Tyttö ja pommi

Jari Järvelän kirja Tyttö ja pommi (e-kirja, CrimeTime 2014) on lyhyesti sanottuna tosi hyvä kirja. Se on hyvin kirjoitettu, jännittävä ja käsittelee tärkeitä aiheita mielenkiintoisella tavalla. Kirja kertoo graffitintekijöiden ja turvallisuuspalvelun miesten kissa ja hiiri -leikistä, joka saa julmia ja rajuja piirteitä. Siksi en uskalla suositella kirjaa ihan herkimmille, mutta kaikille muille kyllä. Tarinaa vievät eteenpäin vuorotellen kaksi kertojaa: Metro, graffiteja maalaava nuori nainen ja Jere, turvallisuusmies. Lukija saa siis tapahtumiin kaksi vastakkaista näkökulmaa. Samalla Järvelä johdattaa lukijan syvälle graffitintekijöiden mielenkiintoiseen ja ainakin minulle hyvin tuntemattomaan maailmaan.

Tytto-ja-pommiKielellisesti kirja on nasevaa ja tarkkaa, teksti tempaisee mukaansa heti ensimmäisillä lauseillaan. Mikä minua erityisesti tässä kirjassa ilahdutti, on sen ”novellimainen” rakenne: esineet, paikat ja asiat, jotka näyttävät olevan tekstissä ”pelkkää” kuvauksen virtaa, saavat loppupuolella merkityksiä ja nousevat tärkeisiin ja juonen kannalta ratkaiseviinkin osiin. Lukijalle tulee rauhallinen olo, että kirjoittajalla on homma hanskassa ja että lukija voi istua tyytyväisenä täyden palvelun limusiinissa ja antaa kirjoittajan kuljettaa ihan minne haluaa.

Kirjan teemat eivät päästä lukijaa helpolla. Järvelä tarjoaa kaksi vaihtoehtoista puolta: graffitintekijät jotka sotkevat toisten omaisuutta ja sadistiset turvallisuuspalvelun miehet jotka yrittävät saada töhrijöitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Lukija saa sitten valita sen puolen, joka tuntuu itselle luontevimmalta. Mutta valitsipa kumman puolen tahansa, niin helpoksi Järvelä ei valintaa tee. Lukija näkee konkreettisesti, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa, miten kostoiskut synnyttävät vastakostoniskuja ja kuinka homma lähtee lapasesta kummallakin puolella, koska kenelläkään ei ole malttia, halua eikä kykyä pysähtyä ja kysyä: What the fuck?

Koska kukaan ei pysäytä kostoväkivallan kierrettä omalla kohdallaan, se on kuin irti päässyt tuli, joka tempaa mukaansa kaikki lähellä olevat. Se ei vaikuta pelkästään itse tekijöiden elämään, vaan nuolaisee tulikielellään myös heidän läheisiään. Teoilla on pitkät seuraukset, ja mikä on mielenkiintoista Järvelän kirjassa, myös ne, jotka katsovat vierestä ja antavat kauheuksien tapahtua, joutuvat karmeaan vastuuseen. Myös tekemättä jättäminen on teko, jolla on kauaskantoiset seuraukset. Kun väkivaltaa ja henkirikoksia tapahtuu, kukaan ei ole sivullinen, ja huonosti käy myös niille pettureille, jotka yrittävät pelastaa vain oman nahkansa.

Joidenkin henkilöiden kohtaloita Järvelä jättää kuitenkin auki. Todennäköisesti seuraaviin kirjoihin. 🙂 Sillä Metron tarina jatkuu. Seuraava kirja Tyttö ja rotta on jo julkaistu ja luvassa on vielä kolmaskin kirja tätä sarjaa. Trilogian ensimmäisen osan luettuani en voi olla miettimättä Metron kohtaloa. Jatkuuko väkivallan kierre hänen elämässään? Kulkeeko hän kohti väkivaltaista kuolemaa? Vai onnistuuko hän katkaisemaan kierteen ja kasvamaan siitä ulos, kasvamaan ihmisenä?


Lisäys 17.5.2016
Metro-trilogiasta on ilmestynyt jo kolmas osa Tyttö ja seinä. 🙂

Viisi kirjaa

Tässä pikakatsaukset viiteen tänä vuonna lukemaani kirjaan, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjat ovat tässä suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin ne luinkin.

Viisi kirjaa

Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
Finlandia-palkinnon vuonna 2015 saanut kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka tapaavat tuonpuoleisessa, ja heidän elämästään tarinoiden muodossa. Naiset ovat eri maista ja ovat eläneet hyvin erilaisen elämän. Heidän tarinansa ovat mielenkiintoisia ja koskettaviakin. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta jäin kaipaamaan tähän jotain vähän lujempaa kehyskertomusta ja juonta. Tällaisenaan naisten tarinat ovat fragmentteja, ja jotenkin vain näiden naisten tarinat eivät resonoineet toistensa kanssa. Naisista olisi saanut kustakin ihan oman itsenäisen kirjankin; miksi siis tunkea kaikki samojen kansien väliin? Itse tuonpuoleinen jää vähän pinnalliseksi sidokseksi. Spekulatiivisen fiktion ystävänä kaipasin tähän selkeää kallistumista spekkiksen suuntaan, kun kerran sille tielle oli lähdetty, mutta kirja pitäytyy realismissa ja jättää toteuttamatta spekulatiiviset mahdollisuudet lähes kokokaan.

