Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Novelleja, pliis – naturligtvis!

Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.

Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.

Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”

Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?

Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?

Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…

——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).

——————————

PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).