Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeDekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)

Mainokset

E-kirjat Isänsä poika ja Ripper

Tällä hetkellä lukulautasella on Jussi Valtosen huippumielenkiintoinen Finlandia-palkinnonkin kahmaissut kirja He eivät tiedä mitä tekevät. Sitä ennen täytyy purkaa blogissa vielä syksyn lukusatoa.

Jo Nesbø, Isabel AllendeJo Nesbøn Isänsä poika (Johnny Kniga 2014, alkuteos Sønnen, suom. Outi Menna) on ollut varmasti menneen syksyn mainostetuin kirja. Sitä tyrkytettiin jo isänpäivälahjaksi, ja sama tyyli jatkui joulun alla. Onnistuin ostamaan sen tosiedullisena messutarjouksena syksyn ollessa synkimmillään.

Isänsä poika on melko kelvollinen dekkari, mutta ei millään tavalla häikäisevä. Sitä lukiessa tulikin mieleen, eikö suomalaisesta kirjatarjonnasta olisi löytynyt ihan yhtä hyviä ja parempiakin kirjoja, joita olisi voinut mainostaa samalla intensiteetillä kuin Nesbøn kirjaa. Ihan varmasti olisi. Joskus – aika usein itse asiassa – ihmettelen markkinointi-ihmisten näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Miten ammatti-ihmiset ajattelevat näin tylsästi? Mikseivät he rohkeasti tuo esiin erilaisia kirjoja? Nesbøn kaltainen kassamagneetti tuskin olisi edes tarvinnut tällaista mainosrahojen satsausta.

Joulun alla sain luettua loppuun myös ikuisuusprojektini Isabel Allenden El juego de Ripper (Barcelona 2014). Myös tämä on e-kirja, jonka ostin edullisesti suuresta maailmasta viime keväänä. Kirjaa ei liene vielä suomennettu; espanjankielinen ilmestyi noin vuosi sitten ja sen e-kirjaformaatti tämän vuoden tammikuussa.

Nesbøn kirjan tavoin Ripper on dekkari. Alunpitäen Allenden piti kirjoittaa kirja miehensä Willie Gordonin kanssa, mutta he päättivät lopettaa yhteisen projektin ja säästää avioliittonsa. 😉 Allende jatkoi dekkarin kirjoittamista yksin.

Nesbøn ja Allenden kirjoilla on yhteneväisyyksiä. Molemmat kertovat sarjamurhaajasta, jonka motiivina on kosto ja jonka tekemät murhat ovat rituaalimurhia. Tarinaa viedään eteenpäin eri kertojien kautta, mistä tavasta viime vuosina onkin tullut kirjallisuudessa enemmänkin trendi kuin poikkeus.

Eroavaisuuksia onkin sitten enemmän. Nesbøn kirjassa lukija tietää, kuka on murhaaja, mutta Allende panttaa tietoa kirjan loppupuolelle asti, ja vielä ihan lopussakin on yksi uusi paljastus. Nesbø suhtautuu murhaajaansa ymmärtäväisesti, hän tekee tästä huumehörhöstä sympaattisen tyypin, mutta kriittinen lukija ei oikein keksi muuta vakuuttavaa syytä murhiin kuin pitkäaikaisen huumeiden käytön, joka on tuhonnut aivoista tärkeitä osia. Kaiken kaikkiaan Nesbøn murhaajan teot ja tekotavat eivät oikein istu tämän persoonaan. Allende sen sijaan luo murhaajalle hyvinkin uskottavan profiilin. Täysin epätavallisen, tosi oudon lapsuuden elänyt ja monenlaisia kauheuksia lapsena kokenut ihminen hyvinkin voi mennä niin rikki, että alkaa kostaa niille ihmisille, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Allenden näkemys on psykologisesti paljon syvempi ja oivaltavampi kuin Nesbøn hiukan pinnalliseksi ja päälle liimatuksi jäänyt näkemys.