Kirja on herättänyt netissä paljonkin keskustelua: saako ei-juutalainen nainen kirjoittaa juutalaisista? Jotenkin hämmästyttävä kysymys. Miksi ei saisi? Aivan samalla tavalla kuin juutalaiset saavat kirjoittaa katolilaisista, miehet saavat kirjoittaa naisista ja naiset saavat kirjoittaa alieneistä. Sinkut saavat kirjoittaa naimisissaolevista ja pienten lasten vanhemmat saavat kirjoittaa lapsettomista. Miksi jokin ryhmä ihmisistä olisi sillä lailla erikoisasemassa, että siitä saisivat kirjoittaa vain ne, jotka ovat täsmälleen samassa elämäntilanteessa. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että kyseessä on vain kirjailijan (sivistynyt) näkemys asiasta, ei sen dramaattisempaa.

Kalle Lähde: Happotesti (Otava 2016)
Happotesti kertoo alkoholistin tarinan. Omaelämäkerrallinen kirja on niin rehellinen ja realistinen kuin kirja vain voi olla. Tässä kirjassa ei alkoholismin ympärille kiedota mitään pehmentäviä ja ryyppäämisen anteeksiantavia sumuverhoja. Kaiken lisäksi Happotesti on vielä hävyttömän hyvin kirjoitettu, kieli nasevaa ja ajattelukuviot piristävän eloisia, mutta samalla viiltävän kipeitä. Ei siis mikään ihme, että kirja ja kirjailija singahtivat näkyville kaikkiin medioihin ohjuksen tavoin.

Monet lukijat ovat sanoneet, että Happotesti imaisi mukaansa eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Näin kävi minullekin, vaikka kirja olikin välillä niin rankkaa luettavaa, että tuli suorastaan fyysisesti paha olo itsellekin. Eikä olutta tehnyt kyllä yhtään mieli tätä kirjaa lukiessa!

Happotesti on parhaiten hiottu ja editoitu kirja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kun nykyromaaneilla on tapana olla rönsyileviä tarinalaareja, joissa editoijan sakset olisivat saaneet saksia reilusti joka puolelta, niin Happotestin kielestä todella nautti!

Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus, 2013, pokkari)
Tämän sarjan ainoa dekkari osoitti vakuuttavasti olevansa paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Tarina kertoo oikeastaan eniten surun läpikäymisestä, tuttuja tunteita kaikille, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen. Lupton osaa kuvata mielen sisäisen maiseman psykologisen tarkasti, niin että välillä oli ihan pakko laskea kirja syliin ja jäädä miettimään uskomattoman upeita ja tarkkoja kuvauksia mielen prosesseista ja ajatuskuvioista. Jännitys hiipii kirjaan pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ja vaikka arvasinkin murhaajan jo ennen kuin hänet kirjassa paljastettiin (kiitos kirjailijan, joka ystävällisesti oli pudottanut tarkkaavaiselle lukijalle leivänmurusia!), niin millään en kuitenkaan olisi arvannut kirjan loppuratkaisua, vaikka siihenkin Lupton antoi pitkin kirjaa vihjeitä. Erittäin palkitseva kirja tämä Sisar.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014, e-kirja)
Kirjassa on neljä päähenkilöä, neljä rinnakkaista tarinaa ja ajassa seilataan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle asti, kirja kattaa 100 vuotta. Päähenkilöistä on naisia kolme ja miehiä yksi: äiti, tytär, tyttären miniä ja tyttären mies. Hyvin kirjoitettu kirja tämäkin, mutta minulta meni aika pitkään, ennen kuin pääsin tarinaan kosketusetäisyydelle. Äidin tarinaa lukiessa vaivasi kovasti vaikutelma kirjoittajakursseista (!): tällä tyylillä kirjoitettuja tekstejä on tullut luettua niin paljon. Ei tässä mitään vikaa siis ollut, mutta näin kirjoittavia on Suomi täynnä, näin meitä opetetaan kirjoittamaan, ja jostain syystä suomalaiset (myös harrastajakirjoittajat) haluavat kirjoittaa näistä vanhoista asioista. Miksi? En tiedä. Myös toisten naisten osat kirjassa jättivät minut jotenkin ulkopuolelle, ei niissäkään siis mitään vikaa ollut, mutta heidän ongelmansa ja mielenliikkeensä eivät vain koskettaneet. Mutta sitten kun päästiin Onniin, tuntui kuin kirjailija olisi lämmennyt. Onnin hahmoon hän sai ladattua kaiken sen lämmön ja elämänkipeyden, mistä kirjassa oli kyse. Tuntui siltä, että vasta täällä kirja heräsi eloon ja sai punaa poskilleen. Tämän osan myötä käsitykseni kirjastakin muuttui. Löytyihän se kirjailijan oma ääni lopulta!

Kirjan luettuani jäin miettimään, josko kirjailijan oma sukupuoli vaikutti näihin kuvauksiin. Naiset oli kuvattu ulkokohtaisemmin, ikään kuin ulkoa päin ja mies sisältä, intiimimmin ja uskottavammin, jopa niin että naisenkin oli helpompi eläytyä tuon miehen elämään kuin kirjan naishahmojen.

