Meri ja tunteet

Perjantain kaupunkireissulla piipahdin Turun taidemuseossa. Halusin nähdä Nuutti Koskisen videon Talk About Society. En ollut halunnut tietää videosta etukäteen mitään, jotta minulla olisi mahdollisimman vähän ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Koska video pyörii Pimiössä nonstoppina, hyppäsin kyytiin keskeltä. Isolle screenille heijastui mustavalkoista rauhallista maisemaa. Olin pimeässä huoneessa yksin, sitten paikalle tuli ensin yksi nainen, sitten kaksi ja hetken päästä koululaisryhmä. Keskittyminen vaikeutui, kun yksi nainen kyseli toiselta: Herättääkö tämä sussa mitä tunteita? Ja halusi kommentoida koko ajan videota. Joillekin hiljaa oleminen, edes pienen hetken, voi olla ahdistavaa. Viereeni istahtanut nuorimies ei jaksanut keskittyä videoon, vaan vilkuili koko ajan kavereitaan, jotka olivat levittäytyneet ympäri huonetta.

Koululaisryhmä otti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli pelmahtanut paikalle. Puhelias nainen kävi katsomassa esitteestä, kuinka pitkä video oli, ja todettuaan, että 17 minuuttia, hän ja ystävätär, joka ei ollut halunnut jakaa tunteitaan muulle yleisölle, päättivät yksimielisesti poistua paikalta. Katsoin videon loppuun ensiksi saapuneen naisen kanssa, joka lähti, kun video loppui.

Koska minulla oli aikaa, päätin katsoa videon alusta alkaen. Se kannatti ja palkitsi moninkertaisesti. Istuin siis ypöyksin, hiirenhiljaa pilkkopimeässä huoneessa seuraavat 17 minuuttia, ja huh huh! Sarjassa elokuvat ja videot Talk About Society on ehdottomasti järisyttävin ja mieleenpainuvin filmi, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt (ja olen sentään nähnyt Bohemian Rhapsodyn ja uusiseelantilaisen Mustan ratsun). Puheliaan naisen kysymykseen tunteista, olisin voinut vastata: Kyllä! Tunteet ja mielikuvat nousivat pintaan, velloivat ja läikkyivät yli. Jännitys, pelko, paniikki, kuolema, luopuminen, periksiantaminen, antautuminen, rauha, hiljaisuus, elämä, sopeutuminen, sulautuminen, seesteisyys, eheytyminen, toivo…

Videon toteutus on henkeäsalpaava, ei voi muuta kuin ihailla Koskisen taitoa ja draamantajua. En kerro kuitenkaan yksityiskohtia, koska video on nähtävillä Turun taidemuseossa tämän kuun 19. päivään asti. Parempi, ettei videosta tiedä etukäteen paljoakaan, silloin – näin uskon – vaikutus on järeämpi ja kuvat vyöryvät katsojan mieleen vahvemmin, kun niihin ei osaa varautua. Videon yhteiskunnallisen analysoinnin jätän suosiolla viisaammille; minulle video oli ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, esteettinen – ja fyysinenkin – kokemus. Mustavalkoiset, upeat kuvat ovat jääneet verkkokalvolleni eivätkä sieltä hevin poistu.

Vielä siis ehtii videon nähdä Pimiössä viikon ajan. Suosittelen kaikille, paitsi niille, jotka pelkäävät vettä ja merta. Heille tämä voi olla liian sykähdyttävä. Muille sanoisin: kun astutte Pimiöön, antautukaa videon kuljetettavaksi! Heittäytykää!


Nuutti Koskinen: Talk About Society
Turun taidemuseo, Pimiö 5.4.–19.5.2019


Taas yksi museokäynti museokortilla. 😀

Mainokset

Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Abo Vetus & Ars Nova 2016

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).