Metsän äidin syliin

Kevään odotetuin kirja on ollut ehdottomasti Anne Leinosen Metsän äiti (Atena 2017). Tämä artikkeli sisältää omia tunnelmiani kirjan luettuani sekä Anne Leinosen haastattelun, jonka tein sähköpostitse. Sekä artikkeli että haastattelu on pyritty tekemään sillä tavoin, ettei juonen jännittäviä yksityiskohtia paljasteta. Näin nekin, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet, voivat lukea tämän turvallisesti. Metsän äidin juoni on niin mielikuvitusta kutkuttava, että mitä vähemmän siitä etukäteen tietää, sitä antoisampaa on kulkea kirjan polkua yhä syvemmälle tarinaan.

Kirja kertoo Riinasta, joka palaa kotikylään tekemään kotiseutuyhdistykselle vanhojen rakennusten kartoitustyötä. Kylä hieman originelleine asukkaineen ja sisäänlämpiävine tunnelmineen on hyvinkin perisuomalaisen tuntuinen pikkupaikka. Pitkät poissaolovuodet ovat tehneet Riinasta ulkopuolisen, ja ulkopuolisia – kylän tapoihin vihkiytymättömiä – katsotaan aina hiukan vinoon. Riina joutuu kohtaamaan sekä oman menneisyytensä että kylän nykyisyyden ja peilaamaan itseään näitä vasten. Kuka hän on? Mikä hänestä on tullut?

Ensimmäinen asia, mihin kiinnitin kirjassa huomiota, oli kieli. Ensinnäkin sen rikkaus. Sain suorastaan säväreitä siitä, miten rikasta kirjan kieli oli. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi kouluihin luettavaksi jo pelkästään kielen rikkauden takia. Suomen kielessä on valtavasti hyviä sanoja, joita emme käytä, kun tyydymme aina perussettiin. Toiseksi: kielen tiheys. Metsän äidin kieli on niin tiheää, että sen kosketuksen voi melkein tuntea. Kaikki turhat jaarittelut ja selittelyt on poissa. Koen, että se on lukijan kunnioittamista. Lukijan ei tarvitse lukea mitään turhaa, ei mitään laimeaa eikä latteuksilla laimennettua. Muutenkin kirja on ihan järkyttävän hyvin editoitu. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen punakynä eikä tekstin tiivistäminen. Yksi kohta kirjassa oli, josta en tykännyt… en tykkää vastaavasta missään kirjassa, TV-sarjassa tai elokuvassa, mutta annettakoon anteeksi, koska se oli ainoa koko kirjassa. Tosin Metsän äidissä kyseinen kohta kokonaisuuteen nivoutuneena on jopa perusteltua (näen sen merkityksen kyllä!). Juonispoilerin takia en kerro, mikä tuo kohta on. 😛

Kirjan kieli on kuin metsä. Lukija kulkee kielen polkua pitkin yhä syvemmälle metsään, joka ympäröi hänet joka puolelta kuin syli. Kieli hengittää hänen ihoaan vasten, hän hengittää kielen tahtiin. Olin suunnitellut lukevani kirjaa metsässä, mutta sen verran kylmää tuolla maalis-huhtikuisessa metsässä oli, että se jäi vain haaveeksi.

Kieli on mukana luomassa kirjan mystistä tunnelmaa. Kirjassa on kauhuelementtejä, mutta ei liikaa. En ole puhtaan kauhun ystävä. Pidän enemmänkin psykologisesta, viipyilevästä, vihjailevasta, älykkäästä kauhusta, joka ajoittain tihenee käsin kosketeltavaksi ja hiuksia nostattavaksi, ja juuri niin kauhu toimii tässä kirjassa. Riina tekee arkisia askareita, ajattelee arkisia asioita, ja sitten yhtäkkiä jokin pikku asia nitkahtaa vinoon. Sitten toinen ja kolmas. Sekä Riina että lukija ihmettelevät, mitä hittoa täällä oikein tapahtuu. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mihin voi uskoa? Voiko mihinkään?

