Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.
Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.
Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)
Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.
Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀
Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.
Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.
Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.
Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.
Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂
Sanoja, sanoja 