Meri ja tunteet

Perjantain kaupunkireissulla piipahdin Turun taidemuseossa. Halusin nähdä Nuutti Koskisen videon Talk About Society. En ollut halunnut tietää videosta etukäteen mitään, jotta minulla olisi mahdollisimman vähän ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Koska video pyörii Pimiössä nonstoppina, hyppäsin kyytiin keskeltä. Isolle screenille heijastui mustavalkoista rauhallista maisemaa. Olin pimeässä huoneessa yksin, sitten paikalle tuli ensin yksi nainen, sitten kaksi ja hetken päästä koululaisryhmä. Keskittyminen vaikeutui, kun yksi nainen kyseli toiselta: Herättääkö tämä sussa mitä tunteita? Ja halusi kommentoida koko ajan videota. Joillekin hiljaa oleminen, edes pienen hetken, voi olla ahdistavaa. Viereeni istahtanut nuorimies ei jaksanut keskittyä videoon, vaan vilkuili koko ajan kavereitaan, jotka olivat levittäytyneet ympäri huonetta.

Koululaisryhmä otti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli pelmahtanut paikalle. Puhelias nainen kävi katsomassa esitteestä, kuinka pitkä video oli, ja todettuaan, että 17 minuuttia, hän ja ystävätär, joka ei ollut halunnut jakaa tunteitaan muulle yleisölle, päättivät yksimielisesti poistua paikalta. Katsoin videon loppuun ensiksi saapuneen naisen kanssa, joka lähti, kun video loppui.

Koska minulla oli aikaa, päätin katsoa videon alusta alkaen. Se kannatti ja palkitsi moninkertaisesti. Istuin siis ypöyksin, hiirenhiljaa pilkkopimeässä huoneessa seuraavat 17 minuuttia, ja huh huh! Sarjassa elokuvat ja videot Talk About Society on ehdottomasti järisyttävin ja mieleenpainuvin filmi, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt (ja olen sentään nähnyt Bohemian Rhapsodyn ja uusiseelantilaisen Mustan ratsun). Puheliaan naisen kysymykseen tunteista, olisin voinut vastata: Kyllä! Tunteet ja mielikuvat nousivat pintaan, velloivat ja läikkyivät yli. Jännitys, pelko, paniikki, kuolema, luopuminen, periksiantaminen, antautuminen, rauha, hiljaisuus, elämä, sopeutuminen, sulautuminen, seesteisyys, eheytyminen, toivo…

Videon toteutus on henkeäsalpaava, ei voi muuta kuin ihailla Koskisen taitoa ja draamantajua. En kerro kuitenkaan yksityiskohtia, koska video on nähtävillä Turun taidemuseossa tämän kuun 19. päivään asti. Parempi, ettei videosta tiedä etukäteen paljoakaan, silloin – näin uskon – vaikutus on järeämpi ja kuvat vyöryvät katsojan mieleen vahvemmin, kun niihin ei osaa varautua. Videon yhteiskunnallisen analysoinnin jätän suosiolla viisaammille; minulle video oli ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, esteettinen – ja fyysinenkin – kokemus. Mustavalkoiset, upeat kuvat ovat jääneet verkkokalvolleni eivätkä sieltä hevin poistu.

Vielä siis ehtii videon nähdä Pimiössä viikon ajan. Suosittelen kaikille, paitsi niille, jotka pelkäävät vettä ja merta. Heille tämä voi olla liian sykähdyttävä. Muille sanoisin: kun astutte Pimiöön, antautukaa videon kuljetettavaksi! Heittäytykää!


Nuutti Koskinen: Talk About Society
Turun taidemuseo, Pimiö 5.4.–19.5.2019


Taas yksi museokäynti museokortilla. 😀

Mainokset

Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

Viattomuuden loppu

”Onko ananas pelottava?” pohti kaksi nuorta vierailijaa Hannaleena Heiskan näyttelyssä Turun taidemuseossa ja tuli siihen johtopäätökseen, että taulussa oleva ananas oli kyllä pelottava. Kuvantunnistusohjelmaa Heiskan ananas olisi varmaan pystynyt huijaamaan, niin kuin samassa salissa olevat kasvokuvatkin, jotka olivat ananasta hieman pelottavamman ja vaarallisemman näköisiä niin nuorten kuin vähän vanhempienkin katsojien mielestä. Kasvokuvat, niin kuin ananaskin, oli naamioitu erikokoisilla ja -värisillä ympyröillä. Joissakin tauluissa silmät katsoivat katsojaa mustan ympyrän sisältä. Vihamielisesti? Uhmakkaasti? Ilkikurisesti?