Metsän äidin juoni on punottu niin moniulotteiseksi ja -tasoiseksi kudelmaksi, ettei voi kuin ihmetellä ja ihailla. Kirjaa on myös hyvin vaikea tunkea mihinkään lokeroon; se ei vain suostu mahtumaan yksinkertaistaviin kategorioihin. Siinä on dekkarin piirteitä, kauhun tunnelmaa, mutta myös terävänäköistä henkilöpsykologiaa ja sukulaissuhteiden kuvausta, maustettuna suomalaisella kansanuskolla ja mytologialla. Pisteenä iin päällä vahvat, kyvykkäät naiset! Vaski-kirjaston sivuilla kirjan genreksi on mainittu maaginen realismi, kauhukirjallisuus, sukuromaanit, romaanit, kaunokirjallisuus suomalainen kirjallisuus.

Metsän äiti on niitä kirjoja, joiden tunnelma jää viipyilemään vielä senkin jälkeen, kun on lukenut viimeisen rivin. Sen ote ei ihan heti hellitä, ja oma arkikin tuntui muutaman päivän ajan hiukan vinksahtaneelta ja tiheämmältä, jännällä tavalla. Tämän avarasti suomalaista ja ihmistä luonnon osana kuvaavan kirjan nostaisin ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Anne Leinosen haastattelu

Kun itse tekee haastattelun, saa kysyä juuri niitä asioita, joita haluaa. Kysymysten tekeminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, koska olisin halunnut toki kysellä paljon sellaisia asioita, jotka spoilaisivat juonen tapahtumia. Nyt sekä kysymyksissä että vastauksissa on pyritty siihen, ettei juonta ja tarinan yksityiskohtia paljastettaisi.

Kuinka vaikeaa on luoda näin rikas tarina ja pitää kaikki narut käsissä? Mitä vaikeuksia, jos niitä oli? Mikä helppoa?

Anne Leinonen: Aikaa siihen rakentamiseen meni, ensimmäiset kirjalliset versiot tarinasta ovat vuodelta 2012. Itse tarina ydin, alkukuva autiosta tilasta ja napanuoran kaltaisesta humalan juuresta on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Itse pääjuonen keksin erään kesäisen automatkan aikana, ja siihen on rakentunut detaljia detaljin päälle. Tarina on siis kerrostunut ja saanut vaikutteita. Välillä on ollut epätoivon hetkiä, kun olen miettinyt, kestääkö kokonaisuus kasassa ja saako tarinasta varmasti valmiin.

Minun piti hakea kertojan ajatusmaailmaa ja päästä tarpeeksi syvälle sinne. Lopulta päädyimme yhdessä kustannustoimittajani Kanerva Eskolan kanssa siihen, että hän-kerrontaa voisi kokeilla minä-muotoisena. Toteutustapa jäi minun ratkaistavakseni, ja sitten keksin ”pinosta kirjoittamisen”, jota minulle oli aiemmin suositeltu. Laitoin tulosteen pöydälle ja aloin kirjoittaa tekstiä minämuotoisena uusiksi kokonaan uuteen tekstitiedostoon. En siis kopioinut mitään vanhaa sähköisessä muodossa. Ja siinä samalla tulikin sitten pudotettua asioita pois, ja toisaalta lisättyä.

Vihjeiden ripotteleminen ja tapahtumien paljastaminen pikkuhiljaa, ei liian paljon, liian nopeasti, muttei liian hitaastikaan – miten vaikeaa ja työlästä? Mitä kikkoja käytät?

AL: Näkökulma auttoi tässä asiassa: se, että Riina on ollut osa yhteisöä, mutta muuttunut ulkopuoliseksi. Hän tietää jonkin verran eikä ihmettele kaikkea, mutta toisaalta hänellä on omia kipupisteitä. Motiivien tasolla tarinaan tuli ensin mukaan talot ja kissa, sitten posliiniesineet, ja lopulta nukke. Näiden toistuvien ja kertautuvien motiivien kautta uskon kirjoittaessani päässeeni ytimeen käsiksi.

Kuinka paljon suomalaista kansanuskoa ja mytologiaa kirjassa olet hyödyntänyt?

