Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea suomen kielen sana ”katve” voi tarkoittaa? Minä jäin miettimään tätä, kun luin Anne Leinosen uunituoretta kirjaa Katve. Kun kuusi estää valon tulon johonkin paikkaan, voimme sanoa, että istumme kuusen katveessa eli kuusen varjostamassa paikassa. Katve voi merkitä myös suojaa tuulelta tai vesisateelta. Merkityksessä kuollut kulma katve tarkoittaa esimerkiksi tilannetta liikenteessä, kun emme näe jotain toista tiellä kulkijaa, koska hän jää katveeseen. Katve esiintyy myös vaikkapa sotilaallisessa merkityksessä, kun tutka ei katvealueen takia pysty havaitsemaan lentokonetta. Myös pitkiä matkoja autolla ajaessa huomaamme katvealueita radiosignaalissa, kun autoradio alkaa säristä ja kanavia ”menee sekaisin”. Katve-sanaan sisältyy siis jotain varjoisaa, mystistä, jotain johon katseemme ei yllä eikä tutkamme näe. Se on jonkinlainen häiriö maisemassa ja reaalimaailmassa. Juuri sellaisen mystisesti kiehtovan ja mielikuvitusta kutittelevan tarinan Leinonen tarjoilee meille Katve-kirjassaan.
Anne Leinonen: Katve
(Osuuskumma 2020)
Vaikka olen kirjastojen uskollinen asiakas ja luen sujuvasti myös e-kirjoja puhelimelta, niin pakko myöntää, ettei mikään voita sitä tunnetta, kun saa pitää kädessään ihka uutta kirjaa, haistella sen paperin puhdasta tuoksua ja tutkia ja hivellä virheettömiä kansia. Silloin ikään kuin tiivistyy ja kirkastuu tunne (joka toki on aina läsnä, kun alkaa lukea tuntematonta kirjaa), joka oli lapsena, kun avasi joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Se jännitys ja kihelmöivä odotus! Minulle myös kirjojen kansikuvat ovat tärkeitä, ja Katveessa kansikuva on erityisen onnistunut, se antaa aavistuksen, että jotain mystistä, jotain vaarallista piilee pinnan alla, kaikkialla.
Kirja kertoo keski-ikäisestä, Helsingissä asuvasta Tapanista, joka ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee hoitamaan tätiään Itä-Suomeen. Vanha Eira-täti asuu saaressa yksin ja on sairaana. Tapani solahtaa maalaisarkeen ja alkaa toimitella arkiaskareita, siivoaa mökkiä ja kunnostaa rakennuksia, pilkkoo puita, kalastaa, tekee lihamakaronilaatikkoa ja käy kylällä kaupassa. Arkisen aherruksen lomassa Tapani törmää kuitenkin pieniin outoihin asioihin, näkee painajaisia, eikä kaunis suomalainen maalaismaisema olekaan niin viaton kuin ensisilmäyksellä näyttää. On paikkoja, jotka kannattaa kiertää; Eira ja muut paikalliset sen tietävät.
Outous hiipii kirjassa pienin askelin, aluksi melkein huomaamatta ja pitää niin Tapanin kuin lukijan kaikki aistit hereillä. Leinonen virittää tavalliseen suomalaiseen maalaismaisemaan outouden kudelman, joka ylettyy kaikkialle ja rikkoo rajoja. Tekoälyn neuroverkoista juuri lukeneena minulle tuli mieleen lukuisien eri tasoilla olevien verkkojen kudelma, jossa signaalit kulkevat neuronien kautta verkkotasosta toiseen kohti lopputulosta. Ja kun lukija luulee, että kaikki on selvillä, tulee vielä uusia yllätyksiä.
Täytyy myöntää, että Katvetta en uskaltanut lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; pelkäsin, että Tapanin painajaiset sukeltaisivat minunkin uniin. Ja että realiteettitestaus ei menisikään heittäen läpi, jos heräisin keskellä yötä. 😀
Tarinaa kuljetetaan koko ajan Tapanin silmien kautta, minkä koin jälleen hyvänä ratkaisuna. Minulle lukijana näköjään sopii tämä paljon paremmin kuin moniääninen kerronta. Päähenkilön tarinaan uppoutuu, pääsee hyvin hänen päänsä sisään eikä ole vaikeaa löytää samaistumispintojakaan. Päähenkilön edesottamukset ja kohtalo tulevat tärkeäksi. Sitä ikään kuin tekee matkaa yhdessä päähenkilön kanssa. Kirjassa vilahtelee muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, varsinkin Eira-tädistä piirtyy esiin jännittävä ja monitahoinen hahmo. Katveessa suomalainen luonto on myös hyvin rikkaana ja fyysisenä läsnä, melkeinpä kuin yhtenä henkilönä; sitäkin lukija saa tutkailla yhdessä Tapanin kanssa.
Mikä tässä kirjassa minua vielä ilahdutti, oli kieli. Leinosen kieli on aivan uskomattoman rikasta. En muista nyt toista kirjailijaa, jonka kieli olisi näin rikasta ja elävää (paitsi Aleksis Kiven). Monesti pysähdyin sanojen äärelle ja totesin: ”Ai niin, tämäkin sana on olemassa! Miksi sitä ei käytetä?” Ja toki oli sanoja, joita en tuntenut, mutta jotka osasin tulkita asiayhteydestä tai siksi, että suonissani virtaa jonkin verran savolaista ja pikkuliraus karjalaistakin verta. Toisinaan elokuvalla voidaan kertoa enemmän kuin tekstillä, mutta ei Katveen kohdalla, sillä sen kieli on niin elävää ja aistivoimaista, että tuntuu kuin lukijakin olisi siellä, kun ”lumi kohahti joka askeleella”, ”taivaanvuohi lensi pyrstösulat mäkättäen yli”, ”tsirputus kävi korviin” ja ”valo kipristeli poskipäitä”. Joku tutkija voisi tehdä Katveesta tutkimuksen: kuinka monta eri verbiä kirjasta löytyykään!
Eilen illalla jätin siis jäähyväiset Kakskierron saarelle, ja nyt olen hiukan kateellinen niille, joilla Katve on vielä lukematta ja tämä kiehtova matka odottaa kulkemista kuin joululahja avaamista. Lisävinkkinä voin kertoa, että samoihin Itä-Suomen maisemiin sijoittuu Anne Leinosen Metsän äiti -kirja, josta kirjoitin blogissa täällä.
Anne Leinosen kirja Katve mustikanvarpujen katveessa 😉
Sanoja, sanoja 