Anne Tyler: Jää hyvästi (Otava, 2013, e-kirja, lainattu Vaski-kirjaston kautta)
Tyler on kuulunut suosikkeihini 80-luvulta asti. Muutamat hänen iki-ihanat kirjansa, kuten Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa ja Pyhimys sattuman oikusta, ovat mestariteoksia ja lähes kaikki muutkin hyviä lukuromaneja. Mutta: vaikuttaako ikä (joko Anne Tylerin tai minun) siihen, että hänen viimeisimmät teoksensa eivät ole enää sykähdyttäneet niin paljon kuin ennen? Nooan kompassi oli suorastaan tylsä, ja tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin jostain Tylerin kirjasta. Jää hyvästi on kirjoitettu Nooan kompassin jälkeen, ja siinä on mielestäni nähtävissä välähdyksiä Tylerin tarkasta psykologisesta kerronnasta. Kirja sisältää myös hänen tyylilleen ominaisia hieman outoja ja yllättäviä käänteitä. Mutta tietty tylerimainen terävyys tästäkin kirjasta tuntuu puuttuvan. Pidin kuitenkin Jää hyvästi -kirjasta, eikä tehnyt tiukkaakaan lukea se e-kirjalle annetun kahden viikon laina-ajassa (itse asiassa siihen meni neljä päivää). Luptonin tavoin tässäkin kirjassa käydään läpi läheisen menetyksen aiheuttamaa surua, ja päähenkilö Aaron on omanlaisensa, kuten Tylerin päähenkilöt usein ovat, ihmisiä, jotka elävät ja tekevät työtä ”yhteiskunnan sisällä”, mutta luovat ympärilleen oman reviirin. Tylerin kirjoissa on kaikissa hyvin tylerimainen tunnelma, ikään kuin hän olisi luonut meidän maailmamme rinnalle ”Tylerin rinnakkaistodellisuuden”, jonne hän sijoittaa tarinansa. Kun on lukenut Tylerin kirjoja, uusi kirja tuntuu siltä kuin matkustaisi taas samaan tuttuun kaupunkiin, mutta eri kaupunginosaan (tai samaan maahan, mutta eri kaupunkiin).
(PS. Kirjan kansikuva oli muuten ihan hoopo, sillä ei ollut mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa; onneksi e-kirjassa ei kirjan kantta tarvitse katsella kuin sen kerran, kun aloittaa lukemisen.)

Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeDekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)

Novelleja, pliis – naturligtvis!

Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.

Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.

Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”

Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?

Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?

Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…

——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).

——————————

PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).

Jääskeläisen sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on tuttu nimi kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden ystäville. Hän on voittanut neljä kertaa Portti-kirjoituskilpailun ja Atorox-palkinnon samoin neljä kertaa. Vuonna 2013 julkaistussa kirjassaan Sielut kulkevat sateessa (e-kirja, Atena 2013) Jääskeläinen on uskollinen spekulatiiviselle genrelle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessaKirja kertoo keski-ikäisestä sairaanhoitajasta Juditista, joka päättää kertaheitolla muuttaa elämäänsä. Hän jättää taakseen avioliittonsa ja homeisen työpaikkansa ja muuttaa asumaan Helsinkiin, missä lapsuudenystävä järjestää hänelle työpaikan. Tästä alkaa Juditin seikkailu, sillä pikkuhiljaa työpaikka osoittautuu perin epätavalliseksi ja muutenkin alkaa tapahtua jännittäviä asioita.

Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän kasvaa kunnioitus kirjailijaa kohtaan. Itse asiassa kaikkia niitä kirjailijoita kohtaan, jotka jaksavat ja osaavat rakentaa tällaisia monisyisiä tarinoita. Sielut kulkevat sateessa alkaa yhden pienen ihmisen elämänmuutoksesta ja kasvaa kirjan edetessä yhä suuremmaksi tarinaksi, jossa tapahtumista ja yksityiskohdista kutoutuu valtaisa, ihmeellinen verkko.

Mielenkiintoisen tarinan lisäksi Jääskeläinen haastaa lukijan pohtimaan syviä, jokaista koskettavia kysymyksiä. Mikä on ihmisen osa tässä maailmassa? Mikä on sielu? Onko Jumalaa ja taivasta olemassa? Kirjan edetessä viimeiseen osaansa kysymyksiä tulee vain lisää: mikä on todellisuutemme? Mistä se rakentuu?

Kirja sisältää niin paljon, ettei oikeastaan tiedä, mitä siitä voisi sanoa lyhyen blogikirjoituksen puitteissa. Pariisissa ja Budapestissä vierailleet löytävät varmasti tuttuja paikkoja. Kirjallisuutta vähän enemmän lukeneet bongaavat kirjasta paljonkin tuttuja viitteitä, niin kirjailijoita kuin kirjojen hahmoja. Kirjassa onkin jännittävä kansainvälisyyden tuntu.

Näin hyvästä kirjasta on vaikea löytää paljonkaan puutteita. Yksi sellainen olisi pituus (550 sivua). Varsinkin alkupäässä kirjaa olisi voinut tiivistää, pohdiskeluja ja sisäisiä monologeja pakata vähän kompaktimpaan muotoon. Tämä mammuttimaisuus romaaneissa näyttää olevan tällä hetkellä trendi, ei välttämättä niin hyvä IMHO, mutta siitä ei tässä enempää. Myös 7-8-vuotias Mauri on välillä hiukan epäuskottava, vaikka olisi kuinka pikkuvanha; 4 vuotta lisää ikää olisi tehnyt hahmosta uskottavamman. Tietenkin turkulaistuneena minua pisti silmään se-sanan käyttö Mauriin viitatessa (Turussa kun koiristakin puhutaan hän-sanalla 😉 ). Mutta siinä ne puutteet sitten olivatkin.

