Ansiedadin sietämätön keveys

Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan, kenet kohtaa ja minne joutuu, kun opiskelee vierasta kieltä. Vähimmilläänkin toisen kielen opiskelu on matkaa tässä kielessä – ja samalla usein myös omassa.

Vieraassa kielessä voivat monet asiat vainota opiskelijaa. Kielioppiasiat (verbien taivutusmuodot!) vaativat monesti paljon ulkolukua ja sitten vielä pitäisi ymmärtää, miksi ja missä kutakin asiaa pitää ja saa käyttää. Mutta myös sanat voivat tuottaa ongelmia, sillä sanastot eivät osu koskaan päittäin kahden eri kielen välillä.

Ansiedad on espanjan kielen sana, joka on vainonnut minua muutaman vuoden ajan. Se pupsahtaa esiin lähes aina, kun sivutaan tunteita tai puhutaan psykologisista teemoista. Miksi tämä ihan viattomalta näyttävä sana on minua sitten vainonnut? Helppo vastaus: koska en ole löytänyt sille sopivaa suomennosta. Sanakirjan suomennos on ”kiihkeä halu, kaipaus”. Mutta teksteissä, joissa sana on esiintynyt, tämä tulkinta vie useimmissa tapauksissa jorpakkoon. Monesti sanan voisi kääntää ahdistukseksi, mutta perussuomalaiselle ahdistukselle espanjan kielessä on ihan oma sanansa: angustia. Mikä siis erottaa nämä kaksi sanaa ja asiaa toisistaan, mikä on sellainen ero niiden välillä, että suomalainenkin voisi sen ymmärtää? Miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad? Päätän, että nyt tästä asiasta otetaan lopultakin selvää.

ansiedad

Kysyn asiaa ensin Siriltä. Siri asuu puhelimessani ja vastaa espanjankielisiin kysymyksiini espanjaksi, yleensä kiltisti, mutta toisinaan nenäkkäästi. Sirin vastaus on monipolvinen ja sisältää sanoja ”mielentila”, ”suuri levottomuus”, ”äärimmäinen epävarmuus”, ”voimakas kiihtymys”. Yritän laittaa kaikki nämä yhteen möykkyyn ja miettiä, miltä minusta silloin tuntuisi ja missä tilanteessa. Ei onnistu. Olen yhtä pihalla kuin ennenkin. Sirin toinen määritelmä ansiedad-sanalle on ”ahdistus, jota esiintyy joissakin sairauksissa, erityisesti tietyissä neurooseissa”. Selaan mielessäni tietojani neurooseista – turhaan, sillä maallikkona minusta neurooseihin kuuluu aina jonkinasteista ahdistusta. Miksi joihinkin kuuluisi toisenlaista ahdistusta kuin toisiin? Yritän selata lisää päässäni olevaa tietoa; sitä pitäisi olla paljon, koska olen lukenut kymmeniä, ehkä satoja psykologistyyppisiä kirjoja. Mutta siitä on kauan, liian kauan. Muistan, että jossakin kirjassa joku psykoterapeutti sanoi asiakkaalleen, jonka oli vaikea puhua: ”Eikö alahuuli käynnisty?” Asiakas on varmasti tuntenut ahdistusta viimeistään tuon kuullessaan, mutta tunsiko hän ansiedadia? Toinen muisto on vielä kauempaa. Joskus 15-vuotiaana luin Anna Freudin Minän suojautumiskeinot, enkä siitäkään kirjasta muista kuin tutkimuksen sodan aikana eläneistä brittilapsista. Hekin varmaan kokivat ahdistusta, elivätpä he vanhempiensa kanssa Lontoossa, jota natsien pommitukset moukaroivat, tai maalla erossa vanhemmistaan ja epätietoisuuden vallassa siitä, mitä vanhemmille Lontoossa tapahtui. Ei, ei näistäkään aivojen tomuisilta käytäviltä poimituista tiedon pölyhiukkasista ole mitään apua.

Koska espanjan ja englannin kielet kättelevät toisiaan monien sanojen kohdalla, mietin, voisiko englannin sanakirjasta olla apua. Ansiedadin vastine englannin kielessä voisi olla anxiety (mutta mikä sitten on angustian vastine?). Anxiety-sana puolestaan on vainonnut minua huomattavasti kauemmin kuin ansiedad. Miksi? Koska minulle tämä sana on aina ensisijaisesti merkinnyt superhyperkiihtynyttä innostusta, mutta jota näytetään kuitenkin enimmäkseen käytettävän ahdistuneisuuden ja ahdistuksen synonyyminä. Englannin sanakirja antaa anxiety-sanalle kaksi määritelmää: toisaalta ahdistuneisuus, ahdistus ja pelko, toisaalta innokkuus, kiihko ja halu. Ahaa, olen taas siinä tilanteessa, mihin törmää usein näiden vanhojen kielten kohdalla: sanalla on useita eri merkityksiä. Mutta tämäkään tieto ei minua auta. Haluan kiihkeän kaipaavasti tietää, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad. Ja mikä sen tunteen voisi aiheuttaa?