AL: Olen lukenut urani aikana paljon kansanperinteestä ja hyödyntänyt sitä kirjoittamisessani aiemminkin. Tavallaan tarinan taustalla on siis kaikki jo aiemmin käytetty, mutta tätä kirjaa varten luin paljon puuaiheesta, ja erityisen hyödylliseksi osoittautui Kaika Heikkisen kirjoittama Metsänpelko ja tietäjänaiset. Vepsäläisnaisten usko Venäjällä. Siinä kuvattiin hyvin värikkäästi naisten ja metsän välistä suhdetta, ja sain siitä paljon konkreettista potkua tekemiseen.

Kerro Riinasta! Mistä hän ilmestyi kirjan päähenkilöksi?

AL: Riinan nimi taisi alun perin olla Kaisa, mutta muuttui sitten erään Usvan kirjoittajaleirilllä käydyn keskustelun myötä nimeksi, jossa on kuollut osa. Päähenkilön rakentuminen lähti siitä, että hänen piti olla nainen ja raskaana, jotta saan tarinaan suvun jatkumon mukaan. Ikä, 35 vuotta, valikoitui siksi, että koen tuon ikävuoden eräänlaiseksi murroskohdaksi. Riina on elämänsä välitilassa, ja hän tulee keskelle omaa menneisyyttään ratkaisemaan vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä asioita.

Miten paljon ajattelet kieltä kirjoittaessasi? Tuliko kirjan kieli itsestään tarinan myötä, vai teitkö tietoista työtä sen kanssa?

AL: Teen töitä kielen kanssa, mietin ihan sitä, miten päähenkilö ajattelee ja minkälaista kieltä hän käyttää. Onko päähenkilö visuaalinen vai ei, aktiivinen vai passiivinen. Ja sen myötä sitten alkaa koko kieli rakentua. Pidän toki vanhoista sanoista ja murteellisuudesta, minulle on luonteenomaista keksiä sanoja ja kehittää niille uusia käyttötarkoituksia. Joskus täytyy vähän hillitä, etten mene liiallisuuksiin!

Mitä muuta haluaisit kertoa?

AL: Metsän äiti on minulle tärkeä siksi, että se edustaa uutta aluevaltausta kirjoittajana: kauhua tai mysteeriromaania. Toisaalta siihen oli hienoa lisätä detaljeja myös monesta muusta genrestä, vaikka ne saattavatkin olla peiteltyjä ja muuhun kokonaisuuteen sulautettuja. Innostuin tekemään kirjasta trailerinkin, sen voi nähdä täällä:
https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0


Tsekkaa myös:
Anne Leinosen kotisivu


 

Mainokset

Ihmiset häilyvät, kirjat säilyvät

Turun kirjamessut 2016 tulivat ja menivät. Paljon ihania tapahtumia, mielenkiintoisia kirjailijoita läheltä ja kaukaa sekä kirjoja, kirjoja, kirjoja, uusia ja yksi tosi vanhakin.

Yritin äsken tehdä kirjahyllyihini tilaa uusille kirjoille ja epäonnistuin siinä surkeasti, sillä kirjojen ja hyllyjen suhde on jotakuinkin 3:2. Onneksi hyllylaudat ovat vahvat ja jaksavat vielä toistaiseksi kantaa liian suuren taakan, vaikkakin ovat jo aika notkolla. 😉

Anne Leinonen: Valkeita lankojaSiinä hyllyjä järjestäessäni käteen sattui kirja 10 vuoden takaa. Anne Leinosen Valkeita lankoja: Tarinoita toisista todellisuuksista (WSOY 2006). Spekulatiivisia novelleja siis. Itse asiassa aivan mahtavia novelleja. Samalla kun on ihanaa, että kirja elää ja voi hyvin ja uusia kirjoja syntyy joka vuosi kuin sieniä sateella, samalla on myös surullista, että paljon upeita kirjoja jää meiltä unohduksiin.