Oikeasti ihmetyttää, miksei Sielut kulkevat sateessa ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Sen olisi kuulunut olla, sen verran isosta tarinasta ja suurista kysymyksistä tässä kirjassa on kyse. Hyvin kirjoitettu tarina on myös ajaton ja ikituore. Sitten kun viime vuoden Finlandia-palkinnon saanut spekkiskirja jää vanhentuneena kehityksen jalkoihin (vaikka pidin siitäkin kirjasta, niin se on kuitenkin aikansa vanki), niin sielut kulkevat silloinkin yhä sateessa, keskuudessamme. Ajanhammas ei Jääskeläisen kirjaa pysty järsimään eikä home siihen tartu.

Kenelle tätä kirjaa voisin suositella? Jos lukijan suonissa virtaa hiukkasenkin uteliaisuutta ja seikkailumieltä, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Ja nekin, joita seikkailut pelottavat, voivat löytää tämän kirjan kautta uusia huoneita (maailmoja!) itsestään. 😉

——–

Maaliskuussa Jääskeläinen laittoi Sielut kulkevat sateessa ilmaisjakeluun e-kirjana protestina sille, että vain tiettyjen kirjailijoiden kirjoja hypetetään Suomessa ja että vain hypetetyt kirjat myyvät, sillä muita kirjoja eivät kirjakaupat buffaa esiin tai edes välttämättä ota hyllyilleen. Kirjailijan turhautumisen ymmärtää kyllä hyvin. Kun ajattelee, miten iso työ on ollut tämänkin kirjan tekemisessä ja miten onnistunut se on, niin on surullista, ettei se ole saanut kirjakaupoissa ansaitsemaansa huomiota. Jonkinlaisesta kirjakauppojen ammattitaidottomuudesta täytyy olla kyse. Lukijastakin on turhauttavaa, että kirjakaupat törköttävät vain muutamaa nimikettä; olipa kyseessä mikä tahansa kauppaketju, samat kirjat keikkuvat mainoksissa ja paraatipaikoilla kaupoissa. Tästä omasta turhautumisestani kirjoitinkin blogissa pikkuisen jo viime joulukuussa.

Lyhyt raportti valkoisesta Toyotasta

Kun Joni Skiftesvik julkaisi 1980-luvulla esikoiskirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983), hän ponkaisi suoraan suomalaiseen kirjoittajaeliittiin. Kriitikot kehuivat kirjan maasta taivaaseen, ja monille harrastajakirjoittajille hänestä tuli Idoli isolla i:llä. Skiftesvikin novelleja analysoitiin kirjoittajakursseilla, ja opettajat kannustivat opiskelijoita muokkaamaan omaa tyyliä tuon askeettisen, karun ja selkeän journalistityylin suuntaan. Raikkaan tuulahduksenhan Skiftesvikin novellit toivat suomalaiseen kirjallisuuteen. Hän oli elävä esimerkki, että vähemmälläkin kuvauksella voi sanoa paljon, jopa enemmän. Esikoisnovellikokoelman jälkeen hänen ensimmäinen romaaninsa Pystyyn haudattu (1984) oli minulle kuitenkin pettymys. En enää tarkkaan muista miksi; sen aiheista ja käsittelytavasta on jäänyt mieleen kuva keltaisen lehdistön tyylistä, joka tuntui itselleni vieraalta ja luotaantyöntävältä. Ja luultavasti tästä lukukokemuksesta johtuen luin sen jälkeen Skiftesvikiltä vain novelleja.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoniNiinpä oli hieman jännittävää ottaa lähes 30 vuoden tauon jälkeen lukulautaselle Skiftesvikin uusin romaanimuotoinen kirja Valkoinen Toyota vei vaimoni (e-kirja, WSOY 2014). Kirja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna. Ensimmäiset lauseet luettuani tunnistin heti Skiftesvikin tyylin; hän on sille siis yhä uskollinen. Karut, selkeät lauseet, päälauseiden vyörytys ja tilanteiden nopeat leikkaukset ilman turhia selittelyjä – kaikki oli tallella. Skiftesvikiä on helppo lukea, hänen tekstinsä rytmi on erehtymätön eikä lukijan tarvitse pelätä kompastuvansa lukupolun poikki kulkeviin ärsyttäviin juuriin; ne on kaikki raivattu pois. Parhaimmillaan Skiftesvikin kieli on ilmavaa ja moni-ilmeistä, mutta joukkoon mahtuu myös kliseisiä ja moneen kertaan kuultuja ajatuksia (jotka kustannustoimittajan olisi kyllä pitänyt poistattaa, vaikka olisi tehnyt kipeää). Leikkaukset tilanteesta toiseen ilman turhia infodumppeja ovat sen sijaan virkistäviä; Skiftesvik osaa taitavasti ja hienovireisesti tarjota riittävästi tietoa, niin että lukija heti tietää, missä mennään. Hän selvästi luottaa lukijan ajattelukykyyn eikä väännä siirtymäkohtia rautalangasta. Myös dialogit toimivat ja ovat useimmiten riittävän ilmavia.

Parasta antia kirjassa olivat lapsuuteen ja perheeseen liittyvät kohdat. Niissä oli lämpöä ja elävyyttä. Koskettavuutta. Huoli vaimosta, suru lapsesta, epävarmuus omasta terveydestä ja tulevaisuudesta – kaikki tämä tulee myös lukijan iholle.