Kuvia katsellessa jäin miettimään, miten pitkälle olisin itse valmis menemään huijatakseni kasvojentunnistusohjelmaa. Tai missä menee sietokykyni raja sitten, kun nämä ohjelmat levittäytyvät kaupallisiin tarkoituksiin? Miltä tuntuisi, jos kauppakeskuksessa kävellessäni kamera skannaisi naamatauluni systeemiin ja ohi kulkiessani mainostaulut alkaisivat huudella minulle ryppyvoidetarjouksia ja vitamiinipilleriuutuuksia? Systeemi yhdistäisi naamani aikaisempiin ostoksiini ja käynteihini ja tekisi minusta asiakasprofiilin. Harmittaisiko tämä minua niin, että maalaisin kasvoilleni symmetrisiä kuvioita ja rullasin hiukseni tötteröille, jotta minua ei tunnistettaisi? Yleistyisivätkö tällaiset kasvomaalaukset kasvojentunnistusohjelmien yleistyessä? Vai tyytyisinkö vetämään hupun kasvojeni peitoksi? Tai välittäisinkö edes; onhan K- ja S-kauppaketjuilla minusta ja ostotottumuksistani jo nyt valtavat määrät dataa (ja silti henkilökohtaiset tarjoukset eivät edelleenkään osu kohdalleen kuin vahingossa 😀 ).

Camouflage-kuvia katsellessa toivoin, että ennen kasvojentunnistusohjelmien yleistymistä ne paranisivat huomattavasti tämän hetkisistä versioista, jotteivät ne sekoittaisi tuiki tavallisen näköistä naamatauluani jonkun taparikollisen pärstään.

Hannaleena Heiska, Camouflage-ananas

Jos Camouflage-sali toi hajanaisia mielleyhtymiä Minority Report -elokuvaan, niin näyttelyn viimeisessä salissa oltiin keskellä vuoden 1982 Blade Runner -elokuvaa. Seiniltä ei meitä kuitenkaan tuijottanut Harrison Fordin tutut kasvot, vaan replikantit Rachael ja Roy. Blade Runner sijoittuu marraskuiseen Los Angelesiin vuonna 2019. Ankean näköinen paikka, jossa aina sataa (!). Sadetta olin näkevinäni myös Heiskan maalauksissa. Replikantit taas ovat ihmisen kaltaisia, bio- ja geeniteknologialla luotuja androideja, joiden elinikä on ohjelmoitu neljäksi vuodeksi. Niillä ei ole lapsuuden muistoja eikä tunteita. Muuten he menevät täydestä ihmisenä.

Taidemuseon esitteissä ja mainoksissa on Rachael-replikantin kalpean vangitsevat kasvot. Katse ajautuu yhä uudestaan ja uudestaan silmiin, joiden kauniin sininen väri valuu poskille. Kun näin tämän maalauksen ensimmäisen kerran, en tiennyt mitään sen yhteyksistä Blade Runneriin. Sitä katsellessa tuli vain mieleen sanapari ”viattomuuden loppu”. Kun ihminen menettää sinisilmäisyytensä ja alkaa nähdä ympärillä ja itsessään myös tummia ja murrettuja värejä, hän itkee sinisilmäisyyden pois itsestään. Myös elokuvassa Rachael menettää viattomuutensa: hän on luullut olevansa ihminen, eläneensä ihmiselämän pituisesti, ja sitten hän saa tietää olevansa replikantti, johon on vain istutettu yhden ihmisen lapsuudenmuistoja, harha, että hänellä olisi menneisyys. Kun Rachael saa tietää, etteivät muistot kuulu hänelle, hän itkee. Voiko itkeä ilman tunteita? Voiko tunteita istuttaa replikanttiin? Harrison Fordin näyttelemä Deckard näyttää niin uskovan. Hän haluaisi, että Rachael alkaisi rakastaa häntä. Entä, olisiko androidi, johon on syötetty tunteita, enemmän ihminen kuin empatiaan kykenemätön psykopaatti-ihminen?

Tekevätkö juuri muistot ja tunteet meistä ihmisiä? Mitä muistot oikeastaan ovat? Vain koettuja, nopeasti ohimeneviä hetkiä, jotka katoavat ajan virtaan kuin kyyneleet sateeseen? Replikantti-Royn sanoin: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.”

Hannaleena Heiska, Rachael #2


Hannaleena Heiskan näyttely Turun taidemuseossa 8.2.–19.5.2019 (Kannattaa tsekata!) 😀


 

Videoteos Bambin maisemista

Marraskuun viimeisenä lauantaina lähdin synkkyyttä ja myrskyä pakoon Turun taidemuseoon. Tarkoitus oli katsastaa uudet näyttelyt, erityisesti hollantilaisten Persijn Broersenin ja Margit Lukácsin videoteos Mastering Bambi, joka perustuu vuonna 1942 ensi-iltansa saaneeseen Walt Disneyn klassikkoanimaatio Bambiin. Broersen ja Lukács poimivat teokseensa valikoidut kohtaukset kyseisestä elokuvasta, mutta poistivat kaikki eläimet. Jäljelle jäi vain luonto ja kamera-ajot.

Video pyörii nonstoppina ja koko seinän suuruisena taidemuseon Pimiössä. Iso huone on nimensä mukaisesti pimeä, vain videoteoksen tuottaman valon varassa. Jos sattuu tulemaan Pimiöön silloin, kun videon maisema on tummanpuhuva, joutuu hiukan etsimään istumapenkkiä.