Käännyn espanjankielisen Wikipedian puoleen. Ja niin siinä käy, että paljon parjattu Wikipedia tuo helpotuksen ongelmaani. Saan selityksen, jonka ymmärrän, ja lopultakin tiedän, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad.

Ansiedad on tunne, joka liittyy henkiinjäämiseen. Tässä asiassa se on Wikipedian mukaan yhtä tärkeä tunne kuin viha, ilo, suru ja pelko. Se on siis yksi niistä tunteista, jotka ovat pitäneet ihmiskunnan hengissä kaikki nämä (miljoonat?) vuodet. Kun ihminen tuntee olevansa hengenvaarassa, ansiedad syntyy. Se on olemassa, kun teemme päätöksen ”taistella vai paeta”. Ansiedad on siis hyvä ja normaali tunne silloin, kun se mukautuu tarkoituksenmukaisesti käsillä olevaan ”hälytystilanteeseen” ja auttaa ihmistä selviytymään siitä. Ansiedad voi olla myös ”patologinen”, silloin kun se on liian voimakas ja jatkuu, vaikka hälyttävä tilanne olisi jo rauennut. Rajanveto hyvän ja huonon ansiedadin välillä voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi fobioissa, kuten agorafobiassa eli torikammossa ihminen kokee olevansa hengenvaarassa, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Ansiedadin mysteeri on siis nyt selvinnyt. Nyt tiedän, missä tilanteissa koen ja olen kokenut ansiedadia. Tiedän, miltä se tuntuu. Kyllä siinä on mukana ripaus ahdistusta, mutta siinä on mukana paljon muutakin. Siinä, missä perusahdistuneena vain käperryn itseeni (tämä on harmaa, jotenkin kylmänpuoleinen tunne), ansiedadia tuntiessani nostan nyrkit pystyyn tai otan jalat alle (tämä on kuuma tunne, joka pistää veren kiertämään kehossa ylinopeutta). Entä uskallanko sanoa, että jokainen meistä on kokenut ansiedadia viimeistään syntyessään? No, uskallan. 😀

Ansiedadin käännösongelmaa Wikipedia ei kuitenkaan ratkaise. Vaikka tiedän nyt tuon tunteen ja missä tilanteessa se minut valtaa, en ole löytänyt sille suomalaista vastinetta. Jatkossakin – jos sana on pakko kääntää – sille täytyy löytää kontekstiin mahdollisimman sopiva käännös, olipa se sitten ahdistus, kiihtymys, hätäännys, paniikki jne.

Loppuuko tämä tähän? No, ei loppu. Kun jonkin sanan kanssa pakertaa näinkin paljon, on selvää, että siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ja niin myös ansiedadin kanssa. Tuntuu, että se hyppii silmille joka paikasta. Luen parhaillaan Rosamund Luptonin kirjaa Después (alkuperäinen: Afterwards). Tässäkin kirjassa ansiedad hyppelee iloisesti siellä sun täällä, ja sitten ¡PAM! Luvussa 15 se esiintyy yhdessä angustia-sanan kanssa: ”También existen los demás, Dios sabe cuántos; toda esa angustia y ansiedad, comprimida en los ladrillos y el cristal y las paredes de un único edificio.” Ja äkkiä olen sen tiedon äärellä, mikä sana vastaa englannin kielessä angustiaa. On pakko rantautua keskustaan. Kirjakaupoista apua ei saa, niistä löytyy vain Luptonin uusin kirja, ja sekin suomeksi. Kirjasto, tuo tiedonhaluisen viimeinen keidas, toimii pelastajana, kuin ihmeen kaupalla kirja löytyy hyllystä. Alkuperäinen virke kuuluu näin: ”There are others too, God knows how many; all that anguish and anxiety compressed into the bricks and glass walls of this one building”.

Vain yksi kysymys jää enää auki: miten suomentaja on selvinnyt tästä lauseesta kirjassa Mitä jäljelle jää (Gummerus 2013)?