Sen sijaan työhön liittyvät tarinat jäivät jotenkin pinnallisiksi raportoinneiksi. Ihmisiä lappasi kuin Kööpenhaminan terminaalissa, nimiä vilahteli ohi sen enempää merkitsemättä – rasittavuuteen asti. En ole lukenut elämäkertoja, joten mene tiedä – ehkä tällainen kuuluu tyylilajin piirteisiin. Toinen seikka, joka alkoi ensin ihmetyttää ja sitten suorastaan häiritä, oli niin monien ihmisten esittäminen pelkästään ilkeinä tai muuten vain ja ainoastaan negatiivisessa valossa. Onko tämä tavallista elämäkerroissa? Ihmisiä mainitaan nimeltä ja heistä kerrotaan vain ikäviä asioita? Kaivetaan kaikki hampaankoloihin vuosien varrella jääneet asiat ja pistetään kirjan sivuille? On ihan eri asia luoda ilkeä fiktiivinen hahmo kuin kirjoittaa ilkeästi oikeasta ihmisestä. Näinkö elämäkerroissa menetellään: nostetaan omaa häntää painamalla linttaan muita? Tällainen tyyli ei minusta kuulu kaunokirjallisuuteen – sori vaan.

Jos kirja olisi pitäytynyt vain perhepiirissä ja suvun tarinoissa, se olisi ollut varmasti hyvä romaani ja antanut lukijalle matkaevästä, palasen todellista, kouriintuntuvaa, hienmakuista ihmiselämää. Suvun ja perheen tarinoita olisin halunnut lukea enemmänkin. Mutta tällaisena pakettina en tiedä, mikä kirja on ja mikä sen tarkoitus on ollut. No, onneksi minun ei tarvitsekaan tätä tietää. Jokainen voi päättää sen ihan itse. 😉

Tummasti hohtavaa, psykologisesti tarkkaa

Tähän alkuun olin suunnitellut pari ilkeää huomatusta TV:n reality-sarjoista ja muutenkin ala-arvoisesta annista, mutta koska jo edellisessä artikkelissa vinguin TV-sarjoista, jätän tällä kertaa huomauttelematta. 😉 Voin vain tyytyväisenä todeta, että aikaa jää nykyään paljon enemmän lukemiselle, joten yhtään ei nyt harmita, että iPadiin on tullut ladattua e-kirjoja tarjouksista ”vastaisen varalle”. Vastainen on nyt!

Gillian Flynn: Paha-paikkaTällä hetkellä luen Joni Skiftesvikiä, mutta sitä ennen luin Gillian Flynnin rikosromaanin Paha paikka (e-kirja, WSOY 2014, suom. Maria Lyytinen, alkuperäinen teos Dark Places). Flynnin kirja kertoo 31-vuotiaasta Libbystä, joka pääsi pakenemaan murhaajan käsistä 24 vuotta aiemmin ollessaan siis 7-vuotias. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan murhattiin tuolloin raa’asti. Murhista tuomittiin Libbyn veli Ben, jota Libbykin piti murhaajana. Murhapäivästä alkoi Libbyn elämän alamäki, joka saavutti pohjan, kun ihmisten lahjoittamat rahat ”tyttöparalle” loppuivat. Libbyn täytyy siis ryhdistäytyä ainakin sen verran, että saisi rahaa elämiseen. Hän tutustuu rikosten harrastajiin, jotka uskovat Benin syyttömyyteen ja jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että Libby alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui 24 vuotta sitten. Rahapulan ajamana, vastentahtoisesti Libby haastattelee menneisyytensä ihmisiä ja palaa näin ajatuksissaan kauheaan tapahtumaan, lapsuuteensa pahaan paikkaan. Kirja etenee kahdessa ajassa: toisaalta nykyajassa Libbyn tarinana ja toisaalta murhapäivän kertomuksina, joita kuvataan perheen äidin Pattyn ja pojan Benin silmin. Kirjassa siis kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain kohti murhatapahtumaa ja ratkaisua.

Paha paikka alkaa niin komealla kerronnalla, että oikeasti oli pakko haukoa henkeä. Heti kättelyssä sukelletaan pienin yksityiskohdin ”Libbynä olemiseen”, eikä se ole kaunis paikka. Kirjan edetessä tarinaan tulee tietenkin rikosromaaneille tyypillistä ”menemistä sinne & tänne ja juttelemista näiden & niiden kanssa”, jotta juonessa päästään eteenpäin, mutta uskottava psykologinen ote henkilöihin on vahva koko kirjan ajan. Ei ainoastaan Libbystä, vaan myös hänen äidistään ja veljestään luodaan täysiverinen psykologinen kokonaiskuva; nämä ihmiset eivät ole luonnosmaisia, kliseitä eivätkä paperisia, vaan kaikkine piirteineen, toiveineen, pelkoineen ja epävarmuuksineen ihan yhtä todellisia kuin meistä jokainen. Vaikka Flynn kuvaa ihmiset kaunistelematta, hän tekee sen niin taitavasti, että näistä ihmisistä – Pattystä, Benistä ja Libbystä – on ihan pakko pitää, vaikkei heidän kaikkia tekemisiään hyväksykään. Vahvalla otteella Flynn kuvaa myös 1980-lukuisen Dayn perheen dynaamiikan: masentunut äiti, joka tuntee epäonnistuneensa ja jolta luisuu arjen pyörittäminen lähes kokonaan käsistä, lusmu-isä, josta ei ole muuta kuin haittaa, eksynyt, vihainen, murrosikäinen veli, kolme pienempää, ”pellossa” kasvavaa sisarta omine piirteineen ja vaatimuksineen, näistä nuorimmaisin on Libby.