Valkeiden lankojen novellit ovat kaikki hienoja, ajattomia ja toisaalta hyvinkin ajankohtaisia, kuten nyt vaikkapa Shh, shh, ne sanoivat, joka tuo pakolaiskeskusteluun ihan uuden näkökulman. 😉 Lempinovellini tässä kirjassa on niminovelli Valkeita lankoja, joka aikoinaan voitti ansaitusti sekä Portti- että Atorox-palkinnot. Luin novellin äsken uudestaan. Se on tyylillisesti ja kielellisesti ja kaikin puolin täysin ajaton ja silti kuin uunituore. Edelleen. Ja huomaan, että se kiehtoo minua kielellisesti ja ajatuksellisesti yhä ihan yhtä paljon kuin aikoinaan, kun luin sen ensimmäisen kerran Portti-lehdestä reilut 10 vuotta sitten. Siinä on niin paljon ajatuksia, joihin haluaisi eksyä, joita haluaisi pöyhiä ja jotka haluaisi ottaa sisäänsä omikseen. Monia pätkiä tästä novellista voisi työstää suoraan proosarunoiksi. Novellissa on niin paljon lankoja, joita voisi seurata, eikä pelkästään valkeita, vaan muunkin värisiä, myös tummia.

Ja edelleen: Valkeissa langoissa on yksi parhaita kirjan ja novellin lopetusvirkkeitä: yksinkertainen, selkeä ja niin runollinen. Helmi.

Vaikka on ihanaa heittäytyä aina uusien kirjojen maailmaan, niin ei ehkä kannata unohtaa, että myös ne aikaisemmin ilmestyneet kirjat elävät ja hengittävät. Vaikka me ihmiset saatamme häilyä vähän siellä sun täällä, niin hyvät kirjat ovat aina lujasti ja vahvasti olemassa.

Viivamaalarissa kaikki valot päällä!

Anne Leinonen: ViivamaalariKun Leinosen Anne väläytti joulun alla, että häneltä oli tulossa uusi kirja nimeltä Viivamaalari, ryntäsin heti nettiin etsimään, mistä ennättäisin saada kirjan jouluksi. Pettymys oli suuri, kun tajusin, että kirja ilmestyisi vasta joulun jälkeen. Näin jälkikäteen ajateltuna Viivamaalari olisi ollut juuri mitä mainioin luettava joulunpyhien aikaan. Mutta koska se ei onnistunut, piti järjestää itselle toinen joulu maaliskuulle.

Oikeina joulunpyhinä – ja pitkälti vielä niiden jälkeenkin – sen sijaan kahlasin läpi Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat; siksi tässä artikkelissa vertailen näitä kahta kirjaa keskenään, vaikkei näin erilaisia kirjoja pitäisi oikeastaan verrata toisiinsa. Mutta toisaalta, lukija odottaa kirjasta kuin kirjasta tiettyjä yleispäteviä asioita.

Juoni

Juonen rakentaminen romaanin kokoiseen tarinaan ei ole ihan yksinkertainen asia. Juonen pitäisi olla sellainen, että lukijan mielenkiinto ja lukuvireys säilyvät koko ajan. Juoni ei saisi olla liian hidas eikä liian nopea. Hitaita ja nopeita kohtia kirjassa toki saa olla. Välillä on hyvä pysähtyä katsomaan ympärilleen ja vetää rauhassa henkeä, ja välillä on ihan hyvä pistää juoksuksi. Romaanin pituisessa tarinassa tapahtumien tasapainoinen rytmi on a ja o. Viivamaalarissa rytmi on kohdallaan. Se houkutteli ja kannusti jatkamaan lukemista, ei tehnyt mieli harppoa eikä toisaalta palata takaisinpäin liiallisen vauhdin hengästyttämänä. Oksasen kyyhkyt-kirjassa sen sijaan jouduin monta kertaa miettimään, minne hemmettiin kirjailija oli oikein eksynyt. EVVK! Toki historialliset faktat olivat varmasti oikein, mutta kaunokirjallisuus ei ole sitä varten, että kirjailija briljeeraa historiallisella tietämyksellään. Oksasen kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen kysymys, missä editoija on luurannut (lomalla?). Leinosen Viivamaalarissa editoija sen sijaan oli paiskinut hommia; teksti ja juoni pysyivät paketissa koko romaanin ajan, ja tästä seikasta jaksan lukijana olla aina yhtä kiitollinen.

