Maailmat rakentuvat pala palalta

Tässä eräänä iltana sängyssä unta odotellessa mietin, mikä olisi se ihmiselle yliluonnollinen kyky, jonka haluaisin itselleni, jos se olisi mahdollista ja jos saisin valita vain yhden. Haluaisinko nähdä pimeässä? Kävellä seinien läpi? Muuttua näkymättömäksi niin halutessani? Lukea ajatuksia? Kyetä hengittämään veden alla? Nähdä tulevaisuuteen? Liikutella esineitä tahdonvoimalla? Muuttaa muotoani? Teleportata itseni tarvittaessa minne vain?

Aikani pyöriteltyäni erilaisia vaihtoehtoja — niiden hyviä ja huonompia puolia — yksi taito nousi ylitse muiden, ihan kirjaimellisesti. Lentämisen taito. Sen lisäksi että se olisi ekologinen tapa siirtyä paikasta toiseen rasittamatta luontoa, uskoisin, että se olisi hauskaa vielä senkin jälkeen, kun siitä olisi hävinnyt uutuuden viehätys. Yhtä hauskaa kuin käveleminen ja pyöräily, mutta voisi liikkua laajemmalla alueella ja nähdä enemmän. Käväistä ehkä ulkomaillakin. Joskin vieraiden valtioiden ilmatilojen loukkaukset voisivat aiheuttaa ongelmia. Ellei sitten lennä riittävän alhaalla, tutkan alapuolella (tai jotain). Lentäminen toisi puhdasta iloa elämään. Tosin sorsastuksen aikaan pitäisi pukeutua kirkkaan oranssiin kokohaalariin ja vetää perässä vaikkapa mainosbanneria, jottei tulisi ammutuksi alas sorsana (todella noloa). Muitakin vaaratilanteita saattaisi tulla eteen, muttei pyöräilykään ihan vaaratonta ole. Tai sängystä ylösnouseminen, jonka sain kipeästi kokea kolme kuukautta sitten ja saan tuntea yhä vielä murtuneen varpaan vaivana (yhä teipattu ja kävellessä kipeä). Jos osaisin lentää, murtunut varvas ei rajoittaisi liikkumistani!

Jos virtuaalimaailma Second Lifen asukkailta kysyy, mikä siellä on parasta, monet vastaavat, että lentäminen. Voi ponnahtaa milloin vain ilmaan ja lähteä tutkimaan aluetta lintuperspektiivistä. Kun näkee jotain mielenkiintoista alhaalla, voi tipauttaa itsensä maan kamaralle ja mennä lähemmin tutkailemaan jännittäviä paikkoja. Tai lentää johonkin ilmassa leijuvaan rakennukseen tai ilmasaareen.

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Jos ykköselämässä pääsee lentämään tai ylipäätään korkealle, voi nähdä kilometrien päähän. Second Lifessä näkee kuitenkin paljon vähemmän: riippuu niistä asetuksista, mitä viewer-ohjelmaansa on määritellyt. Itselläni näkyy olevan Firestormissa oletusasetuksena 128 metriä. Sen verran näen joka suuntaan.

Kun lähtee lentämään Second Lifessä, maailma alkaa rakentua pala palalta. Veden päälle tulee maata, tyhjän maan päälle ilmestyy puita, teitä, autoja, pihoja, avaruusaluksia, toreja, lohikäärmeitä, siltoja, rakennuksia. Lentäminen Second Lifessä muistuttaa tässä mielessä kirjoittamista. On kirjoittajia, jotka tietävät hyvin vähän etukäteen siitä, mitä tulevat kirjoittamaan (esim. Isabel Allende). Useimmat kirjoittajat rakentavat jonkinlaisen juonikuvion, ennen kuin lähtevät kirjoittamaan mitään. Jotkut tekevät hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia. Mutta käyttipä millaista tekniikkaa tahansa, vasta kirjoittamisen aikana maailma alkaa toden teolla rakentua. Pihalle ilmestyy puu, johon liittyy muistoja. Naapuriin ilmaantuu ihminen, joka näyttelee ratkaisevaa osaa juonessa. Juoni tekee mutkan, jota ei ollut suunnitelmassa. Päähenkilö on kokenut tai kokee asioita, joista kirjoittajalla ei ollut aavistustakaan silloin, kun laski sormensa näppäimille tai tabletin lasille. Vaikka tarinan henkilöt ja heidän maailmansa tuntuvat hyvinkin eläviltä oman pään sisällä, niin vasta kun alkaa kirjoittaa — ja sitä kautta oikeasti elää — tarinaa, se muuttuu todeksi. Se lakkaa leijumasta mielen pilvipalvelussa ja ottaa oman paikan todellisuudessa. Pala palalta, maisema maisemalta siitä tulee jotain konkreettista, totta.

Sama asia kiehtoo kirjoittamisessa ja SL:ssä lentämisessä: edessä näkyy vain tyhjää, mutta tieto siitä, että siellä on jotain odottamassa löytäjää, aiheuttaa vatsanpohjaan kutkuttavan tunteen, on pakko mennä katsomaan, mitä siellä oikein on. Second Lifessä se käy helpommin, kirjoittaminen taas on työläämpää, palkinto ei tule heti, mutta on varmasti tyydyttävämpi. Yksi erokin näissä on. Aika usein lentäjä törmää Second Lifessä ärsyttäviin virtuaalisiin estonauhoihin, jotka estävät pääsemästä jollekin alueelle. Niitten läpi ei ole menoa. Myös kirjoittaja törmää moniin esteisiin, joita oma mieli rakentaa arkojen alueiden ympärille; näiden suhteen kirjoittajalla on kuitenkin valinnanmahdollisuus: poistaa nauhat tai antaa niiden olla. Päätös on oma.

Laskeutuminen on lennon vaikein kohta. Usein myös kirjoittamisessa. Se voi olla pehmeä, töyssähtelevä, rähmälleen mätkähtävä tai sitten sekin voi tarjota jonkin ihan uuden näköalan kirjoittajalle – ja lentäjälle – itselleenkin. Video näyttää yhden pikkuyllätyksen. 😉

PS. Jos haluaa saada nopeasti unen päästä kiinni, ei kannata ruveta ajattelemaan sellaisia jänniä asioita kuin lentäminen. Ei tiedä, minne joutuu, mutta uneen ei ainakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s