Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Lintusen timanttiset novellit

Pari viikkoa sitten selasin säästämieni lehtien laihaa pinoa, ja käteen osui kolme vuotta vanha Parnasso. Lehden tummanpuhuvassa kannessa oli katseenvangitsijana kirjailija Maritta Lintusen vaaleat kasvot ja niillä monalisamainen hymy. En muistanut lukeneeni koskaan Lintusen kirjoja ja päätin siltä istuimelta korjata tilanteen ja lainata seuraavalla kirjastokäynnillä jonkun Lintusen novellikokoelman. Parnassossa ollutta artikkelia luin vain sieltä täältä, sillä huomasin riittävän ajoissa, että toimittaja oli innostunut selostamaan Lintusen kirjojen ja novellien sisältöä turhan tarkasti, suoraan sanoen spoilaavasti.

Eräänä päivänä kävelin siis Turun pääkirjaston vanhalle puolelle, missä suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt kiersivät tutusti kehää. Mutta vaikka vaski.finna näytti, että haluamani kirjan – Ovisilmän – olisi pitänyt olla hyllyssä, sitä ei siellä näkynyt. Tutkin vielä siitä ympäriltä, josko kirja olisi sujahtanut väärään väliin, mutta ei. Oli käännyttävä kirjastonhoitajan puoleen, ja kävi ilmi, että novellit oli sijoitettu kokonaan omalle hyllylle, aika pieneen sellaiseen. Sieltä se Ovisilmäkin löytyi.

Tuntui aika surulliselta, että massiivisten romaanirivistöjen rinnalla novellikokoelmat oli rutistettu niin ahtaaseen tilaan ikään kuin seinäruusuksi, toisen luokan kirjallisuudeksi, ja osa niistä oli viety vielä lähivarastoon tilan puutteen takia (kertoi kirjastonhoitaja), niin että niitä saattoi lainata vain, jos tiesi, mitä oli hakemassa.

Toisaalta on aika mielenkiintoista, että novellit eivät ole nousseet uuteen kukoistukseen kiireisten ja kärsimättömien ihmisten käsissä. Nehän ovat juuri omiaan tähän hektiseen maailmaan, joka on täynnä keskittymistä häiritseviä ja elämää pilkkovia elementtejä. Hyvän, kompaktin novellin lukee puolessa tunnissa, jopa 15 minuutissa, novellin pituudesta ja tekstin tyylistä riippuen. Sen jälkeen voikin taas kurkistaa some-maailmaan tai tehdä punttitreenin, ilman että tarina jäisi kesken. Novellin lukaisee linja-autossa työmatkalla, odotushuoneessa, perunoiden kypsymistä odotellessa tai illalla sängyssä.

Maritta Lintunen:
Ovisilmä (WSOY 2006)
Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Takapiru (WSOY 2016)

Niin kuin tenhoava romaani myös novellikokoelma voi imaista mukaansa, ja näin minulle kävi Lintusen Ovisilmä-kirjan kanssa. Yhden novellin luettuani halusin lisää, ja niinhän siinä sitten kului 15 minuutin sijaan koko ilta, kun en vain pystynyt laskemaan kirjaa käsistä. Kiitin myös itseäni, etten ollut lukenut Parnasson juttua sen tarkemmin. Lintusen novellit kannattaa lukea juonesta mitään etukäteen tietämättä, sillä luvassa on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan hyrisemään tyytyväisenä ja yllätettynä.

Ovisilmän luettuani suunnistin suorinta tietä kirjastoon, jo tutulle novellihyllylle ja lainasin Lintusen novellikokoelmat Mozartin hiukset ja Takapiru. Lintusen novelleista ei vaan saa tarpeekseen!

Lintusen novellien henkilöt ovat tavallisia ihmisiä jossain elämänsä käännekohdassa, isommassa tai pienemmässä. On naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Pääsääntöisesti novellien päähenkilöt ovat aktiivisia, subjekteja, loppujen lopuksi juuri he tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Joskus päätös voi olla iso, joskus se tuntuu pieneltä, mutta pitkässä juoksussa – novellin ulkopuolella – lukija voi nähdä, miten ratkaiseva se pienikin nytkähdys, itsensä hetkellinen alttiiksi paneminen tai valinta jossain yksittäisessä asiassa on ja voi johtaa päähenkilön kokonaan uudelle polulle. Novelleista näkee, että ihminen voi aina valita tiensä, ei ole pakko tuputella sitä samaa polkua ajasta ikuisuuteen, vaan voi olla rohkea ja valita sen, mikä on oikea juuri itselle, vaikkei se toisille sitä olekaan. Useimmat Lintusen novellit ovat suorastaan voimaannuttavia. Kun joku päähenkilö tekee rohkean vedon – pienenkin – niin lukijan tekee mieli tuulettaa, nostaa nyrkki pystyyn ja hihkaista: JESS!

Lintusen kieli on kuulasta ja täsmällistä. Rytmi kannattelee ja tekee lukemisen helpoksi. Sanat, lauseet, virkkeet soljuvat eteenpäin vastustamattomalla tavalla, ja lukija haluaa soljua tekstin ja tarinoiden mukana. Novelleissa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, niissä on tilaa hengittää, ilmanvaihto toimii: lukija voi hengittää raikasta ilmaa sisäänsä joka riviltä.

Suosittelen näitä ajattomia, iättömiä, humanistisia novelleja kaikille! 😀

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Novelleja, pliis – naturligtvis!

Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.

Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.

Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”

Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?

Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?

Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…

——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).

——————————

PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).