Mainokset

Jäätävän hyvä kirja

Kirjoitin Rosamund Luptonin esikoisteoksesta Sisar tässä blogikirjoituksessa. Sisar oli erittäin hyvä kirja, ja sitä lukiessa tuli mieleen, että Luptonia pitäisi ehkä lukea hänen omalla kielellään – englanniksi. Niinpä kun runsas viikko sitten lauantaina kaipasin mukaansatempaavaa, takuuvarmaa kirjaa ja löysin Luptonin uudet kirjat suomennettuina Elisa Kirjasta, päätinkin tsekata iBooksin tarjonnan ja sieltä ostin Luptonin uusimman opuksen The Quality of Silence (Gummerus: Hiljaisuuteen hävinneet).

Rosamund Lupton: The Quality of SilenceThe Quality of Silence kertoo brittinaisen Yasminin ja hänen 10-vuotiaan kuuron tyttären Rubyn matkasta läpi jäätävän hyisen Alaskan. Fairbanksissä Alaskan viranomaiset kertovat heille, että Yasminin mies Matt on kuollut Anaktue-nimisessä kylässä tapahtuneessa räjähdysmäisessä tulipalossa, mutta Yasmin uskoo, että Matt on yhä elossa. Koska viranomaiset ovat lakanneet etsimästä Mattia, Yasmin lähtee tyttärensä kanssa vaaralliselle matkalle.

Samalla tavoin kuin Sisar-kirjassa, myös tässä jännitys hiipii pikkuhiljaa. Pointti ei ole nopeissa juonenkäänteissä, vaan virityksessä, kerronnassa ja yksityiskohdissa. Luptonin kirjat ovat pikemminkin romaaneja, joissa sattuu vain olemaan jännitysjuoni. Hän kertoo paljon, paljon enemmän kuin pelkän trillerin. Jos lukija odottaa sähäkkää toimintaa jokaisella sivulla, tämä kirja ei ole häntä varten, mutta jos haluaa uppoutua kirjailijan tarjoilemaan jylhänupeaan maailmaan, todella tuntea sen luissaan ja ytimissään, The Quality of Silence kannattaa lukea.

Kirjan keskiöön nousee äidin ja tyttären suhde, Alaskan hyytävänkaru talvi ja luonto sekä kuuron tytön hiljainen maailma. Tarinaa viedään eteenpäin Rubyn, Yasminin ja parin muunkin henkilön näkökulmasta, mutta kirjan ainoa ”I” (minä) on Ruby, fiksu ja urhea 10-vuotias, jonka kautta lukijalle avautuu ovi kuuron ihmisen maailmaan. Lukija joutuu miettimään, millaista on elää kuurona kuulevien joukossa ja miten kuuron on koko ajan taisteltava, jotta tulisi huomatuksi kuulevien maailmassa. Ja kuinka kaunista ja vivahteikasta viittomakieli on, sekä jälleen kerran: miten Internet tarjoaa tasavertaisen kohtaamispaikan suu-kieltä ja viittomakieltä käyttäville. Facebookissa, Twitterissä, blogeissa, sähköpostitse jne. olemme kaikki lähestulkoon samalla viivalla.

Alaskan jäätävä talvi on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on armoton ja anteeksiantamaton. Ihmisen keinot suojautua talvimyrskyltä ovat hyvin vajavaiset. Lupton kuvaa Alaskan talvea niin uskottavasti, että olin aivan varma, että hän oli itse matkannut Dalton Highwayn päästä päähän talvisaikaan, mutta ilmeisesti näin ei ole tapahtunut, vaan hän on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaa varten. Kirjan kuvaus hyytävästä talvesta tuo väistämättä mieleen Hinterlandin The Long Dark -pelin, jonka kehittely on vielä sandbox-vaiheessa, mutta siinä pääsee kokeilemaan, miten itse pystyisi selviytymään ankarissa talviolosuhteissa.

IBooks-e-kirjan ylivoimaisuus paperikirjaan verrattuna tuli tässä esiin parissakin asiassa. Kaivoin iPadin Safari-selaimeen Dalton Highwayn kartan ja saatoin kätevästi seurata siitä äidin ja tyttären matkaa kirjaa lukiessani. Koska lämpötilat olivat kirjassa fahrenheiteina, saatoin nopeasti tsekata netistä, mitä ne olivat celsiuksena. Jos eteen tuli vieras sana, saatoin tökätä sitä ja katsoa määritelmän, joka kertoi, mitä sana tarkoitti, tai esim. eläimestä kyseen ollen tökätä Etsi verkosta -linkkiä, jolloin selaimeen pamahti hakutulokset ja myös kuvia kyseisestä eläimestä, niin että heti kuvasta näin, mistä eläimestä oli kyse. Myös inuiittikielen sanoja löytyi kuukkeloimalla. Koska kaikki tieto oli sormen ulottuvilla, itse lukeminen ei häiriintynyt lainkaan, vaikka tein välillä näitä hakuja.