Viivamaalarissa juoni paisui myös eteenpäin mennessään. Alussa kaikki näytti muuten ihan tavalliselta, kadonnutta vaahteraa lukuun ottamatta. Tavallinen nainen, vähän syrjäytynyt juo kahvia parvekkeellaan. Voisi olla kuka tahansa meistä. Sitten ”tavallisen” tarinan joukkoon tippuu hieman outoja sanoja: työarpajaiset, työresurssitoimisto… Ne eivät kuulu meidän maailmaamme, lukija höristää korviaan. Missä maailmassa kirjan nainen elää? Pikkuhiljaa maailmaa raotetaan lukijalle päähenkilön silmin. Päähenkilökin joutuu katsomaan maailmaansa uusista näkökulmista. Kaikki ei ole sitä, miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa, miksi päähenkilö on sen kuvitellut. Maailma muuttuu koko ajan kummallisemmaksi, mutta logiikka säilyy. Juonen ”sivulauseissa” olin näkevinäni kevyen kohteliaat kumarrukset Babylon 5:n, Matrixin ja ehkäpä Stephen Kinginkin suuntaan. Ei häirinnyt, päinvastoin. 🙂 Ei myöskään häirinnyt se, että kirjassa oli eräänä PÄÄaiheena asia, josta itsekin olen kirjoittanut pari novellia (se nyt vaan on niin hyvä aihe, että siitä voi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta).

Henkilöt

Oksasen kirjassa Kun kyyhkyset katosivat oli puuduttavasti harhailevan juonen lisäksi ongelmana henkilöt. He eivät olleet kiinnostavia, heissä ei ollut oikein mitään, mistä pitää – joitakin sivuhenkilöitä lukuun ottamatta. Oikeastaan minulle oli ihan samantekevää, mitä heille tapahtui. Heissä ei ollut sellaista tarttumapintaa, että heidän kohtalonsa olisi kiinnostanut. Ja loppuratkaisussa, yhden päähenkilön kohdalla tuntui peräti siltä, ettei Oksastakaan kiinnostanut hänen kohtalonsa.

Viivamaalarissa sen sijaan kannoin huolta päähenkilön kohtalosta. Hän ei ole mikään suuri sankarihahmo, vaan tavallinen tallaaja – no, ei ehkä loppujen lopuksi niin tavallinen 😉 – joka yrittää luovia yhteiskunnan sallimissa rajoissa ja ymmärtää, mitä on tapahtumassa, miksi joku maalaa viivaa pitkin katuja, miksi kaikki ei olekaan ihan niin kuin on annettu ymmärtää. Ja hän kasvaa kirjan myötä ihmisenä, passiivisesta aktiiviseksi. Hänessä on juuri tuota tavallisen ihmisen karismaa; hänen tilanteeseensa – niin outo kuin se onkin – on helppo eläytyä, koska hänessä on riittävästi tarttumapintaa.

Loppusanat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat oli siis suuri pettymys. Myönnän, että yhtenä syynä oli se, että odotin siltä samaa kristallinkirkasta verbaalista ja ajattelullista älykkyyttä kuin Puhdistuksessa oli. Puhdistus kolahti minuun aikoinaan oikein kovastikin ja pidän sitä yhä mielettömän upeana kirjana.

Anne Leinosen Viivamaalari on loistava esimerkki siitä, miksi scifiä kannattaa lukea. Hyvä scifi haastaa lukijan tanssiin, josta ei pidä kieltäytyä, sillä se vie huikeisiin sfääreihin – oikeasti! Kun suljin Viivamaalarin viimeisen sivun, olo oli kuin olisin sukeltanut raikkaaseen veteen ja pulpahtanut pinnalle. Olin virkistynyt, olin energinen, kävelin kymmenen senttiä lattian yläpuolella ja katselin ympärilleni uusin silmin: elämä ja tavalliset arkiasiat olivat äkkiä äärettömän mielenkiintoisia. Voin hetken ajan tuntea, kuinka maapallo lentää halki pimeän avaruuden kaikki valot päällä ja minä olen kyydissä mukana.

PS. Viivamaalarin kannesta: kyllä se on niin, että lila on scifi-väri numero yksi!

PPS. Oikeasti on surullista, että hyvien kirjojen lukemiseen menee vähemmän aikaa kuin tylsien läpikahlaamiseen. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin!

PPPS. Anne Leinosen haastattelu Aamu-TV:ssä nähtävissä Areenalla.