Ihastuin myös Flynnin kielikuviin. Ne ovat usein paikallaan ja maalaavat lukijan silmien eteen tilanteet yhtä elävästi kuin ne tapahtuisivat tässä, käden ulottuvilla. Ne kertovat myös rakkaudesta kieleen; kieli ei ole vain faktoja latelevaa lätinää, vaan siinä on lukemattomia tasoja ja syvyyksiä, vivahteita ja tunnelmia, koko elämä. Kieli on iloinen asia, ja kyllä se saa näkyä synkemmässäkin tarinassa. Varjo tarvitsee valon ollakseen olemassa.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytötPaha paikka toi mieleeni tammikuussa lukemani Lauren Beukesin kirjan Säkenöivät tytöt (Schidts & Söderströms 2013, suomentanut Virpi Vainikainen, alkuperäinen teos The Shining Girls). Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori nainen, joka pääsee pakenemaan murhaajaansa ja kantaa koko elämänsä ajan tapahtuman aiheuttamia psyykkisiä ja fyysisiä vammoja. Molemmista tulee myös eräänlaisia julkkiksia tapahtuman ansiosta. Molemmissa kirjoissa on erittäin vahva psykologinen kerronta, ja kirjat voikin nähdä myös kehityskertomuksina. Säkenöivissä tytöissä juoneen tuo mielenkiintoisen ja erittäin ratkaisevan lisän aikamatkustus, mikä on toteutettu yllättävän hyvin. Aikamatkustus kun on aina melko hankala aihe; sen lankojen kanssa sekoaa helposti taitavampikin kirjoittaja. Beukes kuitenkin selviää urakasta riman ylityksellä, ja aikamatkustus tuo itse asiassa kirjaan hiuksia nostattavaa lisäjännitystä. Flynnin kirja sen sijaan pitäytyy tunnustetuissa realiteeteissa ja on siten tavanomaisempi rikostarina, mutta siinä missä Beukes antaa hiukan periksi romantiikalle, Flynn säilyttää koko kirjan kestävän karun ja uskottavan ankean kuvauksen, johon tulee lopussa kyllä hiukan valoakin. On vaikea sanoa, kumpi kirja olisi parempi, ja onneksi minun ei tarvitsekaan. 🙂  Paha paikka ja Säkenöivät tytöt ovat laadukkaita, hyvin kirjoitettuja rikostarinoita.

E-kirjat Isänsä poika ja Ripper

Tällä hetkellä lukulautasella on Jussi Valtosen huippumielenkiintoinen Finlandia-palkinnonkin kahmaissut kirja He eivät tiedä mitä tekevät. Sitä ennen täytyy purkaa blogissa vielä syksyn lukusatoa.

Jo Nesbø, Isabel AllendeJo Nesbøn Isänsä poika (Johnny Kniga 2014, alkuteos Sønnen, suom. Outi Menna) on ollut varmasti menneen syksyn mainostetuin kirja. Sitä tyrkytettiin jo isänpäivälahjaksi, ja sama tyyli jatkui joulun alla. Onnistuin ostamaan sen tosiedullisena messutarjouksena syksyn ollessa synkimmillään.

Isänsä poika on melko kelvollinen dekkari, mutta ei millään tavalla häikäisevä. Sitä lukiessa tulikin mieleen, eikö suomalaisesta kirjatarjonnasta olisi löytynyt ihan yhtä hyviä ja parempiakin kirjoja, joita olisi voinut mainostaa samalla intensiteetillä kuin Nesbøn kirjaa. Ihan varmasti olisi. Joskus – aika usein itse asiassa – ihmettelen markkinointi-ihmisten näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Miten ammatti-ihmiset ajattelevat näin tylsästi? Mikseivät he rohkeasti tuo esiin erilaisia kirjoja? Nesbøn kaltainen kassamagneetti tuskin olisi edes tarvinnut tällaista mainosrahojen satsausta.

Joulun alla sain luettua loppuun myös ikuisuusprojektini Isabel Allenden El juego de Ripper (Barcelona 2014). Myös tämä on e-kirja, jonka ostin edullisesti suuresta maailmasta viime keväänä. Kirjaa ei liene vielä suomennettu; espanjankielinen ilmestyi noin vuosi sitten ja sen e-kirjaformaatti tämän vuoden tammikuussa.

Nesbøn kirjan tavoin Ripper on dekkari. Alunpitäen Allenden piti kirjoittaa kirja miehensä Willie Gordonin kanssa, mutta he päättivät lopettaa yhteisen projektin ja säästää avioliittonsa. 😉 Allende jatkoi dekkarin kirjoittamista yksin.

Nesbøn ja Allenden kirjoilla on yhteneväisyyksiä. Molemmat kertovat sarjamurhaajasta, jonka motiivina on kosto ja jonka tekemät murhat ovat rituaalimurhia. Tarinaa viedään eteenpäin eri kertojien kautta, mistä tavasta viime vuosina onkin tullut kirjallisuudessa enemmänkin trendi kuin poikkeus.

