalla tavalla kuin korvaa voi harjoittaa musiikin suhteen, sitä voi – ja tulee! – treenata myös kielen suhteen. Korvaa treenaamme jo kieliopilla, vaikkemme sitä aina huomaakaan. Voimme esimerkiksi kuulostella, mikä merkitysero on sanoilla ”talonpoika” ja ”talon poika”, ”lastenvaatteet” ja ”lasten vaatteet”.

Muuten: myös espanjan kielessä tehdään sama merkitysero lastenvaatteiden (yhdyssana: ropa de niños) ja lasten vaatteiden (genetiivirakenne: ropa de los niños) välillä.

Espanjan kieliopin sääntöjen, poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten ymmärtämisessä tarvitaan paljon korvaa ja kuulostelemista. Onko tässä lauseessa kyse tosiasiasta vai mahdollisuudesta? Onko asia varma vai epävarma? Viitataanko lauseessa tulevaisuuteen? Jossitellaanko tässä? Onko kysyjällä epäilys, ettei sitä tule tapahtumaan, mitä hän kyselee? Onko kyse tuntemattomasta vai tunnetusta? Onko ominaisuus pysyvää vai hetkellistä? Kuvaillaanko tässä jotain tapahtunutta vai onko kyseessä yhteenveto? Esitetäänkö kysymys kohteliaasti? Liittyykö ”en ymmärrä, että”-lauseeseen ajatus, ettei puhuja hyväksy kyseistä käytöstä tai tekoa? Espanjan kieli kukkii rakenteita, joissa on ensin kuultava sävyt, jotta osaisi käyttää oikeita verbimuotoja. Ja sitten ovat tietenkin kaikki substantiivit, adjektiivit ja muut vekkulit sanat, joilla on eri merkityksiä eri tilanteissa.

Esimerkkejä, miten adjektiivin merkitys muuttuu olla-verbien ser ja estar kanssa:
ser salado = olla sukkela, hauska
estar salado = olla suolainen
ser vivo = olla eloisa, vilkas
estar vivo = olla elossa, elävä
ser interesado = olla rahanahne
estar interesado = olla kiinnostunut

Takaisin suomen kieleen. Olen huomannut, että suomen kielen vivahteiden kuuleminen auttaa kuulemaan niitä myös muissa kielissä. Millä tavoin sitten voisi treenata korvaa kuulemaan äidinkielen vivahteet? Tähän on kolme vastausta: lukemalla, analysoimalla lukemaansa ja keskustelemalla siitä toisten kanssa. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on tärkeää kaikkien kielien kohdalla. Tekisi mieli sanoa: hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta korvan harjoittamisen kannalta voi olla hyödyllistä lukea myös ”huonompaa”, sillä myös siinä oppii näkemään – ja kuulemaan – eroja.

Aina kun kuulen valtaapitävien päätöksistä supistaa kirjallisuuden osuutta kouluissa, niskakarvani nousevat pystyyn ja kissankynnet singahtavat esille. Lukemisen vaaliminen on äärettömän tärkeää niin monelle asialle, ei pelkästään vieraiden kielten oppimiselle, vaan myös esimerkiksi ihmisenä kasvamiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että Espanjassa opettajien ja kirjailijoiden lisäksi myös psykologit ja psykiatrit ovat järkyttyneitä Rajoyn hallituksen päätöksestä poistaa kansainvälinen kirjallisuus lukion oppiaineista. Täysin järjetöntä! (<jupinaa>Taas olisi kirveellä töitä!</jupinaa>).