Nesbøn teksti on hyvin vetävää ja tehokasta. Hän osaa kuvata ihmisistä ja ympäristöstä olennaisimman, jonka avulla lukijan on helppo nähdä kaikki kuin elokuvana. Ei siis ihme, että Isänsä poika -kirjasta suunnitellaan elokuvaa. Allenden tyyli on täysin erilainen. Hän rakastaa ihmisten kuvaamista. Juoni ei ole suora moottoritie, kuten Nesbøn kirjassa, vaan kiemurainen hiekkatie, josta tuon tuostakin poiketaan vielä sivupoluille. Lukijalle tulee mieleen, että Allende kadottaa juonen luvattoman usein eikä tiedä, minne itse asiassa on menossa. Tämä oli yksi syy, miksi kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta. Allenden kirjaa oikeastaan pitäisi lukea mottona ”Tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä”. Tai opiskelun näkökulmasta, sillä espanjan kieltä opiskelevalle Allenden kirja on loistava. Hän kirjoittaa tavattoman rikasta, modernia amerikanespanjaa. Teksti suorastaan vilisee hyviä sanoja ja ilmeikkäitä sanontoja. Paperiseen kirjaan ei raaskisi tehdä korostuskynällä merkintöjä, mutta e-kirjaan korotusten laittaminen ja niiden poistaminen on yhtä helppoa, eikä kirja kärsi siitä.

Vaikka Allende hukkaa juonensa tuon tuostakin, hänen tarinansa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Nesbøn. Se haastaa lukijan ajattelemaan ja spekuloimaan. Loppua kohden juoni myös tiivistyy ja tulee huikean jännittäväksi. Nesbøn kirja on hiukan pettymys; se ei haasta, se on aivan liian simppeli ollakseen erinomainen dekkari, sellainen joka jäisi kutkuttamaan lukijan mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Isänsä pojan lukaisee läpi ja jättää taakseen. Tuleekin väistämättä mieleen, onko Nesbøllä liian kireä julkaisutahti. Olisiko kirjasta tullut parempi, jos kirjailija olisi hauduttanut sitä pitempään?

Näistä kahdesta kirjasta Allenden kirja nousee ehdottomasti ykköseksi. Allenden kunniaksi on vielä sanottava – nyt seuraa pieni juonipaljastus – ettei koira kuole. Liian usein kirjailijat uhraavat sen uskollisen koiran tai viattoman lemmikin, mutta Allende ei sorru tähän helppouteen. Koiran sijasta kirjassa kuolee yksi sankareista, mutta hänenkin kuolemalleen löytyy – yllättävän terävänäköisesti – psykologinen merkitys.

Elämää tulevaisuudessa

Hetki sitten astuin tulevaisuuteen ja aloin elää scifiä todeksi. Kun pikkuskidinä ilmoitin äidille, että haluan kirjastokortin, en voinut edes kuvitella, että joskus tulisi tällainen päivä. Vaaleanpunainen pahvinen kirjastokorttikin oli jo jotain ihan mahtavaa, olihan se oma, jonka avulla kirjastotäti antoi minulle ne kirjat, jotka halusin. Myöhemmin, useiden vuosien jälkeen aloin haaveilla, että eläisin vielä silloin, kun tämä päivä olisi totta. Ja nyt se on!

Hetki sitten lainasin elämäni ensimmäisen e-kirjan. Jotenkin tämä tuntuu vieläkin upeammalta kuin ensimmäisen e-kirjan ostaminen. E-kirjan lainaaminen ei ollut kovin hankalaakaan. Kirjaston sivuilla oli ohjeet, mikä ohjelma täytyy tablettiin asentaa ja lisäksi tarvittiin Adobe-tunnukset, jotka minulla oli jo valmiina. Kirja, jonka halusin lainata, oli vielä ”lainassa”; odottelin puoli tuntia ja kirja vapautui. Nyt se on minulla luettavissa 14 päivän ajan.

Kirjaston e-kirjavalikoimaan en ole ehtinyt vielä tutustua, ilmeisesti se on vaatimaton verrattuna paperikirjavalikoimaan, mutta onhan tämäkin jo jotain ihan ihmeellistä. Ihan oikeaa scifiä! Uskon ja toivon, että valikoima laajenee myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Silloin kaukana kirjastoista asuvatkin – mummot ja papat – voisivat lainata kirjoja vaivattomasti. Kuinka hienoa se oikeasti olisikaan!

Että mikä oli se kirja, jonka lainasin? Se alkaa sanoin: ”On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä.” Juu, Esko Valtaojahan näin kirjoittaa Kaiken käsikirjassa (Ursa 2012).