Eroavaisuuksia onkin sitten enemmän. Nesbøn kirjassa lukija tietää, kuka on murhaaja, mutta Allende panttaa tietoa kirjan loppupuolelle asti, ja vielä ihan lopussakin on yksi uusi paljastus. Nesbø suhtautuu murhaajaansa ymmärtäväisesti, hän tekee tästä huumehörhöstä sympaattisen tyypin, mutta kriittinen lukija ei oikein keksi muuta vakuuttavaa syytä murhiin kuin pitkäaikaisen huumeiden käytön, joka on tuhonnut aivoista tärkeitä osia. Kaiken kaikkiaan Nesbøn murhaajan teot ja tekotavat eivät oikein istu tämän persoonaan. Allende sen sijaan luo murhaajalle hyvinkin uskottavan profiilin. Täysin epätavallisen, tosi oudon lapsuuden elänyt ja monenlaisia kauheuksia lapsena kokenut ihminen hyvinkin voi mennä niin rikki, että alkaa kostaa niille ihmisille, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Allenden näkemys on psykologisesti paljon syvempi ja oivaltavampi kuin Nesbøn hiukan pinnalliseksi ja päälle liimatuksi jäänyt näkemys.

Nesbøn teksti on hyvin vetävää ja tehokasta. Hän osaa kuvata ihmisistä ja ympäristöstä olennaisimman, jonka avulla lukijan on helppo nähdä kaikki kuin elokuvana. Ei siis ihme, että Isänsä poika -kirjasta suunnitellaan elokuvaa. Allenden tyyli on täysin erilainen. Hän rakastaa ihmisten kuvaamista. Juoni ei ole suora moottoritie, kuten Nesbøn kirjassa, vaan kiemurainen hiekkatie, josta tuon tuostakin poiketaan vielä sivupoluille. Lukijalle tulee mieleen, että Allende kadottaa juonen luvattoman usein eikä tiedä, minne itse asiassa on menossa. Tämä oli yksi syy, miksi kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta. Allenden kirjaa oikeastaan pitäisi lukea mottona ”Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä”. Tai opiskelun näkökulmasta, sillä espanjan kieltä opiskelevalle Allenden kirja on loistava. Hän kirjoittaa tavattoman rikasta, modernia amerikanespanjaa. Teksti suorastaan vilisee hyviä sanoja ja ilmeikkäitä sanontoja. Paperiseen kirjaan ei raaskisi tehdä korostuskynällä merkintöjä, mutta e-kirjaan korotusten laittaminen ja niiden poistaminen on yhtä helppoa, eikä kirja kärsi siitä.

Vaikka Allende hukkaa juonensa tuon tuostakin, hänen tarinansa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Nesbøn. Se haastaa lukijan ajattelemaan ja spekuloimaan. Loppua kohden juoni myös tiivistyy ja tulee huikean jännittäväksi. Nesbøn kirja on hiukan pettymys; se ei haasta, se on aivan liian simppeli ollakseen erinomainen dekkari, sellainen joka jäisi kutkuttamaan lukijan mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Isänsä pojan lukaisee läpi ja jättää taakseen. Tuleekin väistämättä mieleen, onko Nesbøllä liian kireä julkaisutahti. Olisiko kirjasta tullut parempi, jos kirjailija olisi hauduttanut sitä pitempään?

Näistä kahdesta kirjasta Allenden kirja nousee ehdottomasti ykköseksi. Allenden kunniaksi on vielä sanottava – nyt seuraa pieni juonipaljastus – ettei koira kuole. Liian usein kirjailijat uhraavat sen uskollisen koiran tai viattoman lemmikin, mutta Allende ei sorru tähän helppouteen. Koiran sijasta kirjassa kuolee yksi sankareista, mutta hänenkin kuolemalleen löytyy – yllättävän terävänäköisesti – psykologinen merkitys.

Kirja ilman lukijaa ei lennä (pesästä)

Mikä on lukijan tehtävä? Odottaako vain, että kirjailija kippaa juonen, henkilöt ja sanat lautaselle eteen, ja alkaa sitten nakerrella sitä kuin pitkää karkkinauhaa edeten ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen pisteeseen asti? Nauttia tekstistä tai olla nauttimatta? Vai saako lukijalla olla aktiivinen osa lukemistilanteessa?

Näitä asioita mietin, kun luin jokin aika sitten Isabel Allenden Henkien taloa. Jostain tuntemattomasta syystä Allenden kirjat olivat jääneet minulta lukematta, vaikka hänen nimensä toki oli tuttu. Kun sitten espanjankurssilla meille tuli läksyksi pätkä Allenden kirjasta El país inventado, päätin, että tämä aukko yleissivistyksessä täytyy nyt paikata. Oli luonnollista aloittaa paikkaus Allenden esikoisteoksesta. Hetken mietin, luenko kirjan espanjaksi, mutta juuri sillä hetkellä oli suuri tarve – suorastaan nälkä – suomen kieleen, joten päädyin suomennokseen. Opiskelutoverini sen sijaan tarttui rohkeasti kirjan espanjankieliseen versioon La casa de los espíritus.

