Seison meren rannalla, muistan

Merituuli riepoo hiuksiani, nuolee karhealla kielellään ihoni kananlihalle. Lokkien huudot viiltävät ilmaan teräväsärmäisiä railoja. Tuoksuu suolalta, kalalta, märältä hiekalta ja mudalta niin voimakkaasti, että kieleni kärkeä alkaa kihelmöidä. Aallot törmäävät karuihin särkkiin, vyöryvät niiden yli, purevat maata ahnaan nälkäisinä.

Vaikka on kesä, minua viluttaa hiukan. Olen riisunut kengät ja sukat, käärinyt housunlahkeet ylös. Varpaani ovat jääkylmät. Merivesi nousee syvänteistä pinnalle, ja tuuli työntää vettä hiekan, mudan ja kivien päälle. Aallot kietoutuvat kuin liaanit nilkkojen ympärille.

Siristän silmiäni. Aurinko ei paista, mutta meri ja taivas luovat niin laajan valon, että se on silmilleni melkein liikaa.

Kaukana, laguunin ja meren välissä näen tönön. Sen seinät ovat vinot, romahtamaisillaan, olkikatto jo hajalla, syvällä kuopalla, niin kuin talo olisi haukannut katon suuhunsa, ja suupielistä voisi vielä nähdä olkia ja hentoja rakenteita.

Haistan märän sementin ja maatuvan paperin. Muistan.

Olen ollut täällä ennenkin, seisonut tällä rannalla, uhmannut tuulta, joka yrittää kaataa minut kumoon, riepotella mukaansa kuin räsynuken. Kahlaan lähemmäs tönöä. Minun ei tarvitse katsoa tarkasti, sillä tiedän. Siellä täällä tönön ympärillä, osittain hiekan ja mudan peitossa on sementillä sinetöityjä, tönön seinistä irronneita kirjoja. Vaikka tuuli ja vesi ovat nuolleet sementtiä pois, näitä kirjoja ei enää voi avata. Niiden sanat, lauseet ja ajatukset on suljettu ikuisesti.

Niin syvälle hulluuteen ihminen voi vajota, että käyttää kirjojaan tiiliskivinä, rakentaa niistä ja sementistä talon seinät. Ja sitten hetken mielijohteesta moukaroi seiniä, kunnes löytää yhden kirjan, Joseph Conradin Varjolinjan, jonka lähettää valtameren, tuhansien aaltojen toiselle puolelle. Naiselle, joka on ostanut soholaisesta kirjakaupasta Emily Dickinsonin Runoja-kirjan ja sitä kadulla lukiessaan, ensimmäisessä risteyksessä jää auton alle eikä koskaan ehdi saada sementin ja kalkin murusia tiputtelevaa kirjanrepaletta.

Ja niin hullu voi hullu olla, että tietää etukäteen, valtameren toiselta puolelta, naisen joskus tulevan kuolemaan auton yliajamana lukiessaan Emily Dickinsonin runoja Lontoossa.

Olen ollut tällä karulla ja tuulisella rannalla, kirjojen hautausmaalla ennenkin, katsonut tätä maisemaa, palellut kahlatessani jääkylmässä merivedessä. Toisella puolella merta, Rochan La Palomassa. Silloinkin tulin tänne lauseiden pitkospuita pitkin, kahlasin sanojen väleissä kulkevia polkuja, jotka luikertelivat kirjan lehdillä ylhäältä alas ja sivulta sivulle. Olen haistanut märän paperin, kuolevan kirjan, kuullut lokkien itkun ja ollut surullinen.

Carlos María Dominguez: Paperitalo (La casa de papel)
suom. Einari Aaltonen
Basan Books 2006

Dominguesin Paperitalon bongasin Anne Leinosen Kirjanoita-Noitakirja-sarjasta (monien siinä mainittujen kirjojen joukosta), ja se johdattelikin minut tuttuun paikkaan. Niin voimakas on kirjojen mahti ja taika, että niitä lukiessamme luomme maisemia ja maailmoja, joihin astumme sisään. Ja vaikka kirja loppuu, suljemme sen, ehkä unohdammekin, maailma, jonka olemme luoneet, ei katoa minnekään. Se odottaa meitä valmiina, kun taas haluamme palata sinne, tuntea tutut tuoksut, nähdä saman maiseman, kokea vanhat ja uudet tunteet.

Miten monta maailmaa lukija luokaan elämänsä aikana! 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.