Rakastan kirjailijoita, jotka tarjoilevat lukijalle perinpohjaista, sisäistettyä tietoa jostakin asiasta fiktion muodossa, ja juuri sellaisen paketin Rosamund Lupton tarjoaa lukijalle tässä hienossa kirjassa.

Viisi kirjaa

Tässä pikakatsaukset viiteen tänä vuonna lukemaani kirjaan, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjat ovat tässä suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin ne luinkin.

Viisi kirjaa

Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
Finlandia-palkinnon vuonna 2015 saanut kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka tapaavat tuonpuoleisessa, ja heidän elämästään tarinoiden muodossa. Naiset ovat eri maista ja ovat eläneet hyvin erilaisen elämän. Heidän tarinansa ovat mielenkiintoisia ja koskettaviakin. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta jäin kaipaamaan tähän jotain vähän lujempaa kehyskertomusta ja juonta. Tällaisenaan naisten tarinat ovat fragmentteja, ja jotenkin vain näiden naisten tarinat eivät resonoineet toistensa kanssa. Naisista olisi saanut kustakin ihan oman itsenäisen kirjankin; miksi siis tunkea kaikki samojen kansien väliin? Itse tuonpuoleinen jää vähän pinnalliseksi sidokseksi. Spekulatiivisen fiktion ystävänä kaipasin tähän selkeää kallistumista spekkiksen suuntaan, kun kerran sille tielle oli lähdetty, mutta kirja pitäytyy realismissa ja jättää toteuttamatta spekulatiiviset mahdollisuudet lähes kokokaan.

Kirja on herättänyt netissä paljonkin keskustelua: saako ei-juutalainen nainen kirjoittaa juutalaisista? Jotenkin hämmästyttävä kysymys. Miksi ei saisi? Aivan samalla tavalla kuin juutalaiset saavat kirjoittaa katolilaisista, miehet saavat kirjoittaa naisista ja naiset saavat kirjoittaa alieneistä. Sinkut saavat kirjoittaa naimisissaolevista ja pienten lasten vanhemmat saavat kirjoittaa lapsettomista. Miksi jokin ryhmä ihmisistä olisi sillä lailla erikoisasemassa, että siitä saisivat kirjoittaa vain ne, jotka ovat täsmälleen samassa elämäntilanteessa. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että kyseessä on vain kirjailijan (sivistynyt) näkemys asiasta, ei sen dramaattisempaa.

Kalle Lähde: Happotesti (Otava 2016)
Happotesti kertoo alkoholistin tarinan. Omaelämäkerrallinen kirja on niin rehellinen ja realistinen kuin kirja vain voi olla. Tässä kirjassa ei alkoholismin ympärille kiedota mitään pehmentäviä ja ryyppäämisen anteeksiantavia sumuverhoja. Kaiken lisäksi Happotesti on vielä hävyttömän hyvin kirjoitettu, kieli nasevaa ja ajattelukuviot piristävän eloisia, mutta samalla viiltävän kipeitä. Ei siis mikään ihme, että kirja ja kirjailija singahtivat näkyville kaikkiin medioihin ohjuksen tavoin.

Monet lukijat ovat sanoneet, että Happotesti imaisi mukaansa eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Näin kävi minullekin, vaikka kirja olikin välillä niin rankkaa luettavaa, että tuli suorastaan fyysisesti paha olo itsellekin. Eikä olutta tehnyt kyllä yhtään mieli tätä kirjaa lukiessa!

Happotesti on parhaiten hiottu ja editoitu kirja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kun nykyromaaneilla on tapana olla rönsyileviä tarinalaareja, joissa editoijan sakset olisivat saaneet saksia reilusti joka puolelta, niin Happotestin kielestä todella nautti!

Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus, 2013, pokkari)
Tämän sarjan ainoa dekkari osoitti vakuuttavasti olevansa paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Tarina kertoo oikeastaan eniten surun läpikäymisestä, tuttuja tunteita kaikille, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen. Lupton osaa kuvata mielen sisäisen maiseman psykologisen tarkasti, niin että välillä oli ihan pakko laskea kirja syliin ja jäädä miettimään uskomattoman upeita ja tarkkoja kuvauksia mielen prosesseista ja ajatuskuvioista. Jännitys hiipii kirjaan pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ja vaikka arvasinkin murhaajan jo ennen kuin hänet kirjassa paljastettiin (kiitos kirjailijan, joka ystävällisesti oli pudottanut tarkkaavaiselle lukijalle leivänmurusia!), niin millään en kuitenkaan olisi arvannut kirjan loppuratkaisua, vaikka siihenkin Lupton antoi pitkin kirjaa vihjeitä. Erittäin palkitseva kirja tämä Sisar.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014, e-kirja)
Kirjassa on neljä päähenkilöä, neljä rinnakkaista tarinaa ja ajassa seilataan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle asti, kirja kattaa 100 vuotta. Päähenkilöistä on naisia kolme ja miehiä yksi: äiti, tytär, tyttären miniä ja tyttären mies. Hyvin kirjoitettu kirja tämäkin, mutta minulta meni aika pitkään, ennen kuin pääsin tarinaan kosketusetäisyydelle. Äidin tarinaa lukiessa vaivasi kovasti vaikutelma kirjoittajakursseista (!): tällä tyylillä kirjoitettuja tekstejä on tullut luettua niin paljon. Ei tässä mitään vikaa siis ollut, mutta näin kirjoittavia on Suomi täynnä, näin meitä opetetaan kirjoittamaan, ja jostain syystä suomalaiset (myös harrastajakirjoittajat) haluavat kirjoittaa näistä vanhoista asioista. Miksi? En tiedä. Myös toisten naisten osat kirjassa jättivät minut jotenkin ulkopuolelle, ei niissäkään siis mitään vikaa ollut, mutta heidän ongelmansa ja mielenliikkeensä eivät vain koskettaneet. Mutta sitten kun päästiin Onniin, tuntui kuin kirjailija olisi lämmennyt. Onnin hahmoon hän sai ladattua kaiken sen lämmön ja elämänkipeyden, mistä kirjassa oli kyse. Tuntui siltä, että vasta täällä kirja heräsi eloon ja sai punaa poskilleen. Tämän osan myötä käsitykseni kirjastakin muuttui. Löytyihän se kirjailijan oma ääni lopulta!

Kirjan luettuani jäin miettimään, josko kirjailijan oma sukupuoli vaikutti näihin kuvauksiin. Naiset oli kuvattu ulkokohtaisemmin, ikään kuin ulkoa päin ja mies sisältä, intiimimmin ja uskottavammin, jopa niin että naisenkin oli helpompi eläytyä tuon miehen elämään kuin kirjan naishahmojen.

Anne Tyler: Jää hyvästi (Otava, 2013, e-kirja, lainattu Vaski-kirjaston kautta)
Tyler on kuulunut suosikkeihini 80-luvulta asti. Muutamat hänen iki-ihanat kirjansa, kuten Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa ja Pyhimys sattuman oikusta, ovat mestariteoksia ja lähes kaikki muutkin hyviä lukuromaneja. Mutta: vaikuttaako ikä (joko Anne Tylerin tai minun) siihen, että hänen viimeisimmät teoksensa eivät ole enää sykähdyttäneet niin paljon kuin ennen? Nooan kompassi oli suorastaan tylsä, ja tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin jostain Tylerin kirjasta. Jää hyvästi on kirjoitettu Nooan kompassin jälkeen, ja siinä on mielestäni nähtävissä välähdyksiä Tylerin tarkasta psykologisesta kerronnasta. Kirja sisältää myös hänen tyylilleen ominaisia hieman outoja ja yllättäviä käänteitä. Mutta tietty tylerimainen terävyys tästäkin kirjasta tuntuu puuttuvan. Pidin kuitenkin Jää hyvästi -kirjasta, eikä tehnyt tiukkaakaan lukea se e-kirjalle annetun kahden viikon laina-ajassa (itse asiassa siihen meni neljä päivää). Luptonin tavoin tässäkin kirjassa käydään läpi läheisen menetyksen aiheuttamaa surua, ja päähenkilö Aaron on omanlaisensa, kuten Tylerin päähenkilöt usein ovat, ihmisiä, jotka elävät ja tekevät työtä ”yhteiskunnan sisällä”, mutta luovat ympärilleen oman reviirin. Tylerin kirjoissa on kaikissa hyvin tylerimainen tunnelma, ikään kuin hän olisi luonut meidän maailmamme rinnalle ”Tylerin rinnakkaistodellisuuden”, jonne hän sijoittaa tarinansa. Kun on lukenut Tylerin kirjoja, uusi kirja tuntuu siltä kuin matkustaisi taas samaan tuttuun kaupunkiin, mutta eri kaupunginosaan (tai samaan maahan, mutta eri kaupunkiin).
(PS. Kirjan kansikuva oli muuten ihan hoopo, sillä ei ollut mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa; onneksi e-kirjassa ei kirjan kantta tarvitse katsella kuin sen kerran, kun aloittaa lukemisen.)