Henkien talo kertoo Trueban perheen tarinan kaikkine yksityiskohtineen. Ja juuri tuo tekstin täysinäisyys sai minut miettimään lukijan tehtävää. Kirjan teksti on niin täyttä, että jo muutamien kymmenien sivujen jälkeen tuli ähky olo. Yksityiskohdissa sinänsä ei ole mitään huonoa, päinvastoin, Allenden kieli on rikasta, detaljit mehukkaita, ihmiset jännittäviä värikkäine piirteineen. Mutta yksityiskohtia on liikaa, ne vyöryvät lukijan päälle kuin hyökyaalto. Oli pakko pitää joitakin päiviä taukoa lukemisessa ja alkaa uudestaan, puskea päin aaltoa ja lopulta nostaa lukunopeutta, etten jäänyt aallon hukuttamaksi. Omalle mielikuvitukselle ei jäänyt mitään tilaa, Allende tarjoili lukijalle kaiken valmiina, jokaisen pienen yksityiskohdan. Kun kirja oli loppuun luettu, se ei jatkanut elämää mielikuvissani, en kehitellyt tarinalle jatkoa. Myöskään kirjaa lukiessa ei tullut mieleen Entä jos? -kysymyksiä. Kirjan teksti oli niin täyttä, että lukijana saatoin olla vain vastaanottava osapuoli. Kun rivien välissä ei ole ilmaa, ei lukija voi rakennella omia majojaan, pesiään ja leikkejään rivien väliin. Kirjasta muistaa vain sen, mitä siinä tapahtui, ei sitä, mitä itse ajatteli tai tunsi. Kun oikeastaan pitäisi muistaa se, mitä ei koskaan tapahtunut (erittäin luovasti Carlos Ruiz Zafónia mukaillakseni).

On selvää, että lukijoita on monenlaisia. Ja samakin lukija tarvitsee erilaisia kirjoja eri elämäntilanteissa. Opiskelutoverilleni Henkien talo on ollut hyvin erilainen lukukokemus. Päinvastoin kuin minulla, hänen kohdallaan Allenden teksti on todella imuttanut, minkä ansiosta hän on jaksanut ihailtavasti lukea tätä tiheästi painettua, reippaasti yli 400-sivuista kirjaa espanjaksi. Mutta minua näin täysi teksti – vaikka onkin erittäin hyvää – väsyttää, sen lukemisesta tulee urakka, josta täytyy suoriutua. Kaipaan tekstiin ilmaa ja tilaa tehdä omia huoneita, majoja, jopa taloja, kaipaan ja tarvitsen sitä, että saan olla mukana kirjoittajan kanssa rakentamassa kirjan maailmaa. Sellainen kirja virkistää, saa unohtamaan arjen huolet, antaa taas yhden uuden elämän lisää. En halua olla vain kaatopaikka, jonka ammottavaan suuhun kipataan kuorma, vaan tahdon olla osallisena kirjan tekemisessä, sillä ilman lukijaa kirja on lintu ilman siipiä takertuneena pesän reunaan.

Kirjailijoille mietittäväksi:
Haluatteko, että lukija on vain passiivinen vastaanottaja? Vai uskallatteko kutsua lukijan mukaan leikkiin, luoda tekstiin tilaa sellaisille leikeille, joista ette ehkä mitään tiedä?

Lopuksi:
Tutustumiseni Isabel Allenden kirjallisuuteen ei toki lopu tähän. Allende on mielenkiintoinen ja fiksu ihminen, johon haluan tutustua paremmin. Kun kevät tästä ehtii pitemmällä, tartun hänen uusimpaan kirjaansa El juego de Ripper. Siinä eletään jo nykypäivää ja aihekin on moderni – kuin minua varten tehty: roolipeli Internetissä. Tämän kirjan aion lukea espanjaksi ja e-kirjana. 🙂

Elämää tulevaisuudessa

Hetki sitten astuin tulevaisuuteen ja aloin elää scifiä todeksi. Kun pikkuskidinä ilmoitin äidille, että haluan kirjastokortin, en voinut edes kuvitella, että joskus tulisi tällainen päivä. Vaaleanpunainen pahvinen kirjastokorttikin oli jo jotain ihan mahtavaa, olihan se oma, jonka avulla kirjastotäti antoi minulle ne kirjat, jotka halusin. Myöhemmin, useiden vuosien jälkeen aloin haaveilla, että eläisin vielä silloin, kun tämä päivä olisi totta. Ja nyt se on!

Hetki sitten lainasin elämäni ensimmäisen e-kirjan. Jotenkin tämä tuntuu vieläkin upeammalta kuin ensimmäisen e-kirjan ostaminen. E-kirjan lainaaminen ei ollut kovin hankalaakaan. Kirjaston sivuilla oli ohjeet, mikä ohjelma täytyy tablettiin asentaa ja lisäksi tarvittiin Adobe-tunnukset, jotka minulla oli jo valmiina. Kirja, jonka halusin lainata, oli vielä ”lainassa”; odottelin puoli tuntia ja kirja vapautui. Nyt se on minulla luettavissa 14 päivän ajan.

Kirjaston e-kirjavalikoimaan en ole ehtinyt vielä tutustua, ilmeisesti se on vaatimaton verrattuna paperikirjavalikoimaan, mutta onhan tämäkin jo jotain ihan ihmeellistä. Ihan oikeaa scifiä! Uskon ja toivon, että valikoima laajenee myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Silloin kaukana kirjastoista asuvatkin – mummot ja papat – voisivat lainata kirjoja vaivattomasti. Kuinka hienoa se oikeasti olisikaan!

Että mikä oli se kirja, jonka lainasin? Se alkaa sanoin: ”On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä.” Juu, Esko Valtaojahan näin kirjoittaa Kaiken käsikirjassa (Ursa 2012).