Olin liikkeellä sen verran aikaisin, että muut vierailijat tutkivat vielä alakerrassa olevaa Nils Dardelin näyttelyä, joten sain istuskella Pimiössä ypöyksin. Alkuun meinasikin iskeä pakokauhu, sillä videoteokseen kuuluva musiikki pauhasi ihan liian kovaa ja oli työntää minut ulos koko huoneesta. Huoneen nurkissa sijaitsevat pikkukaiuttimet olivat ihan liian vaatimattomat sellaiseen volyymiin, ja varsinkin korkeat naisäänet särähtivät korviin ja raastivat hermoja. Oli koko ajan sellainen olo, että musiikki oli huitaisten heitetty videoteokseen. Vasta kotona luin, miten sen olivat Bambi-elokuvasta rekonstruoineet ja muokanneet Berend Dubbe and Gwendolyn Thomas varta vasten tätä videota varten. Ja kotona kun kuunteli musiikkia oikealla äänenvoimakkuudella, se kuulosti ihan hyvältä ja videoon sopivalta jopa iPadin ja iMacin peruskaiuttimista.

(Normaalikuuloisen täytyy näköjään kantaa kukkarossaan korvatulppia myös silloin, kun menee taidenäyttelyihin; elokuvissa ja konserteissahan korvatulpat ovat olleet vakiokamaa jo kauan.)

Musiikki oli niin rasittavaa, että sen torjumiseen meni energiaa ja alussa oli vaikea keskittyä kuvapuoleen. Mutta jossain vaiheessa kuvat onnistuivat työntämään musiikkia riittävästi pois katsojan päältä.

Maisema Bambi-elokuvasta

Mastering Bambin kohtaukset ovat ehkä alkuperäisen animaation tummasävyisimpiä, lukuun ottamatta valkoista talviosuutta. Goottimaisemiin tykästyneelle nämä tummanharmaat, sinertävän sävyiset kuvat ovat toki mannaa. Kun lystikkäät ja suloiset piirroseläimet eivät hyppele ja peuhaa videossa, huomaa, miten dramaattisia Bambi-elokuvan maisemat oikeastaan ovatkaan. Ja itse asiassa hiukan pelottaviakin. Musiikilla vielä alleviivataan pelottavuutta. Kieltämättä pari kertaa säpsähdin siinä pimeässä yksin, irrallaan muusta maailmasta istuessani. 🙂

Videofilmin tarkkuus hieman kärsii, kun se heijastetaan niinkin isolle seinälle, ja kaipasin lisäterävyyttä, sellaista jota voi nähdä videossa, kun sitä katsoo vaikkapa iPadin näytöltä. Mutta iso seinä tuo kuvan todella lähelle eikä mahdollista pakenemista (ellei sulje silmiä). Pieneltä näytöltä puuttuu syvyyden ja 3D:n vaikutelma, joka Pimiössä tuntuu suorastaan fyysisenä, vähän samalla tavoin View-Masterissa, jolla katsottiin lapsena Disneyn kuvia (laite oli mummulassa ja meidän kersojen keskuudessa todella himoittu aparaatti).

Muutamat kamera-ajot tuntuvat mielipuolisilta ja liian nopeilta, koska alkuperäisessä elokuvassahan kamera seuraa liikkuvia ja leikkiviä eläinhahmoja, jotka nyt puuttuvat kokonaan. Muutamat kohtaukset taas vetävät katsojan mukaan liikkeeseen, jonka tuntee konkreettisesti vatsanpohjassa ja joka saattaa aiheuttaa huimausta, jos sellaiseen on taipumusta. Matkapahoinvointiin taipuvaisen on hyvä sulkea silloin silmänsä. Yhdessä kohdassa tuli hiukan huono vointi, joka meni kyllä ohi heti. Mutta video on tosiaan niin voimallinen, että aiheuttaa myös puhtaasti fyysisiä tuntemuksia.

Videoteos olisi kiva katsoa uudestaan, siten että sen voisi aloittaa alusta, siitä mistä se oikeastikin alkaa. Ja musiikin volyymi käännettynä oikealle voimakkuudelle, hiljaisemmaksi! Kunnon äänentoistolaitteita ei varmaan uskalla edes toivoa näinä leikkausten ja vyönkiristämisen aikoina, mutta mieleen kyllä tuli, kuinka huikeaa olisi, että näyttelyssä vieraileva voisi ottaa yhteyden videoesityksen ääniraitaan omalla älypuhelimellaan ja kuunnella musiikkia omien kuulokkeiden kautta, sillä voimakkuudella, mikä olisi itselle sopivin. Kun äänentoisto olisi hyvä, taide-elämyskin olisi ihan toista luokkaa.

—————

Tähän artikkeliin liittyviä linkkejä:
Mastering Bambi YouTubessa (taiteilijoiden lyhyt haastattelu ja jonkin matkaa itse videotakin)
Broersenin ja Lukácsin kotisivut
Bambi-elokuva 1942 YouTubessa (sieltä löytyy myös muitakin vaihtoehtoja)